Part 15

Ah armas toivo parhain, sä, jonka voima vaaroissakin kesti, mi riensit ohi harhain ja omaa tietäs kuljit ikuisesti, oi kestä väsymättä, vaikk' uhkaavasti kuolo nostaa kättä.

Ei kurjaa orjaniestä voi koskaan voitonseppel kunnioittaa, ei onni kohtaa miestä, ken kohtaloaan vastustella koittaa vain joutenoloon taipuin ja velttouden hekkumahan vaipuin.

Ei väärin ole laisin, vaikk' onkin kallis rakkauden hinta, sill' aarre ainokaisin se pääll' on maan, sen hurma suloisinta, ja uskotaanhan tähän: on arvotonta, mikä maksaa vähän.

Kuin horjumaton lempi kaikk' esteet eessään voitokkaasti kohtaa, niin tahto rautaisempi mua kohti lemmen voittomaata johtaa, ja uskon viimein täältä mä taivaan löytäväni maankin päältä.

Siihen ääni vaikeni, ja Clara alkoi taas nyyhkyttää. Tämä sytytti Dorotean mieleen sitäkin suuremman halun saada tietää, mikä oli syynä tuohon kauniiseen lauluun ja tuohon katkeraan itkuun, ja siksi hän jälleen kysyi, mitä Clara oli äsken aikonut hänelle sanoa. Nyt Clara painoi Doroteaa kiinteämmin poveaan vasten peläten Luscindan kuulevan, vei suunsa aivan lähellä Dorotean korvaa, niin että voi puhua kaikessa rauhassa kenenkään toisen kuulematta, ja sanoi hänelle:

— Tuo laulaja, hyvä neiti, on erään Aragonian kuningaskunnassa asuvan aatelismiehen poika. Tällä aatelismiehellä on kaksi kartanoa, hän asui hallituskaupungissa vastapäätä isäni taloa, ja vaikka isäni piti talonsa ikkunoissa talvella uutimia ja kesällä sälekaihtimia, en tiedä, miten kävikään, mutta tämä herra, joka opiskeli yliopistossa, näki minut, en tiedä, kirkossako vai muualla, ja sanalla sanoen rakastui minuun ja ilmoitti sen minulle talonsa ikkunoista niin monilla merkeillä ja kyynelillä, että minun täytyi häntä uskoa, vieläpä kiintyäkin häneen, tietämättä, mitä hän oikeastaan minusta tahtoi. Hänen tekemiinsä merkkeihin kuului sekin, että hän laski toisen kätensä toiseen siten minulle ilmoittaen haluavansa mennä naimisiin minun kanssani, ja vai olisin ollut kovin iloinen, jos niin olisi tapahtunut, e tietänyt, kenelle asian ilmoittaisin, koska olin yksin ja äidistäni orpo, ja senvuoksi jätin asian sikseen antamat hänelle muuta suosionosoitusta kuin että isäni ja hänen isänsä ollessa poissa kotoa hiukan kohotin uudinta tai sälekaihdinta ja näyttäydyin hänelle kokonaan, mikä hänestä oli niin suuri onni, että hän tuntui siitä kerrassaan menettävän järkensä. Sitten lähestyi se aika, jolloin isäni piti lähteä matkaan, ja hän sai sen tietää, mutta ei minulta, sillä enhän minä voinut sitä hänelle mitenkään ilmoittaa. Hän sairastui, luullakseni surusta, ja niin minä en saanut nähdä häntä lähtöpäivänämme sanoakseni hänelle jäähyväisiä, vaikkapa vain katseella. Mutta oltuamme sitten kaksi päivää matkalla ja saavuttuamme erääseen majataloon päivänmatkan päässä täältä minä näin hänet majapaikan portilla puettuna muulirengiksi, ja niin luontevasti, että minun olisi ollut mahdoton häntä tuntea, ellei hänen kuvansa olisi ollut niin kirkkaana sydämessäni. Minä siis tunsin hänet, ihmettelin ja iloitsin; hän katseli minua salaa ja niin, ettei häntä huomannut isäni, jolta hän aina piiloutuu pyrkiessään lähelle minua matkalla ja majapaikoissa, ja minä, joka hyvin tiedän, kuka hän on, ja samalla ajattelen, että hän minun tähteni tekee jalkaisin niin vaivalloisen matkan, olen kuolla suruun, ja katseeni kääntyy aina sinne, minne hän suuntaa askelensa. Minä en tiedä, missä tarkoituksessa hän tulee, enkä voi arvata, kuinka hän on päässyt pois isänsä luota, joka rakastaa häntä sanomattomasti, koska hänellä ei ole ketään muuta perillistä ja koska poika sen ansaitsee, kuten teidän armonne tulee huomaamaan, kun hänet näette. Voin muuten sanoa, että hän ottaa kaikki, mitä laulaa, omasta päästänsä; olen näet kuullut kerrottavan, että hänellä on erittäin hyvät tiedot ja että hän on mainio runoilija. Ja on vielä laita niinkin, että aina, kuullessani hänen laulavan, värisen kuin lankavyyhti ja pelkään, että isäni tuntee hänet ja saa tiedon meidän kiintymyksestämme. Minä en ole eläissäni sanonut hänelle sanaakaan, mutta siitä huolimatta rakastan häntä niin, etten voi elää ilman häntä. Siinä, hyvä neiti, kaikki, mitä voin sanoa tuosta laulajasta, jonka ääni on teitä niin miellyttänyt, ja huomaattehan jo pelkästä äänestä, ettei hän ole mikään muulirenki, kuten sanotte, vaan sydänten ja tilusten herra, kuten teille jo sanoin.

— Älkää virkkako enää mitään, Doña Clara, — sanoi nyt Dorotea suudellen häntä lukemattomat kerrat — älkää virkkako mitään, sanon minä, vaan odottakaa uuden päivän koittoa; minä näet toivon Jumalan avulla voivani johtaa teidän asianne sellaiselle tolalle, että se päättyy niin onnellisesti kuin sen kunniallinen alku ansaitsee.

— Ah, hyvä neiti, — sanoi Doña Clara — kuinka sen voisikaan toivoa päättyvän, kun hänen isänsä on niin ylhäinen ja rikas, etten minä hänen mielestään varmaan kelpaa hänen poikansa palvelijattareksikaan, vielä vähemmin puolisoksi? Ja missään nimessä minä en suostu menemään naimisiin isäni tietämättä. Ainoa toivoni on, että tuo nuori mies kääntyy takaisin ja jättää minut; jos en häntä näkisi, niin pitkällä matkallamme kenties lieventyisi tuska, jota nyt tunnen, vaikka minun täytyy sanoa, ettei tämä kuvittelemani keino varmaankaan minua paljoa auta. Minä en tiedä, mitä hittoa tämä on ollut tai mistä tämä rakkaus, jota häntä kohtaan tunnen, on päässyt hiipimään sydämeeni, kun olen näin nuori ja hänkin vain tuollainen poika; minä näet uskon totisesti, että olemme ihan samanikäiset, ja minä en ole vielä täyttänyt kuuttatoista, sillä isä sanoo, että minä tulen niin vanhaksi vasta Pyhän Mikaelin päivänä.

Dorotea ei voinut olla nauramatta kuullessaan, kuinka lapsellisesti Doña Clara haasteli, ja sanoi hänelle:

— Levätkää nyt, pikku neiti, se vähän aikaa, mikä yöstä on vielä jäljellä; kun Jumala antaa meille uuden päivän, järjestämme asian, ellen minä ole aivan nolo.

Sitten he painuivat jälleen uneen, ja koko majatalossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ainoastaan emännän tytär ja hänen palvelijattarensa Maritornes olivat valveilla; he molemmat tiesivät jo, millainen hulluus Don Quijotea vaivasi ja että hän nyt istui ratsunsa selässä täysissä varuksissa majatalon edustalla pitäen vahtia, ja niin he päättivät tehdä hänelle jonkin kepposen tai ainakin kuluttaa vähän aikaa hupaisesti kuuntelemalla hänen hullutuksiaan.

Oli niin laita, ettei koko majatalossa ollut vainion puolella yhtään ikkunaa, vaan yksi ainoa ullakon luukku, josta oli tapana heittää rehua ulos. Tälle luukulle sijoittuivat molemmat neitsykäiset ja näkivät siitä, kuinka Don Quijote istui ratsullaan, peitsikorentoonsa nojaten, ja kuinka hän tavan takaa huokasi niin syvään ja tuskallisesti, että olisi luullut hänen heittävän henkensä joka huokauksella. He kuulivat myös hänen lausuvan pehmeällä, miellyttävällä ja hellällä äänellä:

— Oi minun valtiattareni, Dulcinea Tobosolainen, sinä kaiken kauneuden täydellisyys, kaiken ymmärryksen loppu ja huippu, sinä suurimman sulon sisältäjä, sinä kunniallisuuden aarreaitta ja sanalla sanoen kaiken sen hyvyyden, siveyden ja viehättäväisyyden perikuva, mitä maailmassa on! Mitä tekeekään nyt sinun armosi? Askartelevatko ehkä ajatuksesi sinun alamaisuuteesi annetussa ritarissa, joka on tahtonut syöksyä vapaaehtoisesti niin moniin vaaroihin, vain saadakseen sinua palvella? Kerro minulle hänestä, sinä kolmikasvoinen taivaanvalo![36] Sinä kenties katselet häntä nyt hänen näköpäänsä kauneutta kadehtien, kun hän, käyskellen jollakin upean palatsinsa parvella tai nojaten poveaan jonkin ulkoparvekkeen kaiteeseen, mietiskelee, miten saattaisi, siveyttään ja ylhäisyyttään loukkaamatta, viihdyttää tuskaa, jota tämä minun murheellinen sydämeni hänen tähtensä potee, millä autuudella voisi palkita kärsimyksiäni, miten lohduttaa minua, huolissani huokailevaa, ja, sanalla sanoen, miten voisi viedä minut kuolemasta elämään ja oikein palkita minun tekemäni palvelukset. Ja sinä, aurinko, joka nyt varmaan mitä kiireimmin valjastat orhejasi lähteäksesi liikkeelle anivarhain ja päästäksesi näkemään minun valtiatartani, minä rukoilen sinua tervehtimään häntä minun puolestani niin pian kuin hänet näet; mutta varo hänet nähdessäsi ja häntä tervehtiessäsi suutelemasta hänen kasvojansa, sillä siitä minä olen sinulle mustasukkaisempi kuin sinä olit sille kevytjalkaiselle kiittämättömälle,[37] jonka tähden sait niin ankarasti hikoilla ja juoksennella Tessalian tasangoilla tai Peneios-virran partailla; minä näet en oikein muista, missä sinä silloin harhailit mustasukkaisena ja rakastuneena.

Näin pitkälle Don Quijote oli ehtinyt valittis puheessaan, kun majatalonemännän tytär alkoi hänelle huhuilla ja sanoi:

— Hyvä herra, suvaitkoon teidän armonne tulla tänne lähemmäksi, jos teidän sopii.

Nuo merkit ja sanat kuultuaan Don Quijote käänsi päätänsä ja näki kuutamossa, joka silloin oli kirkkaimmillaan, kuinka häntä kutsuttiin luukusta, joka hänestä näytti ikkunalta, vieläpä kullatulla ristikolla varustetulta, niinkuin sopikin olla sellaisten rikkaitten linnain ikkunoiden, jollaiseksi hän tämän majatalon kuvitteli. Ja hänen hullu mielikuvituksensa sai hänet samassa luulemaan, että nyt jälleen, samoinkuin edellisellä kerralla, kaunis neito, tämän linnan herran tytär, lempensä voittamana tuli häneltä anomaan pyyntönsä täyttämistä, ja niin ajatellen, tahtoen välttää epäkohteliaisuuden ja kiittämättömyyden ilmausta, hän käänsi Rocinanten, ajoi luukun luo ja molemmat tytöt nähtyään lausui näin:

— Surkuttelen teitä, kaunis neito, että olette suunnannut lemmenaatoksenne taholle, missä niihin ei voida vastata niinkuin teidän suuri oivallisuutenne ja viehättäväisyytenne ansaitsee. Teidän ei kumminkaan pidä siitä syyttää tätä onnetonta vaeltavaa ritaria, jota rakkaus estää lahjoittamasta mielensä hellää kiintymystä kenellekään muulle kuin hänelle, joka teki hänestä sydämensä ehdottoman valtiattaren samassa tuokiossa, jona hänen silmänsä hänet näkivät. Suokaa minulle anteeksi, jalo neito, palatkaa makuusuojaanne ja olkaa vaatimatta minua osoittamaan suurempaa kiittämättömyyttä vielä selvemmin ilmaisemalla sitä halua, joka teidän sydämessänne kytee. Jos kumminkin löydätte minusta jotakin muuta, millä voin tyydyttää rakkautta, joka teissä minua varten elää, jotakin muuta kuin lempeä itseään, niin pyytäkää sitä minulta, sillä minä vannon tämän kaukana olevan suloisen viholliseni nimessä heti sen teille antavani, vaikka pyytäisitte minulta suortuvaa Medusan hiuksista, jotka olivat pelkkiä käärmeitä, tai itse auringon säteitä pieneen pulloon suljettuina.

— Ei neiti tarvitse mitään sellaista, herra ritari — virkkoi nyt Maritornes.

— Mitä hän sitten tarvitsee, älykäs palvelijaneito? kysyi Don Quijote.

— Ainoastaan toisen teidän kauniista käsistänne, — sanoi Maritornes — sen avulla viihdyttääkseen polttavaa kaipausta, joka on tuonut hänet tälle luukulle, vaikka hänen kunniansa joutuu siinä sellaiseen vaaraan, että hänen isänsä, jos hän olisi sen huomannut, olisi vähintään leikannut häneltä korvat.

— Sen haluaisin nähdä! — vastasi Don Quijote. — Mutta hän varmaan varoo niin tekemästä, ellei tahdo kärsiä kauheinta kuolemaa, mitä yksikään isä on milloinkaan maailmassa kärsinyt, rangaistukseksi siitä, että on koskenut rakastuneen tyttärensä hentoihin jäseniin.

Maritornes otaksui varmaan, että Don Quijote ojentaisi hänelle kätensä, niinkuin hän oli pyytänyt, päätti mielessään, mitä tekisi, astui alas luukulta, meni talliin, mistä nouti Sancho Panzan aasin marhaminnan, ja palasi sitten nopeasti luukulle Don Quijoten juuri noustua seisomaan Rocinanten satulaan ulottuakseen kädellään ristikkoikkunaan, missä hän kuvitteli lemmensairaan neidon olevan. Ojentaessaan hänelle kättään hän sanoi:

— Ottakaa, kaunis neito, tämä käsi tai oikeammin tämä kaikkien maailman pahantekijöitten kuritusvitsa, ottakaa tämä käsi, sanon minä, jota ei ole koskettanut kenenkään toisen naisen käsi, ei edes hänen, joka täydellisesti vallitsee minun koko ruumistani. Minä en ojenna sitä teille suudeltavaksi, vaan sitä varten, että katselisitte sen jänteitten kudosta, sen toisiinsa liittyviä lihaksia ja sen suuria ja voimakkaita suonia, mistä kaikesta voitte päättää, millainen väkevyys täytyy olla käsivarressa, johon kuuluu sellainen käsi.

— Se kohta nähdään — sanoi Maritornes. Hän teki marhamintaan silmukan, pisti sen Don Quijoten ranteen ympärille, astui sitten alas luukulta ja sitoi marhaminnan toisen pään oikein lujasti ullakon oven salpaan. Don Quijote tunsi ranteessaan karkean nuoran ja sanoi:

— Minusta tuntuu, että teidän armonne pikemmin raapii kuin hyväilee minun kättäni; älkää kohdelko sitä niin ynseästi, sillä eihän se ole syypää siihen pahaan, jota minun taipumaton mieleni teille tekee, eikä ole oikein, että kostatte koko suuttumuksenne niin vähäiselle ruumiin jäsenelle. Muistakaa, ettei se, joka oikein rakastaa, voi niin pahoin kostaa.

Mutta näitä Don Quijoten puheita ei kuunnellut enää kukaan, sillä Maritornes ja toinen tyttö lähtivät hänet sidottuaan tiehensä, nauruun pakahtumaisillaan, ja jättivät hänet siihen niin hyvin sidotuksi, että hänen oli mahdoton päästä irti.

Siinä hän nyt seisoi, kuten sanottu, Rocinanten selässä, koko käsivarsi pistettynä luukusta sisään, ranne sidottuna ja kiinnitettynä oven salpaan, kamalasti peläten ja ollen huolissaan, että Rocinante voisi liikahtaa puoleen tai toiseen, jolloin hän jäisi käsivarrestaan riippumaan. Hän ei siis uskaltanut hievahtaakaan, vaikka Rocinante oli niin kärsivällinen ja rauhallinen, että aivan hyvin voi otaksua sen seisovan liikkumatta sata vuotta. Huomattuaan olevansa kahlehdittu ja havaittuaan, että naiset olivat menneet menojaan, Don Quijote alkoi kuvitella, että tämä kaikki oli noituutta samoinkuin edellisellä kerralla, jolloin se muulinajaja eli noiduttu mauri oli hänet möyhentänyt tässä samassa linnassa, ja hän kirosi itsekseen vähää älyään ja huonoa arvostelukykyään, kun oli uskaltanut tulla tähän linnaan toisen kerran, vaikka hänen oli jo ensimmäisellä kerralla käynyt niin huonosti, sillä olihan vaeltavien ritarien noudattama sääntö, että he, käytyään johonkin seikkailuun ja siitä huonosti suoriuduttuaan, katsoivat tämän merkiksi siitä, ettei seikkailu ollut tarkoitettu heille, vaan toisille, joten heidän ei suinkaan tarvinnut käydä toista kertaa yrittämään. Kaikesta huolimatta hän kiskoi käsivarttaan nähdäkseen, saisiko sen vapaaksi; mutta se oli sidottu niin hyvin, että kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Totta kyllä, että hän kiskoi varovasti, jottei Rocinante liikahtaisi, ja selvää oli, että hän, vaikka olisikin halunnut istuutua ja sijoittua satulaan, voi ainoastaan seisoa, ellei mielinyt silpoa käsivarttaan.

Nyt hän toivoi itselleen Amadiin miekkaa, johon ei mikään noituus pystynyt, nyt hän kiroili kovaa kohtaloaan, nyt hän kuvitteli liioitellen, kuinka kovin häntä kaivattiin maailmassa sinä aikana, joka hänen täytyi viettää tässä noiduttuna — hän näet varmaan uskoi olevansa noiduttu — nyt hän jälleen muisteli rakastettuansa Dulcinea Tobosolaista, nyt hän huusi avukseen kelpo aseenkantajaansa Sancho Panzaa, joka oli oikaissut itsensä aasinsa satulan päälle ja vaipunut niin sikeään uneen, ettei sillä hetkellä muistanut edes äitiä, joka oli hänet synnyttänyt, nyt hän kutsui avukseen tietäjiä Lirgandeoa ja Alquifea, nyt hän rukoili pelastajakseen hyvää ystävätärtään Urgandaa, ja aamun koittaessa hän oli siinä yhä niin epätoivoisena ja suunniltaan, että mylvi kuin härkä, koska ei uskonut päivän tullen saavansa mitään apua hätäänsä; hän näet luuli tämän vaivan kestävän ikuisesti, sillä hän piti itseään noiduttuna. Tätä luuloa vahvisti se, ettei Rocinante liikahtanut vähän vähääkään, ja ritari uskoi, että heidän täytyisi seisoa siinä, hänen ja hänen ratsunsa, syömättä, juomatta ja nukkumatta, kunnes tähtien paha vaikutus menisi ohi tai joku toinen vielä suurempi velho päästäisi hänet tästä lumouksesta.

Siinä luulossaan hän kumminkin pahoin erehtyi, sillä päivä oli tuskin alkanut koittaa, kun majatalon portille saapui ratsain neljä hyvissä vaatteissa ja varuksissa olevaa miestä, pyssyt satulankaarella. He kolkuttivat majatalon porttia, joka vielä oli kiinni, ankarasti siihen iskien, ja sen huomattuaan Don Quijote huusi heille käskevällä ja kuuluvalla äänellä paikaltaan, missä hän yhä seisoi vahdissa:

— Ritarit tai aseenkantajat tai mitä lienettekään, teillä ei ole mitään aihetta kolkuttaa tämän linnan porttia, sillä riittävän selvää on, että tähän vuorokauden aikaan ne henkilöt, joita linnassa on, nukkuvat tai ettei pidetä tapana avata linnoituksia, ennenkuin aurinko levittää valoaan yli koko maanpiirin. Väistykää siis pois ja odottakaa, kunnes päivä vaikenee; sitten saamme nähdä, onko oikein ja kohtuullista, että teille avataan, vai ei.

— Mikä pirun linnoitus tai linna tämä on, — sanoi eräs tulijoista — että meitä vaaditaan noudattamaan sellaisia muodollisuuksia? Jos olette majatalon isäntä, käskekää avaamaan; me olemme matkustavaisia ja haluamme vain saada hevosillemme apetta ja lähteä sitten matkaa jatkamaan, sillä meillä on kiire.

— Olenko minä teistä, herrat ritarit, majatalonisännän näköinen? — kysyi Don Quijote.

— En tiedä, minkä näköinen olette, — vastasi toinen — mutta sen tiedän, että puhutte hulluja, kun nimitätte tätä majataloa linnaksi.

— Se on linna, — vastasi Don Quijote — vieläpä kaikkein parhaimpia koko tässä maakunnassa; ja siinä on henkilöitä, joilla on ollut valtikka kädessä ja kruunu päässä.

— Parempi olisi päinvastoin; — sanoi matkamies ‒ valtikka päässä ja kruunu kädessä. Taitaa lopultakin olla niin laita, että siellä on joukko näyttelijöitä, joilla on usein niitä kruunuja ja valtikoita, joista puhutte; tämä majatalo on niin pieni ja siinä vallitsee niin syvä hiljaisuus, etten minä usko sinne yöpyvän sellaisia henkilöitä, jotka todella ansaitsevat kruunun ja valtikan.

— Te tunnette huonosti maailmaa, — virkkoi Don Quijote — koska teille ovat vieraat ne seikat, joita yleisesti sattuu vaeltaville ritareille.

Toiset kysyjän seurassa olevat väsyivät hänen keskusteluunsa Don Quijoten kanssa ja alkoivat senvuoksi jälleen kolkuttaa, ja niin ankarasti, että siihen heräsi isäntä ja samoin kaikki muut majatalossa olevat. Isäntä nousi kysymään, kuka siellä kolkutti. Juuri silloin sattui, että eräs niistä hevosista, joilla nuo neljä kolkuttajaa olivat tulleet, lähestyi Rocinantea haistellakseen sitä sen seisoessa siinä alakuloisena ja surullisena, korvat lerpallaan, kannattaen uljasta isäntäänsä paikaltaan liikahtamatta; ja Rocinante, joka sekin loppujen lopuksi oli lihaa ja verta, vaikka näytti olevan puuta, ei voinut olla jotakin tuntematta ja haisteli puolestaan sitä, joka tuli niin hellästi tervehtimään. Mutta Rocinante oli tuskin ehtinyt hiukan liikahtaa, kun Don Quijoten lähellä toisiaan olevat jalat loittonivat toisistaan ja luiskahtivat pois satulasta, joten hän olisi syöksynyt maahan, ellei olisi jäänyt riippumaan käsivarrestaan. Se tuotti hänelle niin ankaraa tuskaa, että hänestä tuntui kuin hänen ranteensa olisi leikattu poikki tai hänen käsivartensa väännetty irti; hän näet tuli niin lähelle maata, että hänen jalkansa sitä hipoivat, mutta siitä oli hänelle vain vahinkoa, sillä huomatessaan, kuinka vähältä piti, ettei hän voinut laskea jalkapohjiaan maahan, hän ponnisteli ja ojenteli itseään niin paljon kuin suinkin voi ulottuakseen maahan, aivan samoinkuin ne, jotka kärsivät venytyskidutusta ja ovat niin ripustetut, että heidän jalkansa melkein koskettavat permantoa; hekin lisäävät itse tuskaansa yrittämällä ojentaa itseään, sen toivon pettäminä, joka heille uskottelee, että he ulottuvat maahan, kun vain vähänkin itseään vielä venyttävät.

Neljäsviidettä luku,

jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista tapahtumista.

Don Quijote parkui niin kamalasti, että majatalon isäntä avasi portin mitä pikimmin ja tuli aivan säikähtyneenä ulos katsomaan, kuka sillä tavalla huusi; ja ulkopuolella olevat tekivät samoin. Maritornes, joka jo oli meluun herännyt ja aavisti, mitä oli tapahtumassa, meni ullakolle ja irroitti kenenkään näkemättä Don Quijotea kannattavan kahleen, ja niin tämä heti putosi maahan isännän ja matkustavaisten nähden, jotka tulivat hänen luokseen ja kysyivät, mikä häntä vaivasi, kun hän niin kovin huusi. Hän ei vastannut mitään, vaan tempasi nuoran pois ranteestaan, nousi seisomaan, astui Rocinanten satulaan, otti kilven käsivarrelleen, kohotti peitsensä tanaan, teki ison kierroksen ulos vainiolle, palasi ajaen lyhyttä laukkaa ja sanoi:

— Ken ikänä väittää, että minut on noiduttu täydellä oikeudella, hänet minä julistan valehtelijaksi, vaadin hänet peruuttamaan sanansa ja haastan hänet kaksintaisteluun, jos valtiattareni prinsessa Minomicóna antaa minulle siihen luvan.

Äsken saapuneet matkustajat ihmettelivät Don Quijoten sanoja, mutta majatalon isäntä lopetti heidän ihmettelynsä ilmoittamalla heille, kuka Don Quijote oli ja ettei hänestä tarvinnut välittää, koska hän ei ollut järjissään.

He kysyivät majatalon isännältä, oliko tähän majataloon ehkä saapunut noin viidentoista vuoden ikäinen poika, joka oli puettu muulirengiksi ja jolla oli sellaiset ja sellaiset tuntomerkit, ja he mainitsivat juuri ne, jotka sopivat Doña Claran rakastajaan. Isäntä sanoi majatalossa olevan niin paljon väkeä, ettei hän ollut tullut nähneeksi sitä, jota he tiedustelivat. Mutta samassa eräs heistä näki vaunut, joissa ylituomari oli tullut, ja sanoi:

— Hänen täytyy varmaan olla täällä, sillä nämä ovat ne vaunut, joita hänen sanotaan seuraavan; yksi meistä jääköön portille, me toiset menemme sisään häntä etsimään, ja olisipa hyvä sekin, jos joku meistä kiertäisi majataloa, niin ettei hän pääse pakenemaan pihamuurin yli.

— Tehdään niin — vastasi eräs heistä.

Kaksi heistä meni nyt sisään, yksi jäi portille, ja neljäs lähti kiertämään majataloa. Isäntä näki tämän kaiken, mutta ei voinut käsittää, miksi ryhdyttiin sellaisiin toimenpiteisiin, vaikka hän kyllä arvasi heidän etsivän sitä nuorukaista, jonka tunnusmerkit he olivat hänelle maininneet.

Nyt oli jo tullut täysi päivä, ja siitä syystä sekä Don Quijoten aikaansaaman melun vuoksi kaikki olivat valveilla ja nousemassa, ennen muita Doña Clara ja Dorotea, jotka olivat nukkuneet yönsä huonosti, toinen siksi, että tiesi rakastajansa olevan niin lähellä, toinen siksi, että halusi kovin mielellään saada hänet nähdä. Don Quijote, joka huomasi, ettei yksikään neljästä matkustavaisesta hänestä välittänyt eikä vastannut hänen haasteeseensa, oli kerrassaan menehtyä raivoisaan vihaan ja mieliharmiin. Jos hän olisi ritarikuntansa säännöistä nähnyt, että vaeltavalla ritarilla oli laillinen oikeus käydä ja ryhtyä uuteen seikkailuun, vaikka hän on antanut sanansa ja lupauksensa olla niin tekemättä, kunnes on saattanut päätökseen sen, jonka on jo ottanut suorittaakseen, hän olisi käynyt heidän kaikkien kimppuun ja olisi pakottanut heidät vastaamaan, tahtoivat tai eivät. Mutta nyt hänestä ei tuntunut sopivalta eikä oikealta aloittaa mitään uutta yritystä, ennenkuin oli toimittanut Minomicónalle takaisin hänen valtakuntansa, ja siksi hänen täytyi olla vaiti ja rauhallisena odottaa, mihin näiden matkustavaisten toimenpiteet tähtäsivät. Eräs heistä löysi vihdoin etsityn nuorukaisen, joka nukkui erään muulirengin vieressä ollenkaan arvaamatta, että kukaan saattoi häntä etsiä, vielä vähemmin löytää. Mies tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:

— Totisesti, herra Don Luis, teidän yllänne olevat vaatteet sopivat hyvin teidän säätyynne, ja vuode, josta teidät löydän, vastaa erinomaisesti äitinne teille antamaa huolellista kasvatusta.

Poika hieroi unisia silmiään, katseli pitkän aikaa miestä, joka oli häntä ravistellut, ja tunsi hänet heti isänsä palvelijaksi; siitä hän säikähti niin, ettei pitkään aikaan osannut sanoa hänelle sanaakaan. Palvelija jatkoi:

— Tässä ei ole mitään muuta tekemistä, herra Don Luis, kuin olla kärsivällinen ja lähteä takaisin kotiin, ellei teidän armonne mieli nähdä, että isänne, minun isäntäni, muuttaa täältä toiseen maailmaan; muuhun näet ei voi otaksua johtavan sen surun, jonka vallassa hän on teidän poistuttuanne.

— Mutta kuinka sai isäni tietää, — virkkoi Don Luis — että minä olin lähtenyt tätä tietä ja tässä asussa?

— Eräs ylioppilas, — vastasi palvelija — jolle te olitte maininnut aiheestanne, ilmaisi sen tuntien sääliä nähdessään, kuinka isänne suri ja kaipasi teitä. Hän lähetti heti neljä palvelijaansa etsimään teitä, ja me olemme nyt kaikki teidän palveluksessanne, sanomattoman iloisina, että voimme palata suoritettuamme tehtävämme niin hyvin, koska voimme tuoda teidät niiden silmien eteen, jotka teitä niin kovin rakastavat.

— Tapahtuu niinkuin minä tahdon tai niinkuin taivas määrää — vastasi Don Luis.

— Mitä on teillä tahtomista tai mitä on taivaalla määräämistä muuta kuin että suostutte palaamaan? Eihän ole mitään muuta mahdollisuutta.

Koko tämän heidän keskustelunsa kuuli muulirenki, jonka vieressä Don Luis makasi. Hän nousi ja meni kertomaan tapahtumasta Don Fernandolle, Cardeniolle ja muille, jotka olivat jo pukeutuneet, ilmoittaen heille, että vieras mies puhutteli nuorukaista arvonimellä Don, ja kertoen, mitä he olivat sanoneet, että mies tahtoi viedä nuorukaisen takaisin hänen isänsä kotiin ja ettei poika siihen suostunut. Tästä syystä ja sen vuoksi, mitä tiedettiin hänestä ja taivaan hänelle lahjoittamasta kauniista lauluäänestä, kaikkien teki kovin mieli saada tarkempaa selkoa, kuka hän oli, vieläpä auttaakin häntä, jos hänelle aiottiin tehdä jonkinlaista väkivaltaa, ja niin he lähtivät sinne, missä hän yhä keskusteli ja kiisteli palvelijansa kanssa. Samassa tuli huoneestaan ulos Dorotea ja hänen jäljessään Doña Clara aivan hämmentyneenä. Dorotea vei Cardenion syrjään ja kertoi hänelle lyhyesti laulajan ja Doña Claran tarinan, kertoi myös mitä oli tapahtunut, nimittäin, että hänen isänsä palvelijat olivat tulleet häntä etsimään, ja sanoi tuon niin äänekkäästi, että Clara sen kuuli. Hän joutui siitä niin suunniltaan, että olisi kaatunut lattiaan, ellei Dorotea olisi kiiruhtanut häntä tukemaan. Cardenio kehoitti Doroteaa lähtemään hänen kanssaan takaisin huoneeseen luvaten parhaansa mukaan saattaa asioita järjestykseen, ja he tekivät niin.

Ne neljä miestä, jotka olivat tulleet Don Luisia etsimään, olivat jo kaikki majatalossa ja hänen ympärillään ja kehoittivat häntä viipymättä palaamaan kotiin lohduttamaan isäänsä. Hän vastasi, ettei missään tapauksessa voinut niin tehdä, ennenkuin oli saattanut päätökseen erään asian, joka koski hänen henkeänsä, kunniaansa ja sieluansa. Palvelijat ahdistivat häntä entistä innokkaammin, sanoen, etteivät missään tapauksessa palaisi ilman häntä, vaan veisivät hänet mukanaan, tahtoipa hän tai ei.

— Sitä ette voi tehdä, — vastasi Don Luis — ellette vie minua kuolleena, vaikka oikeastaan viette minut hengetönnä, veittepä miten tahansa.

Sillävälin olivat kiistelevien luo kerääntyneet kaikki muut majatalossa olevat, nimittäin Cardenio, Don Fernando seuralaisineen, ylituomari, kirkkoherra, parturi ja Don Quijote, joka nyt oli sitä mieltä, ettei linnaa tarvinnut enää vahtia. Cardenio, joka jo tunsi nuorukaisen tarinan, kysyi niiltä, jotka tahtoivat ottaa hänet matkaansa, mistä syystä he tahtoivat viedä pojan vasten hänen tahtoaan.

— Syynä on se, — vastasi eräs heistä — että haluamme säilyttää hengissä hänen isänsä, joka tämän nuoren herran kotoa karattua on vaarassa menehtyä suruun.

Siihen virkkoi Don Luis:

— Ei ole mitään aihetta tehdä tässä selkoa minun asioistani. Minä olen vapaa ja palaan kotiin, jos niin haluan; jos en halua, ei kukaan teistä voi minua siihen pakottaa.

— Sen tekee teidän armonne oma järki, — vastasi mies — ja ellei se riitäkään taivuttamaan teidän armoanne, riittää se kumminkin siihen, että me saamme suoritetuksi, mitä varten olemme tulleet ja niihin olemme velvolliset.

— Ottakaamme nyt tästä asiasta selko juurta jaksain — virkkoi ylituomari.

Mutta palvelija, joka tunsi hänet isäntänsä naapuriksi, vastasi:

— Eikö teidän armonne, herra ylituomari, tunne tätä nuorta herraa? Hän on naapurinne poika, joka on karannut kotoaan pukeutuneena vaatteisiin, jotka ovat hänen arvoonsa aivan sopimattomat, kuten teidän armonne voi nähdä.

Ylituomari katseli nyt nuorta miestä tarkkaavammin, tunsi hänet, sulki hänet syliinsä ja sanoi:

— Mitä lapsellisuuksia nämä ovat, herra Don Luis, tai millaiset tärkeät syyt ovat saaneet teidät lähtemään matkaan tällä tavalla ja tässä asussa, joka ylen huonosti vastaa säätyänne?