Part 2

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin, jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa, antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin, mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa, ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua, että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin, samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta, että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion, joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista. Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet. Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio, kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa, ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista; häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät. Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.

Minun vielä ollessani kaupungissa, tietämättä mitä tehdä, kun en löytänyt Don Fernandoa, tuli korviini julkinen kuulutus, missä luvattiin suuri palkinto sille, joka löytäisi minut, mainittiin minun ikäni ja kuvailtiin pukua, joka oli ylläni; sitäpaitsi kuulin sanottavan, että nuori saattelijani oli vienyt minut pois vanhempieni luota, mikä seikka kovin koski minuun, sillä siitä näin, kuinka maineeni oli menoteillään, koska ei siinä kyllin, että olin pakoni vuoksi sen menettänyt, vaan lisäksi tuli vielä tieto, että olin karannut henkilön kanssa, joka oli niin alhainen eikä suinkaan ansainnut hellää kiintymystäni. Kuultuani kuulutuksen minä lähdin heti pois kaupungista palvelijani kanssa, jonka minulle vakuuttama uskollisuus näytti jo alkavan horjua, ja sinä yönä me tulimme tämän vuoriston tiheimpään metsään, koska pelkäsimme, että meidät löydettäisiin. Mutta onnettomuus, kuten sanotaan, kutsuu toista, kovan kohtalon loppu on tavallisesti uuden vielä pahemman alku, ja niin kävi nyt minun. Kun näet hyvä palvelijani, joka oli siihen saakka ollut uskollinen ja luotettava, näki minut tässä autiossa seudussa, niin hän yritti pikemmin oman konnamaisuutensa kuin minun kauneuteni yllyttämänä käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka tämä erämaa hänen nähdäkseen soi, ja ahdisti minua lemmentunnustuksillaan ollenkaan häpeämättä, pelkäämättä Jumalaa ja kunnioittamatta minua, ja kuullessaan minun vastaavan hänen julkeisiin ehdotuksiinsa jyrkin ja soveliain sanoin hän luopui hartaista pyynnöistä, joilla oli aluksi luullut jotakin saavuttavansa, ja alkoi käyttää väkivaltaa. Mutta vanhurskas taivas, joka harvoin, jos milloinkaan, jättää huomioonottamatta ja suosimatta vilpittömiä aikeita, auttoi minuakin niin, että vähiä voimiani vain hiukan ponnistaen syöksin hänet alas jyrkänteeltä, jättäen hänet sinne makaamaan, en tiedä, kuolleenako vai elävänä. Sitten lähdin, nopeammin kuin säikähdykseni ja uupumukseni tuntui sallivan, kauemmaksi tähän vuoristoon, ajattelematta ja suunnittelematta mitään muuta kuin tänne piiloutumista paetakseni isääni ja niitä, jotka hänen toimestaan minua etsivät. En tiedä, kuinka monta kuukautta on kulunut siitä, kun näissä aikeissa saavuin tänne, missä tapasin erään karjanomistajan, joka vei minut palvelijakseen erääseen tämän vuoriston keskellä sijaitsevaan kylään ja jonka palveluksessa olen ollut koko tämän ajan paimenpoikana, yrittäen aina pysytellä ulkosalla salatakseni hiuksiani, jotka nyt niin arvaamattani paljastivat minut teille. Uutteruuteni ja varovaisuuteni oli kuitenkin aivan turhaa, sillä isäntäni sai selville, etten ollut mies, ja silloin häneen iski sama paha ajatus kuin palvelijaani; mutta, koska sallimus ei aina suo vaikeuksien keralla keinoa niiden selvittämiseksi, en löytänyt mitään jyrkännettä tai kuilua syöstäkseni alas isäntäni ja päästääkseni hänet vaivastaan, niinkuin olin löytänyt palvelijaani varten, ja siksi pidin vähempänä vaikeutena poistua hänen luotaan ja kätkeytyä jälleen tähän jylhään seutuun kuin yrittää voimaini ja puolustelujeni avulla hänestä suoriutua. Painuin siis jälleen metsän suojaan etsiäkseni sieltä paikkaa, missä voisin aivan esteettömästi huokaillen ja itkien rukoilla taivasta armahtamaan onnettomuuttani sekä suomaan minulle voimia ja apua siitä pääsemään, tai päättääkseni päiväni tässä erämaassa, niin ettei jäisi jälkeäkään tästä kurjasta, joka on aivan syyttömästi antanut aihetta siihen, että hänestä puhutaan ja häntä panetellaan sekä kotiseudulla että vierailla paikkakunnilla.

Yhdeksäskolmatta luku,

missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

— Tämä, hyvät herrat, on totuudenmukainen kertomus onnettomasta kohtalostani; harkitkaa ja ratkaiskaa nyt, eikö minulla ollut riittävästi aihetta korviinne kantautuneisiin huokauksiin, kuulemiinne sanoihin ja silmistäni vuotaneisiin kyyneliin, vaikka niitä kaikkia olisi ollut vielä runsaamminkin. Ottaen huomioon onnettomuuteni laadun te varmaan oivallatte, että lohdutus on turhaa, koska siihen ei löydy mitään apua. Pyydän teitä vain (ja te voitte, kuten teidän tuleekin, sen varsin helposti tehdä) neuvomaan minua, missä voin säilyä hengissä menehtymättä pelkoon ja vapistukseen, joka minut valtaa, kun ajattelen, että etsijäni minut tapaavat; vaikka näet tiedän vanhempieni hellän rakkauden olevan varmana takeena siitä, että he ottaisivat minut hyvin vastaan, on se häpeäntunne, jonka valtaan joudun vain ajatellessanikin, että minun on astuminen heidän luokseen toisenlaisena kuin he olivat toivoneet, niin ankara, että mieluummin pakenen iäksi heidän näkyvistään kuin tulen heidän silmiensä eteen mielessäni ajatus, että he katsovat minun luopuneen siitä kunniallisuudesta, jota he olivat varmaan minulta odottaneet.

Niin sanottuaan hän vaikeni, ja hänen kasvonsa peitti puna, joka sangen selvästi ilmaisi hänen sielunsa tuskaa ja häpeää. Hänen kuuntelijansa puolestaan säälivät samoinkuin ihmettelivätkin hänen kovaa kohtaloaan, ja vaikka kirkkoherran teki mieli heti häntä lohduttaa ja neuvoa, puuttui ensinnä puheeseen Cardenio kysyen:

— Sinäkö, señora, siis olet kaunis Dorotea, rikkaan Clenardon ainoa tytär?

Dorotea joutui ihmeisiinsä kuullessaan mainittavan isänsä nimen ja nähdessään, kuinka mitätön oli sen mainitsija; onhan näet jo aikaisemmin kerrottu, miten kehnoissa pukimissa Cardenio oli. Niinpä Dorotea virkkoikin hänelle:

‒ Entä kuka olette te, ystäväni, joka näytte tuntevan isäni nimen? Ellen väärin muista, en ole onnettomuudestani kertoessani sitä kertaakaan maininnut.

‒ Minä — vastasi Cardenio — olen se poloinen, jota Luscinda, mikäli te, señora, meille kerroitte, sanoi puolisokseen. Minä olen onneton Cardenio; ja sama henkilö, joka saattoi teidät nykyiseen onnettomaan tilaanne, on petollisuudellaan tehnyt minusta sellaisen kuin näette, repaleisen, alastoman, kaikkea inhimillistä lohdutusta vailla olevan olennon ja, mikä pahinta, järjettömän, sillä järkeni on selvä ainoastaan silloin, kun taivas salin minun lyhyen ajan sitä nauttia. Minä olin läsnä Don Fernandon suorittaessa petostaan, Dorotea, ja minä kuuntelin, suostuisiko Luscinda hänen puolisokseen lausumalla myöntösanansa. En uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseni, mihin hänen pyörtymisensä johtaisi tai miten vaikuttaisi hänen povestaan löydetty kirje, sillä sieluni ei ollut kyllin luja kestääkseen niin monta onnettomuutta yhdellä kertaa. Siksi jätinkin talon ja kärsivällisyyden, annoin kirjoittamani kirjeen vierasystävälleni, jota pyysin toimittamaan sen Luscindalle, ja lähdin tähän erämaahan aikoen täällä lopettaa elämäni, jota siitä hetkestä inhosin kuin verivihollistani. Kohtalo ei kumminkaan ole suvainnut ottaa sitä minulta, vaan on tyytynyt viemään järjen, kenties siitä syystä, että tahtoi säästää minut tähän onnelliseen hetkeen, jona olen saanut kohdata teidät. Jos näet on totta, mitä olette kertonut, kuten uskon olevan, on myös mahdollista, että taivas on varannut onnettomuuksiimme paremman päätöksen kuin luulemme. Kun kerran Luscinda ei voi mennä naimisiin Don Fernandon kanssa, koska on minun omani, eikä Don Fernando hänen kanssaan, koska on teidän, ja kun hän on niin julkisesti seikan ilmoittanut, voimme kaiketi toivoa, että taivas antaa meille omamme takaisin sen ollessa vielä koskematta, vieraan omaksi joutumatta ja tuhoutumatta. Ja koska meillä on tämä lohdutus, joka ei johdu mistään kaukaisesta toiveesta eikä perustu mielettömiin haaveisiin, rukoilen teitä, señora, tekemään kunniallisessa mielessänne toisen päätöksen, niinkuin aion tehdä minä, varautuen odottamaan parempaa onnea, sillä minä vannon teille, niin totta kuin olen ritari ja kristitty, etten jätä teitä, ennenkuin näen teidän saaneen omaksenne Don Fernandon, ja ellen voi järjen sanoilla saada häntä tajuamaan, mitä hän on teille velkaa, käytän hyväkseni ritariarvoni minulle suomaa vapautta oikeudenmukaisesti haastamalla hänet kaksintaisteluun hänen teille tekemänsä vääryyden vuoksi, huolimatta muistella kokemaani solvausta, jonka kostamisen jätän taivaan tehtäväksi käyden auttamaan teitä täällä maan päällä.

Cardenion sanat saivat kerrassaan hämmästyksen valtaan Dorotean. Hän ei tietänyt, miten kiittäisi niin suurenmoisesta auliudesta, ja aikoi tarttua hänen jalkoihinsa niitä suudellakseen. Cardenio ei kumminkaan sitä sallinut, ja lisensiaatti vastasi heidän molempien puolesta, sanoi täysin hyväksyvänsä Cardenion jalon ehdotuksen ja ennen kaikkea pyysi, neuvoi ja vannotti Doroteaa lähtemään kanssaan hänen kyläänsä, missä voisivat hankkia, mitä heiltä puuttui, ja missä pidettäisiin neuvoa, kuinka etsittäisiin Don Fernandoa tai vietäisiin Dorotea vanhempiensa luo tai tehtäisiin, mitä sopivaksi katsottaisiin. Cardenio ja Dorotea kiittivät häntä ja hyväksyivät tämän suosiollisen tarjouksen. Parturi, joka oli kaiken aikaa ollut vaiti ja ihmetyksen vallassa, lausui nyt hänkin suopeita sanojaan ja tarjoutui yhtä auliisti kuin kirkkoherra palvelemaan heitä kaikin puolin, mikäli voi toimia heidän hyödykseen; hän kertoi myös lyhyesti, miksi he olivat tänne tulleet, mainitsi Don Quijoten merkillisen hulluuden ja että he nyt odottivat hänen aseenkantajaansa, joka oli lähtenyt häntä etsimään. Cardenio muisti kuin unennäkönsä sen kiistan, johon oli joutunut Don Quijoten kanssa, ja kertoi siitä toisille, osaamatta kumminkaan sanoa, mikä oli ollut riidan aiheena. Samassa he kuulivat huutoja ja tunsivat huutajan Sancho Panzaksi, joka ei ollut löytänyt heitä siitä, mihin oli heidät jättänyt, ja senvuoksi nyt äänekkäästi huikkaili. He lähtivät häntä vastaan, ja heidän tiedusteltuaan, miten oli Don Quijoten laita, Sancho kertoi, että isäntä oli hänen saapuessaan ollut paljaalla paidallaan, laihana, ihan keltaisena ja nälkiintyneenä, huokailemassa valtiatartaan Dulcineaa, ja että hän, vaikka Sancho oli selittänyt valtiattaren vaativan häntä poistumaan näiltä tienoilta ja lähtemään Tobosoon, missä Dulcinea häntä odotti, oli vastannut lujasti päättäneensä olla ilmaantumatta hänen ihanuutensa eteen, kunnes oli suorittanut mainetöitä, jotka tekisivät hänet neidon suosion ansainneeksi. Jos asiat menisivät tätä menoaan, oli Sanchon mielestä vaara tarjona, ettei Don Quijotesta tulisikaan keisaria, kuten hänen velvollisuutensa vaati, eikä edes arkkipiispaa, mikä oli vähin mahdollisuus, ja siitä syystä hän kehoitti harkitsemaan, mitä oli tehtävä, jotta hänet saataisiin sieltä pois. Lisensiaatti vakuutti, että Sancho voi olla aivan huoletta, sillä he kyllä veisivät hänet sieltä pois, tahtoipa tai ei. Hän kertoi sitten Cardeniolle ja Dorotealle, mitä he olivat suunnitelleet Don Quijoten parantamiseksi tai ainakin voidakseen kuljettaa hänet kotiinsa. Siihen virkkoi Dorotea, että hän voisi esittää apuatarvitsevan neidin osaa paremmin kuin parturi, että hänellä sitäpaitsi oli mukanaan vaatteita, jotka tekivät näytännön aivan luontevaksi, ja että he saivat huoletta jättää hänen asiakseen kaikki, mitä tarvittiin heidän aikomuksensa toteuttamiseksi; hän näet oli lukenut paljon ritariromaaneja ja tunsi varsin hyvin sen kieliparren, jota hädänalaiset neidit käyttivät pyytäessään vaeltavilta ritareilta suosiollista apua.

‒ Niinpä ei muuta — virkkoi kirkkoherra — kuin käydään heti juoneen; onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme suunnitelleet.

Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki näiltä tiettömiltä mailta.

— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti, siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.

— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza — ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi, jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi. Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään mainitse.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen oma nimensä täytyy olla tuo.

— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa: että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.

— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen tulee, teen mitä suinkin voin.

Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.

Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään, ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen, ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia, koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan, ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote, sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa. Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen, vaan haastoi seuraavaan tapaan:

— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan, ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua, niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana, etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.

— En vastaa teille sanaakaan, kaunis neiti, virkkoi Don Quijote — enkä kuuntele enää asiaanne, ellette sitä ennen nouse maasta.

— Minä en nouse, herra, — vastasi surunrasittama neiti — ellei teidän kohteliaisuutenne ensin lupaa minulle suosionosoitusta, jota anelen.

— Minä lupaan ja myönnän sen teille, — vastasi Don Quijote — mikäli sen suorittamisesta ei koidu haittaa tai vahinkoa kuninkaalleni, isänmaalleni tai hänelle, jonka hallussa on sydämeni ja vapauteni avain.

— Siitä ei tule olemaan haittaa eikä vahinkoa mainitsemillenne — virkkoi surumielinen neiti.

Samassa tuli Sancho Panza kuiskaamaan isäntänsä korvaan:

— Armollinen herra, te voitte hyvinkin luvata hänelle suosionosoituksen, jota hän pyytää, sillä sehän on pieni juttu: on vain surmattava jättiläiskoljo, ja tämä anelija on korkea prinsessa Minomicóna, Etiopian kuningaskunnan Minomicónin kuningatar.

‒ Olipa kuka tahansa; — vastasi Don Quijote — minä teen, mitä olen velvollinen tekemään ja mihin minua käskee omatuntoni sen kutsumuksen mukaan, jonka olen valinnut.

Sitten hän kääntyi neidin puoleen ja virkkoi:

‒ Suvaitkoon teidän ihanuutenne nousta, sillä minä suon teille sen suosionosoituksen, jota mielitte minulta pyytää.

‒ Lausun siis pyyntöni, — virkkoi neiti — nimittäin, että teidän ylevämielinen persoonanne nyt heti lähtee kanssani, minne teidät vien, ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään muuhun seikkailuun tai avunantoon, kunnes olette kostanut minun puolestani kavaltajalle, joka on anastanut valtakuntani rikkoen kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta.

— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi, sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.

Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä, tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:

— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.

Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun, ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti jalankulkemisesta koituvan harmin.

Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela, keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa: hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:

— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin, näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:

— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee jalan.

— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra — jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty; minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä Complutumin mainiosta kaupungista.

— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; — vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua taakse, jos prinsessa sen sallii.

‒ Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin, ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin on tilaisuutta ratsastaa.

‒ Niin on laita — vastasi parturi.

Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan, ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat. Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:

— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!