Part 5
— Emme me heitä kaipaa, — vastasi parturi — sillä voinhan minäkin kantaa ne pihalle tai lieteen, ja eikös tuossa tulisijassa olekin oiva roihu.
— Aikooko teidän armonne siis polttaa minun kirjani? — kysyi isäntä.
— En muita kuin nämä kaksi, Don Cirongilion ja Felixmarten.
— Ovatko siis kirjani — virkkoi isäntä — kukaties harhaoppisia ja skemaattisia, koska mielitte ne polttaa?
— Tarkoitatte kaiketi skismaattisia, ystäväni, — sanoi parturi — eikä skemaattisia.
— Niin kyllä — vastasi isäntä. — Mutta jos haluatte jonkin niistä polttaa, niin olkoon se tuo Suuri Sotapäällikkö ja tuo Diego Garcia, sillä mieluummin sallisin polttaa oman poikani kuin kumpaakaan näistä toisista.
‒ Hyvä ystävä, — sanoi kirkkoherra — nämä molemmat kirjat ovat pelkkää valhetta ja täynnä typerää lorua ja mielettömyyksiä, mutta tämä Suuresta Sotapäälliköstä kertova on todellista historiaa ja kuvailee, mitä teki aikoinaan Gonzalo Hernandez Cordobalainen, joka lukuisien ja suurten mainetöittensä vuoksi ansaitsi koko maailmalta nimen Suuri Sotapäällikkö, kuuluisan ja loistavan liikanimen, jonka yksin hän on ansainnut; tämä Diego Garcia de Paredes taas oli oivallinen ritari, kotoisin Trujillon kaupungista Extremadurasta, erinomaisen urhoollinen sotilas ja niin väkevä, että pidätti yhdellä sormellaan myllynrattaan sen parhaillaan pyöriä viuhuessa; kerran hän taas sijoittui lyömämiekkoineen sillankorvaan ja esti suunnattoman sotajoukon pääsemästä siitä kulkemaan; ja muitakin tekoja hän suoritti sellaisia, että ne, jos niistä olisi kirjoittanut joku toinen vapaasti ja puolueettomasti, sen sijaan, että hän kertoo ja kirjoittaa ne itse niin vaatimattomasti kuin omaa kronikkaansa sepittävän ritarin sopii, olisivat saattaneet unohduksiin kaikenlaisten Hektorien, Akhilleusten ja Rolandien sankariteot.
— Hyvä isä sentään! — huudahti majatalon isäntä. — Mitä ihmettelemistä siinä on, että hän myllynrattaan pidätti! Totta totisesti, teidän armonne pitäisi nyt lukea, mitä minä olen lukenut Hyrkanian Felixmartesta: hän katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella vyötäisistä poikki viisi jättiläistä, kuin ne olisivat olleet sellaisia papu-ukkoja, joita lapset rakentelevat. Toisella kertaa hän hyökkäsi valtavan suurta ja ylen voimallista sotajoukkoa vastaan, jossa oli enemmän kuin miljoona kuusisataatuhatta sotamiestä, kaikki asestettuja kiireestä kantapäähän, ja löi hajalle koko joukon kuin se olisi ollut lammaslauma. Entä mitä sanotte oivallisesta Traakian Cirongiliosta, joka oli niin urhea ja pelkäämätön kuin nähdään kirjasta, missä kerrotaan, että hänen kulkiessaan erästä virtaa nousi vedestä tulta purskuttava louhikäärme ja että hän sen nähtyään syöksyi sen kimppuun, istuutui hajareisin sen suomuiseen selkään ja kuristi sitä molemmin käsin kurkusta niin voimallisesti, ettei louhikäärmeellä, joka havaitsi olevansa tukehtumassa, ollut muuta neuvoa kuin painua virran pohjaan vieden mukanaan ratsastajansa, joka ei millään ehdolla tahtonut päästää sitä irti? Ja kun he ehtivät sinne alas, niin ritari huomasi olevansa ihmeen ihanissa linnoissa ja puutarhoissa, ja louhikäärme muuttui samassa vanhaksi äijäksi, joka kertoi hänelle sellaisia seikkoja, ettei paremmista apua. Saatte olla aivan hiljaa, herra, sillä varmaan menisitte ilosta ihan sekaisin, jos sen kuulisitte. Häpeään siinä joutuvat Suuri Sotapäällikkö ja tuo teidän mainitsemanne Diego Garcia!
Tämän kuullessaan Dorotea sanoi hiljaa Gardeniolle:
— Eipä paljon puutu, että isäntämme on toinen Don Quijote.
— Siltä minustakin näyttää; — vastasi Cardenio — mikäli näet hänen puheestaan voi päättää, pitää hän aivan varmana, että kaikki, mitä näissä kirjoissa kerrotaan, on tapahtunut ihan pilkulleen niinkuin niihin on kirjoitettu, eivätkä paljasjalkamunkitkaan saisi häntä toisin uskomaan.
— Ottakaa huomioon, hyvä ystävä, — virkkoi jälleen kirkkoherra — ettei maailmassa ole milloinkaan ollut Hyrkanian Felixmartea eikä Traakian Cirongilioa eikä muita sellaisia ritareita, joista ritariromaanit kertovat; kaiken sen ovat kokoonpanneet ja keksineet joutilaat päät sepittäen niitä teidän mainitsemassanne tarkoituksessa, nimittäin ajankuluksi; sellaisena huvinahan niiden lukeminen on leikkuuväellennekin. Minä näet tosiaankin vannon ja vakuutan teille, ettei sellaisia ritareita ole koskaan maailmassa ollut eikä sellaisia suurtöitä ja mielettömyyksiä ole maan päällä milloinkaan tehty.
‒ Juoskoon toinen koira tuon luun perään — vastasi isäntä. Ikäänkuin minä en osaisi sormiani laskea enkä tietäisi, mistä minua kenkä puristaa! Teidän armonne ei pidä luulla voivansa vetää minua nenästä, sillä minä en totta totisesti ole niin höperö. Sepä vasta laitaa, että teidän armonne tahtoo minulle uskotella kaiken näissä hyvissä kirjoissa kerrotun olevan pelkkää hullutusta ja valhetta, vaikka niiden painattamiseen on antanut luvan kuninkaallinen valtaneuvosto, ikäänkuin siihen kuuluisi väkeä, joka sallisi painattaa sellaisen kokoelman valheita, taisteluita ja noituuksia, että niistä voi mennä pää sekaisin!
— Sanoinhan teille jo, ystäväiseni, — virkkoi kirkkoherra — että se tapahtuu joutilaitten ajatustemme huvittamiseksi; samoinkuin hyvinjärjestetyissä valtioissa sallitaan shakkipeli, pallo- ja biljardileikit niiden harvojen huviksi, jotka eivät halua, eivät saa eivätkä voi tehdä työtä, sallitaan myös painettavan ja luettavan sellaisia kirjoja, koska näet otaksutaan, kuten todella onkin laita, ettei voi olla ketään niin tietämätöntä, joka pitäisi yhtäkään näistä kirjoista todenperäisenä historiana. Ja jos minulla nyt olisi lupa ja kuulijani niin haluaisivat, lausuisin siitä, mitä ritariromaanien tulee sisältää ollakseen hyviä, sellaista, mikä kenties olisi muutamille hyödyllistä, jopa mieluisiakin; mutta minä toivon tulevan ajan, jolloin saan seikan ilmoittaa henkilölle, joka kykenee asian korjaamaan. Toistaiseksi siis, herra majatalonisäntä, uskokaa, mitä olen teille sanonut, ottakaa kirjanne, selviytykää niin hyvin kuin osaatte niiden totuuksista tai valheista, olkoot ne teille hyväksikin hyödyksi, ja suokoon Jumala, ettette joudu ontumaan samaa jalkaa kuin vieraanne Don Quijote!
— Enpä suinkaan; — vastasi isäntä — niin hullu en ole, että rupeaisin vaeltavaksi ritariksi, sillä huomaanhan selvästi, ettei nykyaikana ole käytännössä sama tapa kuin ennen vanhaan, jolloin noiden kuuluisien ritarien kerrotaan vaeltaneen maailmalla.
Tämän keskustelun aikana oli huoneeseen tullut Sancho, joka joutui ankaran hämmingin valtaan ja kovin mietteliääksi kuullessaan sanottavan, etteivät vaeltavat ritarit olleetkaan enää käytännössä ja että kaikki ritarikertomukset olivat pelkkää lorua ja valhetta, ja niin hän mielessään päätti odottaa, mihin tämä hänen isäntänsä retki johtaisi, sekä ajatteli jättää hänet ja palata vaimonsa ja lastensa luo tavallisiin töihinsä, ellei matka päättyisikään niin onnellisesti kuin hän luuli.
Isäntä oli viemässä pois matkalaukkua ja kirjoja, kun kirkkoherra sanoi hänelle:
— Odottakaahan, minä haluan katsoa, mitä papereita ovat nuo, jotka on kirjoitettu niin hyvällä käsialalla.
Isäntä otti ne ja ojensi luettaviksi kirkkoherralle, joka huomasi siinä olevan suunnilleen kahdeksan käsinkirjoitettua arkkia, alussa suurin kirjaimin piirretty nimi: _Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta_. Kirkkoherra luki itsekseen kolme neljä riviä ja sanoi:
‒ Tämän kertomuksen nimi tosiaan miellyttää minua melkoisesti, ja minua haluttaa lukea se kokonaan.
Siihen vastasi isäntä:
‒ Teidän arvoisuutenne voi hyvinkin sen lukea, sillä minä voin sanoa, että erinäiset vieraat, jotka ovat sen täällä lukeneet, ovat olleet siihen varsin tyytyväiset ja ovat hartaasti sitä minulta pyytäneet; mutta minä en ole halunnut sitä antaa, koska olen ajatellut palauttaa sen sille henkilölle, joka unohti tänne tämän matkalaukun ja nämä kirjat ja paperit; onhan näet mahdollista, että niiden omistaja joskus tänne palaa, ja vaikka tiedän kirjoja kaipaavani, luovutan ne varmaan takaisin, sillä olenhan kumminkin kristitty, vaikka olen majatalonpitäjä.
— Olette aivan oikeassa, ystäväni, — virkkoi kirkkoherra — mutta sallittehan sentään jäljentää kertomuksen, jos se minua miellyttää.
— Varsin kernaasti — vastasi isäntä.
— Heidän näin keskustellessaan Cardenio oli ottanut kertomuksen ja alkanut sitä lukea. Se miellytti häntäkin, joten hän pyysi kirkkoherraa lukemaan sen ääneen, niin että kaikki sen kuulisivat.
— Lukisin mielelläni, — vastasi kirkkoherra — ellei nyt olisi parempi käyttää aikaa nukkumiseen kuin lukemiseen.
— Minä lepään aivan riittävästi, — sanoi Dorotea — jos saan kuluttaa aikaa kuuntelemalla jotakin kertomusta; mieleni näet ei ole vielä niin tyyni, että sallisi minun nukkua, vaikka se olisikin tarpeen.
— Koska niin on laita, — sanoi kirkkoherra — luen sen, vaikka vain uteliaisuudesta: ehkä siinä on jotakin hupaista.
Mestari Nicolas yhtyi pyyntöön, samoin Sancho. Sen kuultuaan ja arvaten tuottavansa kaikille nautintoa ja itse sitä saavansa hän virkkoi:
— No niin, kuunnelkaa siis tarkkaavasti; kertomus näet alkaa näin.
Kolmasneljättä luku,
jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.
Firenzessä, rikkaassa ja kuuluisassa Italian kaupungissa, siinä maakunnassa, jota mainitaan Toscanan nimellä, elivät Anselmo ja Lotario, kaksi rikasta ja ylhäistä aatelismiestä, jotka olivat niin hyvät ystävät, että kaikki heidän tuttavansa nimittivät heitä, ylistäen ja heidän omaa nimeään mainitsematta, vain ystävyksiksi. He olivat naimattomat, nuoret, samanikäiset ja elämäntavoiltaankin samanlaiset, ja tämä kaikki riitti liittämään heidät toisiinsa molemminpuolisin kiintymyksin. Anselmo tosin taipui lemmenhuveihin hiukan enemmän kuin Lotario, jota viehättivät metsästyksen ilot, mutta tilaisuuden sattuessa Anselmo luopui mielihaluistaan noudattaakseen Lotarion taipumusta ja Lotario luopui omistaan yhtyäkseen Aselmon huveihin; ja siten heidän mielensä sointuivat yhteen niin hyvin, ettei tarkinkaan kello olisi voinut käydä niin moitteettomasti.
Anselmo oli silmittömästi rakastunut erääseen samassa kaupungissa asuvaan ylhäiseen ja kauniiseen neitoon, joka oli hyvien vanhempien tytär ja itse niin siveä, että Anselmo päätti, saaden suostumuksen ystävältään Lotariolta, jota kuulematta ei koskaan mitään tehnyt, pyytää häntä puolisokseen hänen vanhemmiltaan, kuten sitten tekikin. Lotario kosi hänen puolestaan suorittaen tehtävän täysin ystävänsä toivomuksen mukaan, joten tämä sai aivan pian omakseen, mitä oli halunnut, ja Camila oli niin onnellinen saatuaan puolisokseen Anselmon, että kiitti siitä lakkaamatta taivasta ja Lotariota, jonka toimesta tämä suuri onni oli tullut hänen osakseen. Ensimmäisinä päivinä, tavanmukaisen hääilon yhä jatkuessa, Lotario kävi vielä ystävänsä Anselmon luona, kuten ennen, kokien kunnioittaa, juhlia ja huvittaa häntä niin hyvin kuin osasi; mutta kun häät sitten olivat päättyneet ja vierailu- ja onnittelukäynnit vastanaineitten luona olivat vähentyneet, alkoi Lotario tahallaan laiminlyödä vierailuaan Anselmon luona, koska ajatteli (kuten kaikkien ymmärtäväisten ihmisten tulee ajatella), ettei sovi käydä tervehtimässä naineita ystäviään yhtä vapaasti ja usein kuin aikaisemmin, heidän ollessaan vielä nuoria miehiä; vaikka näet hyvä ja aito rakkaus ei voi eikä saakaan olla millään muotoa epäluuloinen, on naineen miehen kunnia kumminkin niin arka, että sitä näyttävät voivan loukata omat veljetkin ja vielä enemmän ystävät.
Anselmo huomasi Lotarion syrjäänvetäytymisen ja valitti kovin hänen menettelyään sanoen, ettei hän, jos olisi tietänyt Lotarion hänen naimisiinmenonsa vuoksi lakkaavan seurustelemasta hänen kanssaan samoinkuin ennen, olisi milloinkaan naimisiin mennyt, että hänen ei pitänyt yksinomaan senvuoksi, että halusi näytellä varovaisen osaa, sallia tuon kauniin, kuuluisan ja miellyttävän nimityksen »ystävykset», jonka he olivat hänen vielä poikamiehenä ollessaan ansainneet moitteettomalla sopuisuudellaan, joutua hukkaan, että hän, jos heidän kesken sopi sellaista lausepartta käyttää, pyysi Lotarioa olemaan jälleen hänen luonaan kuin kotonaan, vakuuttaen vielä, ettei hänen puolisonsa Camila halunnut eikä tahtonut muuta kuin mitä hän toivoi hänen haluavan ja tahtovan ja että hän, hyvin tietäen, kuinka vilpittömästi he olivat toisiinsa kiintyneet, oli ihmeissään, kun näki hänen niin heitä välttelevän.
Näihin ja moniin muihin esityksiin, joilla Anselmo koki taivuttaa Lotarioa seurustelemaan hänen luonaan kuten aina ennenkin, Lotario vastasi niin viisaasti, älykkäästi ja harkiten, että Anselmo sai varman vakuuden ystävänsä hyvästä tarkoituksesta, ja niin he sopivat, että Lotario kävisi heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa sekä pyhisin; mutta siitä huolimatta, että he tämän sopimuksen tekivät, Lotario päätti visusti välttää kaikkea, mikä ei ollut eduksi hänen ystävänsä kunnialle, koska piti hänen hyvää mainettaan kalliimpana kuin omaa kunniaansa. Hän sanoi, ja varsin sattuvasti, että aviomiehen, jolle taivas on suonut kauniin vaimon, tulee yhtä tarkoin pitää silmällä, keitä tuttavia kutsuu luokseen, kuin tarkata, kenen naistuttaviensa kanssa hänen vaimonsa seurustelee; sillä kaikki se, mitä ei suunnitella ja suoriteta toreilla, kirkoissa, julkisissa juhlissa ja hartauskäynneillä (seikkoja, joita aviomiesten ei aina tule vaimoiltaan kieltää), sovitaan ja pannaan täytäntöön sen ystävättären tai naissukulaisen luona, johon parhaimmin luotetaan. Lotario sanoi vielä, että jokaisella aviomiehellä täytyy välttämättä olla ystävä, joka huomauttaa hänelle kaikista hänen menettelyssään sattuvista laiminlyönneistä, koska usein sattuu, ettei mies, vaimoansa erinomaisesti rakastaen, häntä varoita eikä, peläten häntä loukkaavansa, kehoita häntä tekemään tai olemaan tekemättä sellaista, minkä tekeminen tai tekemättäjättäminen olisi hänelle kunniaksi tai moitteeksi, mikä kaikki voitaisiin helposti auttaa, jos ystävä siitä huomauttaisi. Mutta mistä löytääkään niin älykkään, niin uskollisen ja aito ystävän kuin Lotario tässä vaatii? Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta Lotario piti kumminkin erittäin huolellisesti ja tarkasti silmällä ystävänsä kunniaa koettaen rajoittaa, vähentää ja lyhentää niitä päiviä ja hetkiä, joina hänen sopimuksen mukaan tuli käydä hänen luonaan, jotta joutilas väki ja pälyilevät ja pahansuovat silmät eivät katsoisi pahaksi, että rikas nuori herra, aatelinen ja hyväsukuinen sekä kaikin puolin niin etevä kuin uskoi olevansa, sai vapaasti käydä Camilan laisen kauniin naisen talossa; vaikka näet Camilan hyve ja kunto saattoi hillitä jokaisen parjaavan kielen, ei Lotario kumminkaan tahtonut saattaa hänen enempää kuin ystävänsäkään hyvää nimeä ja mainetta epäilyksenalaiseksi, vaan askarteli sovittuina päivinä enimmälti muissa tehtävissä, joita väitti välttämättömiksi. Niin kuluivat monet päivän hetket ja osat toisen valittaessa ja toisen esittäessä puolusteluja. Sattui sitten, että heidän ollessaan eräänä päivänä kävelemässä niityllä kaupungin ulkopuolella Anselmo puhui Lotariolle seuraavaan tapaan:
— Sinä arvaat varmaan, ystäväni Lotario, etten minä, jolle Jumala on osoittanut erinomaista armoa sallimalla minun syntyä sellaisista vanhemmista kuin minun vanhempani olivat ja jakamalla minulle runsain käsin sekä niin sanottuja luonnon- että myös onnenlahjoja, suinkaan voi kyllin kiittää osakseni tulleesta hyvästä, varsinkaan siitä, että olen saanut ystäväkseni sinut ja vaimokseni Camilan, kaksi aarretta, joita arvostan ainakin niin hyvin kuin osaan, joskaan en niin hyvin kuin minun tulisi. Kaikista näistä eduista huolimatta, jotka yleensä yksin riittävät ihmisten onnellisen elämän edellytykseksi, minä kumminkin tunnen itse olevani maailman alakuloisin ja tyytymättömin ihminen; minua näet on ahdistanut ja kiusannut, en tiedä kuinka kauan, eräs halu, joka on niin eriskummallinen ja tavallisuudesta poikkeava, että oudoksun itseäni ja syytän ja soimaankin yksin ollessani, kokien sitä vaientaa ja salata omilta ajatuksiltani; mutta minun on ollut mahdoton pitää omanani tätä salaisuutta, yhtä mahdoton kuin jos olisin tahallani päättänyt ilmaista sen koko maailmalle. Ja koska se kerran on ilmaistava, tahdon sijoittaa sen sinun vaiteliaisuutesi arkistoon, luottaen siihen, että niin menetellen ja sinun uskollisena ystävänä minua uutterasti auttaessasi aivan pian vapaudun tuskasta, jota se minulle tuottaa, niin että hilpeyteni sinun huolenpitosi avulla kasvaa samaan määrään kuin alakuloisuuteni oman hulluuteni tähden.
Anselmon sanat saivat Lotarion jännittyneen odotuksen valtaan, ja hänen oli mahdoton arvata, mihin niin pitkä valmistelu tai johdanto saattoi tähdätä; ja vaikka hän mietti mielessään sinne tänne, mikä saattoi olla se halu, joka niin kovin kiusasi hänen ystäväänsä, ei hän kertaakaan osunut lähelle oikeata. Vapautuakseen siitä ahdistuksesta, jonka tuo jännitystila synnytti, hän sanoi Anselmolle, että tämä ilmeisesti loukkasi heidän vakaata ystävyyttään etsimällä verukkeita tahtoessaan hänelle uskoa salaisimpia ajatuksiaan, koska saattoi varmasti edellyttää saavansa häneltä joko hyviä neuvoja asian sietämiseksi tai keinoja sen korjaamiseksi.
— Se on totta, — vastasi Anselmo — ja siihen luottaen sanon sinulle, rakas Lotario, että minua kiusaa halu saada tietää, onko vaimoni Camila niin siveä ja moitteeton kuin uskon, enkä minä voi saada sitä selville muuten kuin koettelemalla hänen siveytensä laatua niinkuin tuli koettelee kullan ja osoittaa sen aitouden. Minä näet olen sitä mieltä, ystäväni, että naisen siveys tai siveydenpuute osoittautuu vain silloin, kun hän joutuu kiusaukseen, ja että luja on vain se, joka ei taivu vääjäämättömien rakastajien lupauksista, lahjoista, kyynelistä eikä heidän alinomaisesta tungettelustaan. Mitä kiittämistä näet onkaan siinä, — sanoi Anselmo — että vaimo on siveä, ellei kukaan häntä kehoita olemaan kehno? Miksi ihmettelisimme, että se, jolle ei suoda tilaisuutta hairahtua, säilyy kunniallisena ja arkana, kun hänellä vielä on mies, jonka hän tietää ensimmäisen harha-askelen sattuessa hänet surmaavan? Niinmuodoin en tahdo kunnioittaa naista, joka on siveä pelosta tai siksi, että häneltä puuttuu tilaisuutta, niinkuin kunnioitan sitä, joka on houkutuksista ja kiusauksista suoriutunut seppelpäänä voittajana. Näistä ja monista muista syistä, jotka voisin sinulle mainita mielipiteeni tueksi, haluan vaimoni Camilan kokevan nämä vaikeudet ja joutuvan koeteltavaksi lemmenhoukutusten ja kiusausten kiirastuleen, ja hänen koettelijansa tulee olla kyllin arvokas kohdistamaan pyyteensä häneen. Ja jos vaimoni, kuten uskon, suoriutuu tästä taistelusta voittajana, niin minä pidän onneani verrattomana; silloin voin sanoa, että kaikki toiveeni ovat täyttyneet, silloin sanon, että osakseni on tullut luja nainen, josta Viisas puhuu[12] kysyessään: Kuka hänet löytää? Jos taas käy toisin kuin ajattelen, niin tyydytys siitä, että huomaan olleeni oikeassa, saa minut kipua tuntematta kestämään tuskan, jonka niin kalliilla hinnalla saatu kokemus voi synnyttää. Koska sitäpaitsi on ennakolta varmaa, ettei mikään, mitä voit sanoa toivomustani vastaan, millään tavalla pidätä minua sitä toteuttamasta, pyydän sinua, rakas Lotario, suostumaan välineekseni tämän mielijohteen! toimeenpanossa. Minä hankin sinulle tilaisuuden sen suorittamiseen, eikä sinulta tule puuttumaan mitään sellaista, minkä katson tarpeelliseksi johdatettaessa kiusaukseen kunniallista, kunnioitettua, pidättyväistä ja uskollista vaimoa. Ja tämän vaikean tehtävän uskomiseen sinulle minua kehoittaa muun muassa se ajatus, ettet sinä, jos voitat Camilan, kehittele voittoasi äärimmilleen ja täydelliseksi, vaan ainoastaan siihen määrään, että kunniallisuuden rajoissa pysyen katsotaan tapahtuneeksi, minkä tulisi tapahtua, joten minua solvaa vain hänen pyyteensä ja kokemani loukkauksen kätkee sinun moitteeton vaiteliaisuutesi, jonka tiedän itseäni koskevissa seikoissa iäiseksi kuin kuoleman hiljaisuus. Jos siis mielit minun pääsevän elämään, jota sopii elämäksi nimittää, niin sinun tulee kohta käydä tähän lemmentaisteluun, ei penseänä ja velttona, vaan niin innokkaasti ja uutterasti kuin toiveeni vaatii ja niin vilpittömästi kuin katson ystävyytemme edellyttävän.
Näin puhui Anselmo Lotariolle, joka kuunteli kaikkea tuota niin tarkkaavasti, ettei jo mainittuja sanoja lukuunottamatta avannut suutaan, ennenkuin toinen oli esityksensä päättänyt. Havaittuaan, ettei Anselmo enää puhunut, hän ensin katseli ystäväänsä kuin jotakin milloinkaan ennen näkemätöntä, mikä herätti hänessä ihmetystä ja hämmästystä, ja virkkoi sitten:
— En voi saada itseäni uskomaan, parahin Anselmo, ettei se, mitä olet minulle sanonut, ole pelkkää pilaa; jos näet olisin otaksunut sinun puhuvan tosissasi, en olisi suinkaan sallinut sinun menevän niin pitkälle, vaan olisin keskeyttänyt pitkän esityksesi lakkaamalla sitä kuuntelemasta. Minusta näyttää aivan varmalta, ettet sinä tunne minua tai etten minä tunne sinua. Ei kumminkaan; tiedänhän minä, että sinä olet Anselmo, ja sinä tiedät, että minä olen Lotario. Ikävää on, että minä ajattelen sinun muuttuneen entisestäsi, toiseksi Anselmoksi, ja että sinä puolestasi olet nähtävästi ajatellut, etten minäkään ole se Lotario, joka minun tulisi olla, sillä se, mitä minulle sanoit, ei ole tutun ystäväni Anselmon puhetta, eikä sitä, mitä minulta pyydät, sovi pyytää tuntemaltasi Lotariolta; hyvien ystävysten näet tulee koetella toisiaan ja vedota heihin _usque ad aras_, kuten sanoi runoilija tarkoittaen sillä, ettei heidän pidä vedota ystävyyden suomaan apuun sellaisissa seikoissa, joissa rikotaan Jumalaa vastaan. Jos siis pakana käsitti siten ystävyyden, kuinka paljon suuremmalla syyllä tulee se käsittää sellaiseksi kristityn, joka tietää, ettei mikään mainen ystävyys saa rikkoa ihmisen ystävyyssuhdetta Jumalaan? Ja jos ystävä meneekin niin pitkälle, että jättää ottamatta huomioon taivaan pitäen silmällä vain ystäväänsä, ei niin saa tapahtua joutavien ja vähäpätöisten seikkojen vuoksi, vaan yksin sellaisten tähden, jotka vaarantavat ystävän kunniaa tai elämää. Sanohan minulle nyt, Anselmo, kumpi niistä, kunniasi vai henkesi, on vaarassa, niin että minun täytyy uskaltaa suostua pyyntöösi ja suorittaa ehdottamasi lainen inhoittava teko? Varmasti ei kumpikaan. Mikäli ymmärrän, vaadit minua pikemmin yrittämään kaikin neuvoin riistää sinulta ja samalla myös itseltäni kunniaa ja henkeä. Jos näet minun tulee pyrkiä riistämään sinulta kunniaa, on selvää, että riistän sinulta elämän, sillä kunniaton ihminen on kehnompi kuin kuollut; ja jos minä olen, kuten sinä tahdot minun olevan, suuren onnettomuutesi väline, enkö silloin joudu itsekin kunniattomaksi ja niinmuodoin vaille elämää? Kuule minua, parahin Anselmo, ja malta mielesi, niin ettet vastaa minulle, ennenkuin olen saanut täysin sanotuksi, mitä mieleeni johtuu, kun ajattelen, mitä toiveesi sinulta vaatii; onhan sittenkin aikaa sinun vastata lausumiini ja minun sinua kuunnella.
— Olkoon menneeksi; — sanoi Anselmo — lausu, mitä mielit.
Lotario jatkoi näin:
— Minusta näyttää, Anselmo, että mielesi on nyt sellainen kuin maurien aina; heitä näet ei voi saada käsittämään uskontonsa erheellisyyttä esittämällä heille kohtia pyhästä Raamatusta eikä todistuksilla, jotka noudattavat järjellistä harkintaa tai perustuvat uskonkappaleisiin, vaan heille tulee tarjota havainnollisia, helppoja, tajuttavia, selviä ja eittämättömiä esimerkkejä sekä vastaansanomattomia matemaattisia todistuksia, sellaisia kuin »Jos yhtä suurista vähennetään yhtä suuret, niin jäännöksetkin ovat yhtä suuret», ja elleivät he ymmärrä tuota sanoista, kuten tosiaankaan eivät ymmärrä, täytyy osoittaa se heille kouraantuntuvasti ja asettaa se heidän silmiensä eteen; mutta sittenkään ei kukaan kykene saamaan heitä vakuutetuiksi pyhän uskontomme totuuksista. Samaa menettelytapaa täytyy minun nyt käyttää sinuun nähden, sillä mieleesi herännyt halu on niin harhaanjohtanut ja niin kaukana kaikesta, missä on järjen varjoakaan, että uskon vain tuhlaavani aikaa, jos käyn sinulle osoittamaan yksinkertaisuuttasi — mainitakseni sitä nyt vain sillä nimellä — ja tekeepä mieleni jättää sinut järjettömyytesi valtaan pahan aikeesi rangaistukseksi; mutta niin ankarasta menettelystä minua kieltää sinua kohtaan tuntemani ystävyys, joka ei salli minun jättää sinua niin ilmeiseen tuhoutumisen vaaraan. Ja jotta tämän selvästi oivallat, sano minulle, Anselmo: etkö sanonut minulle, että minun tulee johdattaa kiusaukseen siveää, vietellä kunniallista, lahjoa uskollista, mielistellä järkevää? Kieltämättä niin sanoit. Mutta mitä sinä oikeastaan vielä pyydät, jos kerran tiedät, että sinulla on siveä, kunniallinen, uskollinen ja järkevä vaimo? Ja jos uskot hänen suoriutuvan voittajana kaikista hyökkäyksistäni, kuten hän epäilemättä tulee suoriutumaan, niin mitä parempia mainesanoja aiot häneen sovittaa niiden lisäksi, jotka hänelle jo kuuluvat, tai miten hän tulee silloin olemaan nykyisiänsä parempi? Joko et pidä häntä sellaisena kuin sanot tai et tiedä, mitä pyydät. Ellet pidä häntä sellaisena kuin sanot, niin ethän tahdo koetella häntä muusta syystä kuin tehdäksesi hänelle, huonolle vaimolle, mitä haluat. Jos hän sitävastoin on niin siveä kuin uskot, on mieletöntä asettaa kokeen alaiseksi totuutta itseään, sillä hänen osakseen tulee sen tapahduttua sama kunnioitus kuin ennen. Tästä siis seuraa välttämättä, että sellaisten seikkojen suunnitteleminen, joista meille voi koitua pikemmin vahinkoa kuin hyötyä, on älyttömien ja tuhmanrohkeitten asia, varsinkin, kun he mielivät ryhtyä sellaiseen, niihin heitä ei mikään vaadi eikä pakota ja mikä jo loitolta selvästi osoittaa, että siihen ryhtyminen on ilmeistä hulluutta. Vaikeisiin tehtäviin käydään joko Jumalan tai maailman tai molempien vuoksi: ne, joihin ryhdytään Jumalan vuoksi, ovat niitä, joihin ryhtyivät pyhimykset tahtoessaan elää enkelien elämää ihmisen hahmossa; niitä taas, joihin ryhdytään maailman tähden, suorittavat ne, jotka liikkuvat lukemattomilla merillä, monissa eri ilmastoissa ja useiden vieraiden kansojen keskuudessa hankkiakseen sitä, mitä nimitetään onnen antimiksi; ne taas, joihin ryhdytään sekä Jumalan että maailman tähden, kuuluvat urhoollisille sotureille, jotka tuskin ehtivät huomata vihollisen varustuksissa pyöreän tykinkuulan kokoisen aukon, kun jo yhtään pelkäämättä, ollenkaan harkitsematta ja varomatta uhkaavaa vaaraa, halunsa siivittäminä pyrkivät taistelemaan uskonsa, isänmaansa ja kuninkaansa puolesta syöksyen pelkäämättä niihin tuhansiin kuolemanvaaroihin, jotka ovat heitä odottamassa. Semmoisiin tehtäviin yleensä käydään, ja niistä koituu kunniaa, mainetta ja hyötyä, vaikka niihin liittyy lukemattomia vastuksia ja vaaroja; mutta siitä, jonka sinä sanot mieliväsi aloittaa ja toteuttaa, ei sinulle koidu Jumalan kunniaa, ei onnen antimia eikä mainetta ihmisten keskuudessa; vaikka näet suoriudutkin siitä toiveesi mukaisesti, et kumminkaan tule tyytyväisemmäksi, et rikkaammaksi etkä kunnioitetummaksi kuin olet nyt; jos taas et suoriudu, joudut suurimpaan kurjuuteen, mitä ajatella saattaa, sillä silloin ei sinun auta ajatella, ettei kukaan tiedä sinua kohdanneesta onnettomuudesta, koska sinua riittävästi kiduttaa ja tuhoaa se, että itse sen tiedät. Tämän totuuden varmennukseksi luen sinulle tässä stanssin, jonka on sepittänyt kuuluisa runoilija Luigi Tansillo[13] sijoittaen sen _Pyhän Pietarin kyynelten_ ensimmäiseen osaan. Se kuuluu näin:
Kun aamu koittaa, mieltä Pietarin jää häpeä ja tuska tuivertamaan; hän yksin on, mut häpee kuitenkin, käy synnintunto sydänjuuriin hamaan: näät ilmitulo synnintuskihin jaloa miest' ei yksin murra lamaan — hän lankeemustaan häpee vaikertain, vaikk' ois sen nähneet maa ja taivas vain.