Part 13
— Sinä tiedät hyvin, kiittämätön Quiteria, että sen pyhän uskonnon mukaan, jota tunnustamme, sinun on mahdoton minun vielä eläessäni ottaa ketään muuta puolisoksesi; eikä sinulle ole tuntematonta sekään, etten minä, odottaessani ajan ja oman uutteruuteni lisäävän varallisuuttani, ole tahtonut jättää huomioonottamatta sinun kunniasi vaatimuksia. Mutta sinä olet kylmästi sivuuttanut kaikki ne velvollisuudet, joihin rehellinen aikomukseni sinua sitoo, ja tahdot tehdä minulle kuuluvan omaisuuden herraksi toisen, jonka rikkaudet eivät ainoastaan tuota hänelle onnea ja ulkonaista loistoa, vaan vielä kaikkein korkeimman autuuden. Ja jotta hän saisi sen täysin määrin (ei niin, etten minä katsoisi hänen sitä ansaitsevan, vaan taivaan tahdon mukaan), tahdon omin käsin raivata pois sen mahdottomuuden tai esteen, joka voisi olla hänen tiellään, surmaamalla itseni. Eläköön, eläköön rikas Camacho kiittämättömän Quiterian kanssa pitkät ja onnelliset vuodet, ja kuolkoon, kuolkoon köyhä Basilio, jonka köyhyys leikkasi hänen onneltaan siivet syösten hänet hautaan!
Niin sanoen hän tarttui maahan pistämäänsä sauvaan, jonka toinen puoli jäi maahan kiinni; se näet oli vain siinä piilevän kapean pistoaseen tuppi. Toisen pään, jota sopii nimittää kahvaksi, hän nyt painoi maahan ja syöksyi rohkeasti ja päättäväisesti terän kärkeen, ja samassa nähtiin verisen kärjen ja puolen terää pistävän ulos hänen selästään. Siihen jäi onneton mies makaamaan veriinsä oman aseensa lävistämänä.
Hänen ystävänsä riensivät heti hänen avukseen surkutellen hänen kärsimystään ja surullista kohtaloaan. Don Quijotekin astui Rocinanten selästä ja tuli häntä auttamaan, sulki hänet syliinsä ja huomasi, ettei hän ollut vielä vetänyt viimeistä henkäystä. Toiset aikoivat kiskoa terän ulos, mutta läsnäoleva kirkkoherra oli sitä mieltä, ettei sitä pitänyt vetää pois, ennenkuin hän oli ripittäytynyt, koska hän terää pois otettaessa varmaan heti kuolisi. Mutta nyt Basilio tuli hiukan tajuihinsa ja sanoi tuskallisella, heikolla äänellä:
— Jos sinä, säälimätön Quiteria, tänä viimeisenä ja ratkaisevana hetkenä ojennat minulle kätesi luvaten tulla puolisokseni, niin katson uhkarohkean tekoni saavan jonkinlaista puolustusta, koska sen avulla saavutan onnen päästä sinun omaksesi.
Kuullessaan nuo sanat kirkkoherra lausui hänelle, että hänen piti ennemmin ajatella sielunsa autuutta kuin ruumiillista nautintoa, ja kehoitti häntä rukoilemaan vilpittömin sydämin Jumalalta anteeksi syntejänsä ja epätoivoista tekoansa. Siihen Basilio vastasi, ettei hän missään tapauksessa suostunut ripittäytymään, ellei Quiteria sitä ennen ojentanut hänelle kättään luvaten tulla hänen puolisokseen, ja sanoi, että siitä johtuva tyydytys yksin voisi vahvistaa hänen tahtoaan ja antaa hänelle rohkeutta ripittäytymiseen.
Kuultuaan haavoittuneen pyynnön Don Quijote sanoi kuuluvalla äänellä, että se, mitä Basilio vaati, oli aivan oikeutettua ja järkevää ja sitäpaitsi helposti toteutettavaa ja että herra Camachon kunnia ei tulisi mitenkään loukatuksi, vaikka hän saisi vaimokseen neiti Quiterian hänen jäätyään uljaan Basilion leskeksi eikä suoraan hänen isänsä kädestä. Hän lausui:
— Tässä ei saa tulla kysymykseen mikään muu kuin myöntö, mikä edellyttää vain sen pelkkää lausumista, sillä tuleehan tämän liiton morsiussänky kuitenkin olemaan hauta.
Camacho kuuli kaiken tuon ja joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Basilion ystävien huuto kiihtyi yhä, ja he pyysivät häntä sallimaan Quiterian ojentaa kätensä kuolevalle, jottei hänen sielunsa joutuisi kadotukseen, jos hän lähtisi epätoivoissaan tästä elämästä. Niin he saivat tai oikeammin pakottivat Camachon selittämään, että hän tyytyisi siihen, jos Quiteria ojentaisi Basiliolle kätensä, koska kaikki tuo ei merkinnyt muuta kuin hänen omien toiveittensa täyttymisen vähäistä viivästymistä.
Nyt kääntyivät kaikki Quiterian puoleen ja koettivat, toiset rukouksilla, toiset kyynelillä, toiset taas pätevillä syillä saada hänet ojentamaan kätensä Basilio raukalle. Mutta Quiteria seisoi siinä jäykempänä kuin marmori ja liikkumattomampana kuin kuvapatsas eikä näyttänyt voivan eikä tahtovan vastata sanaakaan, eikä hän olisi mitään sanonutkaan, jollei pappi olisi kehoittanut häntä tekemään nopeasti päätöksensä, koska Basilio oli jo henkihieverissä eikä ollut enää aikaa odottaa epäröivää harkintaa. Silloin kaunis Quiteria vihdoin astui mitään virkkamatta, hämmentyneenä, nähtävästi aivan murheellisena ja järkytettynä, siihen paikkaan, missä Basilio makasi jo murtuvin silmin, hengitellen lyhyeen ja kiihkeästi, kuiskaillen Quiterian nimeä ja ilmeisesti ollen kuolemaisillaan pakanana eikä kristittynä. Quiteria tuli nyt aivan hänen luokseen, painui polvilleen ja pyysi hänen kättään vain viittoen, mitään virkkamatta. Basilio katseli häntä suurin silmin jäykästi tuijottaen ja sanoi:
Oi Quiteria, sinussa on siis herännyt sääli vasta nyt, kun se tulee olemaan tikari, joka tekee lopun elämästäni: minulla näet ei ole enää voimia kestää onnea, jonka minulle lahjoitat valitsemalla minut puolisoksesi, tai hillitä tuskaa, joka kohta verhoo silmäni kuoleman kauhistavaan varjoon! Minä anon sinulta, sinä kovan onneni tähti, ainoastaan yhtä: ettet sinä nyt, kun pyydät kättäni ja ojennat minulle oman kätesi, tee sitä ainoastaan täyttääksesi minun toivomustani tai jälleen minua pettääksesi, vaan että nyt tunnustat ja selität ojentavasi ja antavasi minulle kätesi ottaen minut lailliseksi puolisoksesi, millään tavalla tekemättä väkivaltaa omille tunteillesi, sillä eihän olisi oikein, jos tällä kuoleman hetkellä pettäisit minut tai teeskentelisit minulle, joka olen aina kohdellut sinua aivan vilpittömästi.
Näitä sanoja lausuessaan hän pyörtyi useita kertoja, niin että kaikki läsnäolijat aina luulivat pyörtymyksen sammuttavan hänen elämänsä. Quiteria tarttui vilpittömästi ja arasti oikealla kädellään Basilion käteen ja sanoi hänelle:
— Mikään väkivalta ei kykene taivuttamaan minun tahtoani, ja minä ojennan siis niin vapaasti kuin suinkin voin käteni sinulle ottaen sinut lailliseksi puolisokseni ja otan vastaan sinun kätesi, jos sinä puolestasi ojennat sen minulle vapaasta tahdostasi, sen onnettomuuden, johon harkitsematon tekosi on sinut syössyt, tajuntaasi himmentämättä.
— Minä teen sen, — vastasi Basilio — enkä suinkaan hämmentyneenä, vaan selvällä järjellä, jonka taivas on armossaan minulle suonut, ja lupaan siis tulla sinun puolisoksesi.
— Ja minä sinun puolisoksesi, — vastasi Quiteria — siitä riippumatta, elätkö vielä monet vuodet vai kannetaanko sinut hautaan minun sylistäni.
— Tuo nuori mies puhuu kovin paljon — virkkoi nyt Sancho Panza — ollakseen niin pahoin haavoittunut. Pitäkää huolta siitä, että hän jättää nuo lemmenjutut ja ajattelee sieluansa, joka minusta näyttää pikemmin olevan hänen kielellään kuin hänen huulillaan.
Kun siis Basilio ja Quiteria olivat liittäneet kätensä yhteen, antoi kirkkoherra heltyneenä ja itkien heille siunauksensa ja rukoili Jumalaa suomaan ikuisen levon vastanaineen nuoren miehen sielulle. Mutta tuskin siunauksen saatuaan tämä kavahti notkeasti seisoalleen ja sieppasi uskomattoman uskaliaasti ulos terän, jonka tuppena oli ollut hänen ruumiinsa. Kaikki läsnäolijat joutuivat ihmetyksen valtaan, ja muutamat heistä, jotka olivat pikemmin yksinkertaisia kuin terävä-älyisiä, alkoivat äänekkäästi huutaa:
— Ihme, ihme!
Mutta Basilio virkkoi:
— Ei mikään »ihme, ihme», vaan viekkaus, viekkaus!
Hämmästynyt ja pelästynyt kirkkoherra kiiruhti molemmin käsin tutkimaan haavaa ja huomasi, ettei terä ollut tunkeutunut Basilion lihan ja kylkiluitten välitse, vaan verellä täytetyn rautaputken läpi, jonka hän oli taitavasti sijoittanut oikeaan paikkaan, ja vereen oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, sekoitettu semmoisia aineita, ettei se voinut hyytyä. Sanalla sanoen, kirkkoherra ja Camacho sekä kaikki läsnäolevat havaitsivat joutuneensa pilan ja petoksen esineiksi. Äsken vihitty vaimo ei näyttänyt kumminkaan olevan pilasta pahoillaan, vaan päinvastoin, kuullessaan sanottavan, ettei vihkiminen voinut olla pätevä, koska siinä oli käytetty petosta, sanoi uudelleen antavansa siihen suostumuksensa. Siitä kaikki päättelivät, että koko asia oli suunniteltu kummankin asianosaisen yhteisestä päätöksestä. Camacho ja hänen seuralaisensa suuttuivat niin, että aikoivat käydä heti kostamaan, ja monet heistä paljastivat miekkansa hyökäten Basilion kimppuun, jota puolustamaan heti paljastettiin yhtä monta miekkaa. Kaikkein ensimmäisenä syöksyi esiin Don Quijote ratsunsa selässä, peitsi kädessä ja kilvellään hyvin itseään suojaten, ja pakotti kaikki väistymään kauemmaksi. Sancho, jota tällaiset kohtaukset eivät koskaan miellyttäneet tai ilahduttaneet, peräytyi lihapatojen luo, joista oli saanut mainion ateriansa, sillä tämä paikka tuntui hänestä pyhältä paikalta, jota tuli pitää kunniassa ja arvossa. Don Quijote huusi raikuvalla äänellä:
— Pysähtykää, hyvät herrat, pysähtykää; ei ole oikein, jos haluatte kostaa rakkauden tekemiä loukkauksia. Muistakaa, että rakkaus ja sota ovat yhtä ja samaa, ja samoinkuin sodassa on yleisesti sallittua käyttää viekkautta ja sotajuonia vihollisen voittamiseksi, samoin hyväksytään rakkauden kiistoissa ja kilpaleikeissä viekkautta ja juonia, joihin turvaudutaan toivotun tarkoitusperän saavuttamiseksi, kunhan ne vain eivät koidu vahingoksi tai häpeäksi rakastetulle. Quiteria kuului Basiliolle ja Basilio Quiterialle kaitselmuksen oikean ja suopean päätöksen mukaan. Camacho on rikas ja voi rahalla hankkia itselleen toiveittensa tyydytyksen milloin, missä ja miten vain haluaa. Basiliolla on vain tämä yksi karitsa, eikä sitä voi häneltä riistää kukaan, olipa kuinka mahtava tahansa, sillä kahta, jotka Jumala on yhteen liittänyt, eivät ihmiset voi toisistaan erottaa, ja ken sitä yrittää, joutuu sitä ennen tekemisiin tämän peitsenkärjen kanssa.
Niin sanoen hän heilutti peistä niin voimakkaasti ja taitavasti, että säikähdytti kaikki, jotka eivät häntä tunteneet. Quiterian välinpitämättömyys teki muuten Camachon mieleen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän häivytti silmänräpäyksessä rakastetun kuvan muististaan, ja senvuoksi hän myös kuunteli kirkkoherran, älykkään ja hyväntahtoisen miehen kehoituksia, joten sekä Camacho että hänen puoluelaisensa kohta leppyivät ja tyyntyivät. Rauhan merkiksi he pistivät miekkansa tuppeen ja syyttivät koko asiasta enemmän Quiterian kevytmielisyyttä kuin Basilion viekkautta. Camacho itse ymmärsi, että Quiteria, joka oli rakastanut Basilioa tyttönä, olisi rakastanut häntä vielä naimisissakin, joten hänen, Camachon, ennemmin tuli kiittää taivasta siitä, että se oli Quiterian häneltä riistänyt, kuin siitä, että se oli hänet hänelle antanut.
Kun siis Camacho ja hänen väkensä olivat rauhoittuneet ja tyyntyneet, rauhoittuivat myös Basilion ystävät, ja rikas Camacho, joka tahtoi osoittaa, ettei hän kantanut mitään kaunaa tehdystä kepposesta eikä siitä mitään välittänyt, vaati, että juhlallisuuksia jatkettaisiin, ikäänkuin hän olisi todella viettänyt häitään. Mutta Basilio, hänen vaimonsa ja seuralaisensa eivät tahtoneet ottaa juhlallisuuksiin osaa, vaan lähtivät Basilion kotikylään. Köyhilläkin ihmisillä, jos he ovat kunnollisia ja älykkäitä, on näet omat seuralaisensa, jotka heitä kunnioittavat ja suojaavat, samoinkuin rikkailla on sellaisia, jotka heitä imartelevat ja keräytyvät heidän ympärilleen.
Basilion seuralaiset veivät mukanaan Don Quijoten, jota he pitivät jalona ja pelottomana miehenä. Ainoastaan Sanchon mieli pimeni, kun hän huomasi, ettei saanutkaan jäädä odottamaan Camachon oivallista ateriaa ja juhlaa, joka jatkui myöhään yöhön, ja niin hän seurasi herraansa, tämän ratsastaessa Basilion ja hänen tovereittensa kanssa, seurasi heitä surullisena ja alakuloisena jättäen taakseen Egyptin lihapadat, vaikka kuljettikin niitä mielessään, sillä niistä nostettu, nyt jo kohta syöty ja nautittu muona, jota hänellä oli ämpärissään, palautti hänen mieleensä kadotetun onnen ihanuuden ja runsauden. Niin hän ajoi murheellisena ja mietteissään, vaikka ei nälkäisenä, Rocinanten jäljessä, harmonsa selässä järkähtämättä istuen.
Kahdeskolmatta luku,
missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.
Vastanaineet kestitsivät Don Quijotea mitä parhaimmin ja runsaimmin, sillä he tunsivat olevansa hänelle kiitollisuudenvelassa siitä urhoollisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän asiaansa puolustaessaan, ja yhtä paljon kuin hänen urhoollisuuttaan he kunnioittivat hänen älyään, jopa siinä määrässä, että pitivät häntä Cidin vertaisena soturina ja Ciceron kaltaisena kaunopuhujana. Kelpo Sancho huvitteli kokonaista kolme päivää vastanaineitten kustannuksella, joilta nyt saatiin tietää, ettei näennäinen haavoittuminen suinkaan ollut kauniin Quiterian kanssa ennakolta tehty suunnitelma, vaan että juonen oli keksinyt Basilio toivoen siten saavuttavansa, mitä todella saavuttikin. Hän tunnusti kumminkin ilmaisseensa suunnitelmansa muutamille ystävilleen, jotta he tarpeen vaatiessa tulisivat hänen avukseen ja tukisivat hänen petostaan.
— Ei sovi eikä tule nimittää petokseksi — virkkoi Don Quijote — sellaisia keinoja, joiden avulla tavoitellaan hyviä tarkoituksia.
Hän lisäsi vielä, että kaikkein paras tarkoitus, mikä rakastavaisilla saattoi olla, oli naimisiinmeno, ja huomautti, että rakkauden pahin vihollinen on nälkä ja alinomainen puute, koska rakkaus on pelkkää iloa, riemua ja autuutta, varsinkin, jos rakastavainen on saanut omakseen rakastetun; mutta näiden tunteiden verivihollisia ovat puute ja köyhyys. Hän sanoi puhuvansa näin siksi, että herra Basilio luopuisi entisistä askarruksistaan, jotka tosin voivat tuottaa hänelle mainetta, mutta joista hänellä ei ollut mitään rahallisia tuloja, ja koettaisi ahkeruudella ja älykkäille ja uutterille ihmisille aina tarjoutuvilla keinoilla hankkia itselleen parempia tuloja. Köyhällä kunniallisella miehellä (mikäli köyhän osaksi voi kunniaa tulla) on suuri aarre, jos hän omistaa kauniin vaimon; jos häneltä tämä aarre riistetään, niin häneltä riistetään samalla kunnia ja tuhotaan se. Kaunis ja kunnollinen vaimo, jolla on köyhä mies, ansaitsee laakeriseppeleen ja voitonpalmun. Kauneus sinänsä herättää kiintymystä kaikissa, jotka sen näkevät ja tuntevat, ja sen kimppuun hyökkäävät kuningaskotkat ja ylhäällä liitelevät linnut, kuin johonkin maukkaaseen syöttiin, mutta jos semmoiseen kauneuteen liittyy puute ja köyhyys, niin sitä ahdistavat myös korpit, haukat ja muut petolinnut. Ja semmoista vaimoa, joka pysyy järkkymättömänä, vaikka joutuu niin monien hyökkäysten alaiseksi, kannattaa todella nimittää miehensä kruunuksi.
— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan, että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon, kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin. Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta; naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa, sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano, että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.
Sancho kuunteli tuota kaikkea ja sanoi itsekseen:
— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa viisauttaan.
Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi häneltä:
— Mitä sinä mutiset, Sancho?
— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho — ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa nuolla!»
— Onko Teresasi siis niin paha, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.
— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.
— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.
Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona, missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet, jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin. Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa, koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.
Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään _Tutkimus ritaripuvuista_, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat, joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai, kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia, jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.
— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi tulee olemaan _Muodonmuutokset_[50] _eli Espanjan Ovidius_ ja jonka juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51] mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle annan nimen _Lisäys Polydorus Vergiliukseen_ ja jossa käsitellään olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos, sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.
Sancho oli kuunnellut erittäin tarkkaavasti serkun kertomusta ja sanoi nyt:
— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla meidän ensimmäinen isämme Aatami.
— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.
— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?
— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.
— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.
— Olet oikeassa, hyvä ystävä — sanoi serkku.
Don Quijote sanoi:
— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho; olet kuullut sen joltakin muulta.
— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.
— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.
Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku, Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:
— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään maanalainen vankikomero.
— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.
Sitten sanoi opas:
— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani _Muodonmuutoksista_.
— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi Sancho Panza.
Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote lausui:
— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.
Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän sanoi kuuluvalla äänellä:
— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan. Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä minua autat.
Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla. Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon. Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa, olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:
— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54] ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto! Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi pimeyteen!
Suunnilleen samat toivotukset ja rukoukset lähetti serkku hänen jälkeensä.
Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä, pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa. Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho, joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan. Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin. Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don Quijoten, jolle Sancho huusi:
— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte jäänyt sinne iäksenne.
Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät, pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin kauhistuneena ja virkkoi:
— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55] Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!
Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa helvetinkuilussa.