Part 5
— Minä tähtään siihen, — sanoi Sancho — että teidän armonne tulee myöntää minulle määrätty palkka, jonka te minulle suoritatte jokaiselta palveluskuukaudeltani, ja että tämä palkka maksetaan minulle teidän varoistanne; minä näet en tahdo olla armolahjojen varassa, jotka annetaan myöhään tai epäsäännöllisesti tai ei milloinkaan; auttakoon Jumala minua tulemaan toimeen omillani. Sanalla sanoen, minä tahdon tietää, mitä ansaitsen, olipa ansioni suuri tai pieni, sillä munaa se kaipaa kanakin muniakseen, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri joki, ja eihän ainakaan ole mitään hätää niin kauan kuin jotakin ansaitsen. Jos taas tapahtuisi (mitä minä en usko enkä toivokaan), että teidän armonne antaisi minulle sen saaren, jonka olette minulle luvannut, en minä suinkaan ole niin kiittämätön enkä niin äkkipäinen, etten suostuisi arvioimaan sen saaren vuotuista tuottoa ja antaisi sitä vähentää palkastani _pro rotta parte_.[24]
— Hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — toisinaan on _rotta_ todella yhtä hyvä kuin _rata_.
— Kyllä ymmärrän; — sanoi Sancho — lyönpä vetoa, että minun olisi pitänyt sanoa _rata_ eikä _rotta_, mutta viis siitä, kun teidän armonne kerran ymmärsi, mitä tarkoitin.
— Ymmärsinhän minä, — vastasi Don Quijote ja ymmärsin niin hyvin, että sain selvän sinun salaisimmista aivoituksistasi ja tiedän, mihin sananlaskujasi lukemattomat nuolet tähtäävät. Näetkös, Sancho, minä kyllä määräisin sinulle palkan, jos olisin jossakin vaeltavien ritarien historiassa nähnyt esimerkin, joka minulle osoittaisi tai edes vilahdukselta näyttäisi, mitä heidän aseenkantajansa yleensä ansaitsivat kuukaudessa tai vuodessa; mutta minä olen lukenut kaikki tai ainakin useimmat heidän historiansa, enkä muista huomanneeni kenenkään vaeltavan ritarin määränneen varmaa palkkaa aseenkantajalleen; tiedän vain, että he kaikki palvelivat herrojaan jättäen sen seikan riippumaan heidän mielisuosiostaan ja että he sitten, kun kaikkein vähimmin osasivat sitä odottaa, onnen suosittua heidän isäntiään, havaitsivat saavansa palkakseen jonkin saaren tai muuta samanarvoista ja saivat ainakin jonkin korkean arvonimen myötäseuraavine tiluksineen. Jos te, Sancho, haluatte näissä toiveissa ja näiden mahdollisuuksien tarjoutuessa jälleen astua palvelukseeni, niin olette tervetullut; jos sitävastoin luulette, että minä rupean järkyttämään vaeltavan ritariston vanhaa tapaa ja pitämystä, sen perustuksia ja rajoja, niin luulette mahdottomia. Palatkaa siis, hyvä Sancho, takaisin kotiinne ja ilmoittakaa vaimollenne Teresalle minun aikomukseni. Jos hän katsoo hyväksi ja jos teitä itseänne haluttaa palvella minua jättäen tuon asian minun vapaaseen valtaani, _bene quidem_,[25] ellette suostu, niin ollaan ystäviä kuten aina ennenkin, sillä eihän ole kyyhkysistä puutetta, kun vain on ruokaa kyyhkyslakassa. Sitäpaitsi teidän tulee ottaa huomioon, poikani, että hyvä toivo on parempi kuin huono omistus ja varma saatava parempi kuin huono suoritus. Minä puhun tällä tavalla, Sancho, osoittaakseni teille, että minäkin osaan syytää suustani sananlaskuja kuinka paljon tahansa. Ja lopuksi tahdon vielä sanoa ja sanonkin teille, että te, jos ette halua lähteä minun kanssani alistuen minun päätösvaltaani ja kokemaan minun kohtaloltani, saatte jäädä Jumalan haltuun, joka tehköön teistä pyhimyksen; minulta näet ei tule puuttumaan aseenkantajia, jotka ovat tottelevaisempia ja uutterampia eivätkä sellaisia poropeukalona ja suupaltteja kuin te.
Kun Sancho kuuli isäntänsä lujan päätöksen, näytti taivas hänen silmissään pimenevän, ja hänen sydämensä herposi kuin siipirikoksi; hän näet oli luullut, ettei hänen herransa lähtisi matkaan ottamatta häntä mukaansa, vaikka saisi kaikki maailman aarteet, ja hänen ollessaan siinä hämillään ja mietteissään astuivat huoneeseen Simson Carrasco, emännöitsijä ja sisarentytär, viimeksimainitut uteliaina kuulemaan, millaisilla perusteilla kandidaatti saisi heidän isäntänsä luopumaan aiheestaan lähteä etsimään uusia seikkailuja. Simson, suuri veijari, tuli ja syleili Don Quijotea samoinkuin edellisellä kerralla ja lausui hänelle raikuvalla äänellä:
— Oi sinä vaeltavan ritarikunnan kukka! Oi sinä asetoimen säteilevä valo! Oi sinä Espanjan kansan kunnia ja kuvastin! Suokoon kaikkivaltias Jumala, niinkuin laajemmin selitetty on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka tahtovat estää ja ehkäistä sinun kolmatta retkeäsi, eivät löydä tietä ulos toiveittensa sokkeloista ja ettei heidän harras halunsa milloinkaan täyty.
Sitten hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi hänelle:
— Rouva emännöitsijän ei tarvitse enää lukea pyhän Apollonian rukousta, sillä minä tiedän nyt sfäärien järkähtämättömän päätöksen olevan, että herra Don Quijoten tulee jälleen käydä toteuttamaan yleviä ja verrattomia aikeitaan, ja minä rasittaisin kovin omaatuntoani, jollen kehoittaisi ja yllyttäisi tätä ritaria olemaan kauemmin pidättämättä ja kahlehtimatta väkevän käsivartensa voimaa ja sankarillisen henkensä hyvyyttä, sillä viivytellessään hän laiminlyö velvollisuutensa oikaista vääryyksiä, auttaa orpoja, suojata neitojen kunniaa, varjella leskiä ja tukea naituja naisia ja muuta sellaista, mikä vaeltavaa ritarikuntaa koskee, siitä riippuu ja sen tehtäviin liittyy. Toimeen siis, hyvä herra Don Quijote, te kaunis sankari, lähteköön teidän armonne ja korkeutenne matkaan mieluummin tänään kuin huomenna, ja jos teiltä puuttuu jotakin asian toimeenpanoa varten, niin tässä olen minä ja tahdon auttaa teitä omalla persoonallani ja omaisuudellani, ja jos teidän ylhäisyytenne tarvitsee aseenkantajaa, niin minä pitäisin semmoista palvelusta kaikkein suurimpana onnena.
Nyt Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:
— Enkö sanonut sinulle, Sancho, että aseenkantajia on tarjolla liiankin paljon? Katsohan nyt, kuka tässä tarjoutuu siihen virkaan; ei kukaan muu kuin verraton kandidaatti Simson Carrasco, alinomainen ilon ja riemun lähde Salamancan koulujen saleissa, mies, jolla on terve ruumis, notkeat jäsenet, vaitelias mies, joka on tottunut sietämään sekä hellettä että pakkasta, sekä nälkää että janoa, ja kaikin puolin sellainen kuin vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee olla. Mutta älköön taivas salliko minun mielihaluani noudattaen kaataa ja rikkoa tätä opin pylvästä ja tiedon uurnaa ja hakata poikki tätä vapaitten ja kauniitten taiteitten uljasta palmupuuta. Jääköön tämä uusi Simson kotiseudulleen tuottamaan sille kunniaa ja samalla kunnioittamaan iäkkäitten vanhempiensa harmaita hapsia; minä tyydyn millaiseen aseenkantajaan tahansa, koska Sancho kerran ei suvaitse lähteä minun matkaani.
— Suvaitsenhan minä — vastasi Sancho. Hän oli liikutuksen vallassa, silmät kyynelissä, ja jatkoi sitten: — Älköön sanottako minusta, armollinen herra, että toveruus on tiessään, kun eväät on syöty; enhän minä ole mitään kiittämätöntä sukua, tietäähän koko maailma ja varsinkin oman kylän väki, millaisia ovat olleet Panzat, minun esivanhempani, ja sitäpaitsi minä olen älynnyt ja huomannut monista hyvistä teoista ja vielä lukuisammista hyvistä sanoista, että teidän armonne haluaa osoittaa minulle suosiotaan, ja se seikka, että minä tässä rupesin siitä palkastani niin paljon puhumaan, johtui vain siitä, että tahdoin tehdä eukkoni mieliksi; kun näet hän alkaa jotakin asiaa vatvoa, niin hän ajaa sitä tiukemmin kuin mikään puunuija vannetta tynnyriin, mutta pitäähän sittenkin miehen olla mies ja naisen nainen, ja koska minä kieltämättä olen mies kaikin puolin, tahdon olla mies kotonanikin, vaikka se kuinka muita surettaisi. Ei siis muuta kuin että teidän armonne tekee testamenttinsa ja kaikki siihen kuuluvat kotisillit, niin ettei niitä enää voi revolteerata, ja lähdetään tästä heti matkaan, jottei herra Simson saa sielullensa vahinkoa, koska hän sanoo omantuntonsa velvoittavan häntä kehoittamaan teidän armoanne lähtemään maailmalle kolmannen kerran; minä tarjoudun jälleen palvelemaan teidän armoanne rehellisesti ja uskollisesti, yhtä hyvin ja paremmin kuin kukaan aseenkantaja on palvellut vaeltavaa ritaria menneinä tai nykyisinä aikoina.
Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata, tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata, hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua. Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta; tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan, menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa, joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.
Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa. Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle, sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti Toboson suurta kaupunkia.
Kahdeksas luku,
jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.
»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi, että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän jatkaa seuraavaan tapaan.
Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote sanoi hänelle:
— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän osakseen.
— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa, jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.
— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote — missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.
— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta näytti, jollei muistini ole aivan vialla.
— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.
— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen kasvonsa, ne pimentäen.
— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän ylhäisyyttään...! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri, sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan kaunaa ja raivoa.
— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin. Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä, että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin, juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta sanonevatkin.
— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni, mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa, pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti poroksi Dianan kuuluisan temppelin ‒ jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä ‒ vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti, jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää, että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita, mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta. Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa. Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet, sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen. Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa, jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin, täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta, kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.
— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi mieleeni.
— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.
— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot ritarit, jotka ovat jo kuolleet?
— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt, jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai taivaassa.
— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla, paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?
Siihen vastasi Don Quijote:
— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun, sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi oli _Moles Hadriani_ ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa: kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista, ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä, jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.
— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?
— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on suurempi asia.
— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.
‒ Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.
‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään, — virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille, joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja, vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja, silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia, koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia alttareitaan.
— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta, mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.
— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä (kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan, ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa, jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille, hirviöille tai louhikäärmeille.
— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta nauttimassa on pyhiä ritareita.
— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.
— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän kuin ritareita.
— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.
— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat ritarin nimeä.
— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi, jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.
Yhdeksäs luku,
jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.
Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä, mutta sanoi sentään Sancholle:
— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua, että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.
— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se, jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.
— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja prinsessain tapa on.
— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan, kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?
— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle, joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean palatsi.