Part 13
— Totisesti, jos olisit ollut isäni orja, olisin pitänyt huolen siitä, ettei hän olisi päästänyt sinua vapaaksi, vaikka olisit maksanut kaksi kertaa enemmän, sillä te kristityt valehtelette aina, kun väitätte olevanne köyhiä, siten vain pettääksenne maureja.
— Saattaa kyllä olla niin laita, armollinen neiti, — vastasin minä — mutta minä olen todella puhunut totta herralleni ja puhun ja tulen puhumaan totta kaikille - ihmisille maailmassa.
— Milloin matkustat pois? — kysyi Zoraida.
— Luullakseni huomenna; — vastasin minä — täällä näet on eräs ranskalainen alus, joka nostaa purjeensa huomenna, ja aikomukseni on matkustaa siinä.
— Eikö ole parempi — virkkoi Zoraida — odottaa Espanjasta tulevia laivoja ja matkustaa niissä eikä ranskalaisten kanssa, jotka eivät ole teidän ystäviänne?
— Ei; — vastasin minä — vaikka näet jäisin odottamaan, jos todella tietäisin, että jokin espanjalainen alus saapuu, on kumminkin varmempaa, jos lähden huomenna, sillä halu päästä takaisin kotimaahan ja niiden ihmisten luo, jotka ovat minulle rakkaat, ei salli minun jäädä odottamaan toista tilaisuutta, jos se viipyy, vaikka se olisikin parempi.
— Sinulla on varmaan vaimo kotimaassa, — sanoi Zoraida — ja siksi haluat päästä häntä näkemään.
— Ei ole, — vastasin minä — mutta minä olen luvannut mennä naimisiin sinne saavuttuani.
‒ Onko hän kaunis, se nainen, jolle olet lupautunut? — kysyi Zoraida.
‒ Hän on niin kaunis, — vastasin minä — etten voi häntä ylistää ja totuudenmukaisesti sinulle kuvata muuten kuin sanomalla, että hän on aivan sinun näköisesi.
Hänen isänsä nauroi sydämen pohjasta ja sanoi:
— Allahin nimessä, kristitty, hänen täytyy tosiaan olla hyvin kaunis, jos hän muistuttaa minun tytärtäni, joka on kaikkein kaunein tässä maassa. Ellet usko, katsele häntä tarkoin, niin huomaat, että puhun totta.
Tämän keskustelun aikana Zoraidan isä toimi enimmäkseen tulkkinamme, koska hän osasi sekakieltä paremmin; vaikka näet tytärkin puhui tätä kieltä, jota, kuten sanoin, siellä käytetään, hän sittenkin ilmaisi ajatuksiaan enemmän eleillä kuin sanoilla. Meidän näin keskustellessamme juoksi luoksemme eräs mauri ääneen huutaen, että puutarhan aidan eli muurin yli oli hypännyt neljä turkkilaista, jotka nyt poimivat hedelmiä, vaikka ne eivät olleet vielä kypsiä. Ukko säikähti ja samoin Zoraida, sillä maurit pelkäävät yleisesti ja kuin luonnostaan turkkilaisia, varsinkin sotilaita, jotka ovat niin kopeita, häikäilemättömiä ja vallitsevat alamaisiaan maureja niin kovin, että kohtelevat heitä huonommin kuin jos he olisivat heidän orjiaan. Zoraidan isä siis sanoi tyttärelleen:
— Lähde sisään, tyttäreni, ja lukitse ovi hyvin. Minä menen sillävälin puhuttelemaan noita koiria; ja sinä, kristitty, etsi sinä yrttejä, ja onnea matkallesi; Allah sinut kuljettakoon onnellisesti kotimaahasi.
Minä kumarsin, ja hän meni etsimään turkkilaisia jättäen minut kahden kesken Zoraidan kanssa, joka aluksi oli lähtevinään sisään niinkuin hänen isänsä oli käskenyt. Mutta ukko oli tuskin ehtinyt peittyä puutarhan puitten varjoon, kun Zoraida kääntyi minuun päin ja kysyi minulta, silmät täynnä kyyneliä:
— _Támshishi_, kristitty, _támshishi_? — mikä merkitsee samaa kuin: Matkustatko sinä, kristitty, matkustatko?
Minä vastasin hänelle:
— Matkustan, valtiattareni, mutta en missään tapauksessa ilman sinua; odota minua ensi perjantaina äläkä pelästy, kun meidät näet, sillä saat varmasti luottaa siihen, että me menemme kristittyjen maahan.
Minä sanoin hänelle tuon sillä tavalla, että hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tarkoitin, kaiken sen nojalla, mitä olimme keskustelun aikana toisillemme lausuneet. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja lähti sitten horjuvin askelin kävelemään kohti rakennusta. Mutta sattuma, joka olisi voinut muodostua sangen ikäväksi, ellei taivas olisi toisin säätänyt, järjesti niin, että kävellessämme sillä tavalla ja siinä asennossa kuin äsken mainitsin, Zoraida pitäen käsivarttaan minun kaulallani, hänen isänsä tuli takaisin karkoitettuaan pois turkkilaiset ja näki meidät siten kävelemässä. Me taas huomasimme, että hän oli meidät nähnyt, ja Zoraida, joka oli kekseliäs ja älykäs, ei huolinut ottaa käsivarttaan kaulaltani, vaan päinvastoin painui lähemmäksi minua ja laski päänsä povelleni; hänen polvensa näyttivät pettävän, kaikki osoitti selvästi, että hän oli pyörtymäisillään, ja minä puolestani olin tukevinani häntä vastoin tahtoani. Zoraidan isä tuli juosten siihen paikkaan, missä me olimme, ja huomatessaan tyttärensä olevan siinä tilassa, kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Kun tytär ei mitään vastannut, sanoi isä:
— Hän varmaan säikähti kuullessaan noiden koirien murtautuneen puutarhaan, niin että pyörtyi siitä.
Hän veti tyttärensä luokseen, painoi hänet poveaan vasten, ja tytär alkoi jälleen puhua, huoaten ja silmät yhä kyynelissä. Hän sanoi:
— _Ámeshi_, kristitty, _ámeshi_. (Mene pois, kristitty, mene pois).
Siihen vastasi hänen isänsä:
— Ei ole ollenkaan tärkeätä, tyttäreni, että tämä kristitty menee pois, sillä eihän hän ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ja turkkilaiset ovat jo tiessään. Älä ole ollenkaan peloissasi; ei ole mitään syytä olla pahoillaan, sillä turkkilaiset, kuten sinulle jo sanoin, lähtivät minun pyynnöstäni pois samaa tietä kuin olivat tulleet.
— Turkkilaisia hän säikähti, hyvä herra, kuten sanoit; — lausuin minä Zoraidan isälle — mutta minä en tahdo pahoittaa tyttärenne mieltä, vaan lähden pois, koska hän niin haluaa. Jää hyvästi; minä palaan sinun luvallasi, jos tarve vaatii, toistekin hakemaan yrttejä tästä puutarhasta; isäntäni näet väittää, ettei mistään muualta voi löytää salaattia varten parempia aineksia kuin täältä.
— Voit tulla niin usein kuin haluat; — vastasi Hadshi Murad — tyttäreni ei puhu niin senvuoksi, että sinä tai kukaan muukaan kristitty olisi tuottanut hänelle mitään harmia, vaan käskiessään sinun lähteä pois hän oikeastaan aikoi sanoa, että turkkilaisten piti mennä tiehensä tai että nyt oli sinun aika alkaa etsiä yrttejäsi.
Minä jätin hyvästi molemmat, ja Zoraida lähti menemään isänsä kanssa näyttäen niin surulliselta kuin hänen sydämensä olisi ollut murtumaisillaan. Minä olin etsivinäni yrttejä ja kuljeskelin mielin määrin ympäri puutarhaa, otin tarkoin huomioon talon sisään- ja uloskäytävät, sen puolustusvarustukset ja kaikki ne edut, joita se saattoi tarjota aikeemme helpottamiseksi. Kun tämä oli tehty, poistuin sieltä, kerroin luopiolle ja kumppaneilleni, mitä oli tapahtunut, ja kykenin tuskin malttamaan mieltäni, kunnes tulisi hetki, jolloin saisin pelkäämättä omistaa kohtalon minulle lahjoittaman aarteen, viehättävän, kauniin Zoraidan. Vihdoin tuli se aika, tuli hartaasti toivomamme päivä ja hetki. Me noudatimme kaikki sitä järjestystä ja päätöstä, jonka olimme sommitelleet viisaasti asiaa harkiten ja kauan neuvotellen, ja siksi onnistuimmekin hyvin aikomuksessamme. Perjantaina sen päivän jälkeen, jolloin olin puhunut Zoraidan kanssa puutarhassa, luopiomme ankkuroi illan tultua aluksensa melkein vastapäätä sitä paikkaa, missä ihana Zoraida asui.
Ne kristityt miehet, joiden piti tulla soutajiksi, olivat jo saaneet asiasta tiedon ja olivat piiloutuneet eri paikkoihin lähiseudulle. Kaikki olivat jännittyneinä ja odottivat minua levottomina haluten käydä heidän näkyvissään olevan aluksen kimppuun; he näet eivät tietäneet luopion kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan luulivat, että heidän täytyi saavuttaa vapautensa käsivarsiensa voimalla ja senvuoksi surmata aluksessa olevat maurit. Sitten kävi niin, että minun ja tovereilleni näyttäydyttyä luoksemme kerääntyivät kaikki muut, jotka olivat piilopaikoistaan meidät nähneet. Tämä tapahtui, kun kaupunginportit oli jo suljettu eikä koko lakeudella näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ollessamme siinä koolla emme oikein tietäneet, olisiko parempi mennä ensin noutamaan Zoraidaa vai lähteä yllättämään maurilaisia bagarinoja,[33] jotka olivat aluksen soutajina. Meidän yhä siinä epäröidessämme tuli luopiomme luo ja kysyi, miksi viivyttelimme; nyt oli otollinen hetki, sillä kaikki hänen maurinsa istuskelivat aivan huolettomina ja useimmat heistä nukkuivat. Me sanoimme hänelle, mikä meitä arvelutti, ja hän vastasi, että tärkeintä oli ensin vallata alus, mikä voitiin tehdä erittäin helposti ja aivan vaaratta, ja että sitten voimme mennä noutamaan Zoraidan. Hänen ajatuksensa tuntui meistä kaikista hyvältä, ja niin me enempää viivyttelemättä lähdimme alukseen. Hän hyppäsi siihen ensimmäisenä, tarttui käyrämiekkaansa ja sanoi maurien kielellä:
— Älköön kukaan teistä hievahtako paikaltaan, ellei halua menettää henkeään.
Samassa olivat jo alukseen ehtineet melkein kaikki kristityt. Maurit, jotka olivat pelkureita, joutuivat kauhun valtaan kuullessaan laivurinsa niin puhuvan. Kukaan heistä ei tarttunut aseisiin, joita heillä muuten tuskin olikaan, vaan kaikki antautuivat kristittyjen sidottaviksi ollenkaan vastustelematta. Nämä tekivätkin työnsä erittäin nopeasti ja uhkasivat heti surmata jokaisen, joka pitäisi vähänkään melua. Kun niin oli tapahtunut, jäivät puolet meistä heitä vartioimaan, ja me muut lähdimme luopion johtamina Hadshi Muradin puutarhaan. Onnellisesta sattumasta johtui, että portti, kun aioimme ryhtyä sitä avaamaan, aukeni niin helposti kuin se ei olisi ollutkaan suljettu, ja niin me pääsimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa rakennuksen luo kenenkään meitä huomaamatta.
Kaunis Zoraida oli meitä odottamassa eräässä ikkunassa ja kuullessaan väkeä tulevan hän kysyi hiljaisella äänellä, olimmeko _nizarani_, t.s. olimmeko kristittyjä. Minä vastasin myöntävästi ja kehoitin häntä tulemaan alas. Tunnettuaan minut hän ei viivytellyt hetkeäkään, vaan riensi kohta alas vastaamatta minulle mitään, avasi oven ja ilmaantui eteemme niin kauniina ja niin upeassa puvussa, etten osaa sitä kyllin kuvailla. Hänet nähtyäni minä kohta tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä, luopio ja molemmat kumppanini noudattivat esimerkkiä, ja toiset, jotka eivät olleet asiasta selvillä, tekivät samoinkuin näkivät meidän tekevän, joten näytti siltä kuin olisimme kiittäneet häntä vapaaksi pääsemisestämme ja tunnustaneet hänet vapautemme valtiattareksi. Luopio kysyi häneltä maurien kielellä, oliko hänen isänsä puutarhassa. Hän vastasi myöntävästi ja sanoi isänsä nukkuvan.
— On siis välttämätöntä herättää hänet — virkkoi luopio — ja ottaa mukaan hänet ja kaikki, mitä tässä kauniissa huvilassa on arvokasta.
— Ei, — vastasi Zoraida — isään ette millään ehdolla saa koskea, eikä tässä talossa ole muuta kuin se, minkä minä otan mukaani, mutta sitä on niin paljon, että te kaikki varmaan tulette rikkaiksi ja tyytyväisiksi. Jos hiukan odotatte, saatte sen nähdä.
Niin sanottuaan hän meni jälleen sisään luvaten palata aivan heti ja kehoittaen meitä olemaan hiljaa ja pitämättä minkäänlaista melua. Minä kysyin luopiolta, mitä he olivat keskustelleet; hän sanoi sen minulle, ja minä selitin hänelle, että oli kaikin puolin noudatettava Zoraidan tahtoa. Hän tulikin samassa jo ulos kantaen kultarahoilla täytettyä lipasta, joka oli niin raskas, että hän tuskin jaksoi sitä käsillään kannattaa. Pahaksi onneksi sattui niin, että hänen isänsä sillävälin heräsi ja kuuli puutarhassa puhuttavan. Hän tuli ikkunaan, huomasi heti, että kaikki puutarhassa olevat olivat kristittyjä, ja alkoi huutaa raikuvalla ja hurjalla äänellä arabiankieltä käyttäen: »Kristittyjä, kristittyjä! Rosvoja, rosvoja!» Nuo huudot saivat meidät kaikki ankaran pelon ja hämmennyksen valtaan, mutta luopio, huomatessaan, millaisessa vaarassa olimme ja kuinka tärkeätä oli saada yritys onnellisesti suoritetuksi, ennen kuin kävi huonosti, syöksyi nopeasti ylös Hadshi Muradin luo, ja hänen jäljessään riensi muutamia muita meidän joukostamme. Minä en uskaltanut jättää Zoraidaa, joka oli vaipunut pyörtyneenä syliini. Ne, jotka olivat rientäneet taloon, tekivät, lyhyesti sanoen, tehtävänsä niin hyvin, että tulivat aivan kohta jälleen alas tuoden mukanaan Hadshi Muradin. He olivat sitoneet hänen kätensä, sulkeneet hänen suunsa liinalla, joka esti häntä mitään lausumasta, ja uhkasivat vielä, että hän saisi maksaa hengellään, jos yrittäisi puhua. Huomatessaan hänet hänen tyttärensä peitti silmänsä, jottei häntä näkisi, ja isä oli aivan kauhuissaan, koska ei tietänyt, että hän oli antautunut meidän haltuumme aivan vapaaehtoisesti. Mutta nyt oli jalkojen käyttäminen välttämättömämpää kuin mikään muu, ja niin me lähdimme mitä pikimmin alukseen, missä sinne jääneet odottivat meitä peläten, että meitä oli kohdannut jokin onnettomuus.
Yöstä oli ehtinyt kulua tuskin kahta tuntia, kun me olimme jo kaikki aluksessa. Siellä päästettiin Zoraidan isä siteistä ja otettiin liina pois hänen suustaan, mutta luopio varoitti häntä vielä kerran mitään puhumasta uhaten, että hänet muuten surmattaisiin. Nähdessään tyttärensä olevan siellä hän alkoi surkeasti huokailla, varsinkin, kun huomasi, että minä pidin häntä kiinteästi syliini suljettuna ja että hän oli aivan rauhallinen, ei puolustautunut, ei valittanut eikä pyrkinyt pakoon; mutta kaikesta huolimatta ukko sittenkin oli vaiti, koska pelkäsi, että luopion lausumat monet uhkaukset muuten pantaisiin täytäntöön. Nähdessään nyt olevansa aluksessa ja huomatessaan, että aioimme ojentaa airot veteen, ja nähdessään vielä isänsä sekä muut vangitut maurit Zoraida kehoitti luopiota pyytämään minua hyväntahtoisesti vapauttamaan siteistään maurit ja laskemaan vapaaksi hänen isänsä, koska hän itse mieluummin syöksyisi mereen kuin näkisi isänsä, joka oli häntä niin sydämestään rakastanut, joutuvan hänen nähtensä ja hänen tähtensä vangittuna kuljetettavaksi. Luopio sanoi minulle tuon, ja minä vastasin suostuvani siihen kernaasti, mutta hän huomautti, ettei se käynyt päinsä, koska he, jos heidät jätettäisiin siihen, kutsuisivat huutaen koolle paikkakunnan kaikki asukkaat, panisivat kaupungin liikkeelle ja saisivat aikaan, että meitä lähdettäisiin ajamaan takaa kevyillä fregateilla ja piiritettäisiin meidät sekä maitse että meritse, niin ettemme voisi päästä pakoon; luopion mielestä oli ainoa mahdollisuus päästää heidät vapauteen, kun olisimme ehtineet kristittyjen maahan. Tähän mielipiteeseen me kaikki yhdyimme, ja Zoraida, jolle ilmoitettiin se ja ne syyt, jotka estivät meitä heti tekemästä, mitä hän tahtoi, tyytyi siihen hänkin. Niin tarttuivat kaikki urhoolliset soutajamme airoihinsa, ja me, sulkeutuen Jumalan haltuun koko sydämestämme, suuntasimme kulkumme kohti Baleareja, jotka ovat lähinnä sijaitseva kristitty maanpaikka; mutta pohjatuulen alkaessa puhaltaa hiukan tuimemmin ja meren alkaessa aallehtia meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme kohti Mallorcaa ja oli pakko laskea alemmaksi pitkin rannikkoa Oraniin päin, mikä tuotti meille suurta huolta, koska pelkäsimme, että meidät havaittaisiin Sargelista, joka sijaitsee sillä rannikolla kuudenkymmenen penikulman päässä Algeriasta. Me pelkäsimme myös kohtaavamme näillä vesillä jonkin kevyen kaleerin, joita siellä tavallisesti liikkuu tuomassa kauppatavaroita Tetuanista, vaikka me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen uskalsimme otaksua, että kohdatessamme jonkin kauppa-aluksen, ellei se sattunut olemaan niitä, jotka liikkuivat rosvoretkillä, emme joutuisi häviölle, vaan voisimme vallatakin aluksen, siirtyä siihen ja suorittaa matkamme sitä turvallisemmin. Meidän liikkuessamme eteenpäin Zoraida yhä piti kasvojaan käsiinsä peitettyinä, jottei näkisi isäänsä, ja minä kuulin hänen kerran toisensa jälkeen rukoilevan Lela Marienia meitä auttamaan.
Olimme ehtineet kulkea suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, kun aamu alkoi koittaa ja me huomasimme olevamme noin kolmen pyssynkantaman päässä rannikosta, jonka havaitsimme aivan autioksi, joten kukaan ei voinut meitä sieltä nähdä. Siitä huolimatta me pyrimme kaikin voimin pääsemään hiukan ulommaksi merelle, joka nyt oli hieman tyyntynyt, ja liikuttuamme siinä suunnassa noin kaksi penikulmaa annettiin käsky vaihtaa soutajia sillä aikaa kuin hiukan aterioimme; aluksessamme näet oli hyvä muonavarasto. Mutta soutajat sanoivat, ettei nyt ollut aika ollenkaan levätä, että ne, jotka eivät soutaneet, voivat pistää heidän suuhunsa jotakin syötävää ja etteivät he missään tapauksessa suostuneet jättämään airojansa. Tehtiin niin, ja samassa alkoi puhaltaa voimakas tuuli, joka pakotti meidät heti nostamaan purjeet, jättämään airot ja suuntaamaan kulkumme Oraniin, sillä mihinkään muuhun suuntaan emme voineet lähteä. Kaikki tämä suoritettiin erittäin nopeasti, ja niin me purjehdimme enemmän kuin kahdeksan penikulmaa turmissa pelkäämättä mitään muuta kuin että kohtaisimme jonkin rosvoilevan aluksen. Me annoimme ruokaa maurilaisille bagarinoille, ja luopio rohkaisi heitä ilmoittamalla, ettei heitä viety vankeina, vaan että heidät päästettäisiin vapaiksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hän sanoi samoin Zoraidan isälle, mutta tämä vastasi:
— Teidän jaloutenne ja hyvän kohtelunne nojalla, kristityt miehet, voisin uskoa ja odottaa mitä muuta tahansa, mutta älkää pitäkö minua niin yksinkertaisena, että kuvittelisin teidän päästävän minut vapaaksi, sillä mahdotonta on, että olisitte antautuneet minun ryöstämisestä koituvaan vaaraan laskeaksenne niin auliisti minut jälleen vapaaksi, varsinkin, kun tiedätte, mikä mies olen ja millaisia etuja voitte hankkia itsellenne lupaamalla vapauttaa minut. Ja jos tahdotte mainita vaatimuksenne, tarjoan teille heti kaikki, mitä pyydätte, omasta puolestani ja tämän onnettoman tyttäreni puolesta, tai, ellette siihen suostu, yksin hänen vapaudestaan, joka on minun elämäni paras ja suurin aarre.
Tuon sanottuaan hän alkoi itkeä niin katkerasti, että herätti sääliä meissä kaikissa ja pakotti Zoraidan kääntämään katseensa häneen. Nähdessään isänsä itkevän hän joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että nousi jalkojeni edestä ja meni syleilemään isäänsä, painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa, ja molemmat alkoivat itkeä niin hereästi, että useat meistä läsnäolevista yhtyivät itkuun. Nähdessään tyttärensä koristautuneen kuin juhlaa varten monilla koruilla ja kalleuksilla isä sanoi hänelle heidän kielellään:
— Mitä tämä merkitsee, tyttäreni? Eilen illalla, ennenkuin meitä kohtasi tämä kamala onnettomuus, jossa nyt olemme, näin sinut tavallisissa arkivaatteissasi, mutta nyt, vaikka sinulla ei ole ollut aikaa ja vaikka minä en ole kertonut sinulle mitään iloista uutista, jota kannattaisi juhlia koristautumalla ja kaunistautumalla, näen sinun olevan parhaissa pukimissa, jotka kykenin sinulle hankkimaan, kun onni oli meille suopeampi kuin nyt. Vastaa minulle, sillä tuo hämmästyttää ja ihmetyttää minua vielä enemmän kuin onnettomuus, jossa nyt olen.
Luopio käänsi meille kaikki, mitä mauri sanoi tyttärelleen. Tytär ei vastannut hänelle sanaakaan, mutta vanha mies, huomatessaan eräässä kohden aluksessa lippaan, jossa tytär oli aina säilyttänyt jalokiviänsä ja jonka hyvin tiesi jättäneensä Algeriaan ottamatta sitä mukaan huvilaansa, joutui vielä enemmän ihmeisiinsä ja kysyi Zoraidalta, kuinka lipas oli joutunut meidän haltuumme ja mitä siinä nyt oli. Odottamatta Zoraidan vastausta luopio puuttui puheeseen sanoen:
— Älä huoli, herra, kysellä tyttäreltäsi Zoraidalta niin paljoa; minä annan sinulle yhdellä ainoalla vastauksella tiedon kaikesta. Sinun tulee tietää, että hän on kristitty ja että hän on ollut kahleittemme katkaisija ja orjuutemme lopettaja; hän on täällä omasta tahdostaan ja, kuten uskon, tänne pääsemisestä niin tyytyväinen kuin ihminen, joka pääsee pimeydestä valoon, kuolemasta elämään ja kadotuksen tuskasta ihanaan autuuteen.
— Puhuuko hän totta, tyttäreni? — kysyi mauri.
— Puhuu — vastasi Zoraida.
— Sinä siis olet tosiaankin kristitty — virkkoi vanhus — ja sinä siis olet saattanut oman isäsi hänen vihamiestensä valtaan?
Siihen vastasi Zoraida:
— Kristitty minä kyllä olen, mutta en minä ole sinua tähän tilaan saattanut, sillä milloinkaan en ole halunnut sallia sinulle tehtävän pahaa tai itse tehdä sitä sinulle, vaan olen tahtonut vain tehdä hyvää itselleni.
— Mitä hyvää siis olet itsellesi tehnyt, tyttäreni.
— Sitä sinun tulee kysyä Lela Marienilta, — vastasi Zoraida — sillä hän voi sanoa sen sinulle paremmin kuin minä.
Tuskin ehdittyään tuon kuulla mauri syöksyi uskomattoman vikkelästi päistikkaa mereen, minne hän epäilemättä olisi hukkunut, elleivät hänen yllään olevat suuret ja avarat vaatteet olisi pitäneet häntä vähän aikaa veden pinnalla. Zoraida huusi kehoittaen meitä vetämään hänet ylös, ja niin me kaikki heti riensimme avuksi, saimme kiinni hänen kauhtanastaan ja vedimme melkein jo tukehtuneen ja tiedottoman miehen takaisin alukseen. Zoraidasta tapaus tuntui niin tuskalliselta, että hän itki hereästi ja murheellisesti, kuin hänen isänsä olisi jo kuollut. Me käänsimme miehen suulleen, hänen suustaan virtasi paljon vettä, ja kahden tunnin kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa. Sillävälin tuuli oli kääntynyt, meidän täytyi taas suunnata kulkumme kohti rannikkoa ja soutaa kaikin voimin, jotta aluksemme ei olisi ajautunut maihin. Mutta onneksemme sattui niin, että osuimme erääseen poukamaan, joka sijaitsee pienen niemen kupeella ja jota maurit mainitsevat nimellä _Cava rumia_,[34] mikä meidän kielellämme merkitsee _kehno kristitty nainen_; maurien keskuudessa näet elää vanha tarina, jonka mukaan siihen paikkaan on haudattu se Cava, jonka vuoksi Espanja menetettiin; _cava_ merkitsee heidän kielessään kehnoa naista, ja _rumia_ merkitsee _kristittyä naista_. Pidetäänpä vielä huonona enteenä, jos on ankkuroitava alus siihen paikkaan, kun ei mitään muuta neuvoa ole; muussa tapauksessa näet he eivät sitä milloinkaan tee. Meille se ei kumminkaan ollut mikään kehnon naisen suojapaikka, vaan oikea pelastuksen satama, sillä meri aaltoili nyt ankarasti. Me sijoitimme vahdit maihin, mutta emme jättäneet airoja, söimme, mitä luopio oli varustanut mukaan, ja rukoilimme kaikesta sydämestämme Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä auttamaan ja suojelemaan meitä, jotta saisimme onnelliseen päätökseen, mitä olimme niin onnellisesti aloittaneet. Zoraidan pyynnöstä päätettiin kuljettaa maihin hänen isänsä ja kaikki muut maurit, jotka olivat sidottuina aluksessa, sillä häneltä puuttui rohkeutta eikä hän hellän sydämensä vuoksi voinut nähdä silmiensä edessä isäänsä sidottuna ja maanmiehiänsä vangittuina. Me lupasimme tehdä sen lähtiessämme, sillä ei ollut ollenkaan vaarallista jättää heidät aivan autioon paikkaan. Rukouksemme eivät olleet turhat, vaan taivas kuuli ne ja tyynnytti meidän onneksemme aivan kohta tuulen ja meren siten kehoittaen meitä iloisesti jatkamaan aloittamaamme matkaa. Sen huomattuamme päästimme maurit siteistään ja laskimme heidät maihin yhden kerrallaan, mikä heitä kovin ihmetytti. Mutta sitten, kun aioimme viedä aluksesta pois Zoraidan isän, joka oli jo täysin tajuissaan, hän sanoi meille:
— Minkä luulette, kristityt, olevan syynä siihen, että tuo kehno naikkonen iloitsee, kun päästätte minut vapaaksi? Luuletteko sen johtuvan siitä, että hän minua säälii? Niin ei suinkaan ole laita, vaan hän tekee sen, koska minun läsnäoloni häiritsisi häntä hänen tahtoessaan panna täytäntöön pahoja himojaan; älkää myöskään luulko, että hän on päättänyt vaihtaa uskontoa senvuoksi, että on käsittänyt teidän uskontonne paremmaksi, sillä syynä on vain se, että hän tietää teidän maassanne kunniattomuutta harjoitettavan vapaammin kuin meidän maassamme.
Sitten hän kääntyi Zoraidan puoleen minun ja erään toisen kristityn pidellessä häntä käsivarsista, jottei hän pääsisi tekemään mitään mieletöntä, ja sanoi:
— Voi sinua kurjaa letukkaa ja ymmärtämätöntä tyttöä! Minne menetkään, sinä silmitön ja järjetön, noiden koirien viemänä, jotka ovat meidän luonnollisia vihollisiamme? Kirottu olkoon se hetki, jona sinut siitin, ja kirottu olkoon ylellisyys ja hellyys, jota olen sinua kasvattaessani sinulle jakanut!
Huomattuani, ettei hän näyttänyt aikovan aivan pian lopettaa, minä kiiruhdin toimittamaan miehen maihin, ja sieltä hän yhä sinkosi kirouksiaan ja valituksiaan pyytäen Mohammedia rukoilemaan Allahia meidät tuhoamaan, hävittämään ja surmaamaan. Kun sitten olimme, nostaneet purjeet emmekä enää voineet kuulla hänen sanojaan, näimme yhä vielä hänen eleensä, kuinka hän repi partaansa, kiskoi hiuksia päästään ja heittäytyi maahan, ja vielä kerran hän sitten koroitti äänensä, niin että kuulimme, mitä hän sanoi:
— Tule takaisin, rakas tyttäreni, tule takaisin maihin, minä annan sinulle kaikki anteeksi; luovuta noille miehille nämä rahat, jotka jo heille kuuluvat, ja tule takaisin lohduttamaan murheellista isääsi, joka heittää henkensä tällä autiolla hiekkarannalla, jos sinä hänet jätät.
Zoraida kuuli kaiken tuon, se liikutti häntä, hän itki eikä osannut sanoa eikä vastata hänelle muuten kuin tällä tavalla:
— Suokoon Allah, isäni, että Lela Marien, joka on ollut syynä siihen, että minusta on tullut kristitty, lohduttaa sinua murheessasi. Allah tietää hyvin, etten minä ole voinut tehdä toisin kuin olen tehnyt ja etteivät nämä kristityt voi kiittää mistään minun omaa tahtoani; olisihan näet minun ollut mahdoton jäädä kotiin, vaikka en olisi tahtonut lähteä heidän kanssaan, niin kiihkeästi sieluni pyrki panemaan toimeen tätä aikomusta, joka minusta näyttää niin hyvältä kuin se sinusta tuntuu pahalta.
Kun Zoraida sanoi tuon, ei hänen isänsä enää voinut kuulla hänen sanojaan emmekä me voineet nähdä miestä. Minä lohdutin Zoraidaa, ja me kaikki ajattelimme nyt vain matkaamme, jota edisti suotuisa tuuli, niin että uskoimme varmaan saapuvamme seuraavana päivänä aamun koittaessa Espanjan rannikolle. Mutta onni tulee vain harvoin tai ei koskaan puhtaana ja sekoittamattomana, sen mukana tai jäljessä tulee tavallisesti jotakin pahaa, joka sitä häiritsee tai säikyttää, ja niin johtui meidän kohtalostamme tai kenties niistä kirouksista, joita mauri oli singonnut tytärtään vastaan ja jollaisia aina täytyy pelätä, lausuipa ne millainen isä tahansa, sattui, sanon, että ollessamme jo ulapalla, kun yötä oli suunnilleen kulunut kolme tuntia ja me kiisimme eteenpäin paisuvin purjein ja soutamatta, koska suotuisa tuuli teki sen vaivan tarpeettomaksi, näimme kirkkaassa kuutamossa aivan lähellä aluksen, joka kaikkia purjeitaan käyttäen ja ruori hiukan alihankaan käännettynä tuli vinosti meitä vastaan ja niin läheltä, että meidän täytyi koota purjeita välttääksemme yhteentörmäystä. Alus puolestaan koki parhaansa mukaan kääntyä päästääkseen meidät kulkemaan ohi. Sen miehistö oli asettunut laidalle voidakseen tiedustella meiltä, keitä olimme ja mistä tulimme; mutta heidän tuota meiltä kysyttyään ranskankielellä luopiomme sanoi:
— Älköön kukaan vastatko, sillä nuo ovat varmaan ranskalaisia merirosvoja, jotka ottavat saaliikseen mitä tahansa.
Tuon varoituksen vuoksi ei kukaan vastannut mitään, mutta tuskin olimme ehtineet hiukan kauemmaksi toisen aluksen jäädessä myötäiseen tuuleen, kun sieltä yhtäkkiä laukaistiin kaksi tykkiä, joiden kuulat, kuten kävi ilmi, olivat ketjulla toisiinsa yhdistetyt; toinen laukaus katkaisi mastomme keskeltä poikki, niin että se kaatui purjeineen mereen, ja samassa laukeavan toisen tykin kuula puhkaisi aluksemme tehden siihen ison reiän, mutta saamatta aikaan mitään muuta vahinkoa. Nähdessämme, että kohta uppoaisimme, aloimme kaikki huutaa apua ja pyytää toisessa aluksessa olevia pelastamaan meitä, koska olimme hukkumassa. He reivasivat purjeitaan, laskivat vesille venheen tai purren, johon astui noin kaksitoista asestettua ranskalaista musketteineen ja palavine sytyttimineen tullen meidän aluksemme viereen. Nähdessään sitten, kuinka vähän meitä oli ja että aluksemme oli vaipumassa, he pelastivat meidät sanoen, että näin oli tapahtunut, koska olimme epäkohteliaasti olleet heille vastaamatta. Luopiomme otti Zoraidan aarrelippaan ja heitti sen mereen kenenkään huomaamatta, mitä hän teki. Sitten siirryimme kaikki ranskalaisten alukseen, he kyselivät meiltä ensin kaikkea, mitä halusivat saada tietää, ja ryöstivät meidät sitten putipuhtaiksi aivan kun olisivat olleet meidän verivihollisiamme. Zoraidalta he riistivät nilkkarenkaatkin; mutta tämä Zoraidaa kohdannut ikävyys ei kumminkaan tuottanut minulle niin suurta huolta kuin pelko, että he ryöstettyään häneltä hänen parhaat ja kallisarvoisimmat korunsa veisivät häneltä vielä sen kalleuden, joka on kaikkein arvokkain ja jota hän itse kalleimpana piti. Mutta sellaisten ihmisten himo ei ulotu kauemmaksi kuin rahoihin, joita he ahneudessaan eivät milloinkaan saa kyllin paljon, ja nyt heidän saaliinhimonsa oli niin suuri, että he olisivat ottaneet meiltä vanginvaatteetkin, jos niistä olisi heille ollut jotakin hyötyä. He neuvottelivat myös siitä, olisiko meidät kaikki käärittävä purjeeseen ja viskattava mereen, sillä heidän aikomuksensa oli poiketa muutamissa Espanjan satamissa ilmoittaen olevansa bretagnelaisia. Silloin heidän rosvouksensa olisi tullut ilmi, ja he olisivat joutuneet kärsimään rangaistuksen, jos kuljettivat meitä elävinä aluksessaan. Mutta kapteeni, joka oli ryöstänyt rakkaan Zoraidani korut, sanoi tyytyvänsä saamaansa saaliiseen, sanoi, ettei hän halunnut poiketa missään Espanjan satamassa, vaan yritti päästä yön aikaan, tai miten hyvänsä, ulos Gibraltarin salmesta suunnatakseen kulkunsa La Rochekeen, mistä oli lähtenyt. He siis päättivät antaa meille laivavenheensä ja kaikki mitä tarvitsimme sitä lyhyttä matkaa varten, joka meidän oli vielä kuljettava, ja tekivätkin niin seuraavana päivänä, kun Espanjan rannikko oli näkyvissä. Sen nähdessämme me kerrassaan unohdimme kaikki surumme ja avuttoman tilamme, ikäänkuin emme olisi joutuneet mitään pahaa kokemaan: niin suurta riemua tuottaa ihmiselle menetetyn vapauden takaisin saaminen.