Part 10

— Lapset, armollinen herra, ovat leikatut vanhempien sydämistä, ja senvuoksi tulee heitä rakastaa, olkoot he hyviä tai huonoja, niinkuin sielua, joka antaa meille elämän. Vanhempien tehtävä on opastaa heitä pienestä pitäen hyveen, hyvän kasvatuksen ja hyvien ja hurskaitten tapojen tielle, jotta he täysi-ikäisiksi tultuaan ovat vanhempiensa vanhuuden tuki ja jälkeläistensä kunnia; mutta minä puolestani en pidä viisaana pakottaa heitä opiskelemaan jotakin määrättyä tiedettä, vaikka kehoittamisesta ei tietenkään voi olla mitään vahinkoa. Ellei heidän tarvitse opiskella _pro pane lucrando_,[37] jos näet opiskelija on niin onnellinen, että taivas on suonut hänelle vanhemmat, jotka jättävät hänelle riittävän omaisuuden, niin olisin sitä mieltä, että pitäisi sallia heidän harrastaa sitä tiedettä, johon huomataan heissä olevan parhaat taipumukset ja runous, vaikka se on vähemmän hyödyksi kuin huviksi, ei kumminkaan kuulu niihin seikkoihin, jotka tuottavat harjoittajilleen häpeää. Runous, herra hidalgo, on nähdäkseni kuin kaikin puolin erittäin kaunis, hento, nuori neito, jota uutterasti koristavat, hienontavat ja kaunistavat monet muut neidot, nimittäin kaikki muut tieteet, ja sen tulee käyttää hyväkseen kaikkia muita, ja kaikkien muitten tulee saada sen avulla suurempaa arvoa. Mutta tätä neitoa ei saa kourin koskea, ei saa laahata häntä pitkin katuja eikä asettaa julkisesti nähtäväksi torien kulmiin tai palatsien nurkkiin. Hän on niin jaloa metallia, että se, joka osaa häntä oikein käsitellä, voi muuttaa hänet arvaamattoman kalliiksi puhtaaksi kullaksi; sen, joka hänet omistaa, tulee pitää hänet oikeissa rajoissaan eikä päästää häntä harhailemaan loukkaavissa satiireissa tai tunnottomissa soneteissa; hän ei saa olla millään tavoin ostettava, paitsi silloin, kun on kysymys sankarirunoelmista, murheellisista tragedioista tai hilpeistä ja taidokkaista huvinäytelmistä — häntä eivät saa käsitellä ilveilijät eikä sivistymätön rahvas, joka ei kykene tajuamaan eikä arvostamaan hänessä piileviä aarteita. Ja älkää luulko, armollinen herra, että tarkoitan rahvaasta puhuessani ainoastaan alempaa ja vaatimatonta väkeä, sillä jokainen sivistymätön, vaikka hän olisi ylhäinen herra ja ruhtinas, voidaan ja hänet tuleekin lukea rahvaan joukkoon kuuluvaksi. Hän, joka mainitut vaatimukset täyttää, runoutta viljelee ja sitä omanaan pitää, tulee kuuluisaksi, ja hänen nimensä on suuressa maineessa kaikkien sivistyneitten kansojen keskuudessa koko maailmassa. Mitä tulee siihen, että te, hyvä herra, sanoitte poikanne vähäksyvän omalla kielellämme sepitettyä runoutta, uskon varmaan, ettei hän siinä ole oikeassa, ja syy on tämä: suuri Homeros ei kirjoittanut latinankielellä, koska hän oli kreikkalainen, eikä Vergilius kirjoittanut kreikankielellä, koska hän oli roomalainen, sanalla sanoen: kaikki muinaisajan runoilijat käyttivät teoksissaan sitä kieltä, jonka olivat imeneet äidinmaidosta, eivätkä lähteneet etsimään vierasta kieltä ilmaistakseen yleviä ajatuksiaan; ja koska niin on laita, olisi järkevää, että tämä tapa saisi levitä kaikkien kansojen keskuuteen ja ettei halveksittaisi saksalaista runoilijaa senvuoksi, että hän kirjoittaa omalla kielellään, tai kastilialaista tai biskajalaistakaan, joka käyttää teoksissaan omaa kieltään. Mikäli ymmärrän, arvoisa herra, ei teidän poikanne kumminkaan katsele karsaasti espanjalaista runoutta, vaan niitä runoilijoita, jotka käyttävät yksinomaan espanjankieltä osaamatta muita kieliä ja muita tieteitä, jotka voisivat koristaa, valveuttaa ja edistää heidän luontaista taipumustaan; mutta siinäkin voi piillä erehdys, sillä pätevän yleisen mielipiteen mukaan ihminen syntyy runoilijaksi, toisin sanoen: alkuvoimainen runoilija urkenee runoilijana äitinsä kohdusta ja luo taiteellisen viettinsä varassa, jonka taivas on hänelle lahjoittanut, enemmittä opinnoitta ja ilman keinotekoisia apuneuvoja sellaisia teoksia, jotka osoittavat todeksi vanhan lauseen: _Est Deus in nobis_[38] jne. Väitän vielä, että synnynnäinen runoilija, joka ottaa taiteen avukseen, on paljoa parempi ja etevämpi kuin runoilija, joka haluaa olla runoilija ainoastaan taiteen varassa. Tämä johtuu siitä, ettei taide ole luonnon yläpuolella, vaan täydentää sitä, että molempien yhtyessä, luonnon taiteeseen ja taiteen luontoon, syntyy kaikkein täydellisin runoilija. Puheeni päätöksenä olkoon siis, herra hidalgo, että teidän armonne tulee antaa poikansa vaeltaa, minne hänen tähtensä häntä kutsuu; jos näet hän nyt jo on niin oppinut kuin varmaan otaksun hänen olevan ja on jo onnellisesti noussut tieteitten ensimmäiselle porrasaskelmalle oppimalla klassilliset kielet, niin hän tulee niiden avulla itsestään kohoamaan inhimillisen sivistyksen huipulle, mikä sopii erittäin hyvin aatelismiehelle, joka ei antaudu opilliselle uralle, ja on hänelle yhtä suureksi kaunistukseksi, kunniaksi ja maineeksi kuin hiippa piispalle tai talaari ansiokkaalle lakimiehelle. Teidän armonne moittikoon poikaansa, jos hän sepittää satiireja, jotka loukkaavat toisten kunniaa; voittepa rangaistakin häntä ja repiä semmoiset tuotteet rikki, mutta jos hän kirjoittaa sellaisia sermoneja kuin Horatius, soimaten niissä paheita yleensä, kuten mainittu runoilija hienolla tavalla teki, niin kiittäkää häntä, sillä runoilijan on lupa moittia kateutta ja panetella säkeissään kateellisia ja samoin kaikkia muita paheita, kunhan hän ei nimeltään mainitse ketään henkilöä. Mutta on olemassa runoilijoita, jotka eivät voi jättää lausumatta jotakin ilkeyttä, vaikka saattavat itsensä siten alttiiksi vaaralle joutua karkotetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin.[39] Jos runoilija on siveä tavoiltaan, on hän siveä säkeissäänkin; kynä on sielun kieli, teokset ovat laadultaan samanlaisia kuin sielussa syntyvät ajatukset, ja kuninkaat ja ruhtinaat, havaitessaan viisaissa, hyvissä ja arvokkaissa alamaisissaan runouden ihmeellistä kykyä, kunnioittavat, arvostavat ja palkitsevat heitä, vieläpä seppelöivätkin sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita,[40] kuin merkiksi siitä, ettei kukaan saa vahingoittaa niitä, joiden ohimoita kunnioittavat ja kaunistavat semmoiset seppeleet.

Viheriäviittainen ihmetteli kovin Don Quijoten puhetta ja oli jo kerrassaan luopua aikaisemmasta ajatuksestaan, että hän oli mielenvikainen. Mutta ennenkuin tämä keskustelu, joka ei erikoisesti Sanchoa miellyttänyt, ehti päättyä, oli tämä poikennut tien viereen pyytämään maitoa muutamilta paimenilta, jotka siinä lähellä parhaillaan lypsivät lampaitaan. Hidalgo, jota kovin miellytti Don Quijoten äly ja etevä esitystapa, tahtoi aloittaa jälleen keskustelun hänen kanssaan, kun Don Quijote samassa kohotti päätään ja näki tiellä, jota he kulkivat, heitä vastaan tulevat vaunut, joissa oli suuri määrä kuninkaallisia lippuja, otaksui, että tässä varmaan oli tulossa uusi seikkailu ja huusi kovalla äänellä Sanchoa tulemaan ja antamaan hänelle kypärin. Huudon kuultuaan Sancho lähti paimenten luota, joudutti parhaansa mukaan harmoaan ja saapui isäntänsä luo, joka nyt joutui hirmuiseen ja hämmästyttävään seikkailuun.

Seitsemästoista luku,

missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Historia kertoo, että Sancho, Don Quijoten huutaessa hänelle, että hän toisi kypärin, oli parhaillaan ostamassa paimenilta muutamia kermajuustoja. Hän säpsähti isäntänsä kovaa kiirettä, ei tietänyt, mihin juustot panisi tai missä niitä kuljettaisi, ei tahtonut myöskään niitä hukata, koska oli ne jo maksanut, vaan päätti pistää ne Don Quijoten kypäriin ja palasi sitten oivallisen muonansa kanssa kuulemaan, mitä hänen isäntänsä tahtoi. Hänen saavuttuaan Don Quijote sanoi hänelle:

— Anna minulle tuo kypäri, hyvä ystävä; jos näet ollenkaan tunnen seikkailuja, niin tuo, jonka näen tuolta saapuvan, on semmoinen, että minun täytyy tarttua aseisiin ja heti.

Kuullessaan tuon viheriäviittainen tähyili joka puolelle, mutta ei havainnut mitään muuta kuin vaunut, jotka tulivat heitä kohti varustettuina parilla kolmella pienellä lipulla, niistä hän päätteli, että vaunuissa kuljetettiin hänen majesteettinsa rahoja. Hän sanoi tuon Don Quijotelle, mutta tämä ei häntä uskonut, koska hän aina luuli ja ajatteli, että kaikki, mitä hänelle tapahtui, oli pelkkää seikkailua. Senvuoksi hän vastasi hidalgolle:

— Ei vara venettä kaada: ei tapahdu mitään vahinkoa, vaikka olen varuillani, sillä minä tiedän kokemuksesta, että minulla on näkyviä ja näkymättömiä vihollisia, ja minun on mahdoton tietää, milloin, missä, minä aikana ja missä hahmossa ne hyökkäävät kimppuuni.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja pyysi häneltä kypäriä, ja Sancho, jolla ei ollut aikaa ottaa pois kermajuustoja, joutui antamaan kypärin semmoisenaan. Don Quijote otti sen huomaamatta mitä siinä oli ja puki sen kiireesti päähänsä, mutta juustojen joutuessa puristukseen alkoi hera valua pitkin Don Quijoten kasvoja ja partaa. Siitä hän säikähti niin, että sanoi Sancholle:

— Mitä tämä mahtaa merkitä, Sancho? Minusta tuntuu kuin aivoni pehmenisivät ja kalloni sulaisi tai kuin hikoilisin kiireestä kantapäähän! Jos on laita niin, että hikoilen, en kumminkaan hikoile pelosta, vaikka varmasti uskon, että seikkailu, joka nyt minua odottaa, on aivan hirmuinen. Jos sinulla on jotakin, millä voin itseäni pyyhkiä, niin anna tänne, sillä runsas hiki sokaisee silmäni.

Sancho antoi hänelle sanaakaan sanomatta jonkin rievun ja kiitti samalla Jumalaa, ettei hänen herransa ollut saanut selville asian oikeata laitaa. Don Quijote pyyhki kasvojaan, riisui kypärin nähdäkseen mitä oli se, mikä tuntui jäähdyttävän hänen päätänsä, näki kypärin pohjalla valkoista puuroa, vei sen lähelle nenäänsä, haisteli sitä ja sanoi:

— Niin totta kuin valtiattareni Dulcinea Tobosolainen elää, olet pannut tänne kermajuustoja, sinä lurjus, sinä hävytön veijari, sinä kelvoton aseenkantaja.

Siihen vastasi Sancho aivan tyynesti ja muina miehinä:

— Jos siellä on kermajuustoja, niin teidän armonne on hyvä ja antaa ne tänne, kyllä minä pistän ne poskeeni... Mutta ei sentään, syököön ne piru, sillä hän ne on varmaan sinne pannut. Uskaltaisinko minä liata teidän armonne kypäriä? Oikeata miestäpä osasitte syyttää semmoisesta riettaudesta! Totisesti, armollinen herra, täytyy minullakin, mikäli Jumalan mieleenjohdatuksesta ymmärrän, olla noitia, jotka vainoavat minua, koska olen teidän armonne palvelija ja jäsen, ja ne ovat varmaan panneet kypäriin tuon sotkun kiihdyttääkseen kärsivällisyytenne vihaksi ja saadakseen teidät tapanne mukaan kolistelemaan kylkiluitani. Mutta tällä kertaa uskon totisesti, että ovat puskeneet päänsä seinään, sillä minä luotan herrani hyvään ymmärrykseen ja uskon teidän harkinneen, ettei minulla ole mitään kermajuustoja, ei maitoa eikä muutakaan sentapaista, ja että jos olisikin, niin pistäisin sen mieluummin vatsaani kuin kypäriin.

— Varsin mahdollista — virkkoi Don Quijote.

Hidalgo katseli tätä kaikkea kovin ihmetellen, etenkin, kun Don Quijote, pyyhittyään päänsä, kasvonsa, partansa ja kypärinsä, pani kypärin päähänsä, varautui jalustimiin, koetteli miekkaansa, tarttui peitseen ja sanoi:

— Tulkoon nyt mitä tahansa, minä olen tässä valmiina ottelemaan vaikka saatanan itsensä kanssa.

Sillävälin saapuivat luo lipuilla varustetut vaunut, joissa ei ollut muita henkilöitä kuin muulilla ratsastava ajaja ja eräs toinen mies, joka istui niiden etuosassa. Don Quijote asettui vaunujen tielle ja kysyi:

— Mihin olette menossa, hyvät miehet? Mitkä vaunut nämä ovat, mitä niissä kuljetatte ja mitä lippuja nuo ovat?

Siihen vastasi ajomies:

— Vaunut ovat minun, niillä kuljetetaan häkkejä ja niissä kahta villiä leijonaa, jotka Oranin maaherra lähettää pääkaupunkiin lahjaksi hänen majesteetilleen; liput ovat meidän herramme kuninkaan lippuja ja ovat merkkinä siitä, että tässä kuljetetaan jotakin hänelle kuuluvaa.

— Ovatko leijonat suuriakin? — kysyi Don Quijote.

— Niin suuria, — vastasi mies, joka istui vaunujen nokalla — ettei suurempia eikä, niinkään suuria ole koskaan tuotu Afrikasta Espanjaan; minä olen leijonanvartia ja olen kuljettanut niitä ennenkin, mutta en milloinkaan tämmöisiä. Toinen on koiras, toinen naaras; koiras on tuossa etumaisessa häkissä, naaras toisessa, ja ne ovat nyt nälissään, koska eivät ole saaneet tänään vielä syödä; suvaitkoon siis teidän armonne väistyä syrjään, sillä meidän täytyy pian päästä paikkaan, missä voimme niitä ruokkia.

Siihen vastasi Don Quijote, huulilla pieni hymynhäive:

— Leijonariepujako minulle? Minulleko leijonariepuja, ja juuri nyt? Jumaliste, nyt saavat nähdä ne herrat, jotka ovat ne tänne lähettäneet, olenko minä semmoinen mies, joka leijonia säikähtää! Astukaa alas, hyvä mies, ja koska olette leijonanvartia, avatkaa häkit ja päästäkää ulos nuo eläimet; minä näytän niille keskellä tätä kenttää, kuka on Don Quijote Manchalainen, niiden noitien uhalla ja kiusaksi, jotka ovat lähettäneet ne minua vastaan.

— Kas, kas! — sanoi nyt hidalgo itsekseen. — Kelpo ritarimme osoittaa, mikä hän on miehiään; kermajuustot ovat varmaan pehmittäneet hänen kallonsa ja tärvelleet hänen aivonsa.

Samassa tuli Sancho ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, minä pyydän teitä Jumalan tähden estämään herraani Don Quijotea käymästä näiden leijonain kimppuun; jos hän sen tekee, niin ne raatelevat meidät kaikki kappaleiksi.

— Onko siis isäntänne niin hullu, — virkkoi hidalgo että pelkäätte ja uskotte hänen käyvän noiden villipetojen kimppuun?

— Ei hän hullu ole, — vastasi Sancho — mutta uhkarohkea.

— Minä pidän huolen siitä, ettei hän ainakaan nyt ole liian rohkea — sanoi hidalgo.

Hän meni Don Quijoten luo, joka hoputti leijonanvartiaa avaamaan häkkejä, ja sanoi hänelle:

— Herra ritari, vaeltavien ritareitten tulee käydä seikkailuihin, joiden voi toivoa päättyvän onnellisesti, mutta ei semmoisiin, jotka ovat aivan toivottomia, sillä uhkarohkeudeksi muuttuessaan urhoollisuus on pikemmin hulluutta kuin miehuutta. Sitäpaitsi nämä leijonat eivät ole tulleet hyökkäämään teidän armonne kimppuun eivätkä mitään sellaista kuvittelekaan; ne tuodaan lahjaksi hänen majesteetilleen, eikä ole hyvä niitä viivyttää tai estää niitten kulkua.

— Herra hidalgo; — vastasi Don Quijote — menkää te vain hoitamaan houkutuslintuanne ja kelpo portimoanne ja antakaa muitten tehdä, mitä heille kuuluu. Tämä on minun tehtäväni, ja minä kyllä tiedän, tulevatko nämä herrat leijonat taistelemaan minua vastaan vai ei.

Hän kääntyi sanomaan leijonanvartialle:

— Piru vieköön, herra lurjus, jos ette heti paikalla avaa häkkejä, niin minä naulitsen teidät tällä peitsellä vaunuihinne!

Havaitessaan, kuinka päättäväinen tuo asestettu haamu oli, ajomies sanoi hänelle:

— Armollinen herra, sallikoon teidän armonne hyväntahtoisesti minun riisua valjaista muulit ja lähteä niiden kanssa turvalliseen paikkaan, ennenkuin leijonat pääsevät irti; jos ne tappavat muulini, olen tuhon oma koko iäkseni, sillä minulla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin nämä vaunut ja nämä muulit.

— Voi sinua vähäuskoista! — virkkoi Don Quijote. — Astu alas, riisu muulisi valjaista ja tee mitä tahdot; kohta saat nähdä, että olet suotta itseäsi rasittanut ja että olisit voinut jättää sen vaivan näkemättä.

Ajomies astui alas, riisui kiireesti muulit valjaista, ja leijonanvartia sanoi kuuluvalla äänellä:

— Olkoot kaikki läsnäolevat todistajinani, että minä avaan häkit ja päästän irti leijonat vastoin tahtoani ja pakosta ja että ilmoitan tälle herralle, että kaikki se onnettomuus ja vahinko, jonka nämä eläimet voivat saada aikaan, tulee hänen laskuunsa samoinkuin minun palkkani ja kaikki, mitä minulle kuuluu. Te, armolliset herrat, suvaitkaa lähteä suojaan, ennenkuin avaan häkit; omasta puolestani tiedän varmaan, etteivät leijonat tee minulle mitään pahaa.

Hidalgo kehoitti Don Quijotea vielä kerran luopumaan sellaisesta hullun yrityksestä sanoen, että se oli Jumalan kiusaamista. Don Quijote vastasi hyvin tietävänsä mitä teki. Hidalgo pyysi häntä tarkoin harkitsemaan sanoen olevansa varma siitä, että hän erehtyi.

— No niin, hyvä herra, — virkkoi Don Quijote ‒ ellei teidän armonne tahdo olla näkemässä tätä tapausta, josta teidän mielestänne tulee murhenäytelmä, niin kannustakaa papurikkoanne ja lähtekää turvalliseen paikkaan.

Tuon kuultuaan Sancho rukoili kyynelet silmissä häntä luopumaan tästä yrityksestä, johon verrattuna oli ollut pelkkää leikintekoa seikkailu tuulimyllyjen kanssa, peloittava seikkailu tamppimyllyjen luona ja sanalla sanoen kaikki ne urotyöt, joita Don Quijote oli eläessään suorittanut.

— Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho — ettei tässä ole mitään noituutta eikä mitään sinnepäinkään; minä näet olen nähnyt häkin ristikon raoista oikean leijonankäpälän ja päättelen siitä, että leijonan, jolla on semmoinen käpälä, täytyy olla suurempi kuin vuori.

— Pelko voi sen saada näyttämään sinusta suuremmalta kuin puoli maailmaa — vastasi Don Quijote. Väisty nyt syrjään, Sancho, ja jätä minut; jos saan tässä surmani, niin muistathan vanhan sopimuksemme: sinä lähdet Dulcinean luo, ja enempää en sinulle sano.

Hän lisäsi vielä yhtä ja toista, tuhoten kaikki toiveet, että hän voisi luopua mielettömästä aiheestaan. Viheriäviittainen olisi mielellään käynyt häntä vastustamaan, mutta huomasi varuksensa huonommiksi eikä katsonut olevan viisasta käydä ottelemaan hullun miehen kanssa, sellaiselta Don Quijote hänestä nyt kaikin puolin näytti Don Quijote kehoitti leijonanvartiaa jälleen joutumaan ja toisti uhkauksensa, ja hidalgo piti nyt parhaana kannustaa tammaansa. Sancho hoputti harmoansa ja ajomies muulejaan, ja molemmat pyrkivät vaunujen luota niin kauas kuin mahdollista, ennenkuin leijonat pääsisivät ulos. Sancho itki herransa kuolemaa, jonka uskoi tällä kertaa varmasti hänet kohtaavan leijonain kynsissä, hän kirosi kovaa kohtaloaan ja sanoi onnettomaksi hetkeä, jolloin oli päättänyt palata hänen palvelukseensa; mutta itkustaan ja valituksestaan huolimatta hän kumminkin muisti ruoskia harmoaan päästäkseen loitolle vaunuista. Nähtyään pakenevien ehtineen jo etäälle leijonanvartia pyysi ja varoitti Don Quijotea samoinkuin oli aikaisemmin häntä pyytänyt ja varoittanut, ja Don Quijote vastasi sanoen kyllä kuulevansa hänen sanansa, mutta samalla kehoittaen häntä luopumaan enemmästä vaivasta, koska se ei mitään hyödyttänyt, ja pitämään vain kiirettä.

Leijonanvartian avatessa ensimmäistä häkkiä Don Quijote harkitsi, oliko ehkä parempi suorittaa taistelu jalkaisin eikä ratsain, ja päätti vihdoin käydä siihen jalkaisin, koska pelkäsi Rocinanten voivan säikkyä leijonain ilmaantuessa näkyviin. Senvuoksi hän hyppäsi alas satulasta, heitti pois peitsen, otti kilven käsivarrelleen, paljasti miekkansa ja lähti ihmeen päättäväisesti ja pelottomin sydämin astelemaan eteenpäin kohti vaunuja sulkeutuen koko sydämestään Jumalan ja myös valtiattarensa Dulcinean suojelukseen. Ja tulee tietää, että tämän todenperäisen historian kirjoittaja tähän kohtaan ehdittyään huudahtaa näin: »Oi sinä rohkea Don Quijote Manchalainen, jonka pelottomuutta ei voida kyllin kiittää, sinä kuvastin, jossa voivat katsella itseään kaikki maailman urhot, sinä toinen ja uusi Manuel de León,[41] joka oli Espanjan ritarien kunnia ja ylpeys! Millaisin sanoin voinkaan kertoa tästä sinun hirvittävästä sankarityöstäsi tai millaisin lausein voin sen tehdä uskottavaksi tuleville aikakausille, tai mitä sellaisia ylistyssanoja onkaan, jotka sopisivat sinuun olkoot ne kuinka ylenpalttisia tahansa? Jalkaisin, yksin, säikkymättä ja pelottomana, kädessäsi vain miekka eikä sekään mikään hieno toledolainen, käsivarrellasi kilpi, joka ei ole erinomaisen kiiltäväksi hiottua terästä, sinä seisot siinä odottaen kahta kaikkein villeintä leijonaa, mitä Afrikan metsät ovat milloinkaan kasvattaneet. Ylistäkööt sinua sinun omat tekosi, sinä urhea Manchalainen; minä jätän ne tässä omaan täyteen arvoonsa, sillä minulta puuttuu sanoja niiden maineen kuuluttamiseksi.»

Siihen päättyi tekijän huudahdus ja hän lähti jatkamaan esitystään solmien jälleen historiansa langan seuraavaan tapaan. Nähtyään Don Quijoten jo asettuneen taisteluasentoon ja huomattuaan, että hänen täytyi päästää ulos koirasleijona, jollei mielinyt joutua kokemaan närkästyneen ja uhkarohkean ritarin vihaa, leijonanvartia avasi ensimmäisen häkin, missä, kuten sanottu, oli koirasleijona, erinomaisen suuri ja näöltään peloittava ja ruma. Ensi työkseen se piehtaroi häkissään, jonka ovi oli avattu, ojensi käpäläänsä ja oikoi koko ruumistaan; sitten se avasi kitansa, haukotteli pitkään ja nuoli kielellään, joka riippui suusta melkein kaksi korttelia, pölyn silmistään ja pesi naamansa. Sen tehtyään se pisti päänsä ulos häkistä ja katseli joka puolelle silmillä, jotka hehkuivat kuin tuliset hiilet. Tämä näky olisi varmaan voinut saattaa kauhun valtaan kaikkein uhkarohkeimmankin, mutta Don Quijote katseli vain jäykästi leijonaa toivoen sen hyppäävän alas vaunuista ja käyvän kimppuun, jotta hän saisi ruhjoa sen käsissään riekaleiksi.

Näin pitkälle meni hänen ennenkuulumattoman hulluutensa ylenpalttisuus. Mutta jalo leijona, joka esiintyi pikemmin leppoisasti kuin kopeasti, ei välittänyt mitään lapsellisista eleistä ja uhmailusta, vaan katseli, kuten sanottu, puolelle ja toiselle, kääntyi sitten, näytti Don Quijotelle takalistonsa ja lähti aivan tyynesti ja rauhallisesti takaisin häkkiinsä paneutuen jälleen makaamaan. Tämän nähtyään Don Quijote käski leijonanvartiaa lyömään ja ärsyttämään otusta, jotta se lähtisi ulos.

— Sitä en tee; — vastasi leijonanvartia — jos näet sitä ärsytän, niin se raatelee ensinnä minut kappaleiksi. Tyytyköön teidän armonne, herra ritari, siihen, mitä olette jo tehnyt, sillä suurempaa urhoollisuutta ei voida keneltäkään vaatia, ja älkää huoliko koetella onneanne toista kertaa. Häkin ovi on auki, leijonalla on vapaa valta lähteä ulos tai olla lähtemättä; mutta koska se ei ole vielä lähtenyt, ei se tule lähtemäänkään koko päivänä. Teidän armonne jalo pelottomuus on tullut riittävästi ilmi; kukaan urhea soturi (mikäli minä ymmärrän) ei ole velvollinen muuhun kuin haastamaan taisteluun vihollisensa ja odottamaan häntä avoimella kentällä; jos vastustaja ei saavu, niin häpeä kohtaa häntä, ja odottava saa voitonseppeleen.

— Se on totta; — vastasi Don Quijote — sulje, hyvä ystävä, häkin ovi ja anna minulle niin hyvin kuin suinkin voit todistus siitä, mitä olet nähnyt minun tässä tekevän, nimittäin, että sinä avasit leijonan häkin, että minä sitä odotin, mutta että se ei tullut ulos, että odotin sitä vieläkin, ettei se sittenkään tullut ja että se palasi häkkiinsä paneutuen sinne makuulle. Enempää ei minulta voida vaatia, ja hiiteen nyt noituudet, ja Jumala varjelkoon oikeutta ja totuutta ja totista ritariutta. Sulje nyt häkki, kuten sanoin, niin minä annan sillä aikaa paenneille ja poissaoleville merkkejä, kutsuen heitä kuulemaan, kuinka kerrot tästä urotyöstä.

Leijonanvartia teki niin, Don Quijote pisti peitsen päähän rievun, jolla oli pyyhkinyt kasvoistaan juustonheraa, ja alkoi kutsua toisia, jotka yhä pakenivat alinomaa taakseen vilkuen, kaikki yhdessä joukossa ja hidalgon ajamina. Nähtyään valkoisen rievun liehuvan Sancho sanoi:

— Minut saa tappaa, jollei herrani ole voittanut noita petoja, koska hän kutsuu meitä luokseen.

Kaikki pysähtyivät ja huomasivat, että merkinantaja oli Don Quijote; heidän pelkonsa hiukan hälveni, ja he palasivat hiljalleen, kunnes kuulivat selvästi Don Quijoten huudot. Vihdoin he tulivat takaisin vaunujen luo, ja heidän tultuaan Don Quijote sanoi ajomiehelle:

— Valjastakaa, hyvä mies, taas muulinne ja jatkakaa matkaanne, ja sinä, Sancho, anna hänelle ja leijonanvartialle kaksi dukaattia korvaukseksi siitä, että ovat viipyneet minun tähteni.

— Minä annan ne mielelläni; — vastasi Sancho — mutta kuinka on leijonain käynyt? Ovatko ne kuolleet vai ovatko vielä elossa?

Leijonanvartia kertoi nyt seikkaperäisesti ja silloin tällöin pysähtyen taistelun kulun, liioitellen Don Quijoten urheutta niin paljon kuin suinkin voi ja osasi, sanoi, että leijona oli Don Quijoten nähdessään säikähtänyt niin kovin, ettei halunnut eikä uskaltanut lähteä ulos häkistään, vaikka hän oli pitänyt ovea avoimia kauan aikaa. Sitten hän oli sanonut ritarille, että olisi Jumalan kiusaamista, jos ärsytettäisiin leijonaa, kuten hän oli tahtonut, jotta se väkisinkin joutuisi lähtemään ulos, ja ritari oli vastahakoisesti ja aivan vastoin tahtoaan sallinut, että ovi jälleen suljettiin.

— Mitä sinä tästä arvelet, Sancho? — kysyi Don Quijote. — Onko semmoista noituutta, joka tehoaa todelliseen urhoollisuuteen? Noidat voivat tosin riistää minulta hyvän onnen, mutta rohkeuden ja miehuuden riistäminen on mahdotonta.

Sancho antoi dukaatit, ajomies valjasti juhtansa, leijonanvartia suuteli Don Quijoten käsiä saamastaan lahjasta ja lupasi kertoa hänen sankarillisen tekonsa itse kuninkaalle, kunhan ehtisi pääkaupunkiin.

— Jos hänen majesteettinsa sattuu kysymään, kuka sen teki, niin vastatkaa hänelle, että se oli _Leijonaritari_; minä näet tahdon tästä hetkestä muuttaa ja vaihtaa sellaiseksi nimeni, joka on ollut _Murheellisen hahmon ritari_, ja minä noudatan tällöin vaeltavien ritareitten vanhaa tapaa; he näet vaihtoivat nimeä milloin hyväksi näkivät ja milloin se heille sopi.

— Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Don Quijote, Sancho ja Viheriäviittainen lähtivät hekin kulkemaan eteenpäin.

Don Diego de Miranda ei ollut koko tänä aikana virkkanut sanaakaan, koska oli yksinomaan tarkannut ja kuunnellut Don Quijoten tekoja ja sanoja pitäen häntä viisaana hulluna eli hulluna, joka suuresti muistutti järjissään olevaa ihmistä. Hän ei ohut vielä tullut tuntemaan Don Quijoten historian edellistä osaa; jos hän olisi sen lukenut, ei hän olisi enää ihmetellyt hänen tekojaan ja puheitaan, koska olisi siten saanut tietää, mitä lajia hänen hulluutensa oli. Mutta hän ei sitä tuntenut, ja siksi hän piti ritaria milloin viisaana, milloin hulluna koska kaikki, mitä ritari lausui, oli järkevää, sievää ja hyvin esitettyä, mutta kaikki, mitä hän teki, tyhmänrohkeata ja typerää. Hidalgo ajatteli: »Voiko olla mitään suurempaa hulluutta kuin että mies pukee päähänsä kypärin, joka on täynnä kermajuustoa, ja sitten luulee noitien pehmittäneen hänen pääkoppansa? Ja onko mitään suurempaa uhkarohkeutta ja mielettömyyttä kuin se, että tahtoo väkisinkin käydä taistelemaan leijonia vastaan?» Don Quijote keskeytti nämä hänen mietteensä ja tämän yksinpuhelun sanoen hänelle:

— Aivan varmaan, herra Don Diego de Miranda, teidän armonne pitää minua mielettömänä ja hulluna miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin on laita, sillä tekoni eivät voi mitään muuta todistaa. Kaikesta huolimatta tahdon kumminkin teidän armollenne huomauttaa, etten ole niin hullu enkä vähämielinen kuin varmaan olen teistä näyttänyt olevan. Urhea ritari esiintyy kuninkaansa nähden edukseen, kun hän tuimasti iskee raivokasta härkää suurella areenalla hyvin onnistuen yrityksessään; edukseen esiintyy myös ritari, kun hän loistavissa varuksissa kiitää yli tanteren iloisessa kilpaleikissä, naisten häntä katsellessa, ja edukseen esiintyvät kaikki ritarit, jotka sotaisissa harjoituksissa tai muissa semmoisissa askareissa huvittavat, ilahduttavat ja, jos niin voi sanoa, kunnialla kaunistavat ruhtinaittensa hoveja, mutta enemmän kuin kukaan näistä esiintyy edukseen vaeltava ritari, joka liikkuu erämaissa, autioissa seuduissa, tienristeyksissä, metsissä ja vuorilla etsimässä vaarallisia seikkailuja aikoen saattaa ne onnelliseen ja suotuisaan päätökseen vain saavuttaakseen loistavaa ja katoamatonta kunniaa; enemmän edukseen, sanon minä, esiintyy vaeltava ritari, auttaessaan jotakin leskeä jossakin asumattomassa seudussa, kuin joku hoviritari imarrellessaan suuressa kaupungissa jotakin nuorta tyttöä. Kaikilla ritareilla on oma erikoinen toimensa: hovilainen palvelkoon naisia, luokoon upeilla puvuillaan loistoa kuninkaansa hoviin, kestitköön köyhiä ritareita pöytänsä runsaudella, järjestäköön taistoleikkejä, pitäköön turnajaisia, osoittautukoon ylevämieliseksi, anteliaaksi ja komeutta rakastavaksi, mutta ennen kaikkea hyväksi kristityksi; siten hän täyttää hänelle määrätyt velvollisuudet. Mutta vaeltava ritari käyköön maailman kaukaisimmilla kulmilla, tunkeutukoon kaikkein salaperäisimpiin sokkeloihin, ryhtyköön alinomaa mahdottomilta näyttäviin yrityksiin, sietäköön asumattomilla autiomailla auringon polttavaa hellettä sydänkesällä ja talvella tuulten ja pakkasten ankaraa tuimuutta, älkööt häntä peloittako leijonat, älkööt kauhistako hirviöt tai säikyttäkö louhikäärmeet, sillä edellisten etsiminen, jälkimmäisten kimppuun hyökkääminen ja niiden kaikkien voittaminen on hänen tärkeimpänä ja varsinaisena toimenaan. Koska nyt on minun osakseni tullut kuulua vaeltavien ritareitten joukkoon, en voi olla ryhtymättä kaikkeen, mikä mielestäni kuuluu ammattini piiriin, ja niinmuodoin oli selvä velvollisuuteni hyökätä leijonain kimppuun niinkuin vastikään hyökkäsin, vaikka ymmärsin sen olevan suunnatonta uhkarohkeutta; minä näet tiedän hyvin, mitä on urhoollisuus, että se on hyve kahden pahan äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä; mutta vähempi onnettomuus on, jos urhoollinen kohoo uhkarohkeuden rajoille kuin jos hän painuu pelkuruuden rajaviivalle Samoinkuin tuhlaavaisen on helpompi olla antelias kuin saiturin, samoin on uhkarohkean helpompi esiintyä todella urhoollisena kuin pelkurin kohota todelliseen urhoollisuuteen. Ja mitä tulee seikkailujen etsimiseen saatte uskoa, armollinen herra Don Diego, että tuhoon johtaa pikemmin liiallinen varovaisuus, sillä paremmalta kuuluu, jos sanotaan: »Tuo ritari on uhkarohkea ja uskalias», kuin jos sanotaan: »Tuo ritari on arka ja pelkuri.»