Part 17

Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:

— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa, ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat, olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan velvolliset hillitsemään itseänne.

— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa niinkuin muna toista munaa.

Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin, jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:

— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään, eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani, en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta, niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa. Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä, että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä, että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen, oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään, ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä, huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei kukaan ajanut häntä takaa.

Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen paikkaan voitonmerkin.

Kahdeksaskolmatta luku.

Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan, myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:

— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.

— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään, mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä vihollisten valtaan.

— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni; ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä, jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä, sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.

Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan menehtyä.

Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.

Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin! Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla, mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata, että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti, armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla, missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte, ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.

— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote — siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni, jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme, harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.

— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee, ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky, jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan, jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.

— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho, sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän kuin Tomé Carrasco teille antoi?

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho — niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani; mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.

Ei hemmetissä, sanoi Sancho — teidän armonne laskee ihan väärin! Mitä siihen saaren lupaamiseen tulee, on aika laskettava siitä päivästä, jona teidän armonne sen minulle lupasi, tähän nykyiseen hetkeen saakka, jossa nyt elämme.

— Kuinka pitkä aika siitä sitten on, Sancho, kun minä sen teille lupasin? — kysyi Don Quijote.

— Jos en aivan väärin muista, — vastasi Sancho, — niin siitä täytyy olla kolmattakymmentä vuotta, pari kolme päivää enemmän tai vähemmän.

Don Quijote löi kämmenellä otsaansa, alkoi nauraa sydämen pohjasta ja sanoi:

— Enhän minä ole viettänyt Sierra Morenassa enkä kaikilla näillä retkilläni enempää kuin vaille kaksi kuukautta, ja sinä, Sancho, väität, että on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun sinulle saaren lupasin! Minä huomaan selvästi, että tahdot ottaa kaikki rahani, jotka ovat hallussasi, palkaksesi, ja jos niin on laita ja jos sinun tekee niitä mieli, niin minä lahjoitan ne sinulle heti paikalla, ja onneksi olkoon. Minä näet suostun mielelläni jäämään niin köyhäksi, ettei minulla ole lanttiakaan, kun vain pääsen vapaaksi tuollaisesta kelvottomasta aseenkantajasta. Mutta sano minulle, sinä kunnoton, joka rikot kaikki vaeltavan ritarikunnan aseenkantajasäännöt, missä olet nähnyt tai lukenut, että yksikään vaeltavan ritarin aseenkantaja on yrittänyt tehdä tällaista välipuhetta herransa kanssa: »Niin ja niin paljon enemmän teidän tulee maksaa minulle kuukausittain, jos suostun teitä palvelemaan»? Lähde, lähde, sinä konna, sinä lurjus ja kuvatus, sillä se sinä olet, lähde, sanon minä, heidän historioittensa valtamerelle, ja jos silloin huomaat, että yksikään aseenkantaja on milloinkaan sanonut tai edes ajatellut, mitä sinä nyt olet lausunut, niin saat naulita sen minun otsaani ja lisäksi sinetöidä kasvoihini kaikilla kynsilläsi. Käännä aasisi ohjakset, tai oikeammin sen marhaminta, ja palaa takaisin kotiisi, sillä sinä et saa seurata minua enää askeltakaan eteenpäin. Voi sinua kiittämätöntä, jonka kanssa olen leipäni jakanut! Voi kuinka kehnolle miehelle olen lupaukseni antanut! Voi sinua vaivaista olentoa, joka olet pikemmin eläin kuin ihminen! Juuri nyt olin ajatellut pitää sinusta huolta toimittamalla sinut sellaiseen asemaan, että sinua eukkosi uhallakin olisi nimitetty armolliseksi herraksi, ja juuri nyt sinä jätät minut? Nytkö lähdet tiehesi, kun olin ehtinyt tehdä lujan ja lopullisen päätöksen antaa hallittavaksesi maailman parhaimman saaren? Mutta kuten itse olet monta kertaa sanonut, hunaja ei ole aasin suuta varten. Sinä olet aasi ja pysyt aasina elämäsi loppuun saakka, sillä minä uskon varmaan, että kuolemasi hetki tulee, ennenkuin huomaat ja oivallat olevasi elukka.

Don Quijoten siten syytäessä solvauksia Sancho tuijotti jäykästi häneen, ja hänet valtasi niin syvä masennus, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän sanoi surkealla ja vapisevalla äänellä:

— Rakas armollinen herra, minä tunnustan olevani aasi, vain häntää vailla; jos teidän armonne tahtoo panna sen paikalleen, niin katson sen tapahtuneen täydellä oikeudella ja tahdon palvella teitä aasina kaikkina jäljelläolevina elämäni päivinä. Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, säälikää minun nuoruuttani ja muistakaa, etten tiedä paljoa ja että jos paljon puhun, min se johtuu enemmän yksinkertaisuudesta kuin ilkeydestä; sillä syntistä, joka itsensä parantaa, Jumala armahtaa.

— Olisin ihmetellyt, Sancho, jos et olisi yhtäkään sananlaskua puheeseesi liittänyt. Olkoon menneeksi, minä annan sinulle anteeksi, jos lupaat itsesi parantaa etkä toiste pidä niin tiukasti silmällä omaa etuasi. Koeta pikemmin avartaa sydäntäsi ja odota rohkeasti ja luottamuksella lupausteni täyttymistä; vaikka se viipyy, ei sen silti tarvitse jäädä tapahtumatta.

Sancho lupasi niin tehdä, vaikka se vaikeatakin olisi hänelle vaivaiselle.

Niin he lähtivät metsikköön, missä Don Quijote sijoittui erään jalavan alle ja Sancho erään pyökkipuun juurelle. Sancho vietti yön tuskan ja kivun vallassa, sillä kartunjäljet tuntuivat viileässä yöilmassa entistä enemmän. Don Quijote vietti yönsä tavanomaisissa muisteloissaan; mutta kaikesta huolimatta heidän molempien silmät painuivat umpeen. Herättyään he lähtivät päivän koittaessa jatkamaan matkaansa pyrkien kuuluisan Ebron rannoille, missä heille tapahtui, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Yhdeksäskolmatta luku.

Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.

Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle, ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia, kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja sitominen johtui. Don Quijote vastasi:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa, on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä, ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta, vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.

— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan, mutta eivät kumminkaan osaa.

— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden, ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti, että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät, olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne, vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu, koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa, ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin, jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli, joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä, jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi, Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee; jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista, paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista, seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista, pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan; jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran: tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne, mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen peninkulman päässä.

— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?

— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus, missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi, vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme, millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.