Part 1

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:2

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1928.

SISÄLLYS:

Kahdeksaskolmatta luku, missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Yhdeksäskolmatta luku, missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

Kolmaskymmenes luku, jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Yhdesneljättä luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

Kahdesneljättä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don Quijoten koko seurueelle.

Kolmasneljättä luku, jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Neljäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Viidesneljättä luku, missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja hirmuisesta taistelusta nahkaisia punaviinileilejä vastaan sekä saatetaan päätökseen kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Kuudesneljättä luku, jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta[1] ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.

Neljäskymmenes luku, jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.

Yhdesviidettä luku, jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta kohtaloistaan.

Kahdesviidettä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Kolmasviidettä luku, jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Neljäsviidettä luku, jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista tapahtumista.

Viidesviidettä luku, jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita seikkailuja.

Kuudesviidettä luku, jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.

Seitsemäsviidettä luku. Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen ihmeellisellä tavalla noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeksasviidettä luku, jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

Yhdeksäsviidettä luku, missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.

Viideskymmenes luku, jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.

Yhdeskuudetta luku, jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

Kahdeskuudetta luku. Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksen tekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.

Selityksiä.

Kahdeksaskolmatta luku,

missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Ylen onnelliset ja auvokkaat olivat ne ajat, jolloin maailmaan tuli urhoollisin kaikista ritareista, Don Quijote Manchalainen. Koska näet hänen kunniakkaana aikomuksenaan oli herättää jälleen eloon ja antaa maailmalle takaisin vaeltavan ritariston jo hävinnyt ja melkein kuollut järjestö, saamme me tällä omalla ajallamme, joka kovin kaipaa hilpeitä huveja, nauttia sekä hänen todenperäisen historiansa sulosta että myös siihen liittyvistä kertomuksista ja välikohtauksista, jotka ovat osalta yhtä miellyttäviä, taiteellisia ja todenmukaisia kuin itse historia. Häkilöityä, kehrättyä ja viipsittyä juonenlankaansa noudatellen se kertoo, että kirkkoherran aikoessa ryhtyä lohduttamaan Cardenioa hänet esti siitä hänen korviinsa kuuluva ääni, joka valittavaan sävyyn lausui näin:

»Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että olen nyt löytänyt paikan, joka sopii salaiseksi hautausmaaksi tälle raskaana taakkana minua rasittavalle ruumiille, jota niin vastoin tahtoani yhä säilytän elossa! Niin on varmaan laita, ellei tämän vuorimaan lupaama yksinäisyys minua petä. Voi minua onnetonta! Kuinka paljon mieluisampi seura ovatkaan minulle aikomustani toteuttaessani nämä kalliot ja viidakot, jotka sallivat minun valittaa onnettomuuttani taivaalle, kuin kukaan ihmisolento, koska maan päällä ei ole ketään, jolta saattaisi toivoa neuvoa epäilyksissä, lievitystä tuskissa tai apua hädässä!»

Kirkkoherra ja molemmat hänen seuralaisensa kuulivat ja ymmärsivät kaikki nuo sanat, ja koska heistä tuntui, kuten olikin laita, että sanat olivat kuuluneet aivan läheltä, niin he nousivat etsimään niiden lausujaa eivätkä olleet ehtineet kulkea kahtakymmentä askelta, kun näkivät maalaispukuisen nuorukaisen istuvan erään kallion takana saarnin juurella. Hänen kasvojaan he eivät kumminkaan voineet heti nähdä, sillä nuorukainen oli kumartunut huuhtelemaan jalkojaan ohivirtaavassa purossa. He lähestyivät niin hiljaa, ettei hän heitä huomannut, eikä hän nähtävästi tarkannutkaan muuta kuin huuhtelemiaan jalkoja, jotka olivat niin hohtavan valkoiset, että näyttivät kahdelta puron kivien keskeen sukeuneelta kirkkaan kristallin kappaleelta. Katselijat hämmästyivät nähdessään nuo valkoiset ja kauniit jalat, sillä heistä tuntui, etteivät ne olleet tottuneet polkemaan multakokkareita tai astelemaan auran ja härkien jäljessä, kuten nuorukaisen puku osoitti. Havaitessaan, ettei heitä oltu huomattu, edellä kulkeva kirkkoherra viittasi molemmille toisille kehoittaen heitä kyykistymään tai piiloutumaan muutamien siellä olevien kallionlohkareitten taakse, ja he tekivät niin, tarkasti katsellen, mitä puuhaili nuorukainen, jolla oli yllään sivuilta avoin ja valkoisella liinalla tiukasti vyötetty mekko. Hänellä oli myös ruskeasta verasta tehdyt kaatiot ja säärystimet ja päässä ruskea lakki; säärystimet hän oli vetänyt polvitaipeeseen, ja paljastunut sääri näytti tosiaankin kaikkein heleimmältä alabasterilta. Lakattuaan pesemästä kauniita jalkojaan hän otti lakistaan pyyhinliinan, jolla ne kuivasi. Sitä ottaessaan hän kohotti kasvojaan, ja katselijat saivat nähdä verrattoman kauniin ihmisen, niin kauniin, että Cardenio sanoi hiljaa kirkkoherralle:

— Koska tuo ei ole Luscinda, ei hän ole inhimillinen, vaan jumalallinen olento.

Nuorukainen otti lakin päästään, jota pudisteli puolelle ja toiselle, niin että valahtivat valtoimiksi ja hajalleen hiukset, joita auringon kultaiset sädekutrit olisivat voineet kadehtia. Siitä he ymmärsivät, että maalaisnuorukaiselta näyttävä olento olikin nainen, vieläpä varsin hentoinen, ja kaunein kaikista, joita olivat siihen saakka nähneet kirkkoherra ja parturi, vieläpä Cardeniokin, ellei hän olisi nähnyt ja tuntenut Luscindaa, sillä hän vakuutti myöhemmin ainoastaan Luscindan kauneuden kykenevän kilpailemaan tuon kanssa. Pitkät, vaaleat suortuvat eivät peittäneet ainoastaan hänen hartioitaan, vaan verhosivat hänet kokonaan joka puolelta, sillä hänen ruumiistaan ei ollut näkyvissä mitään muuta kuin jalat; niin verrattoman runsaat olivat hänen hiuksensa. Jos hänen jalkansa olivat veden huuhtelemina näyttäneet kristallinkappaleilta, niin kädet, joilla hän hiuksiaan suki, näyttivät suortuvain keskellä hohtavilta kuin lumi. Kaikki tämä sai kolme katselijaa entistä enemmän ihmettelemään ja haluamaan saada tietää, kuka hän oli. Senvuoksi he päättivät näyttäytyä, ja heidän noustessaan kaunis tyttö kohotti päätään, pyyhkäisi molemmin käsin hiukset silmiltään ja tähysti, kuka oli melua aikaansaanut. Tuskin ehdittyään heidät nähdä hän sitten kavahti jaloilleen ja hukkaamatta aikaa kenkimiseen ja hiusten kokoamiseen tarttui kovin kiireesti vieressään olevaan nyyttiin, missä nähtävästi oli vaatteita, aikoen hämmentyneenä ja säikähtyneenä lähteä pakoon; mutta hän ei ollut ehtinyt kuuden askelen päähän, kun kaatui maahan, koska hänen hennot jalkansa eivät voineet sietää särmikkäitä kiviä. Sen nähtyään kaikki kolme kiiruhtivat hänen luokseen, ja kirkkoherra virkkoi ensimmäisenä:

— Pysähtykää, hyvä neiti, olittepa kuka tahansa, sillä ne, jotka tässä näette, aikovat vain teitä palvella; teillä ei ole mitään syytä lähteä vauhkosti pakoon, sillä jalkanne eivät teitä kannata emmekä me voi sitä sallia.

Tyttö oli niin hämmästynyt ja hämillään, ettei vastannut tuohon mitään. Niin he tulivat hänen luokseen, ja kirkkoherra tarttui hänen käteensä jatkaen:

— Mitä pukunne meiltä salaa, neiti, sen hiuksenne meille paljastavat selvästi osoittaen, kuinka melkoiset ovat nähtävästi olleet ne syyt, jotka ovat saaneet teidät verhoamaan kauneutenne niin arvottomaan valhepukuun ja kuljettaneet sen tällaiseen erämaahan, missä olemme vain onnellisen sattuman nojalla teidät tavanneet, saadaksemme ainakin neuvoillamme teitä auttaa, ellei kärsimystenne lopullinen lievittäminen olekaan meille mahdollinen; mikään onnettomuus näet ei voi ahdistaa ihmistä niin kovin eikä äityä niin äärimmilleen, elämän vielä kestäessä, että kieltäytyisi kuuntelemasta neuvoakaan, joka hyvin aikomuksin tarjotaan kärsivälle. Toipukaa siis, hyvä neiti tai herra, mikä tahtonettekaan olla, meidän ilmaantumisemme aikaansaamasta säikähdyksestä ja kertokaa meille onnellinen tai onneton kohtalonne, sillä tulette näkemään, että me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen olemme valmiit myötätuntoisesti suhtautumaan teidän onnettomuuksiinne.

Kirkkoherran näin puhuessa valhepukuinen nuori nainen seisoi kuin tyrmistyneenä, katsellen heitä kaikkia, huuliaan liikuttamatta ja sanaakaan virkkaamatta, kuin yksinkertainen maalaisihminen, jolle arvaamatta näytetään jotakin merkillistä ja milloinkaan näkemätöntä. Mutta kirkkoherran sitten lausuttua jälleen muuta samansuuntaista hän lopetti vaitiolon syvään huoaten ja sanoen:

— Koska tämän vuorimaan autius ei ole kyennyt minua kätkemään eivätkä vapaiksi valahtaneet hiukseni sallineet minun kieleni lausua valhetta, olisi hyödytöntä uskotella teille uudelleen sellaista, minkä uskoisitte todeksi pikemmin kohteliaisuudesta kuin mistään muusta syystä, jos ollenkaan sitä uskoisitte. Niin ollen, hyvät herrat, sanon teille, että kiitän teitä esittämästänne tarjouksesta, joka velvoittaa minua täyttämään kaikki, mitä olette minulta pyytäneet, vaikka pelkään, että kertomus onnettomuuksistani tulee herättämään teissä myötätunnon ohella mielipahaa, koska ette voi keksiä mitään keinoa niiden korjaamiseksi tai lohdutusta niiden lievittämiseksi. Mutta siitä huolimatta ja jottei kunniallisuuteni joudu silmissänne epäilyttävään valoon, kun olette jo havainneet minut naiseksi ja näette minut nuorena, yksinäisenä ja näissä pukimissa, mitkä seikat kaikki yhdessä ja kukin erikseen voivat tärvellä kuinka hyvän maineen tahansa, minun täytynee kertoa teille, mitä mielelläni salaisin, jos voisin.

Kaiken tuon lausui nyt kauniina nuorena naisena esiintyvä keskeytymättä, niin sujuvasti ja niin sointuvalla äänellä, että kuuntelijat ihmettelivät yhtä paljon hänen älyään kuin kauneuttaan. Kun he sitten jälleen vakuuttivat tahtovansa suoda hänelle apua ja uudelleen pyysivät häntä täyttämään lupaustansa, ei hän sallinut heidän enempää kehoittaa, vaan sievästi vedettyään kengät jalkaansa ja koottuaan hiuksensa istuutui paadelle ja kolmen kuuntelijan istuuduttua lähelle häntä alkoi, vaivoin pidättäen silmiin kihoavia kyyneliä, kertoa elämänsä tarinaa seuraavaan tapaan:

— Täällä Andalusiassa on kaupunki, jonka nimeä käyttää eräs herttua ollen siten yksi niistä ylhäisistä henkilöistä, joita Espanjassa mainitaan grandien nimellä. Hänellä on kaksi poikaa: vanhempi on hänen tilustensa ja nähtävästi myös hänen hyvien ominaisuuksiensa perijä, mutta nuoremmasta en tiedä, mitä hän lienee saanut perintöosakseen, ellei Vellidon petollisuutta ja Ganelonin kavaluutta. Tämän herran alustalaisiin kuuluvat vanhempani, jotka ovat alhaista sukua, mutta niin rikkaat, ettei heillä, jos heidän syntyperänsä olisi heidän varallisuutensa veroinen, olisi mitään toivomisen varaa eikä minun tarvitsisi pelätä joutuvani siihen onnettomuuteen, niissä nyt näette minun olevan: kova kohtaloni näet ehkä johtuu siitä, että he valitettavasti eivät olleet syntyneet jalosukuisina. He tosin eivät ole niin alhaisia, että heidän sopisi hävetä säätyänsä, mutta eivät myöskään niin ylhäisiä, että voisin olla otaksumatta onnettomuuteni johtuvan heidän alhaisesta sukuperästään. He ovat talonpoikaista, aatelitonta väkeä, mutta heidän suonissaan ei virtaa minkään huonossa maineessa olevan heimon verta, he ovat, kuten sanotaan, ikivanhoja kristittyjä ja niin varakkaita, että heidän rikkautensa ja suurellinen elämäntapansa vähitellen varmaan koroittavat heidät aateliseen, jopa ritarilliseenkin säätyyn. Parhaana rikkautenaan ja aatelinaan he kumminkin pitivät sitä, että minä olin heidän tyttärensä, ja koska heillä ei ollut ketään muuta perillistä, poikaa enempää kuin tytärtäkään, niin he pitivät rakastavina vanhempina minusta hellempää huolta kuin kutkaan muut vanhemmat. Minä olin kuvastin, jossa he itseään katselivat, heidän vanhuutensa tuki ja se päämäärä, mihin suuntautuivat kaikki heidän taivaitatavoittelevat toiveensa, jotka minäkin täysin omaksuin, koska ne olivat kaikin puolin, hyvät. Minä vallitsin heidän varojaan samoinkuin heidän sydämiään: pestasin ja erotin palvelijoita, kylvöä ja satoa koskevat määrät ja tilit kulkivat minun käsieni kautta, minä pidin kirjaa öljypusertimista, viinikuurnista, suuremmasta ja pienemmästä karjasta ja mehiläispesistä, sanalla sanoen kaikesta, mitä isäni laisella varakkaalla maanviljelijällä voi olla ja on. Minä olin taloudenhoitaja ja talon emäntä ja toimin niin uutterasti sekä niin hyvin vanhempieni odotuksia tyydyttäen, että siitä puhuessani tuskin voin liioitella. Niinä päivän hetkinä, jotka jäivät käytettävikseni, kun olin määrännyt tehtävät työnjohtajille, rengeille ja päiväpalkkalaisille, minä askartelin toimissa, jotka ovat nuorille tytöille yhtä soveliaita kuin tähdellisiäkin, neulaa, nypläystyynyä ja varsinkin rukkia käyttäen. Ja luopuessani toisinaan näistä askareista minä luin mielelläni jotakin hartauskirjaa tai soitin harppua, sillä olin kokemuksesta tullut huomaamaan, että musiikki tyynnyttää levotonta mieltä ja lievittää sielun itävää murhetta. Tällaista elämää siis vietin vanhempieni kodissa, ja se seikka, että olen sitä näin yksityiskohtaisesti kuvaillut, ei ole johtunut kerskailunhimosta eikä halusta osoittaa olevani rikas, vaan olen niin tehnyt, jotta havaittaisiin, kuinka syyttömästi olen joutunut mainitsemastani hyvästä asemasta siihen onnettomaan tilaan, jossa nyt olen.

Sattui siis niin, että minun viettäessäni aikojani näissä monissa askareissa ja kerrassaan ulkomaailmasta eristettynä, melkein kuin luostarissa, kuten luulin, vain talon palvelijoiden näkemänä, koska niinä päivinä, joina kävin kirkossa, olin matkassa aamuvarhaisesta, aina äitini ja palvelijattarien seurassa, ja liikkuen niin huolellisesti hunnutettuna, että silmäni tuskin näkivät maata enempää kuin askelteni alan, kaikesta siitä huolimatta rakkauden tai oikeammin joutilaisuuden katse, joka on terävämpi kuin ilveksen, osui minuun Don Fernandon lemmenhimoisista silmistä; se näet oli herttuan jo mainitsemani nuoremman pojan nimi.

Kertoja oli tuskin ehtinyt mainita Don Fernandon, kun Cardenion kasvot vaihtoivat väriä ja hikiherneet kihosivat esiin hänen joutuessaan niin ankaran mielenliikutuksen valtaan, että kirkkoherra ja parturi, sen huomattuaan, pelkäsivät häntä kohtaavan sellaisen hulluudenpuuskan, jonka olivat kuulleet aika ajoin häntä ahdistavan. Cardenio oli kumminkin vain tuskanhiessä ja aivan hiljaa, katsoa tuijottaen maalaistyttöön, jonka arvasi aikaisemmin kuulemistaan kertomuksista tutuksi. Mutta tyttö ei välittänyt Cardenion mielenliikutuksesta, vaan jatkoi tarinaansa sanoen:

Ja tuskin olivat hänen silmänsä ehtineet nähdä minut, kun hän (kuten myöhemmin kertoi) rakastui minuun niin kiihkeästi kuin hänen menettelynsä selvästi osoitti. Mutta lopettaakseni pian kertomuksen lukemattomista onnettomuuksistani sivuutan vaieten ne toimet, joihin on Fernando ryhtyi voidakseen minulle ilmaista tunteitaan: hän lahjoi koko talonväen, antoi ja tarjosi omaisilleni lahjoja ja suosionosoituksia; päivät pääksytysten oli kadullani juhlaa ja huvia, yöllä ei kukaan voinut nukkua soitolta ja laululta; lemmenkirjeitä, jotka jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saapuivat luokseni, oli loputtoman paljon, kaikki täynnä rakkauttahehkuvia lauseita ja tarjouksia, sisältäen enemmän lupauksia ja valoja kuin kirjaimia. Tuo ei kumminkaan minua hellyttänyt, vaan päinvastoin sai minut niin karsaaksi kuin hän olisi ollut veriviholliseni ja kuin hän olisi tehnyt aivan vastakkaisessa tarkoituksessa kaiken, mihin ryhtyi saadakseen minulta vastarakkautta. Don Fernandon kohteliaisuus ei tosin tuntunut minusta vastenmieliseltä eikä hänen kosintansa tungettelevalta, sillä mieleeni nousi eräänlaista tyytyväisyyttä, kun huomasin niin ylhäisen herran itseäni rakastavan ja arvostavan, eikä minua suinkaan pahoittanut lukea hänen kirjeistään minulle osoitettua ylistystä; siinä suhteessa näet minusta tuntuu, että olimmepa me naiset kuinka rumia tahansa, me sittenkin aina mielellämme kuulemme itseämme sanottavan kauniiksi. Kaikkea tätä kuitenkin vastusti siveyteni sekä vanhempieni alinomaiset varoitukset; he näet tiesivät aivan varmaan Don Fernandon kiintymyksestä, koska hän ei enää ollenkaan välittänyt, vaikka koko maailma olisi saanut sen tietää. Vanhempani sanoivat uskovansa kunniansa ja hyvän nimensä yksinomaan hyveeni ja kuntoni varaan ja kehoittivat minua ottamaan huomioon, millainen säätyero oli minun ja Don Fernandon välillä, minkä nojalla voisin tulla oivaltamaan, että hänen aikeensa (vaikka hän itse väittäisi toisin) kohdistuivat enemmän hänen omaan nautintoonsa kuin minun menestykseeni; he sanoivat vielä olevansa valmiit, jos haluaisin jotenkin torjua hänen sopimatonta pyydettään, heti minut naittamaan kenen kanssa itse hyväksi näin, joko jonkun oman paikkakuntamme tai lähiseutujen ylhäisimpiin kuuluvan henkilön kanssa, sillä he voivat suuren varallisuutensa ja minun hyvän maineeni nojalla edellyttää siinä suhteessa mitä tahansa. Minä käytin näitä varmoja lupauksia ja heidän lausumainsa ilmeistä pätevyyttä tukemaan omaa lujuuttani enkä huolinut milloinkaan vastata Don Fernandolle sanaakaan, mikä olisi saattanut herättää hänessä kaukaisintakaan pyyteensä toteutumisen toivetta.

Tämä pidättyväisyyteni, joka hänen mielestään varmaan oli ynseyttä, nähtävästi kiihti sitäkin enemmän hänen irstasta himoaan; sillä nimellä näet tahdon mainita hänen minulle osoittamaansa kiintymystä, josta ette olisi saaneet nyt mitään tietää, jos se olisi ollut moitteeton, koska siinä tapauksessa ei olisi ollut mitään aihetta kertoa siitä teille. Vihdoin Don Fernando sai tietää, että vanhempani aikoivat naittaa minut, jottei hän enää toivoisi minua omakseen, tai ainakin, jotta minulla olisi lukuisampia naispuolisia suojelijoita, ja tämä uutinen tai epäilys sai hänet tekemään, mitä nyt teille kerron. Eräänä yönä, kun olin huoneessani, missä seuranani oli vain eräs palvelustyttö, ja ovet oli huolellisesti lukittu, jottei kunniani joutuisi vaaralle alttiiksi niinkään varomattomuuden vuoksi, huomasin yhtäkkiä, ollenkaan tietämättä ja aavistamattakaan, miten se oli mahdollista, kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta, hänen seisovan edessäni hiljaisen ja lukitun kammioni yksinäisyydessä. Hänet nähdessäni hämmennyin niin, että maailma silmissäni musteni ja kieleni kerrassaan mykistyi. En siis kyennyt huutamaan enkä usko, että hän olisi suonut siihen tilaisuuttakaan, sillä hän syöksyi kohta luokseni ja sulki minut syliinsä (minulla näet, kuten sanottu, ei ollut voimia puolustautumiseen, niin hämmentynyt olin) ja alkoi lausua minulle sellaisia sanoja, etten ymmärrä, kuinka valhe saattaa sovittaa niitä niin taitavasti, että kuulostavat niin tosilta. Pettäjä osasi menetellä siten, että hänen kyynelensä vakuuttivat oikeiksi hänen sanojaan ja huokauksensa hänen tarkoituksiaan. Minä, oman onneni nojaan jäänyt tyttö rukka, joka en ollut omaisteni keskuudessa eläen ollenkaan tottunut tällaisiin seikkoihin, aloin, en tiedä miten, pitää noita petollisia puheita tosina, en kumminkaan siinä määrässä, että hänen kyynelensä ja huokauksensa olisivat taivuttaneet minua liialliseen myötätuntoon. Kun siis olin ehtinyt hiukan toipua säikähdyksestäni, sain jossakin määrin takaisin menettämääni rohkeutta ja sanoin hänelle päättävämmin kuin olisin luullut voivani sanoa: »Herra, jos olisin villin jalopeuran kynsissä, niinkuin nyt olen sinun käsissäsi, ja minut luvattaisiin varmasti pelastaa, jos suostuisin tekemään tai sanomaan jotakin, mikä vahingoittaisi kunniaani, niin minun olisi yhtä mahdoton mitään sellaista tehdä tai sanoa kuin on mahdotonta tehdä ollutta olemattomaksi. Vaikka siis käsivartesi vangitsevat ruumiini, on sieluni sidottu hyviin aikomuksiini, jotka ovat tuiki toisenlaiset kuin sinun, kuten tulet näkemään, jos tahdot käydä niitä toteuttamaan väkivalloin. Minä olen alustalaisesi, mutta en orjasi; aatelisen veresi vuoksi sinulla ei ole eikä saa olla valtaa häpäistä ja halveksia minun alhaista sukuperääni: minä, aateliton talonpoikaistyttö, pidän itseäni sinun, herran ja ritarin veroisena. Sinun väkivaltaisuutesi ei minuun ollenkaan tehoa, rikkauttasi en pidä missään arvossa, sanasi eivät kykene minua pettämään eivätkä huokauksesi ja kyynelesi minua hellyttämään. Jos havaitsisin jotakin sellaista hänessä, jonka vanhempani antaisivat puolisokseni, niin tahtoni noudattaisi hänen tahtoansa eikä mitenkään sotisi sitä vastaan, joten siis suostuisin vapaaehtoisesti, vaikka vastenmielisestikin, siihen, mitä sinä, herra, nyt niin kiihkeästi tavoittelet, kunhan säilyttäisin kunniani. Olen sanonut sinulle kaiken tämän, koska ei ole ajattelemistakaan, että minusta voisi mitään saada kukaan muu kuin laillinen puolisoni.» — »Ellei mikään muu sinua arveluta, ihana Dorotea» (se näet on minun onnettoman nimi) — sanoi petollinen ritari — »niin lupaan olla sinun omasi, ja olkoot lupaukseni todistajina taivaat, joilta ei mikään ole salattu, sekä tämä sinun huoneessasi olevan Jumalanäidin kuva.»

Kuullessaan hänen mainitsevan itseään Dorotean nimellä Cardenio joutui jälleen mielenliikutuksen valtaan ja katsoi nyt varsin varmaksi alkuperäisen otaksumansa. Hän ei kumminkaan tahtonut keskeyttää kertomusta, koska halusi kuulla, mihin päätyisi tarina, jonka hän jo melkein täysin tunsi, ja virkkoi senvuoksi vain:

‒ Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan eräästä toisesta samannimisestä, jonka kohtalo on kenties yhtä kova kuin sinun. Mutta jatka kertomustasi, sillä tulee aika, jolloin kerron sinulle seikkoja, jotka tulevat sinua säikähdyttämään samoinkuin surettamaankin.

Dorotea kiinnitti nyt huomiota Cardenion puheisiin ja hänen eriskummalliseen ja repaleiseen pukuunsa ja pyysi häntä, jos hän jotakin tiesi hänen oloistaan, heti hänelle ilmoittamaan, koska hän, jos kohtalo oli vielä varannut hänelle jotakin hyvää, uskaltaisi kestää minkä uhkaavan vastoinkäymisen tahansa, omasta puolestaan varmaan uskoen, ettei voisi sattua enää mitään, mikä lisäisi rahtuakaan hänen nykyiseen onnettomuuteensa.

— Sanoisin sinulle ajatukseni viipymättä, — vastasi Cardenio —jos otaksumani olisi oikea; mutta otollinen hetki ei ole vielä mennyt eikä sinulle ole ollenkaan tärkeätä saada se tietää.

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani. Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan, yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan, välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen, välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat, joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin, painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu. Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni, joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle (vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se, mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan: