Part 4

— En, herra; — vastasi Sancho — lausuttuani sen ja havaittuani, ettei sen muistamisesta voinut enää olla hyötyä, minä tulin sen unohtaneeksi, ja jos siitä vielä jotakin muistan, niin sen _suurivartisen_, tarkoitan _suurivaltaisen valtiattaren_ ja lopun: »_Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari_». Ja siihen välille minä pistin neljättäsataa sieluani ja elämääni ja silmieni valoa.

Yhdesneljättä luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

— Tuo kaikki on minun mieltäni myöten; jatka! — virkkoi Don Quijote. — Sinä siis tulit perille, ja mitä tekikään tuo kauneuden kuningatar? Sinä varmaan näit hänen pujottelevan helmiä tai kirjaelevan kultalangalla jotakin vaalilausetta minulle, hänen orjuuteensa annetulle ritarille.

— Enpä niinkään, — vastasi Sancho — vaan näin hänet välppäämässä kahta puoltatynnyriä jyviä kotitalonsa pihamaalla.

— Saat uskoa, — sanoi Don Quijote — että ne jyvät olivat helmiä, kun hänen kätensä ehtivät niitä koskettaa. Entä tulitko katsoneeksi, ystäväni, kumpaa vehnälajia se oli, hienoa vai tavallista?

— Eihän tuo ollut kuin tattaria — vastasi Sancho.

‒ Minä vakuutan sinulle, — sanoi Don Quijote — että siitä, kun hänen kätensä sen välppäsivät, tuli kaikkein hienointa vehnänviljaa, aivan epäilemättä. Mutta kerrohan lisää: kun hän oli lukenut kirjeeni, suuteliko hän sitä? Nostiko sen päänsä päälle? Suorittiko hän jonkin toimituksen, jota sopii katsoa sellaisen kirjeen ansaitsevan, vai mitä hän teki?

— Kun minun piti se hänelle antaa, — vastasi Sancho — oli hän parhaillaan pohtaa tuiskimassa melkoista jyvämäärää, joka hänellä oli pohtimessaan, ja hän sanoi minulle: »Pankaa, ystäväiseni, se kirje tuohon säkin päälle; minä en kumminkaan ehdi sitä lukemaan, ennenkuin olen välpännyt kaikki, mitä tässä on.»

— Älykäs neiti! — virkkoi Don Quijote. — Niin hän varmaan menetteli saadakseen kaikessa rauhassa sitä lukea ja oikein siitä nauttia. Jatka, Sancho. Mitä hän sinun kanssasi keskusteli siinä askarrellessaan? Mitä hän kysyi sinulta minusta? Ja sinä, mitä sinä hänelle vastasit? Päätä kertomuksesi, kerro minulle kaikki tyynni; älä jätä pienintäkään seikkaa mainitsematta.

— Hän ei kysynyt minulta mitään, — sanoi Sancho — mutta minä kerroin hänelle, kuinka teidän armonne oli häntä palvellakseen tekemässä katumusta vyötäisiä myöten alastomana, vetäytyneenä tähän vuoristoon kuin villi-ihminen, maaten maassa, aterioimatta katetussa pöydässä ja siivoamatta partaansa, itkien ja kiroten kohtaloansa.

— Sanoit väärin, kun sanoit minun kiroavan kohtaloani; — virkkoi Don Quijote — minä näet ennemmin sitä siunaan ja tulen siunaamaan kaikkina elämäni päivinä, koska se on tehnyt minut kyllin arvokkaaksi rakastamaan niin korkeata naista kuin Dulcinea Tobosolainen.

— Niin, korkea hän on, — pisti siihen Sancho — sillä hän on totisesti kämmenenleveyttä pitempi kuin minä.

— Kuinka niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Oletko mitannut itseäsi hänen kanssaan?

— Mittasinhan minä — vastasi Sancho — sillä viisillä, että me, kun minä astuin luo auttaakseni häntä nostamaan jyväsäkkiä aasin selkään, tulimme niin liki toisiamme, että selvästi huomasin hänen olevan runsasta vaaksan vertaa pitempi kuin minä.

— Mutta eikö olekin totta, — virkkoi Don Quijote ‒ että hänen ruumiilliseen suuruuteensa liittyvät ja sitä kaunistavat tuhannet miljoonat sielun sulot! Erästä seikkaa et ainakaan kiellä, Sancho: kun olit astunut lähelle häntä, etkö silloin tuntenut Saban tuoksua, aroomallista hyvää hajua, jotakin ihanaa, mille en osaa antaa mitään nimeä? Tarkoitan sellaista lemua tai haihtumaa kuin olisit ollut jonkun hienon hansikaskauppiaan myymälässä?

— En tiedä sanoa muuta — vastasi Sancho — kuin että tunsin äikeänlaista pientä hajua, ja seikka taisi olla se, että hän siinä työn touhussa heiluttuaan oli hiestynyt ja hiukan lämmennyt.

— Niin ei suinkaan ollut laita, — virkkoi Don Quijote, vaan nenäsi oli varmaan tukossa tai sinä tunsit oman hajusi; minä näet kyllä tiedän, kuinka tuoksuu tuo ruusu ohdakkeitten seassa, tuo vainion lilja, tuo sula ambra.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minusta itsestäni lähtee useasti se sama haju, joka tuntui silloin uhoavan neiti Dulcineasta; mutta mitäpä tuota ihmettelemään: samassa kadotuksessahan sitä ollaan kaikki tyynni.

No niin, — jatkoi Don Quijote — hän siis sai jyvät välpätyiksi ja myllyyn lähetetyiksi. Mitä hän sitten teki kirjettä lukiessaan?

Kirjettä — sanoi Sancho — hän ei lukenut, hän näet sanoi, ettei osannut lukea eikä kirjoittaa; hän otti ja repi sen pieniksi palasiksi sanoen, ettei halunnut antaa sitä kenenkään luettavaksi, jottei kylässä saataisi tietoa hänen salaisuuksistaan, ja että se, mitä olin hänelle suusanaisesti ilmoittanut teidän armonne rakkaudesta häneen sekä siitä erinomaisesta katumuksenteosta, jota hänen tähtensä harjoititte, oli täysin riittävää. Lopuksi hän vielä käski minun sanoa teidän armollenne terveisiä, että hän suutelee teidän käsiänne ja että hänen tekee enemmän mieli nähdä teitä kuin teille kirjoittaa ja että hän senvuoksi pyytää ja velvoittaa teitä näytettäessä poistumaan näistä viidakoista, lopettamaan hullutuksenne ja heti paikalla lähtemään matkaan kohti Tobosoa, ellei mitään tärkeämpää seikkaa satu esteeksi, sillä hän ikävöi kovin saada nähdä teidän armoanne. Hän nauroi katketakseen, kun sanoin, että teidän armonne nimittää itseään _Murheellisen hahmon ritariksi_. Minä kysyin häneltä, oliko se taannoinen biskajalainen tullut hänen luoksensa; hän sanoi miehen tulleen ja olleen varsin laadullinen. Tiedustelin vielä kaleerivangeistakin, mutta hän sanoi minulle, ettei ollut toistaiseksi nähnyt yhtäkään.

— Sitä myöten on kaikki hyvin — virkkoi Don Quijote. — Mutta sanohan, millaisen kalleuden hän sinulle lahjoitti, jättäessään sinut hyvästi, niistä uutisista, joita olit hänelle tuonut minulta? Vaeltavien ritarien ja ylhäisten naisten keskuudessa näet on yleisenä ja ikimuistoisena pitämyksenä antaa aseenkantajille, neitsyille tai kääpiöille, jotka kuljettavat viestejä toisilta toisille, ritareille heidän valtiattariltaan ja näiltä heidän vaeltajilleen, jokin kallis koru lahjaksi ja kiitokseksi heidän tuomistaan hyvistä terveisistä.

— Saattaa hyvinkin niin olla, ja minä pidän sitä hyvänä tapana; mutta niin on varmaan ollut laita edesmenneinä aikoina, sillä nykyaikana annetaan yleensä vain pala leipää ja juustoa; sellaisen lahjan näet minulle ojensi neiti Dulciuea, piha-aidan yli, kun häntä hyvästelin, ja se oli vielä paremmaksi vakuudeksi lampaanjuustoa.

— Hän on rajattoman antelias, — sanoi Don Quijote — ja kun hän ei antanut sinulle mitään kultakoristetta, niin se varmaan johtui siitä, ettei hänellä ollut sitä siinä käsillä sinulle annettavaksi; mutta sopiihan lahja hihaan pääsiäisen jälkeenkin:[8] minä tapaan hänet, ja se asia kyllä järjestyy. Tiedätkö, Sancho, mitä minä tässä ihmettelen? Sitä, että olet, kuten minusta näyttää, kulkenut matkasi edestakaisin kuin linnuntietä; olethan viipynyt vain hiukan neljättä päivää matkatessasi täältä Tobosoon ja jälleen takaisin, vaikka täältä sinne on neljättäkymmentä peninkulmaa. Siksi minä otaksun, että se viisas noita, joka hoitaa asioitani ja on ystäväni — minulla näet on sellainen ja täytyy olla, koska en muuten olisi moitteeton vaeltava ritari — tarkoitan, että juuri hän nähtävästi auttoi sinua nopeasti kulkemaan sinun itsesi sitä huomaamatta; on näet olemassa sellaisia noitia, jotka sieppaavat vaeltavan ritarin hänen sängyssä maatessaan, ja niin hän, tietämättä kuinka tai millä tavalla, herää seuraavana päivänä enemmän kuin tuhannen peninkulman päässä sieltä, missä oli edellisenä iltana. Ja ellei olisi niin laita, eivät vaeltavat ritarit voisi vaaroissaan toisiansa auttaa, kuten alinomaa auttavat. Kun siis joku heistä sattuu olemaan Armenian vuoristossa taistelemassa jotakin louhikäärmettä tai jotakin julmaa hirviötä tai toista ritaria vastaan ja joutuu kamppailussa häviölle ollen jo suistumassa surman kitaan, niin silloin, ihan äkkiarvaamatta, ilmaantuu sinne pilven päällä tai tulisissa vaunuissa toinen ritari, hänen ystävänsä, joka oli vielä äsken Englannissa, mutta joka nyt auttaa häntä ja pelastaa hänet kuolemasta, ja jo saman päivän iltana hän on kotonaan syömässä illallista hyvällä halulla, vaikka paikasta toiseen on yleensä kaksi-, jopa kolmekintuhatta peninkulmaa. Ja kaiken tämän saavat aikaan taidollaan ja tiedollaan nämä viisaat noidat, jotka pitävät huolta sellaisista urhoollisista ritareista. Niinmuodoin ei minun, Sancho ystäväni, olekaan vaikea uskoa, että olet niin lyhyessä ajassa kulkenut matkan täältä Tobosoon ja takaisin, koska, kuten sanoin, joku ystävällinen velho varmaan lennätti sinua, huomaamattasi.

— Niin se taisi olla, — sanoi Sancho — sillä eikös Rocinante totisesti viilettänyt kuin mustalaisen aasi, jolla on elohopeaa korvissa.

— Niin juuri, elohopeata! — virkkoi Don Quijote. — Ja lisäksi liuta riivaajaisia, sillä ne ne lentävät ja lennättävät kaikkea, mitä mielivät, niin ettei väsymystä tunnu ollenkaan. Mutta se nyt sikseen, ja sano minulle, kuinka minun tulee mielestäsi menetellä siihen nähden, että valtiattareni käskee minua lähtemään hänen luoksensa? Vaikka näet oivallan olevani velvollinen täyttämään hänen käskynsä, havaitsen sen kumminkin mahdottomaksi, koska olen antanut lupaukseni kanssamme matkustavalle prinsessalle ja ritarilaki pakottaa minua täyttämään lupaukseni ennen omaa mielihaluani. Toiselta puolen minua ankarasti kiusaa ja ahdistaa kaipaus päästä kohtaamaan valtiatartani, toiselta puolen taas minua yllyttää ja kehoittaa antamani lupaus sekä kunnia, joka tulee tästä yrityksestä minulle koitumaan. Aikomukseni on kumminkin matkustaa nopeasti, saapua pian sinne, missä tuo jättiläinen on, ja perille saavuttuani minä katkaisen siltä kaulan, toimitan prinsessan hallitsemaan kaikessa rauhassa valtakuntaansa ja palaan sitten viipymättä näkemään sitä kirkkautta, joka aistejani valaisee. Hänelle minä esitän sellaiset anteeksipyynnöt ja puolustelut, että hän tulee hyväksymään viipymiseni, koska näkee siitä kaikesta koituvan itselleen vain lisää kunniaa ja mainetta, kun näet kaikki se, mitä minä olen tässä elämässä saavuttanut, saavutan ja tulen saavuttamaan aseita käyttäen, johtuu kokonansa hänen minulle suomastaan suosiosta ja siitä, että olen hänen omansa.

— Ohhoh, — sanoi Sancho — kuinka pahoin teidän armonne onkaan päästä vialla! Sanokaahan minulle, armollinen herra, aikooko teidän armonne tehdä tämän retken ihan suotta aikojaan ja päästää käsistään ja menettää tilaisuuden tällaiseen rikkaaseen ja ylhäiseen naimiseen, missä teille annetaan myötäjäisiksi kokonainen valtakunta, joka todenperäisten kuulemaini mukaan on enemmän kuin kaksikymmentätuhatta peninkulmaa ympärimitaten, jossa on ylen runsaasti kaikkea, mitä tarvitaan ihmisen elämän ylläpitämiseksi, ja joka on suurempi kuin Portugali ja Kastilia yhteenlaskettuina? Olkaa vaiti, Jumalan tähden, hävetkää, mitä olette sanonut, totelkaa neuvoani ja suokaa minulle anteeksi ja naikaa paikalla ensimmäisessä kylässä, missä on pappi, ja onhan tässä sitäpaitsi meidän lisensiaattimme, jolta se käy kuin voidellen. Huomatkaa vielä, että minä olen kyllin vanha antamaan neuvoja ja että tämä nyt teille antamani passaa vallan mainiosti ja että parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, sillä ken hyvän saa ja huonon valitsee,[9] älköön sattuko, vaikka hyvin suuttuu.

‒ Kuulehan, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos sinä neuvot minua menemään naimisiin vain siksi, että minä jättiläisen surmattuani pääsen heti kuninkaaksi ja saan tilaisuutta osoittaa sinulle suosiotani ja antaa sinulle, mitä olen luvannut, niin teen sinulle tiettäväksi, että voin varsin helposti täyttää toivomuksesi naimisiin menemättäkin; minä näet panen ennen taisteluun ryhtymistä ehdoksi, että minulle, kun voittajana siitä suoriudun, vaikka en menekään naimisiin, annetaan lisäpalkinnoksi osa valtakuntaa, jonka sitten voin lahjoittaa kenelle haluan; ja kun sen kerran lahjoitan, kenelle luulet minun sen antavan, ellei juuri sinulle?

— Se on selvää; — vastasi Sancho —- mutta katsokoon teidän armonne, että valitsee sen meren puolelta, jotta minä, ellei olo ja elämä siellä olisi mieluista, voin lastata mustat alamaiseni laivaan ja menetellä niiden kanssa niinkuin olen sanonut. Ja älköön teidän armonne huoliko mennä nyt tapaamaan neiti Dulcineaa, vaan lähtekää tuota jättiläistä tappamaan, ja saattakaamme tämä asia päätökseen; minä näet uskon totisesti, että siitä koituu paljon kunniaa ja paljon hyötyä.

— Minä vakuutan sinulle, Sancho, — sanoi Don Quijote — että olet oikeassa, ja noudatan neuvoasi lähtemällä prinsessan kanssa, ennenkuin menen kohtaamaan Dulcineaa. Ja muista sinä olla virkkamatta mitään kenellekään, seuralaisillemmekaan, siitä, mitä olemme tässä pohtineet ja käsitelleet; koska näet Dulcinea on niin varovainen, ettei tahdo toisten saavan tietää hänen tunteitaan, ei ole oikein, jos minä tai joku muu minun kauttani saattaa ne ilmi.

— Jos kerran on niin laita, — virkkoi Sancho — niin miksi teidän armonne vaatii kaikkia niitä, jotka käsivartenne kukistaa, lähtemään neiti Dulcinean luo ja hänelle esittäytymään, vaikka siten nimenomaan vakuutatte hänestä pitävänne ja olevanne häneen rakastunut? Ja koska heidän kaikkien on pakko langeta polvilleen hänen eteensä ja ilmoittaa tulevansa teidän armonne luota vakuuttamaan hänelle kuuliaisuuttaan, niin kuinka voivat teidän kummankin tunteet säilyä salaisina?

‒ Kuinka typerä ja yksinkertainen oletkaan! — sanoi Don Quijote. — Etkö älyä, Sancho, että kaikki tuo koituu hänelle sitä suuremmaksi ylennykseksi? Sinun tulee näet tietää, että tämän ritarikuosimme mukaan on naiselle suureksi kunniaksi, jos hänellä on paljon palvelevia vaeltavia ritareita, joiden toivelmat eivät ulotu kauemmaksi kuin hänen palvelemiseen hänen itsensä tähden odottamatta lukuisista hyvistä aikeistaan muuta palkintoa kuin että hän suvaitsee hyväksyä heidät ritareikseen.

— Olen kuullut saarnattavan, — sanoi Sancho — että meidän Herraamme pitää rakastaa siihen tyyliin, hänen itsensä tähden, antamatta taivaan autuuden toivon enempää kuin helvetinpelonkaan siihen yllyttää. Vaikka kyllä minä puolestani mielisin rakastaa ja palvella häntä sen vuoksi, mitä hän kykenee tekemään.

— Sinä olet piru mieheksi, vaikka olet moukka, — sanoi Don Quijote — ja puhut toisinaan erittäin älykkäästi! Tuntuu kerrassaan siltä kuin olisit käynyt opinteitä.

— Totta totisesti, minä en osaa lukea — vastasi Sancho.

Samassa huusi mestari Nicolas kehoittaen heitä hiukan odottamaan, sillä heillä oli aikomus pysähtyä juomaan eräälle siinä sijaitsevalle pienelle lähteelle. Don Quijote pysähtyi, ja Sancho oli siitä varsin mielissään, koska oli jo väsynyt viljoihin valheisiinsa ja pelkäsi isäntänsä solmivan hänet sanoissa; vaikka näet Sancho tiesi, että Dulcinea oli tobosolainen talonpoikaistyttö, ei hän ollut ikäpäivinään häntä nähnyt.

Cardenio oli sillävälin pukeutunut niihin vaatteisiin, jotka olivat olleet Dorotean yllä, kun hänet löydettiin. Vaikka nämäkään eivät olleet kovin hyvät, olivat ne sentään melkoista paremmat kuin hänen riisumansa rievut. He sijoittuivat lähteen reunalle ja tyynnyttivät, vaikka tosin puutteellisesti, heitä kaikkia kalvavaa huikeata nälkää niillä eväillä, jotka kirkkoherra oli varustanut mukaansa majatalosta.

Heidän siinä ollessaan sattui kulkemaan ohi vaeltava poika, joka alkoi erittäin tarkkaavasti katsella lähteen luona olevia, syöksyi vähän ajan kuluttua Don Quijoten luo, kietoi käsivartensa hänen säärtensä ympäri ja alkoi itkeä ylen haikeasti, sanoen:

— Voi hyvä herra! Eikö teidän armonne tunne minua? Katsokaa minua tarkoin; minä olen se renkipoika Andres, jonka teidän armonne päästi tammesta, mihin olin sidottu.

Don Quijote tunsi hänet, tarttui hänen käteensä, kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

— Jotta teidän armonne näkevät, kuinka tärkeätä on, että maailmassa liikkuu vaeltavia ritareita korjaamassa niitä vääryyksiä ja solvauksia, joita siinä elävät julkeat ja kehnot ihmiset tekevät, tulee teidän tietää, että tässä taannoin, kulkiessani erään metsikön kautta, kuulin huutoja ja varsin surkeata valitusta, kuin olisi siellä ollut joku hädänalainen ja apuatarvitseva henkilö. Velvoitukseni yllyttämänä minä kohta riensin sinnepäin, mistä valitusäänet tuntuivat kuuluvan, ja näin tammeen sidotun nuorukaisen, tämän, joka nyt on edessämme, mikä minua syvästi ilahduttaa, koska hän on oleva todistajani, etten missään kohdassa poikkea totuudesta. Kuten sanottu, hän oli siinä tammeen sidottuna, alastonna vyötäisiin saakka, ja häntä pieksi hurjasti suitsienperillä eräs lurjus, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli hänen isäntänsä. Hänet nähtyäni minä heti kysyin, miksi hän poikaa niin julmasti ruoski, ja se moukka vastasi pieksevänsä häntä senvuoksi, että poika oli hänen palveluksessaan tehnyt itsensä syypääksi muutamiin laiminlyönteihin, jotka hänen mielestään johtuivat pikemmin konnuudesta kuin yksinkertaisuudesta. Siihen virkkoi tämä poika: »Hyvä herra, hän pieksee minua vain siksi, että pyydän häneltä palkkaani». Isäntä esitti silloin ties millaisia pitkiä puheita ja puolusteluja, joita tosin kuuntelin, kumminkaan niitä hyväksymättä. Sanalla sanoen, minä velvoitin talonpojan vapauttamaan hänet ja otin häneltä valallisen lupauksen, että hän veisi pojan mukanaan ja maksaisi hänelle palkan viimeistä reaalia myöten ja vielä runsaastikin. Eikö tämä kaikki ole totta, Andres poikani? Huomasitko, kuinka arvovaltaisesti minä lausuin käskyni ja kuinka nöyrästi hän lupasi suorittaa kaikki, mihin minä häntä velvoitin, määräsin ja käskin? Vastaa, älä yhtään ujostele äläkä ollenkaan arkaile; kerro tälle herrasväelle, mitä tapahtui, jotta taidetaan nähdä ja oivaltaa olevan niin hyödyllistä kuin tässä väitän, että maanteillä liikkuu vaeltavia ritareita.

‒ Kaikki, mitä teidän armonne sanoi, on varsin totta, vastasi poika — mutta asia päättyi aivan toisin päin kuin teidän armonne luulee.

‒ Kuinka niin, toisin päin? — virkkoi Don Quijote. Eikö se lurjus siis maksanutkaan palkkaasi?

‒ Ei siinä kyllin, ettei maksanut, — vastasi poika vaan teidän armonne poistuttua metsiköstä, kun olimme jääneet sinne kahden kesken, hän sitoi minut jälleen samaan tammeen ja ruoski minut taas niin perin pohjin, että olin kuin nyljetty pyhä Pärttyli, ja lyödessään hän aina heitti minulle jonkin ivasanan tai kokkapuheen pitäen pilanaan teidän armoanne, niin että olisin varmaan nauranut hänen puheilleen, ellei tuskani olisi ollut niin tuima. Hän siis piteli minua niin tylysti, että olen siitä lähtien maannut hospitaalissa parantumassa siitä pahasta, minkä se ilkiö minulle teki. Kaikkeen tähän on syypää teidän armonne; jos näet olisitte jatkanut matkaanne poikkeamatta sinne, mihin kukaan ei teitä kutsunut, ja sekaantumatta toisten asioihin, olisi isäntäni tyytynyt antamaan minulle tusinan tai pari tusinaa iskua ja olisi sitten laskenut minut vapaaksi ja maksanut, minkä oli velkaa. Mutta kun teidän armonne niin aiheettomasti häntä häväisi ja ankarasti haukkui, syttyi hänen vihansa, ja kun hän ei voinut syytää sitä teidän armoonne, antoi hän, kahden kesken jäätyämme, rajuilman purkautua minun ylitseni, niin hurjasti, että tuntuu kuin ei minusta tulisi miestä enää ikipäivinä.

— Onnettomuus oli siinä, — virkkoi Don Quijote — että poistuin sieltä; minun näet ei olisi pitänyt poistua, ennenkuin olin hankkinut sinulle maksun. Pitihän minun pitkäaikaisten kokemusteni nojalla tietää, ettei ole moukkaa, joka pitäisi antamansa sanan, ellei hän huomaa sen pitämisen olevan edullista. Mutta muistathan sinä, Andres, kuinka vannoin valan, että lähtisin häntä etsimään, ellei hän maksaisi palkkaasi, ja että hänet löytäisin, vaikka hän piiloutuisi valaskalan vatsaan.

— Se on totta, — sanoi Anders — mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

— Saat kohta nähdä, onko hyötyä — virkkoi Don Quijote.

Niin sanoen hän kimmahti jaloilleen ja käski Sanchoa suitsimaan Rocinantea, joka haukkasi nurmea heidän aterioidessaan.

Dorotea kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä. Hän vastasi aikovansa etsiä talonpojan, kurittaa häntä hänen kehnon käytöksensä vuoksi ja hankkia Andres-pojalle, mitä hänelle kuului, viimeistä maravediä myöten, kaikkien maailman talonpoikain kiusaksi ja heistä huolimatta. Sen johdosta Dorotea kehoitti häntä ottamaan huomioon, että hänen, lupauksensa mukaan, oli mahdoton antautua mihinkään muuhun yritykseen, ennenkuin vireilläoleva asia oli saatettu päätökseen, ja että hänen, koska tiesi tämän paremmin kuin kukaan muu, piti tyynnyttää mielensä, kunnes palaisi hänen valtakunnastaan.

— Niin tosiaan, — vastasi Don Quijote — ja Andresin täytyy malttaa mielensä, kuten te, armollinen neiti, sanotte; mutta minä vannon vieläkin ja lupaan hänelle jälleen, etten lepää, ennenkuin olen kostanut hänen puolestaan ja hankkinut hänelle kuuluvan palkan.

— Minä en luota noihin valoihin; — sanoi Andres — kunhan minulla olisi, millä päästä Sevillaan asti, en välittäisi mitään kaikista maailman kostoista. Jos siis teillä on jotakin syötävää ja matkalla tarvittavaa, niin antakaa, ja jääkää Jumalan haltuun, teidän armonne ja kaikki vaeltavat ritarit, ja olkoon heille vaelluksestaan sama hyöty kuin siitä on ollut minulle.

Sancho otti eväspussistaan palan leipää ja kappaleen juustoa, antoi ne pojalle ja sanoi:

‒ Ottakaa, Andres veikkoseni; kaikkiahan meitä kohtaa osa teidän onnettomuudestanne.

‒ Mikäs osa teitä kohtaa? — kysyi Andres.

‒ Tämä osa juustoa ja leipää, jonka teille annan, vastasi Sancho — sillä Jumala yksin tietää, tulenko sitä kaipaamaan vai en; teidän näet pitää tietää, ystäväiseni, että me vaeltavien ritarien aseenkantajat saamme kärsiä sangen paljon nälkää ja vastoinkäymistä, vieläpä muutakin, minkä voi selvemmin kokea kuin lausua.

Andres otti leipänsä ja juustonsa ja huomattuaan, ettei kukaan antanut mitään muuta, painui alakuloiseksi ja otti jalat allensa, kuten tavataan sanoa. Lähtiessään hän kumminkin vielä virkkoi Don Quijotelle:

— Jumalan nimessä, herra vaeltava ritari, jos toiste minut tapaatte, älkää minua pelastako tai auttako, vaikka näkisitte minua kappaleiksi hakattavan, vaan jättäkää minut kärsimään kovaa onneani; se näet ei voi olla niin paha, ettei muuttuisi vielä pahemmaksi, jos minua auttaa teidän armonne, jonka Jumala tuomitkoon kadotukseen samoinkuin kaikki muut tähän maailmaan syntyneet vaeltavat ritarit.

Don Quijote aikoi nousta rankaisemaan poikaa, mutta tämä pisti niin vilkkaaksi juoksuksi, ettei kukaan katsonut maksavan vaivaa lähteä häntä tavoittamaan. Don Quijote oli ylen nolona Andres-pojan kertomuksen vuoksi, ja toisten täytyi parhaansa mukaan pidättää nauruansa, jotta hän ei joutunut aivan pahan häpeän ja hämmennyksen valtaan.

Kahdesneljättä luku,

jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don Quijoten koko seurueelle.

Kun maukas ateria oli lopetettu, he satuloivat kohta juhtansa ja saapuivat seuraavana päivänä, mitään kertomisen arvoista kokematta, majataloon, joka oli Sancho Panzalle pelon ja kauhistuksen paikka; mutta hän ei voinut sitä väistää, vaikka hyvinkin teki mieli olla sinne menemättä. Nähdessään Don Quijoten ja Sanchon saapuvan emäntä, isäntä, heidän tyttärensä ja Maritornes lähtivät erittäin iloisin elein ja ilmein ottamaan heitä vastaan. Don Quijote tervehti heitä tyynesti ja arvokkaasti kehoittaen valmistamaan hänelle paremman vuoteen kuin viime kerralla. Siihen vastasi emäntä, että hänelle laitettaisiin ruhtinaallinen yösija, jos hän maksaisi paremmin kuin taannoin. Don Quijote lupasi maksaa, ja niin he järjestivät hänelle siedettävän sijan samaan ullakkosuojaan, ja hän meni heti levolle, koska oli kovin nääntynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Hän oli tuskin ehtinyt mennä suojaansa, kun emäntä hyökkäsi parturin kimppuun, kävi kiinni hänen partaansa ja sanoi:

‒ Ettepä totta totisesti käytäkään häntääni enää partananne; antakaa tänne minun häntäni, sillä mieheni kalut viruvat pitkin lattiaa, niin että saa ihan hävetä; tarkoitan kampaa, jonka hän aina pisti hyvään häntääni.

Parturi ei mielinyt sitä luovuttaa, kiskoipa emäntä kuinka tuimasti tahansa; mutta lisensiaatti vihdoin kehoitti häntä antamaan sen, koska tuo juoni ei ollut enää tarpeen, vaan hän voi ilmaista itsensä ja näyttäytyä omassa hahmossaan sekä sanoa Don Quijotelle, että oli rosvomaisten kaleerivankien käsiin jouduttuaan tullut pakomatkallaan tähän majataloon; jos Don Quijote kysyisi, mihin prinsessan asepalvelija oli joutunut, sopi hänelle vastata, että prinsessa oli lähettänyt hänet ennakolta ilmoittamaan valtakuntansa asukkaille olevansa tulossa tuoden mukanaan heidän kaikkien vapauttajaa. Parturi jätti nyt vapaaehtoisesti hännän emännälle, ja samoin palautettiin hänelle kaikki muut tarpeet, jotka hän oli heille lainannut Don Quijoten vapauttamista varten. Kaikki majatalossa olevat ihmettelivät kovin Dorotean kauneutta ja myös paimenena esiintyvän Cardenion kaunista ulkomuotoa. Kirkkoherran toimesta ryhdyttiin heille järjestämään ateriaa niistä ruokavaroista, mitä majatalosta saattoi löytyä, ja isäntä, joka toivoi nyt saavansa paremman maksun kuin taannoin, valmisti heille viipymättä siedettävän päivällisen. Don Quijote nukkui yhä, ja toiset katsoivat parhaaksi olla häntä herättämättä, koska nukkumisesta oli hänelle nyt enemmän hyötyä kuin syömisestä. Aterian aikana he keskustelivat isännän, hänen vaimonsa, tyttärensä, Maritornes-piikaisen ja kaikkien matkustavaisten läsnäollessa Don Quijoten merkillisestä hulluudesta ja kuinka olivat hänet löytäneet. Emäntä kertoi, mitä he olivat saaneet kokea hänen ja muulinajajan tähden, katsahti sitten ympärilleen, oliko Sancho läsnä, ja kertoi, kun häntä ei näkynyt, koko hänen poukotuksensa, mikä huvitti kuulijoita melkoisesti. Kun kirkkoherra sitten sanoi, että Don Quijotelta olivat vieneet järjen hänen lukemansa ritariromaanit, virkkoi majatalon isäntä:

‒ Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista; ei näet minun käsittääkseni tosiaankaan ole maailmassa mitään parempaa luettavaa. Minulla on niitä pari kolme kappaletta muitten paperien ohella, ja ne ovat todella vuodattaneet minuun uutta elämää, eikä ainoastaan minuun, vaan moniin muihinkin; elonkorjuun aikana näet tänne kerääntyy pyhäisin paljon leikkuuväkeä, ja joukossa on aina joku lukutaitoinen, joka käy käsiksi kirjoihini, ja niin meitä sijoittuu hänen ympärilleen neljättäkymmentä henkeä kuuntelemaan niin hyvillä mielin, että harmaat haivenemme karisevat pois; ainakin itsestäni tiedän sanoa, että kuullessani niistä valtavista ja hirmuisista iskuista, joita ritarit jakelevat, tekee mieleni samoin iskeä, ja kernaasti minä kuuntelisin sellaisia kertomuksia yöt päivät.

— Samoin minä; — sanoi emäntä — minulla näet ei ole talossani rauhallista hetkeä milloinkaan muulloin kuin teidän niitä kuunnellessanne; silloin olette siihen niin syventynyt, ettette muista rähistä, kuten tavallisesti.

— Niin on laita, — virkkoi Maritornes — ja kuuntelenpa minäkin mielelläni noita juttuja, sillä ne ovat erittäin sieviä, varsinkin, kun kerrotaan, kuinka joku ylhäinen nainen on pomeranssipuitten alla sylityksin ritarinsa kanssa ja heidän vartianaan on siinä vanhempi rouva, kateuden ja pelon kalvamana. Niin, totisesti, se on mieluisaa kuin mesi.

‒ Entä mitä arvelette te, nuori neiti? — kysyi kirkkoherra kääntyen isännän tyttären puoleen.

— En tiedä, armollinen herra, en tosiaankaan; — vastasi tyttö — kuuntelenhan niitä minäkin, ja tunnustan kyllä, että kuunteleminen minua miellyttää, vaikka en siitä mitään ymmärrä; mutta en minä pidä niistä iskuista, jotka isääni niin huvittavat, vaan enemmän niistä valituksista, joihin ritarit puhkeavat ollessaan kaukana rakastetuistaan, sillä ne tosiaankin saavat minut toisinaan itkuun pillahtamaan, niin kovin minun tulee heitä surku.

— Te siis kaiketi lohduttaisitte heitä, nuori neiti, — sanoi Dorotea — jos he itkisivät teidän tähtenne?

— En tiedä, mitä tekisin, — vastasi tyttö — tiedän vain noiden naisten joukossa olevan muutamia niin julmia, että heidän ritarinsa nimittävät heitä naarastiikereiksi ja -jalopeuroiksi ja antavat heille lukemattomia muita rumia nimiä. Herra siunatkoon, en minä tiedä, millaista säälimätöntä ja tunnotonta väkeä he ovatkaan, kun mieluummin antavat kunniallisen miehen kuolla tai menettää järkensä kuin häneen katsahtavat. En minä ymmärrä, mitä sellainen teeskentely pyhittää; jos he menettelevät niin siveytensä vuoksi, menkööt naimisiin ritariensa kanssa, sillä nämä eivät mitään muuta halua.

— Vaiti, lapsikulta; — virkkoi emäntä — sinulla näyttää olevan täysi selko näistä seikoista, ja nuorten tyttöjen ei sovi tietää eikä puhua niin paljon.

— Enhän voinut olla vastaamatta, — sanoi tyttö — kun tämä herra minulta kysyi.

— Hyvä, — sanoi kirkkoherra — tuokaahan nyt, herra isäntä, tänne ne kirjat; tekee mieleni niitä nähdä.

— Kernaasti — vastasi isäntä.

Hän meni omaan huoneeseensa ja toi sieltä vanhan, vitjoilla suljetun matkalaukun. Sen avattuaan hän otti sieltä kolme isoa kirjaa ja muutamia erittäin kauniilla käsialalla kirjoitettuja papereita. Ensimmäisen avaamansa kirjan kirkkoherra havaitsi olevan _Traakian Cirongilio_, toinen oli _Hyrkanian Felixmarte_ ja kolmas Suuren Sotapäällikön Gonzalo Hernandez Cordobalaisen[10] historia sekä Diego Garcia de Paredesin[11] elämäkerta. Luettuaan molemmat ensinmainitut kirjannimet kirkkoherra kääntyi sanomaan parturille:

— Meiltä puuttuu tässä nyt ystäväni emännöitsijä ja sisarentytär.