Part 9
Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta, otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia, toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin. Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran, jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin kättänsäkään.
Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui vielä olemaan elossa, ja näki... Kukapa voi kertoa, mitä hän näki, saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin, jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon nähtyään lausui kuuluvalla äänellä:
— Tule tänne, Sancho, näkemään, mitä täällä on nähtävänä ja mikä on ihan uskomatonta! Kiiruhda, poikani, ja huomaa, mitä noituus voi saada aikaan, mihin noidat ja loitsijat pystyvät!
Sancho tuli ja nähdessään kandidaatti Carrascon kasvot risti ja siunasi itsensä tuhanteen kertaan. Koko tänä aikana ei kukistunut ritari antanut minkäänlaista elonmerkkiä, ja Sancho sanoi Don Quijotelle:
— Minä olen sitä mieltä, armollinen herra, että teidän armonne tulee joka tapauksessa tarttua miekkaansa ja pistää se tämän kurkkuun, joka näyttää kandidaatti Simson Carrascolta; kukaties saatte siten surmatuksi jonkun vihoiksenne noidan.
— Sinä puhut järkevästi, — sanoi Don Quijote sillä sitä parempi, mitä vähemmän on vihollisia.
Mutta hänen parhaillaan vetäessään miekkaansa pannakseen täytäntöön Sanchon kehoituksen ja neuvon tuli heidän luokseen Peiliritarin aseenkantaja, nyt ilman nenää, joka oli tehnyt hänet niin rumaksi, ja huusi:
— Malttakaa, armollinen herra Don Quijote; henkilö, joka makaa teidän jalkojenne edessä, on ystävänne Simson Carrasco, ja minä olen hänen aseenkantajansa.
Nähdessään miehen vailla entistä hirmuisuuttaan Sancho sanoi hänelle:
— Entä nenä?
Siihen vastasi mies:
— Se on minulla täällä taskussa.
Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja huudahti vihdoin ihan ihmeissään:
— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36] naapurini ja hyvä kuomani?
— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. — Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti Simson Carrasco.
Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja sanoi hänelle:
‒ Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne, missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan ritarikunnan lakeja.
— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.
— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä, kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja nauttisin lempeästi voiton kunniaa.
— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. — Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani isku, joka runteli minua sangen pahoin.
Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen. Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat, että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen aseenkantajansa.
Viidestoista luku,
jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.
Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin, jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida. Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä, että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta. Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja, ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.
Carrasco otti tehtävän suorittaakseen, ja hänen aseenkantajakseen tarjoutui Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä tuttava ja naapuri, iloinen ja älykäs mies. Simson varustautui niinkuin kerrottu on, ja Tomé Cecial pisti luonnollisen nenänsä päälle mainitun irtonenän, jottei hänen kuomansa tavattaessa häntä heti tuntisi, ja niin he lähtivät kulkemaan samaa tietä kuin Don Quijote. Vähältä piti, etteivät he saavuttaneet häntä Kuoleman vaunujen kanssa sattuneen seikkailun aikana, ja vihdoin he sitten tapasivat Don Quijoten ja Sanchon metsässä, niissä kävi niinkuin älykäs lukija on havainnut. Ja elleivät esteenä olisi olleet Don Quijoten eriskummaiset ajatukset hänen kuvitellessaan, ettei kandidaatti ollut se oikea kandidaatti, niin tämä ei olisi milloinkaan päässyt suorittamaan lisensiaattitutkintoa, koska hän ei ollut löytänyt pesääkään sieltä, mistä oli luullut löytävänsä lintuja. Huomatessaan, kuinka huonosti kandidaatti oli onnistunut aikeissaan ja kuinka onnettomasti hänen matkansa oli päättynyt, Tomé Cecial sanoi hänelle:
— Totisesti, herra Simson Carrasco, me olemme saaneet ansaitun palkan; on helppo suunnitella ja aloittaa yritys, mutta useimmiten on vaikea siitä selviytyä. Don Quijote on hullu, ja me olemme viisaita; hän menee menojaan terveenä ja iloisena, ja teidän armonne on tässä ruhjottuna ja allapäin. Tekisipä nyt mieleni tietää, kumpi on hullumpi, sekö, joka on hullu siksi, ettei voi muuta olla, vai se, joka on hullu omasta vapaasta tahdostaan.
Siihen vastasi Simson:
— Näiden erilaisten hullujen välillä on se ero, että se, jonka on pakko olla hullu, on ja pysyy semmoisena, se sitävastoin, joka on hullu vapaaehtoisesti, voi lakata olemasta semmoinen milloin hyväksi näkee.
— Jos kerran on niin laita, — sanoi Tomé Cecial — niin minä olin vapaaehtoisesti hullu, kun rupesin teidän armonne aseenkantajaksi, ja samalla tavalla tahdon nyt lakata olemasta hullu ja lähteä takaisin kotiin.
— Se saattaa sopia teille; — vastasi Simson — mutta se, joka luulee, että minä palaan kotiin, ennenkuin olen peitonnut Don Quijoten, luulee mahdottomia. Tästä puoleen minä en pyri enää häntä tavoittamaan siitä syystä, että toivon hänen jälleen tulevan järkiinsä, vaan kostonhimosta, sillä selkäni ankara pakotus ei anna sijaa minkäänlaisille laupiaille ajatuksille.
Siitä he sitten juttelivat, kunnes saapuivat erääseen kylään, mistä onnekseen löysivät välskärin, jonka hoidettavaksi onneton Simson antautui. Tomé Cecial kääntyi takaisin kotiin, mutta Simson jäi hautomaan kostoa. Historiamme kertoo hänestä taas aikanaan, mutta nyt se ei voi olla iloitsematta Don Quijoten kanssa.
Kuudestoista luku.
Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.
Don Quijote jatkoi matkaansa iloisena, tyytyväisenä ja ylpeänä, kuten jo mainittiin, kuvitellen saamansa voiton vuoksi olevansa kaikkein urhoollisin vaeltava ritari sinä aikakautena koko maailmassa. Ja hän katsoi jo suoritetuiksi ja onnelliseen päätökseen saatetuiksi kaikki ne seikkailut, joita hänelle tästä lähtien voi sattua; hän ei välittänyt paljoakaan noituuksista ja noidista, ei muistanut niitä lukemattomia pieksäjäisiä, joihin oli ritaritointaan harjoittaessaan joutunut, ei kivisadetta, joka oli vienyt häneltä puolet hampaista, ei kaleerivankien kiittämättömyyttä, ei yanguesien hävyttömyyttä ja heidän toimeenpanemaansa kalikkatanssia. Hän mietti mielessään, että kun vain keksisi keinon, tavan ja välineen vapauttaakseen lumouksesta valtiattarensa Dulcinean, niin hän ei kadehtisi korkeintakaan onnea, jonka kaikkein onnellisin menneitten aikojen vaeltava ritari oli saavuttanut tai oli voinut saavuttaa. Hän oli yhä syventyneenä näihin mietteisiin, kun Sancho sanoi hänelle:
— Eikö ole merkillistä, armollinen herra, että minä olen yhä vielä näkevinäni hyvän naapurini Tomé Cecialin suunnattoman ja määrättömän nenän?
— Luuletko sinä, Sancho, kukaties, että Peiliritari oli kandidaatti Carrasco ja hänen aseenkantajansa sinun hyvä naapurisi Tomé Cecial?
— En tiedä, mitä siihen sanon; — vastasi Sancho — tiedän vain, ettei mitään siitä, mitä hän mainitsi kodistani, eukostani ja lapsistani, olisi voinut minulle kertoa kukaan muu kuin hän. Hänen naamansakin oli nenää lukuunottamatta Tomé Cecialin oma naama, jonka olen nähnyt lukemattomat kerrat kotikylässä, missä me asumme seinätysten, ja hänen puheäänensäkin oli aivan sama.
— Ajatellaan nyt asiaa järkevästi, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kuulehan, kuinka voi olla mahdollista, että kandidaatti Simson Carrasco tulee tänne vaeltavana ritarina, hyökkäys- ja puolustusaseilla varustettuna, minun kanssani taistelemaan? Olenko minä kenties ollut hänen vihamiehensä? Olenko milloinkaan antanut hänelle aihetta karsauteen itseäni kohtaan? Olenko hänen kilpakosijansa, tai onko hän antautunut harjoittamaan asetointa, koska kadehtii minun siinä saavuttamaani mainetta?
— Mutta mitä sanomme siitä, armollinen herra, vastasi Sancho — että tuo ritari, olipa hän kuka tahansa, on niin kovin kandidaatti Carrascon näköinen ja että hänen aseenkantajansa on ilmetty Tomé Cecial, minun hyvä naapurini? Ja jos se on noituutta, niinkuin teidän armonne sanoo, niin eikö maailmassa ollut kahta muuta miestä, joita he saattoivat muistuttaa?
— Kaikki tuo on minua vainoavien ilkeitten noitien juonta ja viekkautta — vastasi Don Quijote. He aavistivat, että minä selviytyisin taistelusta voittajana, ja järjestivät senvuoksi niin, että voitettu ritari oli minun ystäväni kandidaatin näköinen, jotta ystävyyteni häntä kohtaan tulisi miekkani tutkaimen ja väkevän käsivarteni väliin ja hillitsisi sydämeni oikeutettua vihaa, niin että siten saisi jäädä elämään henkilö, joka oli aikonut petoksella ja vääryydellä minut surmata. Tämän todistukseksi sinun, Sancho, tarvitsee vain muistaa omasta kokemuksestasi, joka varmaankaan ei salli sinun valehdella eikä pettää, kuinka helposti noidat voivat muuttaa kasvot toisiksi tekemällä kauniin rumaksi ja ruman kauniiksi, sillä eihän ole kulunut kahta päivää siitä, kun verraton Dulcinea näyttäytyi sinulle kauneuden ja sulon täydellisyydessä ja luonnollisessa sopusuhtaisuudessaan, minulle sitävastoin kömpelön maalaistytön rumassa ja alhaisessa hahmossa, silmät tihruisina ja hengitys pahalta haiskahtavana; ei siis ihmekään, jos ilkeä noita, joka rohkeni suorittaa niin katalan muutoksen, on nyt menetellyt samoin Simson Carrascon ja sinun hyvän naapurisi kanssa temmatakseen voiton kunnian minun käsistäni. En kumminkaan ole siitä millänikään, sillä olenhan sittenkin voittanut viholliseni, esiintyipä hän missä hahmossa tahansa.
— Jumala yksin tietää, kuinka asianlaita oikeastaan on — virkkoi Sancho.
Koska Sancho hyvin tiesi, että Dulcinean noituminen oli ollut hänen omaa juontansa ja viekkauttansa, eivät hänen isäntänsä houreet tuntuneet hänestä vakuuttavilta, mutta hän ei halunnut enää mitään vastata, koska pelkäsi sanovansa jotakin, mikä ilmaisisi hänen petoksensa.
Heidän näin keskustellessaan saavutti heidät eräs mies, joka tuli samaa tietä heidän jäljessään ratsastaen komealla papurikkotammalla, yllään hienosta viheriästä verasta tehty, vaaleanruskealla sametilla päärmätty viitta ja samasta sametista tehty päähine. Tamma oli heveissä matkatamineissa, jotka nekin olivat tummanpunaiset ja viheriät, ja jalustimet oli nostettu korkealle; hänellä oli maurilainen miekka, joka riippui leveässä viheriällä ja kullalla kirjaellussa olkahihnassa, ja hänen puolisaappaansa olivat samoin kirjaellut; kannukset eivät olleet kullatut, vaan viheriöiksi vernissatut ja niin kiiltävän puhtaat, että näyttivät koko pukuun hyvin sopien kauniimmilta kuin jos olisivat olleet puhdasta kultaa. Heidät saavutettuaan matkustaja tervehti heitä kohteliaasti, kannusti tammaansa ja aikoi ajaa ohi; mutta Don Quijote sanoi hänelle:
‒ Jalo herra, jos teidän armollanne on sama tie kuin meillä eikä ole kovaa kiirettä, olisin kiitollinen, jos voisimme matkustaa yhdessä.
— Minä en tosiaankaan olisi aikonut kiiruhtaa ohi, — vastasi tammalla ratsastava — jollen olisi pelännyt, että oriinne käy levottomaksi joutuessaan tammani seuraan.
— Armollinen herra voi hyvinkin pidättää tammaansa, — virkkoi nyt Sancho — sillä meidän ratsumme on maailman vakavin ja sivein ori; se ei ole milloinkaan tehnyt itseään tämmöisissä tilaisuuksissa vikapääksi mihinkään säädyttömyyteen, ja ainoan kerran, jolloin se niin hairahtui, saimme me, minun herrani ja minä, maksaa seitsenkertaisesti. Sanon siis vieläkin, että teidän armonne voi hiljentää vauhtia, jos niin haluatte; tämä ori näet ei ajattelisikaan kajota tammaan, vaikka se tuotaisiin sille tarjottimella.
Matkustavainen hiljensi vauhtia ihmetellen Don Quijoten ryhtiä ja ulkomuotoa; hänellä näet ei ollut päässä kypäriä, sillä Sancho kuljetti sitä kuin matkalaukkua harmonsa satulan etukaarella. Viheriäviittaisen siten Don Quijotea silmäillessä Don Quijote tutki häntä vielä tarkemmin, sillä vieras näytti hänestä melkoiselta mieheltä. Hän oli arviolta viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä oli ohuet harmaantuneet hiukset ja käyrä nenä, hänen kasvojensa ilme oli osalta iloinen, osalta vakava, ja koko hänen asustaan ja ryhdistään kävi ilmi, että hän oli hyväsäätyinen henkilö. Viheriäviittainen puolestaan ajatteli Don Quijote Manchalaisesta, ettei ollut eläessään milloinkaan nähnyt miestä, joka olisi asultaan enempää kuin ulkomuodoltaankaan muistuttanut häntä. Hän ihmetteli Don Quijoten pitkää kaulaa, luisevaa kookasta vartaloa, laihoja ja kellerviä kasvoja, hänen varuksiaan, hänen käytöstään ja ryhtiään, sanalla sanoen koko hahmoa ja muotoa, jollaista ei ohut pitkiin aikoihin nähty niillä tienoilla. Don Quijote huomasi varsin hyvin, kuinka tarkkaavasti matkustavainen häntä katseli, arvasi hänen ihmetyksestään hänen toivomuksensa, ja koska hän oli erittäin kohtelias ja kernaasti teki kaikkien mieliksi, niin hän ennätti edelle, ennenkuin toinen mitään kysyi, ja sanoi hänelle:
— En ollenkaan ihmettele, vaikka ulkomuotoni, sellaisena kuin teidän armonne sen näkee, niin erikoisena ja tavallisuudesta poikkeavana, teitä kummastuttaisi; mutta teidän armonne lakkaa heti ihmettelemästä, kun sanon teille, kuten nyt sanon, että olen niitä ritareita, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Minä olen lähtenyt kotipaikaltani, pantannut omaisuuteni, luopunut mukavasta elämästä ja heittäytynyt Onnettaren syliin antautuen hänen vietäväkseen minne hän hyväksi näkee. Olen tahtonut herättää jälleen eloon jo kuolleen vaeltavan ritarikunnan, ja olen monena päivänä, milloin kompastuen, milloin kaatuen, milloin alas syöksyen, milloin taas nousten, toteuttanut suuren osan aikomuksiani auttaen leskiä, suojaten neitoja ja antaen tukea naiduille naisille, orvoille ja alaikäisille, mikä on vaeltavien ritarien oma luonnollinen tehtävä; ja siten minä olen lukuisien ja kristillisten urotöitteni avulla saavuttanut sellaista mainetta, että vaellan jo nyt kirjaan painettuna maailman kaikkien tai ainakin useimpien kansakuntien keskuudessa. Minun historiaani on painettu kolmekymmentätuhatta kappaletta, ja luultavaa on, että sitä tullaan painamaan kolmekymmentätuhatta kertaa tuhansia kappaleita, ellei taivas sitä kiellä. Lausuakseni koko asian muutamilla harvoilla tai yhdellä ainoalla sanalla minä sanon, että olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Murheellisen hahmon ritariksi; ja vaikka oma kiitos ei tuoksahda hyvältä, on minun kuitenkin pakko toisinaan kiittää itseäni, nimittäin silloin, kuu ei ole läsnä ketään toista, joka voisi sen tehdä. Niinmuodoin, jalo herra, tämän ratsun, tämän peitsen, tämän kilven tai tämän aseenkantajani ei pidä, enempää kuin kaikkien näitten varuksieni, kasvojeni kelmeyden tai luisevan laihuuteni, teitä enää ihmetyttää, koska nyt olette saanut tietää, kuka olen ja mitä ammattia harjoitan.
Niin sanottuaan Don Quijote vaikeni, ja viheriäviittaisen vastaus viipyi niin kauan, että näytti siltä kuin hän ei osaisikaan mitään vastata. Pitkän tovin kuluttua hän kumminkin virkkoi:
— Teidän on onnistunut, herra ritari, arvata ihmetyksestäni minun toiveeni, mutta teidän ei ole onnistunut hälventää hämmästystä, joka minut valtaa, kun teitä katselen. Vaikka näet, kuten te, armollinen herra, itse sanotte, se seikka, että nyt tiedän, kuka olette, olisi voinut kummastukseni hälventää, ei sittenkään ole niin käynyt; päinvastoin, nyt, kun sen tiedän, olen sitäkin suuremman hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Olisiko tosiaan mahdollista, että maailmassa on vaeltavia ritareita ja että on todellisista ritaritöistä kertovia painettuja historioita? Minä en voi mitenkään saada itseäni uskomaan, että meidän päivinämme on maan päällä henkilöitä, jotka auttavat leskiä, suojaavat neitoja, kunnioittavat naituja naisia tai tukevat orpoja, enkä olisi sitä milloinkaan uskonut, jollen olisi omin silmin nähnyt teidän armoanne, joka sanoo olevansa semmoinen. Kiitetty olkoon taivas siitä, että tuo teidän mainioista ja todenperäisistä ritarillisista teoistanne kertova historia, jonka teidän armonne sanoo painosta ilmestyneen, tulee saattamaan unohdukseen lukemattomat kuvitelluista vaeltavista ritareista kertovat tarinat, joita maailma on ollut tulvillaan ylen suureksi vahingoksi hyville tavoille ja halvennukseksi ja turmioksi oikeille historioille.
— Siitä voidaan puhua paljon, vastasi Don Quijote — nimittäin mitä tulee kysymykseen, ovatko vaeltavien ritareiden historiat pelkkää keksintöä vai ei.
— Onko siis semmoisiakin, — virkkoi Viheriä ‒ jotka eivät usko, että nuo tarinat ovat perättömiä?
— Minä olen semmoinen; — vastasi Don Quijote — mutta jääköön asia nyt sikseen. Jos näet jatkamme matkaamme yhdessä, niin toivon Jumalan avulla voivani osoittaa teidän armollenne, että olette tehnyt väärin vieriessänne virrassa niitten mukana, jotka pitävät varmana, etteivät nuo historiat ole todenperäisiä.
Tämä Don Quijoten viimeinen lause sai matkustavaisen arvelemaan, että Don Quijoten täytyi olla mielenvikainen, ja senvuoksi hän odotti, että hän lausuisi vielä jotakin, mikä vahvistaisi tuota otaksumaa; mutta ennenkuin he antautuivat enempiin keskusteluihin, Don Quijote kehoitti häntä ilmoittamaan, kuka oli, koska hän itse oli jo ilmoittanut säätynsä ja elämäntapansa. Siihen vastasi Viheriäviittainen:
— Minä, herra Murheellisen hahmon ritari, olen hidalgo, kotoisin eräästä kylästä, jossa tänään syömme päivällistä, jos Jumala suo. Minä olen tavallista varakkaampi, ja nimeni on Don Diego de Miranda; minä elelen vaimoni, lasteni ja ystävieni seurassa, harrastan metsästystä ja kalastusta, mutta en pidä haukkoja enkä jahtikoiria, vaan käytän vain kesyjä peltokanoja tai rohkeata kärppää. Minulla on kuusi tusinaa kirjoja, toiset espanjankielisiä, toiset latinankielisiä, muutamat niistä ovat historiallisia, toiset hartauskirjoja; ritariromaanit eivät ole vielä milloinkaan päässeet taloni kynnyksen yli. Minä selailen useammin maallisia kuin hengellisiä kirjoja, kun ne vain ovat sopivalla tavalla huvittavia, ilahduttavat kauniilla kielellään ja saavat kekseliäällä juonellaan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, vaikka sellaisia on hyvin vähän Espanjassa. Toisinaan aterioin naapurieni ja ystävieni luona ja kutsun heidät usein luokseni; minun pitoni ovat siistit ja somat eivätkä suinkaan niukat. Minä en harrasta juoruja enkä salli juoruttavan läsnäollessani; en pengo toisten ihmisten elämää enkä tutki vihaisesti kuin ilves toisten tekoja; käyn jumalanpalveluksessa joka päivä, annan köyhille omastani ylpeilemättä hyväntekeväisyydestäni, sillä en tahdo päästää sydämeeni tekopyhyyttä ja pöyhkeyttä, noita vihollisia, jotka niin helposti tunkeutuvat siveimpäänkin mieleen. Minä pyrin rakentamaan rauhaa niiden välille, joiden tiedän olevan eripuraisia, palvon hartaasti Jumalan äitiä ja luotan vain Jumalan, meidän Herramme äärettömään laupeuteen.
Sancho kuunteli erittäin tarkkaavasti hidalgon kertomusta elämästään ja askarruksistaan. Tuo elämä näytti hänestä hyvältä ja hurskaalta, ja hän uskoi henkilön, joka niin eli, varmaan voivan tehdä ihmeitä, hyppäsi senvuoksi alas harmonsa selästä, riensi vieraan luo, tarttui hänen oikeanpuoliseen jalustimeensa ja suuteli hänen jalkojaan monet kerrat, mielessä syvä hartaus ja silmät melkein kyynelissä. Sen nähtyään hidalgo kysyi häneltä:
— Mitä teette, hyvä ystävä? Mitä nuo suudelmat tarkoittavat?
— Sallikaa minun suudella; — vastasi Sancho — minusta tuntuu, että teidän armonne on ensimmäinen lyhyitä jalustimia käyttävä pyhimys, jonka olen eläissäni nähnyt.
— En minä ole mikään pyhimys, — vastasi hidalgo — vaan suuri syntinen; mutta te, ystäväni, olette varmaan hyvä ihminen, kuten yksinkertaisuutenne osoittaa.
Sancho nousi jälleen aasinsa satulaan pakotettuaan syvästi murheellisen isäntänsä nauramaan ja saatuaan Don Diegon uuden ihmetyksen valtaan. Don Quijote kysyi vieraalta, kuinka monta lasta hänellä oli, ja sanoi, että vanhat filosofit, joilla ei ollut totista tietoa Jumalasta, katsoivat niihin seikkoihin kuuluviksi, joita pitivät korkeimpana hyvänä, luonnon ja onnen antimet lukuisat ystävät sekä suuren ja hyvälaatuisen lapsilauman.
— Minulla, herra Don Quijote, — vastasi hidalgo — on yksi poika, ja jos minulla ei olisi häntä, pitäisin itseäni vielä onnellisempana kuin olen; mutta tämä ei johdu siitä, että hän on huono, vaan siitä, ettei hän ole niin hyvä kuin toivoisin hänen olevan. Hän on nyt kahdeksantoista vuoden ikäinen; hän on ollut kuusi vuotta Salamancassa opiskelemassa latinaa ja kreikkaa, mutta toiveessani hänen alkavan opiskella toisia tieteitä huomasin hänen niin hullaantuneen runouteen (jos sitä voidaan tieteitten joukkoon lukea), että on aivan mahdotonta saada häntä harrastamaan lakitiedettä, jota toivoisin hänen opiskelevan, tai kaikkien tieteitten kuningatarta, jumaluusoppia. Olisin toivonut hänestä tulevan sukunsa kruunun, koska elämme aikana, jolloin hallitsijamme ylevästi palkitsevat hyviä ja jaloja tieteitä; onhan näet opillinen sivistys ilman hyvettä kuin helmi tunkiossa. Hän viettää kaiket päivät tutkien, onko Homeros onnistunut hyvin vai huonosti sepittäessään sen tai sen säkeen Ilias-runoelmaansa, onko Martialis loukannut säädyllisyyttä siinä tai siinä kompasäkeessä, onko ne tai ne Vergiliuksen säkeet selitettävä sillä tai tällä tavalla. Sanalla sanoen, hänen ainoana askarruksenaan ovat teokset, joita ovat sepittäneet mainitut runoilijat sekä Horatius, Persius, Juvenalis ja Tibullus; nykyaikaisista espanjalaisista kirjailijoista hän ei paljoa välitä. Mutta siitä huolimatta, että hän suhtautuu niin karsaasti espanjalaiseen runouteen, hän ei nyt ajattele mitään muuta kuin erään nelisäkeistöisen runoelman sepittämistä, johon häntä on Salamancasta kehoitettu ja joka luullakseni kuuluu johonkin kirjalliseen kilpailuun.
Kaikkeen tuohon vastasi Don Quijote: