Part 11

— Minä tunnustan, herra Don Quijote, — vastasi Don Diego — että kaikki, mitä teidän armonne on sanonut ja tehnyt, on hyvin punnittu itse järjen omalla vaa'alla, ja minä olen sitä mieltä, että vaeltavan ritarikunnan asetukset ja lait, vaikka ne häviäisivätkin, löytyisivät teidän armonne povesta, joka on niiden luonnollinen säiliö ja varastopaikka. Mutta pitäkäämme nyt kiirettä, sillä on kohta myöhä, ja koettakaamme ehtiä kylääni ja talooni, missä teidän armonne voi levätä kokemiensa vaivojen jälkeen; vaikka näet suorittamanne työ ei ole rasittanut ruumistanne, on se kumminkin ollut sielun rasitus, joka monesti saattaa ruumistakin uuvuttaa.

— Minä pidän tarjoustanne erinomaisena suosiona ja armonosoituksena, herra Don Diego — vastasi Don Quijote.

He hoputtivat ratsujaan entistä enemmän, ja kello saattoi olla kaksi iltapuolella, kun he saapuivat kylään ja taloon, missä asusti Don Quijoten _Viheriänviitan ritariksi_ nimittämä Don Diego.

Kahdeksastoista luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Don Quijote huomasi Don Diego de Mirandan talon sangen tilavaksi, kuten maalaisasumukset yleensä; portinpäällä tien puolella nähtiin vaakuna, tosin hakkaamattomaan kiveen veistetty, sisäpihalla oli viinivarasto, porttikäytävässä ovi kellariin ja yltympäri suuri määrä saviruukkuja, jotka olivat peräisin Tobososta ja senvuoksi herättivät Don Quijoten mielessä hänen noidutun ja toiseen hahmoon muutetun Dulcineansa muiston. Hän huokasi ja lausui, ollenkaan ajattelematta mitä sanoi ja läsnäolevista välittämättä:

Oi aarteet, jotka tuskia vain toitte, vaikk' onnen antaa löytäjälle voitte.[42]

— Oi te tobosolaiset ruukut,[43] kuinka olettekaan johdattaneet mieleeni katkerimman tuskani ihanimman aarteen!

Tuon kuuli Don Diegon poika, runoilija-ylioppilas, joka oli äitinsä kanssa tullut häntä tervehtimään, ja äiti ja poika hämmästyivät kovin nähdessään Don Quijoten merkillisen hahmon. Ritari astui heti alas Rocinanten selästä ja meni erittäin kohteliaasti pyytämään rouvan kättä suudeltavakseen. Don Diego sanoi:

Toivottakaa, puolisoni, ystävällisesti kuten ainakin, tervetulleeksi Don Quijote Manchalainen, joka on tässä edessänne, vaeltava ritari ja urhoollisin ja älykkäin, mitä maailmassa on.

Talon rouva, jonka nimi oli Doña Cristina, otti hänet vastaan erittäin rakastettavasti ja kohteliaasti, ja Don Quijote vastasi hänelle sangen älykkäästi ja soveliain sanoin. Sitten hän vaihtoi suunnilleen samat kohteliaisuudet ylioppilaan kanssa. Kuultuaan Don Quijoten puhuvan tämä piti häntä älykkäänä ja teräväjärkisenä miehenä.

Tässä kohden historiamme kirjoittaja kuvailee seikkaperäisesti Don Diegon taloa kertoen, mitä kaikkea on varakkaan maalais-aatelismiehen kartanossa; mutta tämän historian kääntäjä katsoi, soveliaaksi vaieten sivuuttaa ne ja muut samanlaiset yksityisseikat, koska ne eivät oikein soinnu historiamme varsinaiseen tarkoitukseen; sen voima näet on pikemmin sen todenperäisyydessä kuin joutavissa sivuseikoissa.

Don Quijote vietiin nyt saliin, missä Sancho riisui häneltä varukset, niin että hänen ylleen jäivät vain roimahousut ja säämiskäinen ihonuttu, jonka ruosteiset varukset olivat kokonaan lianneet; hänen leveä kauluksensa oli tärkkäämätön ja vailla pitsireunusta, kuten ylioppilailla; pehmeästä nahasta tehdyt säärystimet olivat taatelinväriset ja kengät vahalla voidellut. Hän vyötti vyölleen hyvän miekkansa, joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja;[44] sitten hän heitti hartioilleen hienosta harmaasta verasta tehdyn viitan, mutta ennen kaikkea hän pesi päänsä ja kasvonsa käyttäen vettä viisi tai kuusi ämpäriä (ämpärien lukumäärään nähden tiedonannot ovat hiukan erilaiset), mutta vesi oli sittenkin yhä heranväristä, kiitos olkoon Sanchon ahneuden ja sen, että hän oli ostanut noita onnettomia kermajuustoja, jotka olivat hänen isäntänsä niin sievästi saippuoineet. Tässä asussa, siron arvokkaasti ja ryhdikkäästi, Don Quijote sitten lähti toiseen saliin, missä ylioppilas odotti häntä keskustellakseen hänen kanssaan, kunnes pöytä katettaisiin. Rouva Doña Cristina näet halusi niin ylhäisen vieraan taloon saavuttua osoittaa, että hän osasi ja voi hyvin kestitä talossa käyviä.

Don Quijoten vielä riisuessa varuksiaan oli Don Lorenzo (se näet oli Don Diegon pojan nimi) saanut tilaisuutta kysyä isältään:

— Kuka onkaan tuo ritari, jonka teidän armonne on tuonut kotiin. Me näet ihmettelemme kovin, minä ja äitini, hänen nimeään, ulkomuotoaan ja sitä, että hänen sanotaan olevan vaeltava ritari.

— En tiedä, mitä sinulle vastaisin, poikani; — virkkoi Don Diego — voin sanoa ainoastaan, että olen nähnyt hänen tekevän tekoja, jotka sopisivat maailman suurimmalle hullulle, ja kuullut hänen puhuvan niin älykkäästi, että hänen tekojensa aikaansaama vaikutelma kerrassaan häipyi pois. Puhuttele sinä nyt häntä, tunnustele hänen ymmärryksensä valtimoa ja arvostele itse älykkäänä miehenä, onko hän viisas vai hullu, vaikka minä, totta puhuen, pidän häntä pikemmin hulluna kuin viisaana.

Tätä kehoitusta noudattaen Don Lorenzo meni, kuten jo mainittiin, juttelemaan Don Quijoten kanssa, ja heidän keskustellessaan Don Quijote sanoi Don Lorenzolle muun muassa:

— Teidän isänne, herra Don Diego de Miranda, on minulle maininnut teidän armonne harvinaisista kyvyistä ja teräväjärkisyydestä ja ennen kaikkea, että olette suuri runoilija.

— Runoilija voin kyllä olla, — vastasi Don Lorenzo mutta en suinkaan mikään suuri runoilija. On totta, että jossakin määrin ihailen runoutta ja mielelläni luen hyvien runoilijoiden teoksia, mutta siitä syystä minua ei suinkaan voida nimittää suureksi runoilijaksi, kuten isäni tekee.

‒ Vaatimattomuutenne miellyttää minua, — vastasi Don Quijote — sillä ei ole yhtään runoilijaa, joka ei ole vaatelias ja luule olevansa maailman suurin runoilija.

— Ei ole sääntöä ilman poikkeusta; — virkkoi Don Lorenzo — voi näet olla sellaisiakin, jotka ovat todellisia runoilijoita eivätkä niin ajattele.

— Niitä on vähän; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa nyt minulle, millaisia säkeitä te nykyisin sepitätte; teidän arvoisa isänne näet mainitsi minulle, että ne teitä hiukan huolestuttavat ja ajatteluttavat. Jos kysymyksessä on jokin nelisäkeinen selitysruno, niin minä, joka olen semmoisiin hieman perehtynyt, mielelläni sen kuulisin; jos on kysymyksessä kirjallinen kilpailu, niin yrittäköön teidän armonne voittaa toisen palkinnon; ensimmäisen palkinnon näet vie aina joku suosittu tai ylhäinen henkilö, mutta toinen voitetaan todellisen ansion nojalla, joten kolmas palkinto oikeastaan tulee olemaan toinen ja ensimmäinen niinmuodoin oikeastaan kolmas, aivan samoin kuin lisensiaattitutkinnoissa yliopistoissa; mutta kaikesta huolimatta on ensimmäisen palkinnon voittaja sangen huomattava henkilö.

— Toistaiseksi — sanoi Don Lorenzo itsekseen en voi pitää teitä hulluna; mutta kuunnelkaamme enemmän.

Hän sanoi Don Quijotelle:

— Minusta näyttää, että teidän armonne on opiskellut korkeakouluissa; minkä tieteen luentoja olette kuunnellut?

— Vaeltavan ritarikunnan, — vastasi Don Quijote — joka on yhtä oivallinen tiede kuin runous, jopa hiukan parempikin.

— Minä en tiedä, mikä tiede se on, — virkkoi Don Lorenzo — enkä ole toistaiseksi kuullut koskaan siitä puhuttavan.

— Se on tiede, — virkkoi Don Quijote — joka sisältää maailman kaikki tai ainakin useimmat tieteet, sillä sen harjoittajan täytyy olla lainoppinut ja tuntea sekä henkilö- että esineoikeuden lait voidakseen antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu; hänen täytyy olla teologi voidakseen milloin tahansa vaadittaessa tehdä selkoa tunnustamastaan kristillisestä uskosta, hänen täytyy olla lääkäri ja varsinkin kasvientuntija voidakseen asumattomissa seuduissa ja erämaissa tuntea ne yrtit, jotka kelpaavat haavojen lääkitsemiseen, sillä vaeltava ritari ei voi lähteä jokaisen ottelun jälkeen etsimään haavojensa parantajaa; hänen täytyy olla astronomi voidakseen tähtien asemasta tietää, kuinka monta yön hetkeä on kulunut, missä osassa maailmaa ja missä vyöhykkeessä hän kulloinkin on; hänen tulee olla matematiikkaan perehtynyt, sillä hän tarvitsee tätä tiedettä alinomaa; ja koska on itsestäänselvää, että hänen täytyy olla kaikilla kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä[45] kaunistettu, sivuutan ne enemmittä puheitta, siirryn toisiin, vähäpätöisempiin seikkoihin ja huomautan, että hänen täytyy osata uida yhtä hyvin kuin Kala-Nicolas[46] eli Nicolao; hänen täytyy osata kengittää hevonen ja valmistaa satula ja ohjakset ja, palatakseni siihen, mistä lähdin hänen tulee olla uskollinen Jumalalle ja valtiattarelleen, hänen tulee olla siveä ajatuksissaan, kohtelias puheissaan, aulis auttamaan, urhoollinen teoissaan, kärsivällinen vaivoissaan, armelias hädänalaisille ja vihdoin voimallinen totuuden puolustaja, vaikka se vaatisi hänen henkensä. Kaikki nämä tärkeät ja vähäpätöiset ominaisuudet muodostavat yhdessä vaeltavan ritarin, ja tästä teidän armonne, herra Don Lorenzo, voi nähdä, opiskeleeko ritari joutavaa tiedettä siihen perehtyessään ja sitä harjoittaessaan ja eikö sitä voida asettaa kaikkein parhaitten kymnaaseissa ja korkeakouluissa opetettujen tieteitten rinnalle..

— Jos on laita niinkuin sanotte, — virkkoi Don Lorenzo — niin minä sanon, että tämä tiede on kaikkia muita parempi.

— Mitä tarkoitatte saneessanne: jos on niin laita? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Don Lorenzo — että epäilen, onko koskaan ollut ja onko olemassa semmoisilla hyveillä kaunistettuja vaeltavia ritareita.

— Minä olen jo monesti sanonut ja sanon nyt jälleen, — vastasi Don Quijote — että suurin osa ihmisiä maailmassa luulee, ettei vaeltavia ritareita ole ollut olemassakaan, ja koska minusta näyttää, että on aivan turhaa vaivaa (kuten kokemus on minulle monet kerrat osoittanut) yrittää saada heitä toisin uskomaan, ellei itse taivas ihmeen nojalla heille osoita, että semmoisia ritareita on ollut ja on olemassa, en halua nyt kuluttaa aikaa hälventääkseni teidän armonne mielestä harhaluuloa, johon monet muut tekevät itsensä vikapäiksi teidän kanssanne. Tahdon vain rukoilla taivasta vapautta maan teidät siitä erehdyksestä ja antamaan teidän oivaltaa, kuinka hyödyllisiä ja välttämättömiä vaeltavat ritarit olivat maailmassa menneinä aikoina ja kuinka otollisia he olisivat nykyisenä aikana, jos heitä vielä nyt käytettäisiin; mutta nyt rehoittavat ihmissuvun syntien tähden laiskuus, joutilaisuus, hekuma ja ylellisyys.

— Nyt vieraamme pillastui; — mietti Don Lorenzo mielessään — mutta merkillinen hullu hän sittenkin on, ja minä olisin mieletön raukka, jollen sitä ymmärtäisi.

Siihen loppui heidän keskustelunsa, sillä heidät kutsuttiin aterialle. Don Diego kysyi pojaltaan, oliko hän saanut selkoa vieraan mielentilasta. Hän vastasi:

— Sitä eivät voi saada selville hänen hulluutensa sekavasta käsialasta kaikki maailman lääkärit ja parhaat kirjoittajatkaan; hän on ilmetty hullu, jolla on alinomaa valoisia hetkiä.

He kävivät pöytään, ja ateria oli sellainen kuin Don Diego oli matkalla sanonut vieraillensa aterian yleensä olevan: moitteeton, runsas ja maukas; mutta suurinta nautintoa tuotti Don Quijotelle koko talossa vallitseva ihmeellinen hiljaisuus, joka sai sen muistuttamaan kartusiaaniluostaria. Kun ruoka-astiat sitten oli korjattu pois, pöytärukous luettu ja kädet pesty, kehoitti Don Quijote hartaasti Don Lorenzoa lukemaan ne säkeet, jotka hän oli sepittänyt kirjasista kilpailua varten. Don Lorenzo vastasi:

— En tahdo näyttää niiden runoilijain kaltaiselta, jotka kieltäytyvät lausumasta säkeitään, kun heitä pyydetään niin tekemään, ja syytävät niitä suustaan ylen paljon, kun kukaan ei sitä halua, ja senvuoksi luen tässä runoni, josta en toivo mitään palkintoa, koska olen sepittänyt sen ainoastaan harjoituksen vuoksi.

— Eräs ystäväni, älykäs mies, — virkkoi Don Quijote — oli sitä mieltä, ettei kenenkään pidä nähdä vaivaa sepittämällä selitysrunoja, ja syynä hän sanoi olevan, ettei semmoinen runo voi milloinkaan olla aiheensa veroinen ja että se usein, jopa kaikkein useimmissa tapauksissa, harhautuu pois selitettävien säkeitten suunnasta ja tarkoituksesta. Sitäpaitsi hän huomautti, että semmoisen runon lait ovat ylen ankarat, koska eivät suvaitse mitään kysymystä, eivät salli käytettävän sanoja hän sanoi tai aion sanoa, kieltävät muuttamasta teonsanaa nimisanaksi, lausumasta toisin ajatusta sekä asettavat suuren määrän muita esteitä ja vaikeuksia, jotka kahlehtivat runon sepittäjää, kuten teidän armonne varmaan tietää.

— Totisesti, herra Don Quijote, — sanoi Don Lorenzo — olisin mielelläni huomannut teidän latinassanne jonkin virheen, mutta se oli mahdotonta, sillä te luiskahdatte käsistäni kuin ankerias.

— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo, enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.

— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin:

AIHE.

Jos palais aika entinen, jos toivoni ei turha ois, ah, saapuis aika nopeemmin, se, mikä kaiken jälkeen on.

SELITYSRUNO.

Pois haihtui, häipyi lailla harhaili jo riemu mulle antamas, oi Onnetar — sun lahjas parhain, tuo onnenaika autuas, niin multa riistettiin jo varhain. Nyt jään sun jalkais juurehen, oi Onnetar, näin anoen: suo entisaika pyytäjälleen, sill’ autuas ois elo jälleen, _jos palais aika entinen_.

En ano maineen seppelettä, en pyri muuhun kunniaan, kun sen vain varmaan tiedän, että ma takaisin sen muiston saan; sen jälkeen olen pyytehettä. Sen ilon, jonka veit sä pois, ah, Onnetar, jos saada vois, se viihtäis tuskieni tulta: oi jospa armon saisin suita, _jos toivoni ei turha ois_.

Mut mitä pyydän, tiedän kyllä, on täyttää silti mahdoton. Ei toivo täyty pyytelyllä, sill' aikaan, joka mennyt on, ei mainen mahti enää yllä. Näät aika rientää kuitenkin pois siivin kevein, siuhuvin, ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa: ah, saispa nähdä entisaikaa, _ah, saapuis aika nopeemmin_.

Niin toivo, pelko vuoroin ajaa mun sieluani palavaa päin riemun, epätoivon rajaa, ja usein toivon kuolemaa, tuot' ainokaista vapahtajaa. Vois tuta kuolintuomion, mutt' ois se teko maltiton — näät mietteistäni ottain selon ma tunnen, että tuottaa pelon _se, mikä kaiken jälkeen on_.

Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla äänellä, melkein huutaen:

— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa, niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.

Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna? Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo, sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.

SONETTI.

Sai seinän halkeamaan neito nuori, hän lempeen sytti uljaan Pyramon; ja Kypron jättäin Amor matkaan suori: tie outo, ahdas nähtävä näät on.

On aukko äänetön kuin hautakuori, ei sanat mahdu pieneen rakohon, vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori on rakkauden eessä voimaton.

Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa, käy neito nautinnoita hakemaan, ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.

Näin heidät tapaa kohtalonsa sama, ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan yks miekka, sama hauta, muisto sama.

— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra; taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.

Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset, jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas ammattinsa.

Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan. Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don Lorenzolle:

— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa tuokiossa.

Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:

— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä, kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä, jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.

Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta, jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä. Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta, lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.

Yhdeksästoista luku,

jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita, joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista, missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä. Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies, joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä _Leijonaritari_. Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi:

— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla monen peninkulman piirissä.

Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska hän niitä niin kovin kehui.

— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä, sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja, sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia, jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä. Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään, sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se, mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta. Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja; hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei paremmasta apua.

Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian, vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.

— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo: »Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin) niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.

— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan. Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa Basilion historiasta.

Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don Quijote häntä nimitti:

— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä, jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.

— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala, joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen, joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän ihanilta helmiltä.

— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään sellaisesta?

— Jos minua ei ymmärretä, — vastasi Sancho — niin ei ihmekään, että sananparsiani pidetään järjettöminä. Mutta vähät siitä; minä ymmärrän itse, mitä tarkoitan, ja tiedän, etten ole puhuessani sanonut kovinkaan paljon tyhmyyksiä; mutta teidän armonne, hyvä herra, tutkii aina minun sanojani ja tekojani, kuin mikäkin friskaali.

— Sinun tulee sanoa fiskaali — virkkoi Don Quijote eikä friskaali, sinä hyvän kielen tärvelijä.