Part 18
Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen, riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot, ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He huusivat kovalla äänellä:
‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?
— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät... Mutta kohta saatte nähdä, te riiviöt!
Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä huutaen heille:
— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa, olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.
Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä, joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.
Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan, olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista yrityksistä ja seikkailuista.
Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina heidän linnassaan.
— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.
— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat toisiansa vastaan. En voi enempää.
Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:
— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.
Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti sanoen:
— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.
Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja, jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen loppui seikkailu taiotussa venheessä.
Kolmaskymmenes luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.
Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.
Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa, kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa, jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja, kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:
— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle, joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä, Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho, miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.
— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä korkeille ja kookkaille naisille.
— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta — virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun palveluksessa ollessasi.
— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.
‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.
Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu, niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee ylimmäinen armo ja ilo.
— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan, joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa, hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.
Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan, Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa,[69] kysyi häneltä:
— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole se, josta on julkaistu historia nimeltä _Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen_, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun Dulcinea Tobosolaisen?
— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.
— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään, mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.
Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut, maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin, siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.
Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas, jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan, meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:
— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari, että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä ikävämpiinkin seikkoihin.
— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon, osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan; mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani, jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne, kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta ruhtinatarta.
— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.
Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi, ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:
‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan, että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea Tobosolaista.
Don Quijote kääntyi sanomaan herttuattarelle:
— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman päivän aikana vastaan minun palveluksiani.
Siihen vastasi herttuatar:
— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs, sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet, kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen, niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.
— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.
— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari...
— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho — nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla leijonallinen.
Herttua jatkoi:
— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat ritarit.
Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena, että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja semmoisen kielevän aseenkantajan.
Yhdesneljättä luku,
jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.
— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti, olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota; ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.
Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen, miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat, hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:
— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta astumaan alas.
Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan, ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:
— Tervetuloa, te vaeltavien ritareitten kukka ja valio!
Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea, herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita kohdellun.
Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:
Señora Gonzalez tai mikä teidän nimenne onkaan...
— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. — Mitä haluatte, hyvä ystävä?
Siihen vastasi Sancho:
— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin; eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.
‒ Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.
‒ Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista, että hänen
Brittein maasta tullessaan naiset häntä hoitivat, kamarirouvat ratsuaan,
ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra Lancelotin konkariin.
— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]
— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi ikävuotensa!
— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus ja sipulinsyöjä!
— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.
— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.
— Sitä pitäisin minäkin solvauksena, — vastasi herttuatar — kaikkein pahimpana, mitä minulle voitaisiin lausua.
Hän kääntyi sanomaan Sancholle:
— Huomatkaa, hyvä Sancho, että Doña Rodríguez on vielä varsin nuori ja että hänellä on myssy päässä pikemmin vain arvon merkkinä ja yleisen tavan vuoksi kuin korkean iän tähden...
— Huonosti minun käyköön kaikkina niinä vuosina, jotka vielä saan elää, — vastasi Sancho — jos tuon sanoin sitä tarkoittaen. Minä sanoin sen vain, koska olen niin kiintynyt aasiini, etten uskonut voivani luovuttaa sitä armeliaammalle henkilölle kuin armollinen rouva Doña Rodríguez.
Don Quijote, joka oli kuullut kaikki, sanoi hänelle:
— Sopiiko tällaisessa paikassa puhua sillä tavalla, Sancho?
‒ Armollinen herra, — vastasi Sancho — jokaisen täytyy valittaa vaivaansa, sattuipa olemaan missä tahansa. Tässä minä tulin harmoa ajatelleeksi ja tässä minä siitä puhuin; jos se olisi jolkahtanut mieleeni tallissa, olisin puhunut siitä siellä.
Siihen virkkoi herttua:
— Sancho on aivan oikeassa, eikä häntä sovi syyttää mistään. Harmo saa apetta niin paljon kuin haluaa, ja Sancho voi olla aivan huoletta, sillä hänen ratsustaan pidetään yhtä hyvä huoli kuin hänestä itsestään.
Näissä keskusteluissa, jotka miellyttivät kaikkia, Don Quijotea lukuunottamatta, saavuttiin yläkertaan, ja Don Quijote johdettiin mitä upeimmilla kulta- ja brokadiverhoilla koristettuun saliin. Kuusi neitosta tuli riisumaan Don Quijoten varuksia ja palvelemaan häntä paasheina; heille kaikille olivat herttua ja herttuatar sanoneet, mitä heidän piti tehdä ja miten heidän tuli kohdella Don Quijotea, jotta hän uskoisi ja havaitsisi, että häntä kohdeltiin niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria. Kun Don Quijoten varukset oli riisuttu, seisoi hän siinä ahtaissa polvihousuissaan ja säämiskänutussaan laihana, pitkänä ja hontelona, posket niin kuopallaan, että niiden sisäpinnat suutelivat toisiaan, sanalla sanoen sellaisena, että tytöt, jotka häntä palvelivat, olisivat pakahtuneet nauruun, jolleivät olisi parhaansa mukaan sitä pidättäneet (mikä oli eräs niistä nimenomaisista määräyksistä, joita he olivat herrasväeltään saaneet).
He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut, vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle, sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon kanssa hän virkkoi:
— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi, ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin? Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä, että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat, että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat, että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei, ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet monikertaisen kunnian ja ansion.
Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.
Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen, minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin. Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten. Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan, ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään. Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä, ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.
Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään, kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:
— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.
Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää. Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:
— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.
— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano mitä mielit, mutta sano pian.
— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta, niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa, että valehtelen.
— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.
— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole tämännäköinen, kuten kohta nähdään.
— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.
— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä tiedän, että hän on hyvin hupainen.
— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, ‒ sanoi Sancho — koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71] josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo huimapää, seppä Balbastron poika... Eikö tämä kaikki ole totta, armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.
— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana katson.