Part 16
— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.
Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään, sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan, olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui, että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja Sanchon eteen ja sanoi sitten:
— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.
Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi kohta:
— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin; nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi perjantaina, kuten sanottu.
— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?
— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan, mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan jotakin mielenkiintoa.
— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa. Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote, että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta _operibus credite, et non verbis_,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.
Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi. Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia hahmoja.
Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa lukua.
Kuudeskolmatta luku,
jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.
Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen, kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti äänensä ja lausui:
— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi. Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:
Tammilaudan ääress' istuu Don Gaiferos eikä enää muista omaa Melisendraa.
Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä, on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita, jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä. Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen, kerrotaan hänen vielä sanoneen:
Riittää jo, te harkitkaa.
Katsokaa nyt sitten, hyvä herrasväki, kuinka keisari kääntää Don Gaiferosille selkänsä ja jättää hänet siihen aivan noloksi, ja katsokaa nyt, kuinka tämä suuttuu, heittää tammilaudan ja nappulat pois, käskee heti tuoda hänen aseensa ja pyytää serkultaan Don Rolandilta lainaksi hänen miekkaansa Durendalia, ja kuinka Don Roland ei halua sitä hänelle lainata, mutta tarjoutuu sensijaan lähtemään hänen mukaansa hänen suunnittelemaansa vaikeaan yritykseen. Mutta urhoollinen ja vihastunut Don Gaiferos ei halua suostua hänen tarjoukseensa, vaan sanoo voivansa yksinkin pelastaa puolisonsa vankeudesta, vaikka hänet olisi kätketty maan uumeniin, ja niin hän menee varustautumaan lähteäkseen heti matkaan. Kääntäkää nyt, arvoisa herrasväki, katseenne tuohon torniin, joka näkyy tuolla ja jonka otaksutaan olevan muudan torni siinä Zaragozan linnassa, jota nyt mainitaan Aljaferian nimellä. Tuolla parvekkeella maurilaisessa puvussa esiintyvä nainen on verraton Melisendra, joka on istunut siellä jo monet kerrat tähyillen Ranskaan johtavalle tielle ja lohduttanut itseään vankeudessaan antamalla ajatustensa vaeltaa Parisiin ja oman puolison luo. Mutta katsokaa myös merkillistä tapausta, joka sattuu tässä ja jonka vertaista ei kenties ole milloinkaan nähty. Ettekö näe tuota mauria, joka hiipii aivan hiljaa, askel askelelta ja sormi huulilla, kauniin Melisendran taakse? Katsokaa nyt, kuinka hän suutelee Melisendran suuta, kuinka Melisendra heti sylkäisee ja pyyhkii huuliansa paitansa valkoiseen hihaan, kuinka hän voivottelee ja harmistuneena repii kauniita hiuksiaan, ikäänkuin ne olisivat syypäät tuohon ilkityöhön. Katsokaa myös, kuinka tuo vakava mauri seisoo tuolla käytävässä; hän on Sansuenan kuningas Marsilio; hän on nähnyt toisen maurin hävyttömyyden ja senvuoksi, huolimatta siitä, että toinen on hänen sukulaisensa ja suuri suosikkinsa, käskee ottaa hänet heti kiinni, antaa hänelle kaksi sataa paria raippoja ja kuljettaa häntä häpeän saattueessa kaupungin katuja, huutajat edellä ja sotamiehiä jäljessä. Ja katsokaa nyt, kuinka he tulevat panemaan toimeen tuomiota, vaikka rikos tehtiin aivan äsken; maurien keskuudessa näet ei ole tapana, niinkuin meillä, tehdä pitkiä pöytäkirjoja ja kuulustella todistajia ja antaa syypään istua kauan tutkintovankeudessa.
— Poika, poika, — huusi nyt äänekkäästi Don Quijote — jatkakaa kertomustanne suoraviivaisesti, älkää huoliko tehdä mutkia ja syrjähyppäyksiä; asian selvillesaamiseen näet tarvitaan paljon todistuksia ja lisätodistuksia.
Mestari Pedro huusi hänkin näyttämön takaa:
— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee, se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.
— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla, joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:
Ritari, Ranskaan jos lähdet, kysy, missä on Gaiferos.
En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille. Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan, sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille, missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa, kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset! Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon kuin Nestorille!
Mestari Pedro koroitti taas äänensä ja sanoi:
— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on pahasta.
Tulkki ei vastannut mitään, vaan jatkoi näin:
— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki, ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle, joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain kaikista torneista.
— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa kellojen soida Sansuenassa.
Sen kuultuaan mestari Pedro lopetti heti soittamisen ja sanoi:
— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote, eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua; kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.
— Se on oikein — virkkoi Don Quijote.
Poika jatkoi:
— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria, kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala näytelmä.
Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:
-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!
Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia, löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa, että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:
— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon, että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille paljaille.
Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle, hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja virkkoi:
— Toivoisin, että nyt olisivat tässä edessäni kaikki ne, jotka eivät usko eivätkä tahdo uskoa, kuinka suurta hyötyä maailmassa on vaeltavista ritareista. Ajatelkaa, miten olisi käynyt urhoollisen Don Gaiferosin ja kauniin Melisendran, jollen minä olisi ollut läsnä; aivan varmaan olisivat nuo koirat jo heidät saavuttaneet ja heitä jollakin tavalla loukanneet. Sanalla sanoen: eläköön vaeltava ritarikunta ennen kaikkea muuta maailmassa!
— Eläköön vaan, — virkkoi siihen mestari Pedro surkealla äänellä — mutta minä saan kuolla, koska olen nyt niin onneton, että voin sanoa Don Rodrigon kanssa:
Viel' eilen hallitsin Espanjanmaata, mut tänään tornia yhtäkään en enää omaksi sanoa saata.
Ei ole kulunut puolta tuntia, eipä puolta silmänräpäystäkään siitä, kun olin kuninkaitten ja keisarien herra, kun tallini, kirstuni ja säkkini olivat täynnä lukemattomia hevosia ja kaikenkaltaisia koruja, ja nyt olen tässä murheellisena ja masentuneena, köyhänä kerjäläisenä, ja mikä pahinta, vailla apinaa, sillä ennenkuin sen saan takaisin, saavat varmaan hampaanikin hikoilla. Ja kaikkeen tähän on syynä tämän herra ritarin harkitsematon vihanpuuska, hänen, jonka sanotaan suojelevan orpoja, torjuvan vääryyksiä ja tekevän muita rakkaudentöitä. Vain minuun nähden hänen jalo tarkoituksensa jäi toteuttamatta; mutta siunattu ja ylistetty olkoon taivas ja sen korkeimmat asuinsijat. Niin oli säädetty, että tämän murheellisen hahmon ritarin piti tehdä minun nukkeni hahmoltaan murheellisiksi.
Sancho Panzan mieltä hellyttivät mestari Pedron sanat, ja hän virkkoi:
— Älä itke, mestari Pedro, äläkä valita, sinähän ihan murrat minun sydämeni; voin sinulle vakuuttaa, että herrani Don Quijote on niin totinen ja tunnollinen kristitty, että hän, käsitettyään tehneensä sinulle vääryyttä, varmaan voi ja tahtoo sen sinulle maksaa ja antaa sinulle enemmän kuin riittävän korvauksen.
302
303
‒ Jos herra Don Quijote korvaisi minulle edes osan tekemästään tuhosta, olisin tyytyväinen, ja hänen armonsa omatunto keventyisi, sillä eihän voi tulla autuaaksi kukaan, joka anastaa vastoin oikean omistajan tahtoa hänen tavaraansa eikä luovuta sitä takaisin.
— Totta kyllä; — sanoi Don Quijote — mutta en tiedä, mitä minulla toistaiseksi olisi semmoista, mikä kuuluu teille, mestari Pedro.
— Vai ette tiedä? — vastasi mestari Pedro. — Entä nämä ruumiit, jotka makaavat tässä kovalla ja kuivalla maalla, onko niitä kaatanut ja ottanut hengiltä mikään muu kuin teidän käsivartenne kukistamaton voima? Ja kenelle muulle nämä ruumiit kuuluvat kuin minulle? Ja miten minä olen ansainnut elatustani, jollen juuri niiden avulla?
— Nyt minä lopultakin uskon, — sanoi siihen Don Quijote — mitä olen arvellut jo monet kerrat: että minua vainoavat noidat aina asettavat näkyviini hahmoja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mutta sitten heti muuttavat ja vaihtavat niitä miten hyväksi näkevät. Sanon teille toden totta, hyvät kuuntelevat herrat, että kaikki, mitä tässä tapahtui, näytti minusta tapahtuvan aivan todellisesti: Melisendra oli Melisendra, Don Gaiferos oli Don Gaiferos, Marsilio oli Marsilio ja Kaarle Suuri oli Kaarle Suuri. Siitä vihani syttyi, ja täyttääkseni velvollisuuttani vaeltavana ritarina tahdoin lähteä auttamaan ja tukemaan pakenevaa paria ja tein tässä hyvässä aikomuksessa, mitä näitte minun tekevän. Jos se sitten kääntyi takaperoiseksi, ei syy ole minun, vaan niiden pahojen olentojen, jotka minua vainoavat. Siitä huolimatta tahdon tämän erehdykseni vuoksi, vaikka se ei johtunut mistään ilkeydestä, tuomita itseni maksamaan kustannukset. Katsokaa siis, mestari Pedro, mitä tahdotte rikotuista näyttelijöistänne, niin minä suostun sen heti teille maksamaan hyvässä ja käyvässä Espanjan rahassa.
Mestari Pedro kumarsi ja sanoi:
— Vähempää en odottanutkaan, kun ajattelin, kuinka verraton kristitty on mieleltään urhoollinen Don Quijote Manchalainen, kaikkien hädänalaisten ja apua tarvitsevien vaeltajien todellinen auttaja ja tuki, ja tulkoot nyt herra majatalon isäntä ja suuri Sancho välittäjiksi ja arviomiehiksi tässä teidän armonne ja minun välisessä jutussa ja sanokoot he, minkä arvoiset ovat tai voivat olla rikotut nuket.
Isäntä ja Sancho sanoivat siihen suostuvansa, ja mestari Pedro nosti heti lattialta Zaragozan kuninkaan Marsilion, joka nyt oli päätänsä lyhempi, ja sanoi:
— Jokainen voi nähdä, kuinka mahdotonta on saattaa tätä kuningasta entiseen kuntoonsa, ja siksi olen sitä mieltä, suostuen kumminkin kuulemaan parempia asiantuntijoita, että minulle tulee maksaa hänen kuolemastaan, katoamisestaan ja poismenostaan puoliviidettä reaalia.
— Jatketaan — sanoi Don Quijote.
— Ei ole suinkaan paljon, jos pyydän tästä halkeamasta, joka ulottuu kiireestä melkein kantapäähän, — jatkoi mestari Pedro ottaen käsiinsä halkaistun keisari Kaarle Suuren — viisi reaalia ja neljänneksen.
— Se ei ole vähän — sanoi Sancho.
— Eikä paljonkaan; — virkkoi majatalon isäntä — pannaan tasan ja merkitään siitä viisi reaalia.
— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.
— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.
— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa. Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!
Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan sanoi hänelle:
— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.
Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.
— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.
Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään, että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän nähdään.
Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan, ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa, ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset, otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa selvittämään tätä mainiota historiaa.
Seitsemäskolmatta luku,
jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.
Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä...» Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten, jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla, oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi, että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa; hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.
Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt, joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun. Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen, että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia, mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä, mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän, älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa. Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon, ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.
Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan. Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä, arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita, peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen, että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:
Ei suotta huutaneet aasin lailla pormestarit molemmat näillä mailla.
Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies, joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja, sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:
— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista, että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.
He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.
Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta, lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:
— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni ja kahlitsemaan kieleni.