Part 19
— Minä sanon, etten valehtele vähääkään — vastasi Don Quijote. — Kysy nyt vihdoinkin, sillä minua totisesti jo väsyttävät kaikki nuo sinun selityksesi, anomuksesi ja esipuheesi, Sancho.
— Minä olen siis aivan varma isäntäni rehellisyydestä ja totuudenrakkaudesta, ja niinmuodoin, koska tämä seikka on meille tärkeä, kysyn, luvalla sanoen, onko teidän armonne, sinä aikana, jonka olette viettänyt häkissä ja oman luulonne mukaan noiduttuna, tuntenut halua ja kutsumusta tehdä suurempaa tai pienempää, kuten on tapana sanoa.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat puhuessasi suuremman ja pienemmän tekemisestä, Sancho; sano asia selvemmin, jos toivot minun siihen selvästi vastaavan.
— Onko mahdollista, ettei teidän armonne ymmärrä, mitä merkitsee pienemmän ja suuremman tekeminen? Sehän opetetaan lapsille jo heitä rinnoista vieroitettaessa. Tietäkää siis, että tarkoitan, oletteko tuntenut tarvetta tehdä, mitä ei voi jättää kenenkään toisen tehtäväksi.
— Ahaa, nyt minä ymmärrän, Sancho! Olen toki jo monta kertaa, ja nytkin on sellainen vaiva. Päästä minut tästä pulasta, sillä tässä ei ole enää kaikki oikein hyvässä siivossa!
Yhdeksäsviidettä luku,
missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.
— Kas niin! — sanoi Sancho. — Nyt olette kiikissä juuri tätä minä tahdoin saada tietää, halusin sitä täydestä sydämestäni. Kuulkaahan, armollinen herra: voitteko kieltää, mitä yleensä sanotaan ihmisestä, joka on huonovointinen: »En tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei syö, ei juo, ei nuku eikä vastaa kunnollisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan näyttää ihan kuin noidutulta»? Tästä voimme päätellä, että ne, jotka eivät syö, juo ja nuku ja tee luonnollisia tarpeitaan, kuten sanoin, ne ovat noidutuita, mutta eivät ne, joilla on sellaisia haluja kuin teidän armollanne, joka juo, kun hänelle juotavaa tarjotaan, syö, kun sattuu syötävää olemaan, ja vastaa kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin.
— Sinä puhut totta, Sancho; — vastasi Don Quijote — mutta olenhan jo sinulle sanonut, että on monenlaista noituutta, ja voisihan olla niinkin, että toinen laji ajan pitkään muuttuu toiseksi ja että noidutut henkilöt nykyisin yleisesti tekevät kaikkea, mitä minä teen, vaikka eivät ole ennen niin tehneet. Eri aikojen erilaista käytäntöä vastaan ei niinmuodoin sovi väitellä eikä siitä voi tehdä mitään johtopäätöksiä. Minä tiedän ja olen aivan selvillä siitä, että olen noiduttu, ja se riittää omantuntoni rauhoittamiseksi; tunnonvaivani näet olisivat ylen suuret, jos ajattelisin, etten ole noiduttu, mutta siitä huolimatta suostuisin jäämään tähän häkkiin laiskana ja pelkurimaisena, laiminlyöden mahdollisen avunannon monille hädänalaisille ja onnettomille, jotka varmaan tälläkin hetkellä kipeästi kaipaavat minun apuani ja suojaani.
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — väitän, että suuremmaksi vakuudeksi ja varmuudeksi olisi hyvä, jos teidän armonne kokisi päästä tästä vankeudesta (ja minä lupaan kaikin voimin teitä auttaa, vieläpä teidät siitä vapauttaakin), yrittäisitte jälleen nousta kelpo Rocinantenne selkään, joka astelee niin allapäin ja surullisena, että sitäkin voisi luulla noidutuksi, ja me sitten vielä kerran koettaisimme onneamme lähtemällä etsimään uusia seikkailuja. Ellei meidän kävisikään niissä hyvin, niin onhan meillä aikaa palata häkkiin, ja minä lupaan teille rehellisenä ja uskollisena aseenkantajana astua siihen teidän armonne kanssa, jos teidän armonne sattuisi olemaan niin onneton tai minä niin yksinkertainen, etten saa suoritetuksi, mitä lupaan.
— Minä teen mielelläni niinkuin sanot, Sancho veikko, — virkkoi Don Quijote — kun keksit sopivan tilaisuuden minun vapauttamiseksi, niin minä tottelen sinua kaikin puolin; mutta sinä, Sancho, tulet varmaan huomaamaan, kuinka erehdyt minun onnettomuuteeni nähden.
Näin keskustelivat vaeltava ritari ja hänen poloinen aseenkantajansa, kunnes saapuivat sinne, missä kirkkoherra, tuomioherra ja parturi jo maahan astuneina heitä odottivat. Ajomies riisui heti härät valjaista ja päästi ne vapaasti liikkumaan vihannassa ja miellyttävässä paikassa, jonka raikkaus houkutteli siitä nauttimaan, ei kumminkaan Don Quijoten laisia noiduttuja henkilöitä, vaan ainoastaan hänen aseenkantajansa laisia älykkäitä ja ymmärtäväisiä. Sancho pyysi kirkkoherralta herralleen lupaa päästä hetkeksi ulos häkistä, koska oli vaara tarjona, ettei tämä vankila, jos häneltä evättäisiin ulospääsy, säilyisi niin siistinä kuin hänen isäntänsä kaltaisen ritarin arvo vaati. Kirkkoherra ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja sanoi mielellään suostuvansa hänen pyyntöönsä, ellei tarvinnut pelätä, että Sanchon herra, huomattuaan päässeensä vapauteen, tekisi tavallisia kolttosiaan ja lähtisi niin kauas, ettei kukaan häntä enää näkisi.
— Minä takaan, ettei hän pakene — vastasi Sancho.
— Samoin minä, — sanoi tuomioherra — varsinkin, jos hän lupaa minulle ritarisanallaan, ettei poistu meidän luotamme, ennenkuin me siihen suostumme.
— Sen lupaan; — vastasi Don Quijote — joka oli kuullut koko keskustelun — sitä mieluummin, kun se, joka on noiduttu, niinkuin minä, ei voi hallita persoonaansa miten itse haluaa, koska noita voi saada aikaan, ettei noiduttu kykene liikahtamaan paikaltaan kolmeensataan vuoteen, ja voi palauttaa paenneen takaisin ilmojen tietä.
Koska niin oli laita, voivat he hänen mielestään hyvinkin päästää hänet ulos, varsinkin, kun siitä oli etua kaikille; jos näet eivät häntä päästäisi, niin hänen vakuutuksensa mukaan tulisi inha haju välttämättä heitä kiusaamaan, elleivät väistyisi loitommaksi.
Tuomioherra tarttui hänen käteensä, vaikka ne olivat molemmat sidotut, ja hänet päästettiin hänen sanansa ja lujan lupauksensa nojalla häkistä ulos, mikä häntä sanomattomasti ilahdutti. Ensiksi hän ojenteli jäseniään meni sitten Rocinanten luo, taputti sitä pari kertaa lautasille ja sanoi:
— Jumalan ja hänen siunatun äitinsä nimessä toivon vielä, sinä kaikkien hevosten kukka ja kuvastin, että me molemmat aivan kohta saamme tehdä, mitä haluamme, sinä kantaa herraasi selässäsi ja minä sinulla ratsastaa harjoittaen sitä tointa, jota varten Jumala on minut maailmaan lähettänyt.
Niin sanottuaan Don Quijote meni Sanchon kanssa johonkin syrjäiseen paikkaan ja palasi sieltä sitten varsin keventyneenä ja entistä enemmän haluten toteuttaa, mitä hänen aseenkantajansa suunnitteli.
Tuomioherra katseli häntä ja ihmetteli hänen suuren hulluutensa omituista laatua sekä sitä, että hän kaikissa puheissaan ja vastauksissaan osoitti olevansa erittäin ymmärtäväinen, horjahtaen hulluuteen, kuten jo aikaisemmin on mainittu, ainoastaan silloin, kun tulivat puheeksi ritariseikat. Kun siis kaikki olivat istuutuneet nurmikolle odottamaan tuomioherran muonavaroja, lausui tämä, sääliä tuntien:
— Onko mahdollista, herra hidalgo, että noiden mehuttomien ja joutavien ritariromaanien lukeminen on voinut järkyttää teidän ymmärrystänne siinä määrässä, että luulette olevanne noiduttu ja muuta samanlaista, mikä on niin kaukana asiain todellisesta tilasta kuin valhe totuudesta? Ja kuinka voi kukaan järkevä ihminen uskoa, että maailmassa on ollut niin lukemattoman monta Amadista ja niin paljon muita kuuluisia ritareita, niin monta Trapezuntin keisaria, niin monta Hyrkanian Felixmartea, niin paljon oivallisia tasa-astujia, niin monta vaeltavaa neitoa, niin paljon matelijoita ja louhikäärmeitä, niin paljon jättiläisiä, niin paljon suunnattomia seikkailuja, niin monenlaista noituutta, niin paljon taisteluita, niin paljon hurjia kahakoita, niin upeita pukuja, niin paljon rakastuneita prinsessoja, niin paljon aseenkantajia, jotka ovat päässeet kreiveiksi, niin paljon sukkelia kääpiöitä, niin paljon lemmenkirjeitä, niin paljon kuhertelua, niin paljon sankarillisia naisia ja sanalla sanoen niin paljon kaikenlaisia järjettömiä seikkoja kuin ritariromaanit sisältävät? Omasta puolestani voin sanoa, että ne, kun niitä luen, minua hiukan huvittavat niin kauan kuin voin olla ajattelematta, että kaikki on valhetta ja joutavaa lorua, mutta muistaessani sitten, mitä ne oikeastaan ovat, minä heitän parhaankin niistä seinään ja heittäisin tuleenkin, jos sattuisi olemaan siihen tilaisuutta, sillä ne ansaitsevat hyvin sellaisen rangaistuksen, koska ovat valheellisia ja petollisia ja esittävät asioita tavalla, joka sotii luonnon yleistä järjestystä vastaan, perustamalla uusia oppeja ja uusia elämäntapoja ja saaden ihmisten tietämättömän joukon uskomaan ja pitämään tosina kaikkia typeryyksiä, joita niihin sisältyy. Ovatpa ne niinkin julkeita, että uskaltavat hämmentää älykkäitten miesten ja jalosukuisten hidalgojen ymmärryksen, kuten hyvin nähdään siitä, mitä ne ovat tehneet teidän armollenne saattaessaan teidät niin pitkälle, että on täytynyt sulkea teidät häkkiin ja lähteä kuljettamaan teitä härkärattailla niinkuin kuljetetaan jotakin leijonaa tai tiikeriä paikasta toiseen sitä näytellen ja sen näyttelemisestä ansaiten. Jalo herra Don Quijote, armahtakaa itseänne, palatkaa järjen helmaan, oppikaa oikein käyttämään hyvää ymmärrystä, jonka taivas on suvainnut teille lahjoittaa, ja viljelkää erinomaisia neronlahjojanne lukemalla toisenlaista kirjallisuutta, joka saattaa hyödyttää henkeänne ja lisätä mainettanne! Jos sittenkin haluatte luonnollisen taipumuksenne yllyttämänä lukea kirjoja, joissa kerrotaan sankaritöistä ja ritariseikoista, niin lukekaa Pyhästä Raamatusta Tuomarien kirja; siitä löydätte suurenmoisia todellisia tapauksia ja yhtä todenmukaisia kuin urhoollisiakin sankaritekoja. Lusitaniassa oli Viriatus, Roomassa Caesar, Kartagossa Hannibal, Kreikassa Aleksanteri, Kastiliassa kreivi Fernán Gonzalez, Valenciassa Cid, Andalusiassa Gonzalo Fernandez, Extremadurassa Diego Garcia de Paredes, Jerezissä Garci Pérez de Vargas, Toledossa Garcilaso, Sevillassa Don Manuel de León, ja heidän urotöihinsä tutustuminen voi huvittaa, opettaa ja ihastuttaa kaikkein hienoälyisintäkin, joka niistä lukee. Sellainen lukeminen on varmaan teidän armonne hyvän ymmärryksen arvoista, parahin herra Don Quijote, ja sen lukemisen päätettyänne olette perehtynyt historiaan, ihastunut kuntoon, harjaantunut hyveisiin, teidän tapanne ovat jalostuneet, te olette urhoollinen olematta uhkarohkea ja varovainen olematta pelkuri, ja kaikki tämä tapahtuu Jumalan kunniaksi, eduksi itsellenne ja maineeksi Manchalle, mistä teidän armonne, kuten olen kuullut, juontaa sukujuurensa ja alkuperänsä.
Don Quijote kuunteli erittäin tarkasti tuomioherran puhetta ja huomattuaan hänen lopettaneen katseli hänt kauan aikaa lausuen sitten:
— Teidän armonne, herra hidalgo, näyttää tahtovan puheessaan tehdä minulle tiettäväksi, ettei maailma ole milloinkaan ollut vaeltavia ritareita, että ai ritariromaanit ovat vääriä, valheellisia sekä yhteiskunnalle hyödyttömiä ja vahingollisia ja että minä olen tehnyt väärin niitä lukiessani, vielä enemmän väärin niitä uskoessani ja kaikkein enimmin väärin toimiessani niitten mukaan antautumalla harjoittamaan vaeltavan ritarin erinomaisen vaikeata tointa, jota niissä kuvaillaan; tehän näet väitätte, ettei maailmassa ole ollut Amadis-nimistä ritaria, ei Amadis Gallialaista, ei Amadis Kreikkalaista eikä niitä lukemattomia muita ritareita, joista mainitut teokset kertovat.
— Kaikki on kirjaimellisesti niinkuin teidän armonne selittää — sanoi tuomioherra.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Teidän armonne sanoi vielä enemmänkin väittäessään, että mainitut kirjat ovat tehneet minulle suurta vahinkoa, koska ovat hämmentäneet järkeni ja saattaneet minut häkkiin ja että minun olisi syytä tehdä parannus ja vaihtaa luettavaa alkaen lukea todenperäisempiä kirjoja, joista on suurempaa huvia ja hyötyä.
— Aivan oikein — sanoi tuomioherra.
— Siinä tapauksessa — virkkoi Don Quijote — minä puolestani olen sitä mieltä, että järjetön ja noiduttu on teidän armonne, koska olette rohjennut lausua niin suuria herjauksia sellaista seikkaa vastaan, joka maailmassa niin hyväksytään ja pidetään niin totena, että se, joka aikoo sitä kieltää, niinkuin teidän armonne sen kieltää, ansaitsisi saman rangaistuksen, jonka teidän armonne sanoo määräävänsä kirjoille, kun niitä luette ja ne teitä ikävystyttävät. Jos näet tahtoo väittää, ettei Amadista ole milloinkaan ollut, enempää kuin muitakaan seikkailevia ritareita, joita historioissa vilisemällä vilisee, niin se merkitsee samaa kuin tahtoa saada joku uskomaan, ettei aurinko valaise, pakkanen palella tai maa meitä kannata; voiko näet maailmassa olla ketään järkevää ihmistä, joka voisi saada toisen uskomaan, ettei ole totta kaikki, mitä kerrotaan prinsessa Floripesistä ja Guido Burgundilaisesta, Fierabrasista sekä Mantiblen sillasta, mikä kaikki tapahtui Kaarle Suuren ajalla? Piru minut periköön, ellei tuo ole yhtä totta kuin että nyt on päivä. Ja jos se on valhetta, niin silloin täytyy myös olla valhetta, että on ollut Hektor, Akhilleus, Troian sota, Ranskan kaksitoista pääriä ja Englannin Artus-kuningas, joka elää vieläkin korpiksi muuttuneena ja jota odotetaan palaavaksi takaisin valtakuntaansa minä hetkenä tahansa. Silloin luultavasti myös uskalletaan väittää valheeksi Guarino Mezquinon historia sekä pyhän Graalin etsintä ja tekaistuiksi Don Tristanin ja kuningatar Isolden sekä Ginevran ja Lancelotin lemmenseikat, vaikka on olemassa henkilöitä, jotka melkein muistavat nähneensä hovinaisen Quintanonan, joka oli paras naispuolinen viininlaskija koko Isossa Britanniassa. Tämä on niin varmaa, että itse muistan, kuinka isoäitini, isäni äiti, tapasi minulle sanoa, nähdessään jonkun vanhan naisen kunnianarvoisine päähineineen: »Tuo tuossa, rakas pojanpoikani, on hovinaisen Quintañonan näköinen.» Siitä minä päättelen, että isoäidin täytyi hänet tuntea tai että hän ainakin oli saanut nähdä jonkin hänen muotokuvansa. Ja kuka voikaan kieltää, että kertomus Pietarista ja kauniista Magelonasta on todenperäinen, kun kerran vielä tänäkin päivänä voi kuninkaallisessa varushuoneessa nähdä palikan, jolla urhoollinen Pietari ohjasi puuhevosta ratsastaessaan sillä ilmojen halki, joka palikka on hiukan isompi kuin vaunujenaisa? Palikan vieressä on Babiecan satula, ja Roncesvalissa on Rolandin torvi, paksun hirren kokoinen. Tästä seuraa, että on ollut kaksitoista pääriä, että on ollut Pietari, että on ollut Cid ja muita hänenlaisiaan ritareita, niitä, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Ellei tätä myönnetä, voidaan yhtä hyvin väittää valheeksi, että urhoollinen lusitanialainen[47] Juan de Merlo oli vaeltava ritari, joka lähti Burgundiin ja taisteli Arrasin kaupungissa Charnyn kuuluisaa herraa vastaan, jota mainittiin herra Pietarin nimellä, ja myöhemmin Baselin kaupungissa herra Heinrich von Rabensteinia vastaan suoriutuen kummastakin taistelusta voittajana ja saaden niistä erinomaista kunniaa, ja samoin olisivat silloin perättömiä ne seikkailut ja taistelut, joita Burgundissa suorittivat urhoolliset espanjalaiset Pedro Barba ja Gutierre Quijada (jonka viimeksimainitun jälkeläinen minä olen suoraan alenevassa polvessa miespuolelta) voittaen kreivi Saint-Paulin pojat. Silloin voidaan yhtä hyvin väittää, ettei Don Fernando de Guevara lähtenyt seikkailuja etsimään Saksaan, missä hän taisteli nuorta junkkaria Georgia vastaan, joka oli ritari Itävallan herttuan hovissa; silloin voidaan sanoa, että Suero de Quiñonesin ottelu kuuluisassa aseleikissä on pelkkä keksitty juttu, samoin herra Luis de Falcesin taistelu kastilialaista aatelismiestä Don Gonzalo de Guzmánia vastaan, ja samaa voitaisiin sanoa monista muista urotöistä, joita ovat suorittaneet kristityt ritarit sekä täällä Espanjassa että vieraissa maissa ja jotka ovat niin uskottavia ja tosia, että vielä kerran sanon niiden todenperäisyyden kieltäjän olevan vailla kaikkea järkeä ja hyvää ymmärrystä.
Tuomioherra joutui ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten siten sekoittavan totta ja valhetta ja huomatessaan, kuinka hyvin hän tunsi kaikki seikat, jotka koskivat hänen vaeltavan ritarikuntansa tekoja. Hän vastasi:
‒ En voi kieltää, herra Don Quijote, että siinä, mitä teidän armonne sanoi, on jotakin totta, varsinkin, mikäli tulevat kysymykseen Espanjan vaeltavat ritarit ja samoin myönnän mielelläni, että Ranskan kaksitoista pääriä ovat eläneet maailmassa, mutta sitävastoin en voi uskoa, että he ovat suorittaneet kaikki ne teot, jotka arkkipiispa Turpin[48] mainitsee heidän suorittamikseen. Seikka näet oli todellisuudessa se, että he olivat ritareita, jotka valitsi Ranskan kuningas ja joita mainittiin päärien eli samanarvoisten nimellä, koska he kaikki olivat miehuudeltaan, arvoltaan ja urhoollisuudeltaan toistensa veroisia, tai elleivät olleetkaan, oli ainakin tarkoitus, että olisivat. He siis muodostivat eräänlaisen ritarikunnan, jota voisi verrata nykyiseen Santiago- tai Calatrava-ritaristoon, jotka edellyttävät, että niihin liittyvät henkilöt ovat tai että heidän tulee olla urhoollisia, rohkeita ja jalosukuisia ritareita, ja samoinkuin nykyjään puhutaan Johanniittien tai Alcantaran ritarikunnan ritareista, puhuttiin silloin kahdestatoista pääristä, koska tähän ritarikuntaan valittiin kaksitoista mainitussa suhteessa tasavertaista. On myös aivan varmaa, että Cid ja Bernardo del Carpio ovat eläneet, mutta luulen olevan sangen epävarmaa, ovatko he suorittaneet niitä urotöitä, joita heidän väitetään suorittaneen. Mitä tulee siihen puikkoon, jonka teidän armonne sanoo kuuluneen kreivi Pietarille ja olevan Babiecan satulan vieressä kuninkaallisessa varushuoneessa, tunnustan olevani vikapää tietämättömyyden tai lyhytnäköisyyden syntiin, sillä en ole sitä puikkoa nähnyt, vaikka olen nähnyt satulan ja vaikka puikko teidän armonne sanojen mukaan on niin suuri.
— Siellä se kuitenkin on, aivan varmasti; — vastasi Don Quijote — ja kaiken lisäksi sanotaan vielä, että se on pistetty nahkakoteloon, jottei se homehtuisi.
— Sangen mahdollista, — vastasi tuomioherra — mutta minä en muista sitä nähneeni, niin totta kuin minut, on virkaani vihitty. Siinäkään tapauksessa, että myönnän sen siellä olevan, en kuitenkaan sitoudu uskomaan tosiksi kaikkien noiden Amadis-ritareiden historioita ja kertomuksia koko tuosta ritarijoukkiosta, eikä ole mitään järkeä siinä, että teidän armonne lainen erittäin kunniallinen, oivallinen ja ymmärtäväinen mies luulottelee todenperäisiksi kaikki ne mahdottomat hulluudet, joita on kirjoitettu mielettömiin ritariromaaneihin.
Viideskymmenes luku,
jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.
— Jopa nyt jotakin! — virkkoi Don Quijote. — Kirjat, jotka on painettu kuninkaan luvalla ja niiden hyväksyminä, joiden tarkastettaviksi ne on jätetty, ja joita ovat mielellään lukeneet ja luettuaan kiittäneet sekä ylhäiset että alhaiset, köyhät ja rikkaat, oppineet ja oppimattomat, rahvas ja ritarit, sanalla sanoen kaikenlaiset ihmiset, olipa heidän säätynsä ja ammattinsa mikä tahansa, nämä kirjat olisivat siis pelkkää valhetta, vaikka niissä on ilmeinen totuuden leima, koska ne mainitsevat meille puheenaolevan ritarin tai puheenaolevien ritarien isän, äidin, synnyinseudun, sukulaiset, iän, heidän urotyönsä sekä paikat, joissa ne suoritettiin, kohta kohdalta ja päivä päivältä! Älköön teidän armonne huoliko lausua sellaisia solvauksia, vaan uskokaa minua, kun tässä neuvon teitä menettelemään niinkuin viisaan miehen sopii menetellä: lukekaa ne, niin saatte nähdä, millaista huvia niiden lukemisesta teille koituu. Ellette usko, niin sanokaa minulle: onko olemassa suurempaa nautintoa kuin saada nähdä esimerkiksi, kuinka eteemme ilmestyy äkkiä suuri piki järvi, joka kiehuu ja poreilee, kuinka siinä ui ja risteilee suuri määrä matelijoita, käärmeitä, sisiliskoja ja paljon muita julmia ja kauheita eläimiä ja kuinka keskeltä järveä kuuluu ylen valittava ääni sanovan: »Sinä ritari, olitpa kuka tahansa, joka seisot siinä katsellen tätä hirmuista järveä, jos tahdot voittaa omaksesi aarteen, joka piilee näitten muistien vetten alla, niin osoita rohkean sydämesi urheutta ja heittäydy keskelle tätä mustaa ja kiehuvaa järveä; ellet niin tee, et ole kyllin arvokas näkemään niitä suuria ihmeitä, joita sisältävät ja sulkevat piiriinsä tämän mustan syvyyden alla sijaitsevat seitsemän haltiattaren seitsemän linnaa», ja kuinka ritari peloittavan äänen kuultuaan heti enempää harkitsematta ja ryhtymättä ajattelemaan vaaraa, johon syöksyy, vieläpä riisumatta yltään raskaita varuksiaan, sulkeutuu Jumalan ja valtiattarensa suojelukseen, heittäytyy keskelle kiehuvaa järveä ja ennenkuin arvaakaan tai aavistaakaan, minne oikeastaan joutuu, huomaa olevansa kukkaniityillä, joille Elysionin kentät eivät suinkaan vedä vertoja. Siellä hänestä näyttää taivas läpikuultoisemmalta ja auringonpaiste kirkkaammalta kuin koskaan ennen, siellä hän näkee edessään lempeän lehdon, jonka muodostavat niin vehmaat ja lehväiset puut, että niiden näkeminen ilahduttaa silmiä, ja korville tuottavat nautintoa suloisella ja luontevalla laulullaan lukemattomat pienet kirjavat linnut, jotka puikkivat taajojen oksien lomitse. Tässä hän huomaa pienen puron, jonka raikas vesi virtaa kuin juokseva kristalli yli kultajyväsinä kiiltelevän hienon hiekan ja aitohelminä hohtelevien valkoisten kivien. Tuossa hän näkee suihkulähteen, joka on taitavasti rakennettu monivärisestä jaspiskivestä ja häikäisevästä marmorista; tuolla hän havaitsee omituisesti suunnitellun toisen suihkulähteen, missä pienet simpukankuoret ja valkoiset ja keltaiset näkinkengät miellyttävässä epäjärjestyksessä luovat kiiltävien kristallinpalasten ja keinotekoisten smaragdien kanssa niin monivivahteisen kokonaisuuden, että taide näyttää tässä luontoa jäljitellen voittavan luonnon tuotteet. Sitten hän yhtäkkiä huomaa hiukan kauempana lujan linnan tai komean palatsin, jonka seinät ovat puhdasta kultaa, huiput timantteja, portit hyasintteja,[49] ja joka on rakenteeltaan niin ihmeellinen, että siinä suoritettu työ on vielä ihastuttavampi kuin siihen käytetyt ainekset, vaikka se on tehty pelkistä timanteista, kiiltokivistä, rubiineista, helmistä, kullasta ja smaragdeista. Eikä siinä kyllin; tuon nähtyään hän näkee linnanportista tulevan joukon nuoria neitoja, joiden puvut ovat niin upeat ja loistavat, etten pääsisi milloinkaan kertomukseni päähän, jos ryhtyisin niitä nyt kuvailemaan, niinkuin historiat niistä kertovat. Sitten se neito, joka näyttää heistä kaikkein ylhäisimmältä, ottaa kädestä pelotonta ritaria, joka oli heittäytynyt kiehuvaan järveen, ja taluttaa hänet mitään virkkamatta komeaan linnaan tai palatsiin, antaa riisua hänet niin alastomaksi kuin hän oli silloin, kun hänen äitinsä hänet synnytti, kylvettää hänet haaleassa vedessä ja antaa sitten voidella hänen koko ruumiinsa hyvänhajuisilla voiteilla ja pukea hänen ylleen mitä hienoimman silkkipaidan, joka tuoksuu kaikkein ihanimmilta hajuaineilta, ja sitten rientää luo eräs toinen nuori nainen ja heittää hänen hartioilleen viitan, jonka sanotaan maksavan vähintään kokonaisen kaupungin hinnan, vieläpä enemmänkin. Ja mitä saammekaan vielä nähdä, kun meille kerrotaan, että hänet tämä kaiken jälkeen viedään toiseen saliin, jossa hän näkee niin kauniisti katettuja ruokapöytiä, että joutuu hämmästyksen valtaan? Entä sitten, kun hänen käsilleen kaadetaan vettä, joka on tislattu pelkästä ambrasta ja tuoksuvista kukkasista? Entä sitten, kun hänet sijoitetaan istumaan norsunluiselle tuolille? Entä sitten, kun näemme kaikkien neitojen häntä palvelevan ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa? Entä sitten, kun hänelle tuodaan niin paljon erilaisia ja niin maukkaasti laitettuja ruokalajeja, ettei hän tiedä, mitä kohti kätensä ojentaa? Ja kuinka ihmeellistä onkaan kuunnella musiikkia, joka soi hänen aterioidessaan, hänen tietämättään, kuka laulaa tai mistä soitto kuuluu? Ja aterian vihdoin loputtua, kun ruoka-astiat on korjattu pois, kuinka ritari silloin istuukaan nojatuolissa taaksepäin nojaten ja kenties kaivelee hampaitaan, kuten nykyisin on tapana, ja kuinka silloin arvaamatta astuu salin ovesta sisään toinen nuori nainen, vielä kauniimpi kuin yksikään edellisistä, istuutuu ritarin viereen ja alkaa hänelle kertoa, mikä linna tämä on ja että hän elää siellä noiduttuna sekä muita seikkoja, jotka hämmästyttävät ritaria ja ihastuttavat niitä, jotka hänen historiaansa lukevat! En tahdo puhua tästä laajemmin, sillä jo siitä, mitä olen kertonut, voi huomata, että minkä hyvänsä vaeltavasta ritarista kertovan historian jokainen kohta välttämättä huvittaa ja ihmetyttää ketä lukijaa tahansa. Teidän armonne voi huoletta uskoa, mitä sanon, ja minä kehoitan teitä vieläkin lukemaan näitä kirjoja, jotta saatte nähdä, kuinka ne karkoittavat mieltänne kenties rasittavan alakuloisuuden ja parantavat oloanne, jos se sattuu tuntumaan huonolta. Omasta puolestani voin sanoa, että siitä lähtien, kun olen vaeltava ritari, olen urhoollinen, kohtelias, aulis, sievä käytökseltään, jalomielinen, hieno, pelkäämätön, lempeä, kärsivällinen, siedän nurkumatta vaivoja, vankeutta ja noituutta, ja vaikka vielä äsken olin häkkiin suljettuna kuin mielenvikainen, toivon kuitenkin, jos taivas minua auttaa eikä onneni ole aivan nurja, pääseväni käsivarteni voimalla muutamassa päivässä kuninkaaksi johonkin valtakuntaan, niissä voin osoittaa povessani asuvaa kiitollisuutta ja vieraanvaraisuutta. Totta totisesti, hyvä herra, köyhän on mahdoton harjoittaa anteliaisuuden hyvettä ketään kohtaan, vaikka hänessä olisikin se hyve mitä suurimmassa määrässä, ja kiitollisuus, joka jää pelkäksi toivomukseksi, on kuollut, niinkuin usko on kuollut ilman töitä. Siitä syystä toivoisin onnen suovan minulle pian tilaisuutta päästä keisariksi, jotta voisin osoittaa mielenlaatuani tekemällä hyvää ystävilleni, varsinkin tälle Sancho Panza rukalle, aseenkantajalleni, joka on maailman paras mies; ja mielisinpä lahjoittaa hänelle kreivikunnan, jonka olen jo aikoja sitten hänelle luvannut, ellen pelkäisi, ettei hän ole oikein kykenevä aluettansa hallitsemaan.
Sancho sattui kuulemaan isäntänsä viimeiset sanat ja virkkoi hänelle:
— Pitäkää te, herra Don Quijote, vain huoli siitä, että toimitatte minulle sen kreivikunnan, jonka teidän armonne on minulle luvannut niin totta kuin itse toivon sen saavani; minä kyllä lupaan, ettei minulta pidä puuttua kykyä sen hallitsemiseen, ja jos puuttuisikin, niin olenhan kuullut kerrottavan, että maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat ylhäisten herrojen tiluksia arennille maksaen heille vuosittain määrätyn summan, ja nämä pitävät sitten huolen tilan hallitsemisesta ja herra saa istua sääret suorina nauttien hänelle tulevaa vuokraa, mistään muusta välittämättä. Niin teen minäkin enkä huoli siitä enempää kuin tästäkään, vaan luovun heti koko hoidosta ja nautin tulojani kuin herttua, ja hoitakoot muut omat asiansa.
— Hyvä Sancho, — virkkoi tuomioherra — tuo saattaa kyllä olla oikein vuokratulojen nauttimiseen nähden, mutta vallanpitäjän tulee hoitaa lainkäyttöä, ja siihen vaaditaan taitoa ja hyvää arvostelukykyä ja ennen kaikkea rehellistä tahtoa toimia oikein; jos näet periaatteet ovat puutteelliset, niin keinot ja tarkoituksetkin osoittautuvat aina kelvottomiksi, ja Jumala varmaan auttaa yksinkertaisen ihmisen hyvää tarkoitusta samoinkuin hän saattaa häpeään älykkään ihmisen huonot aikeet.
— En minä ymmärrä tuota filosofiaa; — vastasi Sancho Panza — tiedän vain, että kreivikunnan saatuani varmaan osaisin sitä heti hallita, sillä onhan minussa ymmärrystä yhtä paljon kuin jossakin toisessa, ja ruhoa minussa on saman verran kuin kaikkein pyylevimmässä, ja yhtä hyvä kuningas minä olisin omassa valtakunnassani kuin kuka muu tahansa omassaan, ja kun kerran se olisin, tekisin mitä tahtoisin, ja kun kerran tekisin, mitä tahtoisin, niin tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, ja kun tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, olisin tyytyväinen, ja kun ihminen kerran on tyytyväinen, ei hän pyydä enää mitään, ja kun hän ei enää mitään pyydä, niin leikki on lopussa, ja tuokaa tänne vain se kreivikunta ja sitten Jumalan haltuun ja näkemiin asti, kuten sokea sanoi toiselle sokealle.
— Ei tuo filosofia niin kehnoa ole kuin sinä väität, Sancho; mutta paljonhan sitä voi sanoa tästä kreivikunta-asiasta.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä en tiedä, mitä tässä olisi vielä sanottavaa. Minä noudatan niitä lukuisia ja erilaisia esimerkkejä, joita voisin mainita tässä yhteydessä, esimerkkejä, saatuja oman ritarikuntani ritareilta, jotka aseenkantajiensa uskollisia ja mainioita palveluksia palkiten osoittivat heille erinomaista armoa tekemällä heidät kaupunkien ja saarien riippumattomiksi herroiksi; ja saattoivatpa jonkun ansiot olla niinkin suuret, että hän aikoi, itsestään liian hyvää luullen, päästä kuninkaaksi. Mutta miksi tuhlaankaan tähän näin paljon aikaa, kun minulle tarjoo loistavan esikuvan suuri ja aina ansaitsemaansa kiitosta vaille jäävä Amadis Gallialainen, joka teki aseenkantajastaan Mannersaaren kreivin! Minäkin voin niinmuodoin ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja tehdä kreivin Sancho Panzasta, joka on kaikkein parhaita aseenkantajia, mitä kenelläkään vaeltavalla ritarilla on milloinkaan ollut.
Tuomioherraa ihmetytti Don Quijoten lausumien hullutusten järjestelmällisyys, se tapa, jolla hän oli kuvaillut Järven ritarin seikkailuja, se vaikutus, jonka häneen olivat tehneet hänen lukemiensa kirjojen tuulestatemmatut valheet, ja sitäpaitsi hän vielä ihmetteli Sanchon typeryyttä, kun tämä niin innokkaasti halusi saada omakseen isäntänsä hänelle lupaaman kreivikunnan. Samassa tulivat takaisin tuomioherran palvelijat, ne, jotka olivat menneet majataloon hakemaan muonamuulia. Nyt katettiin pöytä viheriälle nurmelle levitetyn peitteen päälle ja istuttiin aterioimaan siihen puitten varjoon, jottei häränajajalta menisi hukkaan tämän paikan hänelle tarjoama etu, kuten aikaisemmin jo huomautettiin. Heidän siinä aterioidessaan kuului yhtäkkiä siinä lähellä kasvavista orjantappurapensaista kovaa ryskettä ja kellonkilinää, ja samassa he na näkivät viidakosta sukeltavan esiin korean mustan-, valkoisen- ja harmaankirjavan vuohen. Sen jäljessä tuli vuohipaimen huutaen ja houkutellen sitä niinkuin paimenten tapa on, jotta se pysähtyisi tai palaisi laumaan. Pakeneva vuohi juoksi säikähtyneenä ja peloissaan ihmisten luo, ikäänkuin heiltä suojaa pyytäen, ja pysähtyi siihen. Vuohipaimen tuli, tarttui sen sarviin ja sanoi sille, aivan kuin sillä olisi ollut järki ja ymmärrys: