Part 18
— Tapahtukoon niin Jumalan nimeen — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita, tahdon ilmoittaa teille, herra ritari, että matkustan noiduttuna tässä häkissä ilkeiden noitien kateuden ja petoksen tähden; hyve näet saa osakseen enemmän vainoa pahojen kuin rakkautta hyvien taholta. Minä olen vaeltava ritari, mutta en kuulu niihin, joiden nimeä Maine ei ole milloinkaan muistanut voidakseen sen piirtää ikuisiksi ajoiksi kirjoihinsa, vaan kuulun niihin, jotka itse kateuden, kaikkien Persiassa syntyneitten maagien, Intiassa siinneitten bramaanien ja etiooppialaisten gymnosofistien uhalla ja heistä huolimatta tulevat piirtämään nimensä kuolemattomuuden temppeliin, jotta se olisi tuleville ajoille esimerkkinä ja mallina, josta vaeltavat ritarit näkevät, miten heidän on meneteltävä, jos tahtovat päästä asetoimen huipulle ja sen kunniakkaisiin korkeuksiin.
— Herra Don Quijote Manchalainen puhuu totta, — sanoi nyt kirkkoherra — sillä hän matkustaa noiduttuna näillä rattailla, ei omien syittensä ja syntiensä tähden, vaan niiden ilkeämielisyyden vuoksi, joille hyve on hulluutta ja urhoollisuus pahennusta. Hän on, armollinen herra, _Murheellisen hahmon ritari_, jonka nimen kenties olette joskus jo kuullut ja jonka urhoolliset teot ja suuret sankarityöt tullaan kirjoittamaan kestävään pronssiin ja ikuiseen marmoriin, miten kateus väsymättä yrittäneekin niitä himmentää ja ilkeys niitä peittää.
Kuullessaan vangitun ja vapaan puhuvan samaan sävyyn tuomioherra oli valmis tekemään ihmeissään ristinmerkin voimatta käsittää, mitä miehelle oli tapahtunut; ja sama ihmetys valtasi kaikki, jotka kuuluivat hänen seuraansa. Sillävälin Sancho Panza oli tullut luo kuuntelemaan keskustelua ja sanoi kaiken muun hyvän lisäksi:
— Hyvät herrat, saatte pitää minusta tai olla pitämättä sen vuoksi, mitä nyt teille sanon, mutta seikka on se, ettei herrani Don Quijote ole noiduttu enempää kuin oma äitini: hän on täydellä järjellä, hän syö, juo ja tekee tarpeensa samoinkuin muut ihmiset ja samoinkuin hän ne teki eilen, ennenkuin hänet pantiin häkkiin. Ja jos kerran niin on, kuinka tahdotaan minulle uskotella, että hänet on noiduttu? Minä näet olen kuullut monen henkilön sanovan, etteivät noidutut syö, nuku eivätkä puhu, mutta minun isäntäni puhuu enemmän kuin kolmekymmentä asianajajaa, kun häntä vain ei estetä.
Sancho kääntyi katsomaan kirkkoherraa ja jatkoi näin:
‒ Voi, voi, herra kirkkoherra, herra kirkkoherra! Luuliko teidän armonne, etten minä teitä tunne ja luuletteko ehkä, etten minä arvaa ja aavista, mihin nämä uudet noituudet tähtäävät? Tietäkää siis, että minä tunnen teidät, vaikka kuinka kasvonne peittäisitte, ja tietäkää, että ymmärrän tarkoituksenne, vaikka kuinka yrittäisitte juonianne salata. Sanalla sanoen, hyve ei voi elää, missä kateus vallitsee, eikä anteliaisuus, missä itaruus. Piru pirun periköön; ellei teidän kunnianarvoisuutenne olisi asiaan sekaantunut, niin herrani olisi nyt jo nainut prinsessa Minomicónan ja minä olisin vähintään kreivi, sillä muuta ei voinut odottaa hyvältä isännältäni Murheellisen hahmon ritarilta, jolle olen tehnyt niin suuria palveluksia. Mutta nyt huomaan olevan totta, mitä sanotaan: Onnen ratas pyörii vikkelämmin kuin myllyn ratas, ja ne, jotka eilen kukkuivat ylimmällä oksalla, makaavat tänään maassa. Lapsiani ja eukkoani minun tulee surku; he saattoivat ja heidän pitikin toivoa näkevänsä isän tulevan kotiin jonkin saaren tai valtakunnan käskynhaltiana tai varakuninkaana, mutta nyt he näkevätkin hänen tulevan tallirenkinä. Kaikella, mitä tässä sanon, herra kirkkoherra, tahdon vain hartaasti pyytää teidän kunnianarvoisuuttanne omantuntonne nimessä ajattelemaan, kuinka huonosti herraani kohdellaan, ja varomaan, ettei Jumala toisessa elämässä vaadi teitä tilille tästä isäntäni vangitsemisesta ja lue teidän syyksenne, että herrani Don Quijoten täytyy tänä vankeutensa aikana jättää suorittamatta niin monta avunantoa ja hyväätyötä.
— Älkää puhuko pötyä! — sanoi nyt parturi. — Oletteko siis tekin, Sancho, samaa lajia kuin teidän isäntänne? Huomaanpa totisesti, että teidät pitää sulkea hänen kanssaan häkkiin ja noitua samoinkuin hänet, koska teitäkin vaivaa hänen hulluutensa ja hänen ritariseikkansa. Pahaksi onneksi näytte olevan hänen lupauksistaan raskaana, ja valitettavasti on päähänne piintynyt tuo saari, jota niin kovin himoitsette.
— En minä ole mistään raskaana, — vastasi Sancho — eikä tätä poikaa saa raskaaksi kukaan, ei itse kuningaskaan, ja vaikka olen köyhä, olen vanhaa kristittyä juurta, en ole velkaa kenellekään, ja jos himoitsen saaria, niin toiset himoitsevat paljon huonompaa, ja kukin saa palkan teoistaan, ja koska kerran olen mies, voin päästä vaikka paaviksi ja sitä helpommin jonkin saaren käskynhaltiaksi, varsinkin, kun herrani voi niitä valloittaa niin paljon, ettei tiedä, kenelle niitä jakaisi. Ottakaa vaari omista sanoistanne, herra parturi, sillä parran ajeleminen ei ole koko maailma, ja onhan sentään pieni ero Pekan ja Paavon välillä. Minä sanon tämän siksi, että me kaikki tunnemme toisemme, eikä minua tarvitse yrittääkään puijata. Ja mitä tuohon isäntäni noitumiseen tulee, niin Jumala totuuden tietää, ja jääköön se sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.
Parturi ei viitsinyt vastata Sancholle, jottei tämä yksinkertaisuudessaan ilmoittaisi, mitä hän ja kirkkoherra yrittivät parhaansa mukaan salata. Kirkkoherra oli samaa peläten kehoittanut tuomioherraa ratsastamaan hänen kanssaan hiukan edelle, luvaten hänelle kertoa häkkiin suljetun miehen salaisuuden ja muita seikkoja, jotka luultavasti häntä huvittaisivat. Tuomioherra noudatti kehoitusta, ajoi palvelijoineen edelle hänen kanssaan ja kuunteli tarkasti, mitä hänellä oli kerrottavaa Don Quijoten oloista, elämästä, hulluudesta ja tavoista. Kirkkoherra kertoi lyhyesti, mikä oli ollut syynä hänen mielenvikaansa, mainitsi kaikki hänen kohtalonsa aina siihen saakka, kun hänet oli pantu tuohon häkkiin, ja selitti tarkoituksen olevan kuljettaa hänet kotipaikalle, jotta saataisiin nähdä, löytyikö hänen hulluuteensa mitään parannuskeinoa. Tuomioherra ja hänen palvelijansa joutuivat jälleen ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten merkillisen tarinan, ja kuunneltuaan sen loppuun saakka tuomioherra sanoi:
‒ Totta totisesti, herra kirkkoherra, minä puolestani olen sitä mieltä, että nuo niinsanotut ritariromaanit ovat yhteiskunnalle vaarallisia. Vaikka olenkin joutilaan ja väärän mielihalun yllyttämänä lukenut alun useimmista, jotka ovat painosta ilmestyneet, en ole milloinkaan saanut lukeneeksi yhtäkään niistä alusta loppuun, sillä minusta tuntuu, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa ja ettei tähän eikä tuohon, toiseen tai toiseen sisälly sen enempää. Ja minun mielestäni sellaiset kirjat ja sepitelmät kuuluvat siihen tarinalajiin, jota nimitetään miletolaiseksi ja jonka järjettömät kertomukset pyrkivät yksinomaan huvittamaan eikä ollenkaan opettamaan, aivan päinvastoin kuin opettavaiset kertomukset, joista on samalla kertaa huvia ja hyötyä. Vaikka sellaisten kirjojen päätarkoituksena on huvittaminen, en kumminkaan tiedä, kuinka ne voivat tämän tarkoituksensa saavuttaa, kun ovat aivan täynnä niin suuria ja mielettömiä hullutuksia; täytyyhän näet sielussa syntyvän ilon johtua kauneudesta ja sopusoinnusta, jota ruumiin tai hengen silmillä nähdään olioissa, joita näkö tai mielikuvitus sielulle tarjoavat; mikään sellainen olio, johon sisältyy rumuutta ja epäsuhdetta, ei voi tuottaa meille minkäänlaista tyydytystä. Millaista kauneutta tai millaista osien ja kokonaisuuden ja kokonaisuuden ja osien välillä vallitsevaa hyvää suhdetta voisikaan olla sellaisessa kirjassa tai tarinassa, jossa joku kuusitoistavuotias poika iskee miekalla tornin korkuista jättiläistä halkaisten hänet kahtia, kuin hän olisi mantelitahdasta, tai kun meille taistelua kuvailtaessa ensin sanotaan, että vihollisen puolella on miljoona sotureita, mutta meidän tulee siitä huolimatta uskoa, tahdoimme tai emme, että tuota suurta sotajoukkoa vastaan käyvä ritari, kirjan sankari, on saanut voiton yksinomaan väkevän käsivartensa voimalla? Ja mitä meidän pitääkään ajatella nähdessämme, kuinka helposti jonkin kuningas- tai keisarikunnan perijätär heittäytyy vaeltavan ja tuntemattoman ritarin syliin? Kenen ihmisen mieli, ellei se ole aivan karkea ja sivistymätön, voikaan saada tyydytystä lukiessaan, kuinka jokin suun torni täynnä ritareita kulkee yli meren kuin laiva myötätuulessa, on illalla Lombardiassa ja aamun koittaessa Intian papin Johanneksen[43] mailla tai muissa sellaisissa seuduissa, joista ei ollut tietoa Ptolemaiolla ja joita Marco Polo ei nähnyt? Ja jos tähän vastataan, että ne, jotka sellaisia kirjoja sepittävät, kirjoittavat niitä vain esittääkseen keksittyjä juttuja ja etteivät he niinmuodoin ole velvolliset pitämään silmällä omantunnontarkkuutta ja tosiasioita, niin minä puolestani vastaan heille, että keksitty tarina on sitä parempi, mitä todenmukaisemmalta se näyttää, ja miellyttää sitä enemmän, mitä enemmän siihen sisältyy todennäköistä ja mahdollista. Keksittyjen tarinain tulee sointua lukijoitten ymmärrykseen, ja ne pitää sommitella niin, että ne tekevät mahdottomankin käsitettäväksi, suuret asiat siedettäviksi, pitävät mieltä jännityksessä ja siten herättävät ihailua, liikutusta ja mielenkiintoa ihmettelyn ja ilon käydessä yhtä rintaa. Mutta mitään sellaista ei voi saada aikaan se, joka karttaa todennäköisyyttä ja todellisuuden jäljittelyä, mihin kirjallisen teoksen täydellisyys perustuu. Minä en ole nähnyt yhtäkään ritariromaania, jonka koko juoni muodostaisi yhden kokonaisuuden kaikkien sen eri osien kanssa, niin että keskiosa sointuisi alkuun ja loppu alkuun ja keskiosaan, vaan ne sommitellaan kokoon niin monista jäsenistä, että näyttää pikemmin siltä kuin olisi tarkoituksena muovata jokin epäsikiö tai hirviö kuin luoda sopusuhtainen hahmo. Sitäpaitsi ne ovat raskaita tyyliltään, niiden tapahtumat ovat epätodennäköisiä, lemmenseikat irstaita, käytöstapa kömpelöä, taisteluiden kuvaukset ylen laajoja, keskustelut typeriä, matkat järjettömiä, ja niistä puuttuu sanalla sanoen kaikki taiteellinen aisti, joten ne ansaitsisivat hyödyttömänä joukkiona joutua karkoitetuiksi kristittyjen ihmisten keskuudesta.
Kirkkoherra kuunteli erittäin tarkkaavasti tuomioherran puhetta, ja tämä näytti hänestä järkevältä mieheltä, jonka väitteet olivat aivan oikeat; hän siis sanoi tuomioherralle olevansa aivan samaa mieltä ja vihaavansa ritariromaaneja, mistä syystä hän oli polttanut kaikki Don Quijoten omistamat, joita oli ollut paljon. Hän kertoi, kuinka he olivat kirjastoa tarkastaneet, ja mainitsi, mitkä oli tuomittu tuleen heitettäviksi ja mitkä olivat saaneet pitää henkensä. Se nauratti kovin tuomioherraa, ja hän sanoi, huolimatta kaikesta siitä pahasta, mitä oli sellaisista kirjoista lausunut, havaitsevansa niissä erään hyvän puolen, nimittäin sen, että terävä ymmärrys voi niissä osoittaa kykyään, koska ne tarjoavat suuren ja avaran alueen, missä kynä saa liikkua aivan esteettömästi, kuvailla haaksirikkoja, myrskyjä, kahakoita ja taisteluita, esittää urhoollisen sotapäällikön kaikkine niine ominaisuuksineen, joita sellaiselta vaaditaan, niin että hän esiintyy varovaisena ja viisaana estäessään vihollisten kavaloita aikomuksia ja kaunopuhujana kehoittaessaan sotilaitaan johonkin ryhtymään tai jostakin luopumaan, kypsästi harkitsevana, päättäväisesti toimivana ja yhtä urhoollisena hyökkäystä odottaessaan kuin siihen käydessään, kuvata milloin valitettavan ja murheellisen tapahtuman, milloin taas iloisen ja odottamattoman sattuman, milloin ihanan naisen, kunniallisen, älykkään ja siveän, milloin hyvän kristityn ritarin, urhoollisen ja moitteettoman, milloin taas mielettömän kerskailevan barbaarin tai kohteliaan, urhoollisen ja harkitsevan ruhtinaan, kertoa vasallien kelpoisuudesta ja uskollisuudesta sekä hallitsijani jaloudesta ja auliudesta. Hän voi osoittaa olevansa milloin astrologi, milloin mainio kosmografi, milloin musiikkimies, milloin älykäs valtiomies, ja tarjoutuupa hänelle toisinaan, jos hän niin haluaa, tilaisuutta osoittaa olevansa velhokin. Hän voi esittää Odysseun viekkautta, Aeneaan hurskautta, Akhilleun urheutta, Hektorin onnettomia kohtaloita, Sinonin petoksia, Euryalon ystävyyttä, Aleksanterin anteliaisuutta, Caesarin miehuutta, Trajanuksen lempeyttä ja totuudenrakkautta, Zopyron uskollisuutta, Caton varovaa viisautta ja sanalla sanoen kaikkia niitä seikkoja, jotka voivat tehdä kuuluisan miehen täydelliseksi, joko niin, että hän sijoittaa sellaiset ominaisuudet yhteen ainoaan henkilöön, tai niin, että hän jakaa ne useampiin. Ja jos hän näin menetellessään voi käyttää miellyttävää tyyliä ja mielevää kekseliäisyyttä, joka mahdollisuuden mukaan nojautuu todellisuuteen, niin hän aivan varmaan saa syntymään korean ja monivärisen kudelman, joka valmistuttuaan osoittautuu niin täydelliseksi ja kauniiksi, että saavuttaa kirjallisuuden tavoitteleman korkeimman tarkoitusperän, joka, kuten jo sanoin, on siinä, että sellainen tuote samalla opettaa ja huvittaa. Sellaisten teosten vapaa esitystapa näet antaa tekijälle tilaisuutta esiintyä eepillisenä, lyyrillisenä, traagillisena ja koomillisena kirjailijana yhdistäen omassa olemuksessaan kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita runouden ja kaunopuheisuuden kauniisiin ja miellyttäviin tieteisiin sisältyy; eepillisiä teoksia näet voidaan kirjoittaa yhtä hyvin suorasanaisesti kuin runomittaisesti.
Kahdeksasviidettä luku,
jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.
— Niin on laita kuin sanotte, herra tuomioherra, — lausui kirkkoherra — ja senvuoksi ovat sitäkin moitittavampia ne, jotka tähän saakka ovat sepittäneet sellaisia kirjoja välittämättä mistään järjellisyydestä, taiteesta tai säännöistä, joita ohjeinaan pitäen he voisivat saavuttaa suuren maineen suorasanaisen kirjallisuuden alalla, yhtä suuren kuin ovat säkeitten käyttäjinä saavuttaneet kreikkalaisen ja latinalaisen runouden molemmat ruhtinaat.
— Minä tunnustan — virkkoi tuomioherra — tunteneeni eräänlaista houkutusta ritariromaanin kirjoittamiseen ottaen siinä huomioon kaikki mainitsemani seikat, ja totta puhuen olen sitä jo kirjoittanutkin toista sataa sivua. Saadakseni selville, vastaako se omaa arviointiani, olen näyttänyt sen eräille henkilöille, jotka intohimoisesti harrastavat sellaista kirjallisuutta, oppineille ja älykkäille, mutta myös tietämättömille, jotka mielivät ainoastaan kuulla hullutuksia, ja he kaikki ovat arvostelleet sitä suopeasti; mutta siitä huolimatta en ole työtäni jatkanut, sillä ensinnäkin on minusta näyttänyt, että toimin siinä alalla, joka on ammatilleni vieras, ja toiseksi huomaan hyvin, että yksinkertaisia on paljon enemmän kuin viisaita; ja vaikka onkin parempi saada kiitosta muutamilta ymmärtäväisiltä kuin joutua monien typeräin ivailtavaksi, en sittenkään halua alistua tyhmänkopean suuren joukon sekavan arvostelun alaiseksi; he näet muodostavat suurimman osan sellaisten kirjojen lukijakuntaa. Mutta suurimpana syynä siihen, että lakkasin sitä kirjoittamasta enkä enää ole ajatellutkaan saattaa työtäni päätökseen, oli eräs omassa mielessäni tapahtunut harkinta, joka koski nykyisin esitettyjä näytelmiä. Minä ajattelin näin: »Jos ne näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkein useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee ja hyväksyy ja kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtäville älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niinmuodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa, kuin hankkia itselleen suosio muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.» Olen tosin toisinaan yrittänyt saada näyttelijöitä uskomaan, että he erehtyvät ollessaan sitä mieltä kuin ovat ja että he houkuttelisivat katsojikseen enemmän väkeä ja saavuttaisivat suurempaa mainetta, jos esittäisivät näytelmiä, jotka noudattavat taiteen sääntöjä, kuin esittämällä noita mielettömiä sepustuksia; mutta he ovat niin lujasti piintyneet omaan käsitykseensä, etteivät mitkään perustelut ja todistukset voi saada heitä siitä luopumaan. Muistan sanoneeni kerran eräälle sellaiselle itsepintaiselle: »Kuulkaahan, ettekö muista, että täällä Espanjassa muutamia vuosia sitten esitettiin kolme tragediaa,[44] jotka oli kirjoittanut eräs maamme mainio runoilija ja jotka olivat niin oivallisia, että kaikki kuulijat, sekä yksinkertaiset että älykkäät, sekä ihmisten suuri joukko että harvat valitut, joutuivat ihmetyksen, ihastuksen ja hämmästyksen valtaan ja että näytelmäin esittäjät saivat näistä kolmesta kappaleesta enemmän tuloja kuin kolmestakymmenestä myöhemmin sepitetystä parhaasta näytelmästä?» — »Epäilemättä», vastasi mainitsemani näyttelijä, »teidän armonne tarkoittaa näytelmiä _Isabela, Phyllis_ ja _Aleksandra_.» — »Juuri niitä minä tarkoitan», sanoin minä, »ja sanokaa nyt, eivätkö ne tarkoin noudattaneet taiteen sääntöjä ja eivätkö ne miellyttäneet kaikkia ihmisiä siitä huolimatta, että olivat niiden sääntöjen mukaisia. Vika siis ei ole ihmisten suuren joukon, joka pyytää typeriä näytelmiä, vaan niiden, jotka eivät osaa tarjota mitään parempaa. Niin, _Kostettu kiittämättömyys_[45] ei ollut mikään typerä kappale, eikä mielettömyyttä ollut myöskään _Numanciassa_, ei näytelmässä _Kauppias rakastajana_, ei siinä, jonka nimi oli _Suopea vihaajatar_ eikä muutamissa muissa, jotka ovat tuottaneet älykkäille tekijöilleen kunniaa ja mainetta ja aineellista hyötyä niille, jotka ovat niitä näyttämöltä esittäneet.» Minä lisäsin näihin perusteluihin vielä toisia, ja nähdäkseni sain hänet hieman hämilleen, mutta en niin täydellisesti vakuutetuksi, että hän olisi luopunut harhaluulostaan.
— Herra tuomioherra, — lausui nyt kirkkoherra — teidän tässä mainitsemanne seikka nostaa mieleeni vanhaa kaunaa, jota tunnen nykyisin suosittuja näytelmiä kohtaan aivan samassa määrässä kuin ritariromaaneja kohtaan, sillä sen sijaan, että näytelmän tulisi, kuten Cicero sanoo, olla inhimillisen elämän peili, tapojen esikuva ja totuuden kuvastaja, nykyaikana esitetyt näytelmät ovat mielettömyyden peilejä, typeryyksien esikuvia ja irstauden kuvastelijoita. Mitä suurempaa järjettömyyttä näet voisikaan esiintyä alalla, jota nyt käsittelemme, kuin se, että ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämölle kapalolapsi, joka toisessa kohtauksessa astuu näkyviin parrakkaana miehenä? Ja onko mitään typerämpää kuin se, että meille esitetään urhoollinen ukkorahjus ja pelkurimainen nuori mies, kaunopuheinen lakeija, hovipoika valtioneuvoksena, kuningas päiväpalkkalaisena ja prinsessa kyökkipiikana? Ja mitä sanonkaan siitä, miten otetaan huomioon aika, jona esitetyt tapahtumat voivat tai voisivat tulla suoritetuiksi? Olen nähnyt näytelmän, jonka ensimmäinen näytös alkaa Euroopassa, toinen Aasiassa ja kolmas päättyy Afrikassa, ja jonka neljäs näytös, jos siinä niitä olisi niin monta ollut, olisi varmaan päättynyt Amerikassa, joten sen tapahtumien näyttämönä olisivat olleet kaikki neljä maanosaa. Ja jos kerran on totta, että todellisuuden jäljitteleminen on näytelmässä kaikkein tärkeintä, niin kuinka on mahdollista niinkään keskinkertaisenkaan älyn tyytyä siihen, että kuvitellussa toiminnassa, joka tapahtuu kuningas Pipinin ja Kaarle Suuren aikoina, sen henkilön, joka näyttelee pääosaa, väitetään olevan keisari Heraklius, joka ristiä kantaen marssi Jerusalemiin ja valloitti pyhän haudan aivan samoin kuin Gottfried Bouillonilainen, vaikka näitä molempia erottavat toisistaan lukemattomat vuodet, ja kuinka on mahdollista, jos näytelmä perustuu pelkkään kuvitteluun, liittää siihen historiallisia tositapauksia ja sekoittaa mukaan kappaleita mitä erilaisimmille henkilöille eri aikoina sattuneista seikoista, eikä suinkaan siten, että ne vaikuttavat todennäköisiltä, vaan niin, että ne heti huomaa erehdyksiksi, joita ei mitenkään käy puolustaminen? Ja pahinta on, että on olemassa tietämättömiä ihmisiä, jotka väittävät, että sellainen on moitteetonta ja kaikki muu turhaa herkutteluhalua. Entä mitä sanomme, jos otamme käsiteltäviksi hengelliset näytelmät? Kuinka paljon vääriä ihmeitä niissä sepitetäänkään, kuinka paljon apokryfisiä ja väärinymmärrettyjä seikkoja, esittämällä toisen pyhimyksen ihmetöitä toisen tekeminä! Ja maallisissakin näytelmissä uskalletaan tehdä ihmeitä ollenkaan häikäilemättä tai harkitsematta, kun vain näyttää siltä, että jokin ihme tai ilmestys, kuten niitä nimitetään, näyttämölle hyvin sopii, niin että tietämätön väki voi ällistellä ja juosta näytelmää katsomaan. Mutta kaikki tämä on haitaksi totuudelle ja vahingoksi historialle sekä vielä häpeäksi espanjalaisille taiteilijoille, sillä ulkomaalaiset, jotka noudattavat erittäin tarkasti näytelmän lakeja, pitävät meitä barbaareina ja tietämättöminä huomatessaan kaikki meikäläisten tuotteitten typeryydet ja järjettömyydet. Ja tämän seikan puolustukseksi ei suinkaan riitä, jos sanotaan, että hyvin järjestettyjen yhteiskuntien tärkeimpänä tarkoituksena niiden salliessa näytelmiä julkisesti esitettävän on hankkia kansalle jotakin soveliasta huvia ja toisinaan johdattaa sen ajatuksia pois niistä huonoista haluista, joita joutilaisuus yleensä siittää, ja että, jos tämä tarkoitus kerran saavutetaan millaisilla näytelmillä tahansa, hyvillä tai huonoilla, ei ole mitään syytä säännöillä ja rajoittavilla määräyksillä pakottaa niiden sepittäjiä ja esittäjiä tekemään niistä sellaisia kuin niiden tulisi olla, koska, kuten sanottu, niiden tavoittelema päämäärä saavutetaan millaisella näytelmällä tahansa. Siihen minä vastaisin, että tuo tarkoitus saavutettaisiin aivan verrattomasti paremmin hyvillä näytelmillä kuin sellaisilla, jotka eivät vaatimuksia täytä, sillä taiteellisen ja hyvin sommitellun näytelmän kuuntelijalle ja katselijalle koituu iloa leikinlaskusta, oppia todellisuuden kuvauksesta, ihmettelyä tapahtumien sarjasta, uutta älyä järkevistä keskusteluista, varovaisuutta juonista, viisautta esimerkeistä, ja hän oppii vihaamaan pahetta ja rakastamaan hyvettä; kaikkia näitä mielenliikutuksia näet tulee hyvän näytelmän herättää kuulijan mieleen, olipa se kuinka sivistymätön ja turta tahansa, ja kerrassaan mahdotonta on, ettei näytelmä, johon sisältyvät kaikki nämä ominaisuudet, ilahduta ja huvita, tyydytä ja hyödytä paljoa enemmän kuin sellainen, josta ne puuttuvat, niinkuin ne enimmäkseen puuttuvat niistä, joita nyt tavallisesti esitetään. Mutta tämä ei ole näytelmiä sepittävien runoilijoiden syy, sillä muutamat heistä tietävät varsin hyvin, missä kohden erehtyvät, ja ovat erinomaisen hyvin selvillä siitä, mitä heidän tulee tehdä; mutta näytelmät ovat tulleet kauppatavaraksi, ja senvuoksi sanotaan ja sanotaan aivan oikein, etteivät näyttelijät niitä ostaisi, elleivät ne olisi mainittua laatua, ja niin runoilija kokee mukautua siihen, mitä häneltä vaatii näyttelijä, jonka tulee maksaa hänen työnsä. Tämän väitteen todenperäisyys käy ilmi niistä monista, melkein lukemattomista näytelmistä, joita on sepittänyt eräs meidän kaikkein nerokkaimpia kirjailijoitamme[46] ja jotka ovat niin miellyttäviä, niin hupaisia, runomuodoltaan niin hienoja, täynnä niin sujuvaa keskustelua, niin ytimekkäitä lauseita ja sanalla sanoen kieleltään niin erinomaisen kauniita ja tyyliltään niin jaloja, että maailma on tulvillaan hänen mainettansa; mutta hänkin on tahtonut mukautua näyttelijöiden makuun, ja senvuoksi eivät muutamat niistä ole saavuttaneet, niinkuin eräät, sitä täydellisyyttä, jota ne edellyttävät. Toiset sepittävät näytelmiään niin ajattelematta, mitä tekevät, että niiden tultua esitetyiksi näyttelijäin täytyy paeta pois peläten joutuvansa rangaistukseen, kuten ovat monta kertaa joutuneetkin, koska ovat esittäneet seikkoja, jotka ovat solvanneet hallitsevia ja häpäisseet joitakin ylhäisiä sukuja. Mutta kaikista näistä epäkohdista päästäisiin ja lisäksi useista muista, jotka jätän tässä mainitsematta, jos hovissa olisi joku älykäs ja hienoaistinen henkilö, joka tarkastaisi kaikki näytelmät, ennenkuin niitä esitetään, ei ainoastaan niitä, joita näytellään pääkaupungissa, vaan kaikkia, joita haluttaisiin esittää koko Espanjassa, ja minkään paikkakunnan viranomaiset eivät saisi sallia mitään näytelmää esitettävän, ellei olisi sellaista sinetöityä ja allekirjoitettua hyväksymiskirjaa. Jos asia olisi niin järjestetty, pitäisivät näyttelijät huolen näytelmien lähettämisestä pääkaupunkiin ja voisivat sitten kaikessa rauhassa niitä esittää, ja näytelmien sepittäjät tekisivät työnsä huolellisemmin ja tarkemmin, koska tietäisivät teostensa joutuvan asiantuntijan ankaran tarkastuksen alaiseksi; silloin kirjoitettaisiin hyviä näytelmiä ja saavutettaisiin mitä varmimmin niiden tarkoitusperä: ne huvittaisivat yleisöä, saisivat osakseen Espanjan etevimpien henkilöiden hyväksymisen, näyttelijöillä olisi siitä etua ja suojaa, eikä tarvitsisi nähdä vaivaa heitä rankaisemalla; ja jos jollekin toiselle tai samalle henkilölle annettaisiin tehtäväksi tarkastaa uusia ritariromaaneja, niin varmaan voisi ilmestyä joitakin niin täydellisiä kuin teidän armonne mainitsi, sellaisia, jotka rikastuttaisivat kieltämme kaunopuheisuuden miellyttävillä ja kallisarvoisilla aarteilla ja saisivat aikaan, että vanhojen kirjojen maineen himmentäisivät loistavat uudet teokset, jotka ilmestyisivät ihmisten soveliaaksi ajanvietteeksi, eikä ainoastaan joutilaita, vaan myös sellaisia varten, joilla ei ole kovin paljon vapaata aikaa, sillä jousta ei voi pitää aina jännitettynä, eikä ihmisen heikko luonnollinen olemus pysy voimassa, ellei se saa jotakin soveliasta virkistystä.
Niin kauas tuomioherra ja kirkkoherra olivat ehtineet keskustelussaan, kun parturi lähestyi heitä, saavutti heidät ja sanoi kirkkoherralle:
— Tässä, herra lisensiaatti, on se paikka, jonka minä sanoin sopivan levähdyspaikaksemme, koska härät voivat sillävälin syödä tuoretta ja vehmasta ruohoa.
— Siltä se minustakin näyttää — vastasi kirkkoherra.
Hänen ilmoitettuaan tuomioherralle, mitä aikoi tehdä, tämäkin päätti näkyvissä olevan kauniin laaksomaiseman houkuttelemana jäädä heidän seuraansa nauttiakseen viehättävästä paikasta ja keskustelusta kirkkoherran kanssa, johon hän oli jo ehtinyt kiintyä, sekä saadakseen yksityiskohtaisemmin kuulla Don Quijoten urotöistä. Niin hän käski muutamia palvelijoistaan lähtemään majataloon, joka ei sijainnut pitkän matkan päässä, ja noutamaan sieltä, mitä siellä saattoi olla syötävää, heitä kaikkia varten, koska aikoi viettää tässä koko iltapuolen. Siihen vastasi eräs hänen palvelijoistaan, että heidän muonamuulinsa, joka varmaan oli jo ehtinyt majataloon, kuljetti niin paljon ruokavaroja, ettei majatalosta tarvinnut hankkia muuta kuin kauroja muuleja varten.
— Koska on niin laita, — sanoi tuomioherra — viekää sinne kaikki juhdat ja lähettäkää muonamuuli tänne.
Tällävälin Sancho huomasi voivansa puhua isäntänsä kanssa epäilyttäviltä tuntuvien matkakumppaneitten, kirkkoherran ja parturin, keskustelua kuulematta. Hän siis lähestyi häkkiä, missä hänen isäntäänsä kuljetettiin, ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, keventääkseni omaatuntoani tahdon teille sanoa, kuinka teidän noitumisen laita oikeastaan on; seikka näet on se, että ne, jotka tässä liikkuvat kasvot peitettyinä, ovat oman paikkakuntamme kirkkoherra ja parturi, ja minä ajattelen, että he ovat keksineet tämän juonen ja kuljettavat teitä tällä tavalla pelkästä kateudesta, joka heitä vaivaa, koska teidän armonne on niin paljon etevämpi kuin he suurten mainetöiden suorittajana. Jos kerran lähdetään tästä tosiasiasta, niin siitä seuraa, ettei teitä ole noiduttu, vaan petetty ja puijattu. Tämän asian todistukseksi tahdon kysyä teiltä erästä seikkaa, ja jos te minulle vastaatte niinkuin uskon teidän välttämättä vastaavan, niin petos tulee aivan kouraantuntuvaksi ja saatte nähdä, ettei teitä ole noiduttu, vaan että teidän järkenne on hämmentynyt.
‒ Kysy mitä mielesi tekee, parahin Sancho; ‒ vastasi Don Quijote — minä kyllä tyydytän sinut ja annan tietoa kaikesta, mitä haluat. Mutta mitä tulee siihen väitteeseesi, että nuo, jotka meidän ympärillämme liikkuvat, ovat paikkakuntalaisiamme ja tuttaviamme, kirkkoherra ja parturi, niin saattaa kyllä näyttää siltä kuin he itse tässä olisivat, mutta ei sinun silti pidä suinkaan uskoa, että he ovat tässä luonamme aivan todellisina ja ilmielävinä. Sinun tulee vain uskoa ja ymmärtää, että heidän näyttäessään niiltä henkilöiltä, jotka mainitsit, täytyy olla niin laita, että ne, jotka ovat minut noituneet, ovat paneutuneet heidän hahmoihinsa ja näköisikseen; noitien näet on aivan helppo omaksua mikä hahmo tahansa, ja he ovat paneutuneet mainitsemiksesi ystäviksemme antaakseen sinulle aihetta luulla, mitä luulet, ja houkutellakseen sinut harhaluulojen sokkeloihin, joista et voi selviytyä, vaikka sinulla olisi Theseun lanka. Luultavasti he ovat menetelleet niin myös siitä syystä, että saisivat päätökseni horjumaan ja etten minä oikein oivaltaisi, miltä taholta tämä onnettomuus osakseni tulee; kun näet toiselta puolen sinä sanot minulle, että minua saattelevat oman paikkakuntamme parturi ja kirkkoherra, ja toiselta puolen huomaan olevani häkissä ja tiedän, etteivät mitkään inhimilliset voimat, elleivät ne ole yliluonnollisia, olisi voineet minua häkkiin sulkea, niin mitä tahdot minun sanovan tai ajattelevan muuta kuin että minua kohdannut noituus käy yli kaikkien niiden, joista olen lukenut noiduttuja vaeltavia ritareita käsittelevissä historioissa. Voit siis aivan huoletta luopua siitä luulosta, että he ovat niitä henkilöitä, joiksi heitä väität, sillä he ovat niitä yhtä vähän kuin minä olen turkkilainen. Mutta mitä siihen tulee, että haluat minulta jotakin kysyä, niin kysy, ja minä vastaan sinulle, vaikka kyselisit minulta tästä hamaan huomiseen saakka.
— Pyhä Jumalan äiti! — kirkaisi Sancho. — Onko mahdollista, että teidän armonne on niin kovapäinen ja niin heikkoajuinen, ettei huomaa, että se, mitä sanon, on silkkaa totta ja että tähän teidän vangitsemiseenne ja onnettomuuteenne on suurempana syynä ilkeys kuin noituus? Jos kumminkin on niin laita, niin tahdon teille selvästi todistaa, ettei tässä ole kysymyksessä mikään noituus. Sanokaa siis minulle, niin totta kuin toivotte Jumalan pelastavan teidät tästä surkeudesta ja niin totta kuin haluatte päästä armollisen neidin Dulcinean syliin, kun kaikkein vähimmin sitä aavistatte...
— Lakkaa minua vannottamasta — sanoi Don Quijote — ja kysy minulta, mitä haluat; sanoinhan sinulle jo, että vastaan sinulle aivan täsmällisesti.
— Sitähän minä juuri haluan, — vastasi Sancho — ja pyydän teitä nyt minulle sanomaan, mitään lisäämättä tai pois ottamatta, aivan totuuden mukaisesti, niinkuin voi odottaa sanovan ja niinkuin sanovat kaikki ne, jotka harjoittavat asetointa, niinkuin teidän armonne sitä harjoittaa, vaeltavan ritarin nimellä...