Part 7
— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho, nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät, ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit, mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.
— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka kohtaisivat hänet keskellä raittia.
— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.
— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään, mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän taudin että muita paljon vaikeampia.
Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä, mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu, täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:
— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä, kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi, joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.
Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:
— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen, hengellisen näytelmän nimeltä _Kuoleman valtiopäivät_, ja meidän pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru, tiedän kaikki.
— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen, hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.
Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä, vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante, joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.
Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa, vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta, kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.
— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.
— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.
— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin. Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.
— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, — vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa isäntänsä luo.
Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi palasi isäntänsä luo.
— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.
‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla. Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää, että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen; siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja käytökseltään kuin ruhtinaita.
-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.
Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:
— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.
Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli, eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:
— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa, armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema, jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta ja hallitsijoilta.
— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.
— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät, jotka taivas minulle vielä suo.
— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja varsin merkillisiä.
Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä jännittävä kuin tämäkin.
Kahdestoista luku.
Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.
Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi herralleen:
— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.
— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa tai läkkipeltiä.
‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria, ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki esittäjät toistensa kaltaisia.
— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin — virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten, kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa toistensa kaltaiset.
— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.
— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.
— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.
Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.
Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja, mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin, sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista, norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni, hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta sanoen toiselle:
— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota lemmenaatokseni kaipaavat.
Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari. Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta, sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:
— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.
— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?
— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.
— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi Sancho.
— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.
— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut ritari.
— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa, kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:
SONETTI.
Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle, mua olijaa oman tahtos mukaan vain — en silloin harhateille koskaan tulle, kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.
Jos tahdot, etten kertoa saa sulle palosta lemmen tuskain peittäväin, soi sanas elossa jo haudatulle, mut Amor itse puhuu puolestain.
Mun rinnassani riehuu hurja sota, oon joskus kova lailla timantin, taas pehmeä kuin vaha saatan olla.
Saat sydämeni, käteesi se ota ja piirrä siihen mitä tahdotkin: näät piirtos vielä viime tuomiolla.
Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella ja raukealla äänellä:
— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?
— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen, mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme, ehkä hän ilmaisee enemmänkin.
— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa kokonaisen kuukauden yhteen menoon.
Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:
— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten joukkoon?
— Murheellisten — vastasi Don Quijote.
— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.
Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen luokseen, ja Sancho teki samoin.
Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:
— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys, vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.
Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.
— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta — ehkä rakastunut?
— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin onnettomuudeksi.
— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka usein toistuessaan tuntuvat kostolta.
— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi Don Quijote.
— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään — valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.
— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.
— On kyllä — vastasi Don Quijote.
— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu; katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen, mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.
— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan puhua paremmankin kuin tuommoisen... Mutta jääköön sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.
Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:
— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.
— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne, kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.
Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu oli vakava.
Kolmastoista luku,
jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.
Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan; mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:
— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille esivanhemmillemme.
— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään muuta kuin tuulenviimaa.
— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa; ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on, ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.
— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias, että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.
— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!
— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi, sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.