Part 14

— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta saatte nähdä.

Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen. He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don Quijote Manchalainen:

— Älköön kukaan nousko, vaan kuunnelkaa, lapseni, molemmat tarkkaavasti.

Kolmaskolmatta luku.

Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko, luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan:

— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni, ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla, miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni, hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa, kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä, olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani, sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos, josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta, mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt. Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia terävämpi.

— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän Ramón de Hocesin tekoa.

— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen totuutta ja yhtenäisyyttä.

— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis, että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi. Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä (joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle, ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut, mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan, ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?» Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi korkealla äänellä ja sanoi:

Oi kuule viime pyyntöni, Montesinos serkku parhain: kun sieluni on liitänyt taa taivaan tähtitarhain, Belennan luokse rinnastain sydämeni silloin kanna, miekalla se irti lyö ja hänelle se anna.

Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte, rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta; minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä, jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa, rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät, niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi, jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa, tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille. Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia, aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa. Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen, joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut, minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit, turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa, kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia, vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa, sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa, joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.

— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.

— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä, sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan jääneet toisillemme mitään velkaa.

Nyt virkkoi serkku:

— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja vastata niin monta kertaa.

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdin alas? — kysyi Don Quijote.

— Hiukan toista tuntia — vastasi Sancho.

— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja näkymättömissä seuduissa.

— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.

— Niin on varmaan laita — vastasi Don Quijote.

— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi serkku.

— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.

— Entä ne lumouksessa olevat, syövätkö ne? — kysyi serkku.

— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä, partansa ja hiuksensa kasvavat.

— Mahtavatko ne lumotut nukkua, armollinen herra? — kysyi Sancho.

— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.

— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön) usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.

— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele? Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.

— En minä usko herrani valehtelevan — vastasi Sancho.

— Mitä sitten uskot? — kysyi Don Quijote.

— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat, jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.

— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan, kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet? Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä, sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä pikariin Lancelotille hänen

Brittein maasta tullessaan.

Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu, ja sanoi hänelle:

— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.

— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä puheistasi.

— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho — vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi, mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä hän teille vastasi?

— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle, silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.» Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia, säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho, tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan, että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59] aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» — vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen maasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra, varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän ymmärryksenne!

— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; — virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta, näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista vastaväitettä eikä kiistaa.

Neljäskolmatta luku,

missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.

Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo, että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti kirjoittamat sanat:

»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella. En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet; minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:

Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä, että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi senvuoksi Don Quijotelle:

— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan hyötyä tekeillä olevassa _Espanjan Ovidiuksessa_. Kolmanneksi, että nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi on _Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä_. En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa ei kukaan ole ennen tietänyt.

— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne omistaa.

— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi omistaa — vastasi serkku.