Part 4

— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän, että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.

‒ Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; ‒ sanoi Sancho — mitä sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne? Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan, että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.

Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.

— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta. Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.

— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan, niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa. Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan. Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää kuin isovanhemmillaankaan.

— Nyt minun täytyy sanoa, — virkkoi Sancho — että sinulla on nahoissasi itse piru. Jumala siunatkoon, eukkoni, kuinka paljon asioita sinä olet pannut sekaisin, niin ettei niissä ole enää mitään järkeä. Mitä on Cascajolla, Soljilla, sananlaskuilla ja ylpeydellä tekemistä sen kanssa, mistä minä puhun? Kuulehan, sinä hullu ja typerä olento (niin minun täytyy sinua nimitellä, koska et käsitä minun sanojani, vaan pakenet omaa onneasi): jos minä olisin sanonut sinulle, että tyttäreni syöksyy alas jostakin tornista tai harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca,[22] niin sinulla olisi oikeus olla suostumatta minun ehdotukseeni. Jos minä sitävastoin kädenkäänteessä ja silmänräpäyksessä viskaan Doñan ja teidän armonne hänen niskaansa, otan hänet pois peltotöistä ja istutan hänet kauniin katoksen alle semmoiselle korokkeelle, missä on enemmän pehmeitä pieluksia kuin Marokon kaikilla maureilla, niin miksi et tyydy siihen ja tahdo samaa kuin minä tahdon?

‒ Tiedätkö, miksi en, ukkoseni? — vastasi Teresa. ‒ Siitä syystä, että sananlasku sanoo: »Joka sinua peittää, se sinut paljastaa.» Köyhään viitsitään tuskin vilkaistakaan, mutta rikasta katsellaan kauan, ja jos semmoinen rikas on ollut jonkin aikaa köyhänä, niin silloin syntyy juoruja ja panettelua ja siitä pitävät melua pahanilkiset, joita on kaikilla teillä ja kaduilla joukoittain kuin mehiläisparvia.

‒ Kuule, Teresa, — virkkoi Sancho — ja kuuntele tarkoin, mitä sinulle nyt sanon; et ole kukaties kuullut sitä koskaan eläessäsi, enkä minä puhu nyt omiani, sillä kaikki, mitä aion sinulle sanoa, olen kuullut siltä saarnaajamunkilta, joka saarnasi täällä meidän kylässä viime vuoden laskiaisena. Hän sanoi, jollen väärin muista, että kaikki seikat, joita silmämme katselevat nykyisinä ja läsnäolevaisina, ilmaantuvat, ovat ja pysyvät muistissamme paljoa paremmin ja voimallisemmin kuin menneet seikat.

Se, mitä Sancho tässä puhuu, on toinen kohta, jonka vuoksi kääntäjä pitää tätä lukua apokryyfisenä, koska Sancho muka ei kyennyt semmoista puhumaan. Sancho jatkoi sanoen:

— Siitä johtuu, että me, nähdessämme jonkun henkilön upeassa asussa, kauniissa vaatteissa ja suuren palvelijajoukon saattamana, välttämättä ajattelemme, että hän vaatii meitä osoittamaan itselleen kunnioitusta, vaikka muistimme samalla osoittaa meille ne surkeat olot, joissa olemme hänet aikaisemmin nähneet; koska näet semmoinen surkeus, olipa sen syynä sitten köyhyys tai alhainen sukuperä, on jo mennyttä, niin sitä ei ole enää olemassa, vaan olemassa on ainoastaan se, minkä nyt näemme. Ja jos henkilö, jonka suopea kohtalo on kohottanut aikaisemmista kehnoista oloista (juuri näitä sanoja saarnaajamunkki käytti) onnen ylimmille huipuille, kohtelee kaikkia sievästi, auliisti ja kohteliaasti eikä pyri niitten rinnalle, jotka ovat vanhaa aatelia, niin sinä, Teresa, saat varmasti uskoa, ettei kukaan muistele, mikä hän on ollut, vaan kaikki kunnioittavat häntä semmoisena kuin hän nyt on, lukuunottamatta kadehtijoita, jotka eivät soisi kenenkään rauhassa nauttivan onneaan.

‒ En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, ukko kulta; — virkkoi Teresa — tee mitä tahdot, mutta älä enää vaivaa minun päätäni jaarituksillasi ja koreilla puheillasi. Jos kerran aiot tehdä, mitä sanot...

— Minä en aio tehdä, vaan minä teen, mitä sanon — sanoi Sancho.

‒ Älä nyt huoli ruveta riitelemään minun kanssani, ukko kulta — virkkoi Teresa. — Minä puhun niinkuin Jumala katsoo hyväksi antaa minun puhua enkä rupea sen enempää saivartelemaan; mutta sen minä sinulle sanon, että jos välttämättä aiot päästä käskynhaltiaksi, niin ota mukaasi poikasi Sancho ja opeta hänetkin heti sitä virkaa hoitamaan, sillä onhan hyvä, että pojat perivät ja oppivat isänsä ammatin.

— Kun minä pääsen käskynhaltiaksi, — sanoi Sancho — niin minä lähetän heti postin häntä noutamaan ja lähetän sinulle rahaa, jota minulta ei tule puuttumaan, sillä onhan aina riittävästi semmoista väkeä, joka lainaa kuvernööreille, jos heillä itsellään ei satu olemaan. Mutta vaateta hänet sillä tavalla, ettei hän näytä siltä, mikä hän on, vaan siltä, mikä hänestä tulee.

— Lähetä sinä vain rahat, — sanoi Teresa — niin minä hänet kyllä vaatetan, niin että kelpaa.

— Olemmehan nyt yksimieliset — sanoi Sancho siitä, että tyttärestämme pitää tulla kreivitär.

— Jos minun täytyy nähdä hänet kreivittärenä, — vastasi Teresa — niin se on kuin veisin hänet hautaan. Mutta minä sanon vieläkin: tee niinkuin hyväksi näet, sillä naiset saavat jo syntymästään kannettavakseen sen taakan, että heidän täytyy totella miehiä, vaikka nämä olisivat oikeita pölkkypäitä.

Samassa hän alkoi itkeä niin hartaasti kuin olisi jo nähnyt Sanchicansa kuolleena ja kuopattuna. Sancho lohdutti häntä sanoen, että tulisi kyllä tekemään tyttärestään kreivittären, mutta niin myöhään kuin suinkin mahdollista. Siihen heidän keskustelunsa päättyi, ja Sancho palasi Don Quijoten luo ryhtyäkseen toimenpiteisiin matkaa varten.

Kuudes luku.

Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Cascajon keskustellessa tuolla epätodennäköisellä tavalla eivät Don Quijoten sisarentytär ja emännöitsijä olleet hekään joutilaina, koska olivat lukemattomista merkeistä havainneet, että heidän enonsa ja isäntänsä aikoi kolmannen kerran lähteä pois kotoaan harjoittamaan heidän mielestään ylen onnetonta vaeltavan ritarin ammattia. He yrittivät kaikilla mahdollisilla keinoilla saada häntä luopumaan niin onnettomasta aikeesta, mutta kaikki heidän puheensa oli vain huutavan ääntä korvessa ja kylmän raudan takomista. He yrittivät taivuttaa häntä monilla eri tavoilla, ja emännöitsijä sanoi muun muassa:

— Totisesti, armollinen herra, jollette pysy alallanne ja jää rauhassa kotiin ja lakkaa liikkumasta vuorilla ja laaksoissa kuin sijaton sielu etsien noita niinsanottuja seikkailuja, joita minä nimitän onnettomuuksiksi, niin minun täytyy huutaa ja valittaa Jumalalle ja kuninkaalle, että he asian korjaavat.

Siihen vastasi Don Quijote:

‒ Kuule, emännöitsijä, minä en tiedä, mitä Jumala vastaa sinun valitukseesi, enkä myöskään, mitä hänen majesteettinsa voisi vastata; tiedän vain, että minä, jos olisin kuningas, jättäisin kerrassaan vastaamatta sen suunnattoman määrän typeriä anomuksia, joita hänelle joka päivä lähetetään; niiden monien vaivojen joukossa, joita kuninkailla on, lienee näet kaikkein suurin se, että heidän täytyy kuunnella kaikkia ja kaikille vastata; en siis tahdo, että hänelle koituu harmia minun asioistani.

Siihen virkkoi emännöitsijä:

— Sanokaahan, herra, eikö hänen majesteettinsa hovissa ole ritareita.

— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.

— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa asuen hovissa?

— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita, on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä, ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä, ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei, ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä, joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret, jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan useita.

— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja turmeleviksi.

— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä. On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.

— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies, luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari; vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin laita köyhien hidalgojen...

— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta, koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti), kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä, mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi, koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan. Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan, siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa. Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot, Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen, niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita. Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin, jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka, eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa, ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän, että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän, että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen, joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen runoilijamme sanoo:[23]

Tää vaivalloinen polku johtaa sun kuolottuuden kunniaan; jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.

— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin! Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin linnunhäkin.

— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään, mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja hammastikut.

Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka ei ollut edellistä huonompi.

Seitsemäs luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.

Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti, että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä Carrasco sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut; näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.

— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee aivan varmasti!

— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt kääntynyt niin huonoksi?

— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä — vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät tule minua valehtelijaksi tekemään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?

— Ei, hyvä herra — vastasi emännöitsijä.

‒ Olkaa sitten huoletta, — virkkoi kandidaatti — menkää Herran nimessä kotiin ja laittakaa minulle murkinaksi hiukan lämmintä ruokaa ja lukekaa mennessänne pyhän Apollonian rukousta, jos sen osaatte; minä tulen heti perässä, ja te saatte nähdä ihmeitä.

‒ Voi minun päiviäni! — vastasi emännöitsijä. Sanoiko teidän armonne, että minun pitää lukea pyhän Apollonian rukousta? Se olisi paikallaan, jos isäntääni vaivaisi hammassärky, mutta vikahan on hänen aivoissaan.

— Minä tiedän, mitä sanon, rouva emännöitsijä; menkää nyt vain, alkamatta minun kanssani väitellä, sillä tiedättehän, että olen suorittanut tutkintoni Salamancassa, ja semmoisia poikia ei hevin sanoissa solmita — vastasi Carrasco.

Emännöitsijä lähti niine hyvineen, ja kandidaatti meni heti tapaamaan kirkkoherraa neuvotellakseen hänen kanssaan, kuten tulee aikanaan kerrottavaksi.

Don Quijoten ja Sanchon ollessa kahden kesken sukeutui heidän välillään seuraava keskustelu, jonka historia kertoo erittäin täsmällisesti ja todenmukaisesti. Sancho sanoi isännälleen:

— Armollinen herra, minä olen nyt suistuttanut eukkoni siihen, että hän antaa minun lähteä teidän armonne kanssa, minne vain haluatte minut viedä.

— Sinun tulee sanoa suostuttanut, Sancho, — sanoi Don Quijote — eikä suistuttanut.

— Minä olen jo, jollen väärin muista, — vastasi Sancho — kerran tai kaksi hartaasti pyytänyt teidän armoanne olemaan korjaamatta sanojani, jos kerran ymmärrätte, mitä niillä tarkoitan. Jos ette niitä ymmärrä, niin sanokaa: »Sinä saakelin Sancho, minä en ymmärrä sinun puhettasi», ja jos en minä sitten puhu selvemmin, voitte käydä korjaamaan; minä näet olen niin hööveli...

— Minä en ymmärrä sinua, Sancho, — keskeytti hänen puheensa Don Quijote — minä näet en ymmärrä, mitä tarkoittaa, että olet niin hööveli.

— Niin hööveli tarkoittaa, — vastasi Sancho — että minä olen sitä paljon.

— Nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän — virkkoi Don Quijote.

— Jos ette kykene minua ymmärtämään, — vastasi Sancho — en tiedä mitä sanon; en tiedä muuta neuvoa, ja Jumala minua auttakoon.

— Ahaa, nyt minä sen ymmärrän; — virkkoi Don Quijote — sinä tarkoitat, että olet niin höyli, niin leppoisa ja niin laadullinen, että kuuntelet, mitä sinulle sanon, ja otat onkeesi opetukseni.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että te alun pitäen minut oivalsitte ja ymmärsitte, mutta tahdoitte minua vain hämmentää saadaksenne kuulla minun sanovan vielä pari sataa muuta tyhmyyttä.

— Mahdollista kyllä — vastasi Don Quijote. — Mutta mitä Teresa sitten sanoo?

— Teresa sanoo, — vastasi Sancho — että minun tulee pitää tarkoin silmällä teidän armoanne ja antaa korttien puhua ja leuan levätä, sillä työ on tehtävä ja pelaamaan opittava, ja parempi on pyy pivossa kuin kaksi oksalla. Ja minä sanon, ettei naisten puheista ole mihinkään, mutta hullu on sittenkin, joka ei niitä kuuntele.

— Samaa sanon minäkin — virkkoi Don Quijote. ‒ Jatka, hyvä Sancho, puhu enemmän, sillä sinä puhut tänään oikein oivallisesti.

— Seikka on se, — virkkoi Sancho — että me kaikki, niinkuin teidän armonne hyvin tietää, olemme kuolevaisia, tänään elämme, huomenna emme, ja karitsa joutuu penkkiin yhtä sukkelasti kuin pässi, eikä kukaan voi luvata itselleen tässä maailmassa pitempää elämänaikaa kuin Jumala suvaitsee hänelle antaa; kuolema on kuuro, kun se tulee koputtamaan elämämme ovelle, on sillä aina kiire, eivätkä sitä pidätä rukoukset, ei voima, ei valtikka eikä piispan hiippa, kuten yleisesti sanotaan ja saarnastuolistakin meille saarnataan.

— Tuo on aivan totta; — sanoi Don Quijote — mutta mihin sinä oikeastaan tähtäät?