Part 9

— Neljä miestä — vastasi isäntä — tulee ratsain, lyhyin jalustimin, peitsillä ja kilvillä varustettuina, ja kaikilla on mustat naamiot; ja heidän seurassaan tulee valkopukuinen nainen naisensatulassa, hänkin kasvot verhottuina, ja sitäpaitsi kaksi jalankäypää palvelijaa.

— Ovatko he jo lähelläkin? — kysyi kirkkoherra.

— Niin lähellä, että ovat jo perillä — vastasi isäntä.

Sen kuultuaan Dorotea veti hunnun kasvoilleen, ja Cardenio meni Don Quijoten huoneeseen; ja he olivat tuskin ennättäneet niin tehdä, kun kaikki isännän mainitsemat henkilöt saapuivat majataloon. Ratsumiehet, jotka olivat erittäin hienot ryhdiltään ja käytökseltään, astuivat maahan ja kävivät auttamaan satulasta naishenkilöä: eräs heistä otti hänet syliinsä ja sijoitti hänet tuolille sen huoneen ovelle, johon Cardenio oli piiloutunut. Koko tänä aikana ei nainen eivätkä herrat olleet siirtäneet syrjään kasvojensa verhoja eivätkä virkkaneet sanaakaan, tuolille istuutuessaau nainen vain huokasi syvään ja antoi käsiensä vaipua alas, kuin olisi ollut sairas ja uupunut. Jalankulkevat palvelijat veivät ratsut talliin.

Kirkkoherra huomasi sen ja haluten tietää, keitä olivat henkilöt, jotka esiintyivät siinä asussa ja niin vaiteliaina, lähti palvelijoitten luo ja kysyi eräältä, mitä tahtoi tietää. Mies vastasi:

— Totta totisesti, hyvä herra, minä en tiedä teille sanoa, mitä väkeä he ovat; tiedän vain, että he näyttävät sangen ylhäisiltä, varsinkin se, joka meni ottamaan syliinsä tuota rouvaa, jonka näitte. Sanon tämän siksi, että kaikki muut häntä kunnioittavat eikä tehdä mitään muuta kuin minkä hän määrää ja käskee.

— Entä kuka on tuo rouva? — kysyi kirkkoherra.

— En tiedä sitäkään sanoa, — vastasi palvelija — sillä en ole koko matkan kestäessä nähnyt hänen kasvojaan; huokailevan olen hänen kyllä kuullut ja valittelevan, niin että joka kerta luulisi hänen olevan henkihieverissä. Eikä ole ihmekään, ettemme me, kumppanini ja minä, tiedä enempää kuin olemme sanoneet, sillä me olemme heidän seurassaan vasta toista päivää; kohtasimme näet heidät tiellä, he kehoittivat meitä lähtemään kanssaan Andalusiaan, ja me suostuimme, kun lupasivat varsin hyvän korvauksen.

— Entä oletteko kuulleet ketään heistä mainittavan nimeltään? — kysyi kirkkoherra.

— Emme, emme suinkaan; — vastasi palvelija — he näet ratsastavat niin vaiteliaina, että se on ihan ihme. Heidän joukostaan ei kuulu mitään muuta kuin rouva rukan huokauksia ja nyyhkytyksiä, joista meidän tulee häntä surku; ja me uskomme vallan varmaan, että hän, olipa menossa minne tahansa, menee pakosta; vaatetuksesta päätellen hän on nunna tai nunnaksi tulossa, mikä on luultavampaa, ja saattaapa olla, että hän on niin surullinen kuin nähdään siitä syystä, ettei hän itse mielisi ruveta nunnana elämään.

— Varsin mahdollista — virkkoi kirkkoherra.

Hän poistui palaten Dorotean luo, joka, kuultuaan hunnutetun naisen huokailevan, astui luontaisen myötätunnon yllyttämänä hänen luokseen ja sanoi:

— Mikä teitä vaivaa, parahin rouva? Jos se on jotakin sellaista, minkä parantamisessa meillä naisilla yleensä on tottumusta ja kokemusta, niin minä puolestani tarjoudun mielelläni teitä palvelemaan.

Murheellinen nainen ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan oli yhä vaiti, vaikka Dorotea tarjoutui vieläkin innokkaammin auttamaan, kunnes naamioitu herra (jonka käskyjä palvelija oli sanonut toisten tottelevan) astui luo ja virkkoi Dorotealle:

— Älkää vaivautuko, armollinen rouva, tarjoamaan tälle naiselle mitään palvelusta, sillä hänen tapanaan on olla kiittämättä mistään hänelle annetusta avusta; älkää myöskään yrittäkö saada häneltä vastausta, ellette mieli kuulla hänen lausuvan jotakin valhetta.

— Minä en ole milloinkaan valehdellut; — virkkoi nyt nainen, joka oli siihen saakka ollut vaiti — päinvastoin: koska olen niin totuuttarakastava ja tarkoin varon kaikkia valheellisia juonia, olen joutunut tähän suureen onnettomuuteen, ja sen saatte todistaa te itse, sillä minun ehdoton vilpittömyyteni tekee teidät pettäjäksi ja valehtelijaksi.

Cardenio kuuli kaikki nuo sanat aivan selvästi, koska hän oli niin lähellä niitten lausujaa, että ainoastaan Don Quijoten huoneeseen johtava ovi oli heidän välissään, ja ne kuultuaan hän huudahti ääneen:

— Jumala minua auttakoon! Mitä kuulenkaan? Kenen ääni kaikuikaan kuuluviini?

Nuo huudahdukset kuultuaan nainen käänsi aivan pelästyneenä päätään ja nousi sitten, kun ei nähnyt henkilöä, joka oli huutanut, aikoen mennä viereiseen huoneeseen, mutta sen huomattuaan herra pidätti hänet sallimatta hänen astua askeltakaan. Hämmentyneenä ja mielenliikutuksen vallassa ollen nainen pudotti silkkihunnun, joka oli hänen kasvojaan peittänyt, ja niin tuli näkyviin verraton kauneus, kasvot, jotka olivat ihmeen ihanat, vaikka kalpeat ja säikähtyneet; hän näet pälyili kaikkialle, minne katse kantoi, niin kiihkeästi, että näytti olevan järjiltään, ja tämä hänen ilmeensä herätti Doroteassa ja kaikissa muissa katselijoissa erinomaista sääliä, vaikka he eivät tietäneet, mikä oli syynä siihen. Herra piteli häntä yhä lujasti olkapäistä eikä siinä ahkeroidessaan voinut nostaa paikoilleen naamiotaan, joka oli putoamassa ja sitten todella putosikin. Kohottaessaan katsettaan näki Dorotea, joka piti naista sylissään, että mies, joka hänkin oli käynyt naiseen käsiksi, oli hänen oma puolisonsa, Don Fernando, ja tuskin ehdittyään hänet tuntea hän huokaisi sydämensä pohjasta pitkään ja tuskaisesti _ah!_ kaatui pyörtyneenä selälleen ja olisi kaatunut permantoon, ehei siinä lähellä seisova parturi olisi ottanut häntä käsivarsiensa varaan. Kirkkoherra riensi kohta hänen luokseen poistamaan huntua ja pirskottamaan vettä hänen kasvoihinsa, ja hänen irroitettuaan hunnun Don Fernando (hän näet oli se mies, joka piti toista naista sylissään) tunsi hänet ja valahti kuin hengettömäksi hänet nähdessään, mutta ei kumminkaan päästänyt vapaaksi hänen syleilystään irtautumaan pyrkivää naista, joka oli Luscinda. Tämä oli tuntenut Cardenion äänen hänen huudahtaessaan, samoinkuin Cardenio oli tuntenut hänen äänensä. Cardenio kuuli myös, kuinka Dorotea pyörtyessään voihkaisi, luuli, että se oli hänen oma Luscindansa, syöksyi pelästyneenä ulos huoneesta ja näki ensiksi Don Fernandon syleilemässä Luscindaa. Don Fernando puolestaan tunsi heti Cardenion, ja kaikki kolme, Luscinda, Cardenio ja Dorotea, olivat aivan hiljaa ja ihmeissään, tuskin tietäen, mitä heille oli tapahtunut.

Kaikki olivat vaiti ja katselivat toisiaan, Dorotea Don Fernandoa, Don Fernando Cardenioa, Cardenio Luscindaa ja Luscinda Cardenioa. Mutta ensimmäisenä rikkoi vaitiolon Luscinda puhutellen Don Fernandoa näin:

— Päästäkää minut, Don Fernando, oman itsenne tähden, ellette muusta syystä sitä tekisikään, sallikaa minun turvautua siihen muuriin, jonka muratti olen, siihen tukeen, josta minua eivät ole voineet erottaa teidän ahdistelunne, uhkauksenne, lupauksenne eikä lahjanne. Huomatkaa, kuinka taivas on tavattomia ja meiltä kätkettyjä teitä pitkin kuljettanut luokseni minun oikean puolisoni; ja tiedättehän te lukemattomista kalliistimaksamistanne kokemuksista, että ainoastaan kuolema voi häivyttää hänet muististani. Saakoon siis tämä harhaluuloja hälventävä selitykseni (koska se ei voi mitään muuta vaikuttaa) rakkautenne muuttumaan raivoksi, kiintymyksenne katkeruudeksi, ja lopettakaa sen tunteen vallassa minun elämäni; kun luovun siitä hyvän puolisoni nähden, katson sen hyvin käytetyksi: kenties hän uskoo minun kuollessani, että olen säilynyt hänelle uskollisena elämäni viimeiseen hetkeen saakka.

Sillävälin oli Dorotea tullut jälleen tajuihinsa ja oli kuunnellut kaikkia Luscindan lausumia, joista arvasi, kuka hän oli. Huomatessaan, ettei Don Fernando vieläkään päästänyt Luscindaa syleilystään eikä vastannut hänelle, hän ponnistihe minkä jaksoi, nousi, meni Don Fernandon luo, painui polvilleen hänen eteensä, vuodatti runsaan määrän kauniita ja liikuttavia kyyneliä ja virkkoi hänelle:

— Elleivät sen auringon säteet, joka nyt on pimenneenä sylissäsi, sammuta ja himmennä sinun silmiesi valkeutta, olet varmaan jo huomannut, että eteesi polvistunut on Dorotea, kurja ja onnea vailla niin kauan kuin sinä niin tahdot. Minä olen se mitätön maalaistyttö, jonka sinä hyvyytesi tai mieltymyksesi vuoksi tahdoit koroittaa niin korkealle, että hän saattoi nimittää itseään sinun omaksesi; minä olen se tyttö, joka kunniallisuuden piiriin suljettuna eleli tyytyväisenä, kunnes sinun kiihkeiden kehoitustesi ja näennäisesti vilpittömien ja hellien tunteittesi liikuttamana avasi häveliäisyytensä ovet ja luovutti sinulle vapautensa avaimet. Kuinka huonosti olet osoittanut minulle kiitollisuuttasi tästä lahjastani, havaitaan erittäin selvästi siitä, että minun täytyy olla, missä minut nyt näet, ja nähdä sinut sellaisena kuin näen. En kumminkaan haluaisi sinun johtuvan ajattelemaan, että olen tullut tänne häpeän polkuja, sillä minut on tänne tuonut vain tuska ja murhe siitä, että olet minut unohtanut. Sinä tahdoit minut omaksesi ja tahdoit niin, ettet voi lakata olemasta omani, vaikka et enää huolisikaan minua omanasi pitää. Ajattele, herrani, että sitä kauneutta ja ylhäisyyttä, jonka tähden minut hylkäät, voi korvata minun sinulle varaamani ylenpalttinen rakkaus. Sinä et voi olla kauniin Luscindan oma, koska olet minun omani, eikä hän voi tulla sinun omaksesi, koska hän on Cardenion, ja sinun on varmaan, jos asiaa harkitset, helpompi taivuttaa mielesi kiintymään häneen, joka sinua palvoo, kuin saada rakastamaan se, joka sinua inhoo. Sinä houkuttelit kiihkeästi minua, joka en ollut varuillani, sinä kiusasit minua, siveätä; säätyni ei ollut sinulle tuntematon; sinä tiedät hyvin, kuinka antauduin kokonaan sinun valtoihisi: sinulla ei ole aihetta eikä mahdollisuutta väittää joutuneesi petetyksi. Ja jos kerran on niin laita, kuten onkin, ja sinä olet yhtä hyvä kristitty kuin ritarikin, miksi pidätyt niin monin verukkein suomasta minulle lopulta samaa onnea, jonka soit minulle aluksi? Ja ellet rakasta minua siksi, että olen sinun oikea ja laillinen puolisosi, rakasta ja pidä minua ainakin orjanasi; minä katson olevani onnellinen ja auvokas, kun vain saan olla sinun omasi. Älä anna minut jättämällä ja hylkäämällä aihetta siihen, että juoruseurat kerääntyvät minua häpäisemään; älä tee vanhuutta niin katkeraksi vanhemmilleni, sillä sellaista palkkaa eivät ansaitse ne uskolliset palvelukset, joita he ovat hyvinä alustalaisina aina suorittaneet sinun vanhemmillesi. Jos taas ajattelet veresi pilaantuvan, kun se sekaantuu minun vereeni, niin ota huomioon, ettei maailmassa ole paljon tai ei yhtään aatelia, joka ei olisi kulkenut sitä tietä, ja ettei naispuolen aateluus ole mikään tärkeä seikka ylhäisissä sukujohdoissa; koska sitäpaitsi aito aateluus on hyvettä, niin sen sinulta puuttuessa, jos epäät minulta, mitä olet oikeudenmukaisesti minulle velkaa, olen aateluudeltani sinua etevämpi. Sanon sinulle vielä viimeiseksi, herrani, että olen sinun puolisosi, tahdoit tai et; todistajina ovat omat sanasi, jotka eivät saa eivätkä voi olla valheelliset, jos kerran kunnioitat itsessäsi sitä, minkä puuttumisen vuoksi minua ylenkatsot; todistajana olkoon myös sinun piirtämäsi nimikirjoitus, ja todistajana olkoon taivas, jonka kutsuit todistamaan, mitä minulle lupasit. Ja vaikka kaikkea tuota puuttuisi, tulee omatuntosi varmaan sinulle huutamaan vaikenemalla kesken riemujesi, julistaen nyt lausumaani totuutta ja häiriten parhaat ilosi ja nautintosi.

Tuon ja paljon muuta lausui murheellinen Dorotea, niin tuskaisesti ja vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että kaikki läsnäolijat, nekin, jotka kuuluivat Don Fernandon seurueeseen, sulivat myötätuntoon ja itkuun. Don Fernando kuunteli Doroteaa sanaakaan vastaamatta, kunnes hän lakkasi puhumasta ja alkoi nyyhkiä ja huokailla niin haikeasti, että kuulijan sydämen olisi täytynyt olla pronssia voidakseen heltymättä havaita niin ankaran tuskan ilmaukset. Luscinda katseli häntä, yhtä syvästi ottaen osaa hänen suruunsa kuin ihaillen hänen erinomaista älyään ja kauneuttaan, ja olisi mielellään mennyt hänen luokseen lausumaan joitakin lohdutuksen sanoja, mutta ei voinut, kun Don Fernando piti häntä yhä syliinsä suljettuna. Pitkän kotvan tarkkaavasti katseltuaan Doroteaa Don Fernando avasi hämmentyneenä ja liikutettuna sylinsä, päästi Luscindan vapaaksi ja virkkoi:

— Sinä voitit, kaunis Dorotea, sinä voitit, sillä kenelläkään ei voi olla sydäntä väittää valheeksi niin monia toisiinsa liittyviä totuuksia.

Don Fernandon päästäessä hänet irti Luscinda tunsi voipuvansa ja oli kaatua permantoon, mutta Cardenio, joka oli siinä aivan lähellä, Don Fernandon takana, minne oli sijoittunut, jottei tämä häntä tuntisi, riensi nyt, välittämättä mistään pelosta ja uhmaten kaikkea mahdollista vaaraa, tukemaan Luscindaa, sulki hänet syliinsä ja lausui hänelle:

— Jos laupias taivas suo ja sallii sinun, uskollisen, horjumattoman ja kauniin valtiattareni, vihdoin nauttia lepoa, niin enpä usko sinun löytävän mistään turvallisempaa lepopaikkaa kuin sylistäni, johon sinut nyt suljen, niinkuin suljin jo ennen, kun onnellinen kohtalo antoi minulle luvan nimittää sinua omakseni.

Nuo sanat kuullessaan Luscinda kohotti katseensa Cardenioon. Aikaisemmin hän oli jo tuntenut Cardenion äänen ja nyt, saatuaan näkemällä vakuuden siitä, että siinä tosiaan oli Cardenio, hän joutui melkein suunniltaan, ei välittänyt mistään soveliaisuuden vaatimuksista, vaan kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa ja sanoi hänelle:

— Niin, te, minun herrani, olette tämän vangittunne oikea omistaja, miten tyly sallimus sitä vastustaneekaan ja miten uhattaneenkaan tätä elämää, jonka ylläpitäjä on teidän elämänne.

Se oli merkillinen näky Don Fernandolle ja kaikille läsnäolijoille, jotka ihmettelivät sellaista ennenkuulumatonta tapausta. Doroteasta näytti kuin Don Fernandon kasvot olisivat valahtaneet kalpeiksi ja kuin hän olisi ollut aikeissa kostaa Cardeniolle, sillä hänen kätensä näkyi liikahtavan kohti miekankahvaa. Tuon ajatuksen hänen mieleensä iskiessä Dorotea samassa kietoi uskomattoman nopeasti käsivartensa Don Fernandon polvien ympärille, suuteli niitä, puristi niin kiinteästi, ettei hän kyennyt liikahtamaan, ja lausui, ollenkaan hillitsemättä kyyneliään:

— Mitä aiotkaan tehdä, sinä minun ainoa turvani, tänä odottamattoman ratkaisun hetkenä? Sinun vaimosi on jalkojesi edessä, ja hän, jota vaimoksesi toivot, on oman miehensä sylissä. Harkitse siis, onko hyvä tai onko mahdollistakaan purkaa, mitä taivas on rakentanut, vai onko soveliaampaa, että tahdot koroittaa vertaiseksesi hänet, joka mistään vastuksista välittämättä, vakaana vilpittömyydessään ja uskollisuudessaan, vuodattaa sinun silmiesi edessä omista silmistään rakkauden kyyneliä niillä kostuttaen oikean puolisonsa kasvoja ja povea. Minä pyydän Jumalan nimessä ja rukoilen sinun itsesi nimessä, ettet salli tämän julkisen selvityksen lisätä vihaasi, vaan päinvastoin annat sen sitä lauhduttaa, niin että tyynenä ja rauhallisena suot näiden rakastavaisten esteettömästi nauttia samaa rauhaa niin kauan kuin taivas suvaitsee sitä heille lahjoittaa. Siten osoitat ylevän ja ylhäisen sydämesi jaloutta, ja maailma saa nähdä, että sinua vallitsee enemmän järki kuin himo.

Dorotean niin puhuessa Cardenio piti yhä sylissään Luscindaa, kumminkaan siirtämättä katsettaan Don Fernandosta. Siltä varalta, että näkisi Don Fernandon uhkaavasti liikahtavan, hän oli vakaasti päättänyt yrittää puolustautua ja parhaansa mukaan ahdistaa kaikkia niitä, jotka osoittautuisivat hänelle vihamielisiksi, vaikka siinä henkensä menettäisi. Mutta nyt puuttuivat asiaan Don Fernandon ystävät sekä kirkkoherra ja parturi, jotka olivat olleet koko ajan läsnä, ja olipa muiden mukana Sancho Panzakin. He kaikki kerääntyivät Don Fernandon ympärille rukoillen, että hän suvaitsisi nähdä Dorotean kyynelet eikä sallisi hänen oikeudenmukaisten toiveittensa joutuvan häpeään, jos kerran, kuten he varmaan uskoivat, kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totista totta. Hänen tuli ottaa huomioon, etteivät he kaikki olleet suinkaan kohdanneet toisiaan täällä vähimmin sitä aavistaen, pelkästä sattumasta, vaan taivaan erikoisesta johdatuksesta. Sitä paitsi hänen tuli ajatella, sanoi kirkkoherra, että ainoastaan kuolema voi erottaa Luscindan Cardeniosta ja että he, vaikka jokin miekantutkain heidät erottaisikin, pitäisivät kuolemaansa korkeimpana onnenaan. Auttamattomissa tapauksissa oli hänen mielestään viisainta osoittaa sydämensä jaloutta itse voittamalla ja taivuttamalla itsensä, ja niin tuli hänenkin myöntyä siihen, että molemmat rakastavaiset saivat nauttia taivaan jo heille suomaa onnea. Jos hän kiinnittäisi huomionsa Dorotean kauneuteen, niin saisi nähdä, ettei montakaan, ehkeipä ketään, voitu pitää hänen vertaisenaan, vielä vähemmin häntä kauniimpana, ja kauneuden ohella oli vielä muistettava hänen vaatimattomuutensa ja rajaton rakkautensa. Mutta ennen kaikkea Don Fernandon tuli tietää, ettei hän, jos katsoi kunniakseen olla ritari ja kristitty, voinut mitenkään olla pitämättä antamaansa lupausta ja että hän sen pitäessään täyttäisi velvollisuutensa Jumalaa kohtaan ja saavuttaisi järkevien ihmisten suosion, sillä nämä tietävät ja oivaltavat, että alhaisenkin henkilön kauneudella, kun siihen yhtyy siveys, on se erioikeus, että se voidaan koroittaa minkä ylhäisyyden vertaiseksi tahansa, koroittavan ja vertaisekseen tekevän henkilön joutumatta silti mitenkään vahinkoon. Milloin lemmen kiintymyksen velvoittavat lait täyttyivät, ei kirkkoherran mielestä pitänyt syyttää niiden noudattajia, elleivät he tehneet itseään syypäiksi mihinkään syntiin.

Näihin kehoituksiin liittivät kaikki muut toisia ja niin vakuuttavia, että Don Fernandon sydän, jota sittenkin ravitsi jalo veri, heltyi ja alistui totuuteen, jota hän ei olisi tahtoenkaan voinut kieltää. Ja osoittaakseen, että oli antautunut ja taipunut hänelle esitettyyn mielipiteeseen, hän kumartui ja syleili Doroteaa sanoen:

— Nouskaa, valtiattareni; ei ole oikein, että hän, jonka tyyssija on minun sielussani, on polvillaan minun jalkojeni edessä. Se seikka, etten ole aikaisemmin ilmaissut, mitä sanon, on kenties johtunut taivaan käskystä, jotta näkisin, kuinka uskollisesti minua rakastatte, ja siitä oppisin antamaan teille ansaitsemanne arvon. Nyt pyydän hartaasti olemaan lukematta viakseni pahaa käytöstäni ja huolimattomuuttani, sillä sama syy ja voima, joka sai minut tunnustamaan teidät omakseni, yllytti minua aikaisemmin teistä irtautumaan. Jos tahdotte havaita väitteeni todeksi, kääntykää ja katsokaa nyt onnellisen Luscindan silmiin, niin löydätte niistä kaikkien hairahdusteni selityksen ja puolustuksen. Ja koska hän on nyt löytänyt ja saavuttanut, mitä kaipasi, samoinkuin minä olen teistä löytänyt sen, mikä minulle kuuluu, eläköön hän levollisena ja tyytyväisenä Cardenionsa kanssa monet onnelliset vuodet. Minä rukoilen taivasta sallimaan minun elää samoin Doroteani kanssa.

Niin sanottuaan hän jälleen syleili Doroteaa ja painoi poskensa hänen poskeensa niin sydämellisen hellästi, että hänen oli erittäin vaikea estää kyyneliä tulvahtamasta esiin rakkautensa ja katumuksensa eittämättömiksi merkeiksi. Luscindan ja Cardenion ja melkein kaikkien muiden läsnäolevien ei onnistunut niin hillitä liikutustaan; he näet alkoivat itkeä, muutamat ilmaisten omaa mielihyväntunnettaan, toiset ottaen siten osaa toisten onneen, ja itkivät niin hereästi, että näytti kerrassaan siltä kuin olisi heitä kaikkia kohdannut jokin vakava onnettomuus. Sancho Panzakin itki, vaikka myöhemmin sanoikin itkeneensä puolestaan vain, koska oli huomannut, ettei Dorotea ollutkaan, kuten hän oli luullut, kuningatar Minomicóna, jolta hän oli odottanut erinomaisia suosionosoituksia. Kaikki olivat vielä vähän aikaa itkuksi purkautuvan liikutuksen ja siihen liittyvän ihmetyksen vallassa. Sitten Cardenio ja Luscinda menivät Don Fernandon luo ja polvistuivat hänen eteensä kiittäen häntä osakseen tulleesta hyvyydestä niin kohteliain lauseparsin, ettei Don Fernando tietänyt, mitä vastata; hän siis vain nosti heidät jaloilleen ja syleili heitä erittäin hellästi ja kohteliaasti.

Sitten hän kehoitti Doroteaa kertomaan, kuinka oli tullut tänne, niin kauas kotipaikaltaan. Dorotea kertoi lyhyesti ja älykkäästi, mitä oli aikaisemmin kertonut Cardeniolle, ja se miellytti Don Fernandoa ja hänen seuralaisiaan niin, että he olisivat kernaasti kuunnelleet kauemminkin: niin viehättävästi Dorotea esitti onnettomia kohtaloitaan. Hänen lopetettuaan Don Fernando mainitsi, mitä hänelle oli sattunut kaupungissa, sittenkuin hän oli löytänyt Luscindan povesta kirjeen, jossa tämä selitti olevansa Cardenion puoliso, joten hänen oli mahdoton tulla hänen omakseen. Hän oli mielinyt surmata Luscindan, ja olisi sen tehnytkin, elleivät neidon vanhemmat olisi estäneet; ja niin hän oli poistunut talosta raivoissaan ja häpeissään, päättäen kostaa, kun tarjoutuisi sopivampi tilaisuus. Seuraavana päivänä hän oli saanut kuulla, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista, mutta kukaan ei tietänyt sanoa, minne hän oli lähtenyt. Muutamien kuukausien kuluttua Don Fernando oli vihdoin saanut kuulla, että hän oli eräässä luostarissa, mihin aikoi jäädä koko iäkseen, ellei saanut elämänkumppanikseen Cardenioa. Tuon kuultuaan Don Fernando valitsi seuralaisikseen mainitut kolme herraa ja lähti sille paikkakunnalle, missä Luscinda oleskeli, pyrkimättä perille päästyään kumminkaan häntä puhuttelemaan, koska pelkäsi luostaria tarkemmin vartioitavan, jos tiedettäisiin hänen siellä olevan. Hän odotti, kunnes portti eräänä päivänä oli auki, jätti kaksi seuralaistaan sitä vartioimaan ja meni kolmannen kanssa luostariin hakemaan Luscindaa, joka oli heidän saapuessaan kaarikäytävällä keskustelemassa erään nunnan kanssa. He olivat siepanneet hänet suomatta hänelle tilaisuutta mihinkään toimenpiteisiin ja olivat vieneet hänet johonkin kylään, missä hankkivat itselleen mitä tarvitsivat kuljettaakseen häntä edelleen. He olivat voineet tehdä kaiken tuon aivan vaaratta, koska luostari sijaitsi ulkona maaseudulla, hyvän matkan päässä kaupungista. Hän kertoi, että Luscinda, havaitessaan joutuneensa hänen käsiinsä, meni tajuttomaksi ja että hän siitä toivuttuaan vain itki ja huokaili, sanaakaan virkkamatta. Niin he olivat hiljaisuuden vallitessa ja kyynelten virratessa saapuneet tähän majataloon, mikä hänestä oli kuin pääsy taivaaseen, missä kaikki maiset onnettomuudet loppuvat ja tulevat päätökseen.

Seitsemäsneljättä luku,

jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.

Kaikkea tuota kuunteli Sancho, ja hänen mieltään kovin karvasteli, koska hän huomasi, että toiveet päästä suurten tilusten herraksi hävisivät ja hajosivat kuin tuhka tuuleen ja että korea prinsessa Minomicóna oli muuttunut Doroteaksi ja jättiläinen Don Fernandoksi, isännän, Don Quijoten, nukkuessa kaikessa rauhassa, vähääkään välittämättä siitä, mitä oli sattunut. Dorotea ei vielä oikein tietänyt, oliko hänen onnensa totta vai unta, Cardenion laita oli samoin, ja Luscindankin ajatukset liikkuivat samaan suuntaan. Don Fernando kiitti taivasta osakseen tulleesta armosta ja siitä, että se oli hänet pelastanut erehdyksen sokkeloista, missä hän oli ollut menettämäisillään kunniansa ja sielunsa autuuden, ja niin olivat kaikki majatalossa olevat tyytyväiset ja iloiset vaikeiden ja toivottomilta näyttäneiden seikkojen hyvästä selviämisestä. Kirkkoherra, älykäs mies, sovitti kaikki kohdalleen ja onnitteli kaikkia heidän saavuttamansa onnen johdosta; mutta eniten iloitsi ja riemuitsi kumminkin majatalon emäntä, koska Cardenio ja kirkkoherra olivat luvanneet maksaa hänelle korkoineen kaiken sen vahingon, joka hänelle oli Don Quijoten vuoksi koitunut. Sancho, kuten sanottu, oli yksin murheellinen, onneton ja apeamielinen, ja niin hän astui alakuloisen näköisenä isäntänsä luo, joka oli vastikään herännyt, ja lausui hänelle:

— Teidän armonne, herra Murheellisen hahmon ritari, te voitte hyvinkin nukkua niin paljon kuin mieli tekee, ollenkaan huolehtimatta minkään jättiläisen tappamisesta tai prinsessan palauttamisesta valtaistuimelleen, sillä se on kaikki jo tehty ja täydessä reilassa.

— Sen kyllä uskon, — vastasi Don Quijote — sillä minä taistelin jättiläisen kanssa niin hirmuisen ja kamalan taistelun, etten usko sellaiseen joutuvani enää eläissäni. Minä iskin yhdellä ainoalla sivalluksella, huiskis! häneltä pään permantoon, ja hänestä juoksi verta niin runsaasti, että sitä virtaili lattialla puroina, kuin vettä ikään.

— Kuin punaviiniä ikään, olisi teidän armonne sopinut mieluummin sanoa; — vastasi Sancho — minä näet huomautan teidän armollenne, ellette sitä ennestään tiedä, että jättiläisvainaja on aukiviilletty viinileili ja veri punaviiniä, jota sillä oli mahassaan kolme ankkuria, ja poikki-isketty pää on... se entinen narttu, joka minut synnytti, ja periköön sen kaiken itse piru!

— Mitä sinä puhutkaan, mieletön? — virkkoi Don Quijote. — Oletko järjissäsi?

— Nouskaa pois, teidän armonne, — sanoi Sancho — niin saatte nähdä, millaisen sievän tempun olette tehnyt ja kuinka paljon tässä joudumme maksamaan; saatte nähdä, että kuningatar on muuttunut aivan tavalliseksi naisihmiseksi, jonka nimi on Dorotea, ja vielä muutakin, mitä joudutte ihmettelemään, kun tulette sen tietämään.

— Se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, — vastasi Don Quijote — sillä sanoinhan sinulle, jos muistat, taannoin täällä ollessamme, että kaikki, mitä täällä tapahtui, oli pelkkää noituutta, eikä kummakaan, vaikka nyt olisi samoin laita.

— Minä uskoisin sen mielelläni, — vastasi Sancho — jos poukotuksenikin olisi ollut sitä lajia; mutta eipäs ollutkaan, vaan se oli ihan totista totta, ja minä näin, kuinka majatalonisäntä, sama mies, joka on täällä vielä nyt, piteli täkin toisesta päästä ja pompahutteli minua ilmoille sangen sievästi ja sujuvasti, nauraa hohotellen ja lujasti tempoen, ja minä, vaikka olen vain yksinkertainen ja syntinen ihminen, tiedän mielestäni varsin varmaan, että siinä, missä kuontuu tuntemaan henkilöt, ei ole noituutta minkäänlaista, vaan paljon möyhennystä ja paljon ikävyyttä.

— No niin, kyllä Herra asiat korjaa — virkkoi Don Quijote. — Autahan minua pukeisiin ja pääsemään sinne ulos; haluan saada nähdä niitä tapahtumia ja muodonmuutoksia, joista puhut.

Sancho auttoi häntä, ja hänen pukeutuessaan kirkkoherra kertoi Don Fernandolle ja muille Don Quijoten hullutuksista ja siitä juonesta, jota he olivat käyttäneet saadakseen hänet poistumaan. Köyhältä kalliolta, missä hän oli kuvitellut olevansa, valtiattarensa ylenkatseen tähden. Hän kertoi heille vielä melkein kaikki ne seikkailut, jotka Sancho oli maininnut, ja siitä heille riitti ihmettelemistä ja nauramista, sillä he, samoinkuin kaikki muutkin, olivat sitä mieltä, ettei merkillisempää hulluutta voinut syntyä missään viallisissa aivoissa. Kirkkoherra sanoi vielä, että Dorotea-rouvan kohtaloissa sattuneen onnellisen käänteen nyt estäessä heitä jatkamasta suunnitelmaansa oli välttämätöntä keksiä uusi, jolta Don Quijote saataisiin kuljetetuksi takaisin kotiin. Cardenio tarjoutui jatkamaan, mitä oli aloitettu, ja ehdotti, että Luscinda ottaisi esittääkseen Dorotean osaa.

— Ei, — sanoi Don Fernando — niin emme tee. Jatkakoon Dorotea osansa esittämistä. Ellei tämän hyvän ritarin kotipaikka ole kovin kaukana täältä, niin minä olen iloinen, jos pidetään huolta hänen paranemisestaan.

— Hänen kotipaikalleen on täältä vain kahden päivän matka.

— Vaikka olisi pitempikin, niin minä kulkisin sen mielelläni voidakseni tehdä niin hyvän työn.

Samassa tuli huoneeseen Don Quijote täysissä varustamineissaan, päässä Mambrinon kypäri, joka tosin oli aivan kuhmuinen, käsivarrella pyöreä kilpi ja nojaten peitsen virassa olevaan aisapuuhun. Don Fernando ja muut ihmettelivät kovin Don Quijoten merkillistä hahmoa, kun näkivät hänen puolen peninkulman pituiset, laihat ja kelmeät kasvonsa, hänen eripariset aseensa ja juhlallisen ryhtinsä, ja olivat aivan hiljaa kuullakseen, mitä hän sanoisi. Hän katseli kaunista Doroteaa erittäin vakavasti ja rauhallisesti ja virkkoi:

— Kaunis rouva, minun aseenkantajani on minulle ilmoittanut, että teidän korkeutenne on tuhoutunut ja että teidän olemuksenne on hävinnyt olemattomiin, koska te, oltuanne kuningatar ja suuri valtiatar, olette muuttunut tavalliseksi neidiksi. Jos tämä on tapahtunut teidän isänne, loitsutaiturin käskystä ja siitä pelosta, etten minä antaisi teille tarpeellista apua, jonka antaminen on velvollisuuteni, niin minä sanon teille, ettei hän ole ymmärtänyt eikä ymmärrä asiasta mitään ja että hänellä oli huono selko ritarihistorioista. Jos näet hän olisi lukenut ja tutkinut niitä niin huolellisesti ja seikkaperäisesti kuin minä olen niitä tutkinut ja lukenut, olisi hän joka kohdassa tullut huomaamaan, kuinka toiset ritarit, jotka eivät suinkaan ole olleet niin kuuluisia kuin minä, ovat suorittaneet vaikeampia asioita. Eihän muuten ole erikoisen vaikeata surmata jokin jättiläisriepu, olipa hän kuinka pöyhkeä tahansa. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun minä olin ottelemassa hänen kanssaan ja... en sano enempää, jottei väitetä minun valehtelevan; mutta aika, joka tuo ilmi kaikki asiat, tulee kertomaan tämänkin, kun kaikkein vähimmin sitä odotamme.

— Te ottelitte kahden viinileilin kanssa ettekä minkään jättiläisen kanssa — virkkoi nyt majatalon isäntä.

Mutta Don Fernando käski häntä vaikenemaan ja olemaan missään nimessä keskeyttämättä Don Quijoten esitystä. Tämä jatkoi seuraavaan tapaan:

— Sanon siis teille, ylhäinen rouva, jolta teidän perintöosanne on riistetty, että teidän, jos isänne mainitsemastani syystä on sillä tavalla teidät muuttanut toiseen hahmoon, ei suinkaan pidä häntä uskoa, sillä koko maailmassa ei ole mitään sellaista vaaraa, jonka läpi minun miekkani ei kykene raivaamaan tietä, tämä miekka, jolla minä katkaisen vihollisenne kaulan ja muutamassa päivässä lasken jälleen päähänne valtakuntanne kruunun.

Don Quijote ei sanonut enempää, vaan odotti, että prinsessa vastaisi hänelle. Tämä oli jo selvillä Don Fernandon tarkoituksesta, että petollista näytelmää oli jatkettava, kunnes Don Quijote saataisiin kuljetetuksi takaisin kotiinsa. Hän siis vastasi varsin sievästi ja vakavasti: