Part 19

— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta. Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.

— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan, vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.

— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron, että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.

— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä, että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.

— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä, kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään...

— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.

— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä ilmielävinä...

Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.

— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään, kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.

Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit. Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden. Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?

— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta aasin selkään kuin kissa.

— Oletteko nähnyt hänet lumottuna, Sancho? — kysyi herttua.

— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä varmasti kuin autuas isäni!

Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui herttualle kiukkuisesti:

— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.

Sitten hän kääntyi puhumaan Don Quijotelle ja sanoi:

— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa, maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?

Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi...

Mutta hänen vastauksensa ansaitsee oman luvun.

Kahdesneljättä luku.

Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:

— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan, kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani, tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun, toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää hölmöksi.

— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa. Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä mitään asioista, joista puhuu?

— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza, josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?

— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan: »Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia saaria.

— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen saaren hallitsijaksi.

— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle osoittanut.

Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan kiukuissaan ja sanoi:

— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään, että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset. Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa; niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois, eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään. Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus; eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö, jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset, lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä; loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna; tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki: joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä, vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita, joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin, että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen, niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin, että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja, niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi. Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta. Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen, kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset) myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan, vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi, hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun, Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan tytön ja sanoi hänelle:

— Tulkaa tänne ja peskää minutkin ja katsokaa, ettei vesi lopu.

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi pulasta saippuoimalla hänetkin.

Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä, että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin, jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi; Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote: