Part 14

Taisi olla puolenpäivän aika, kun he antoivat meidän astua venheeseen jättäen meille kaksi pientä vesitynnyriä ja vähän laivakorppuja. Jonkinlaisen säälin yllyttämänä kapteeni antoi Zoraidalle meidän venheeseen astuessamme neljäkymmentä dukaattia eikä sallinut sotilaittensa riistää häneltä näitä vaatteita, jotka hänellä on vieläkin yllään. Me astuimme venheeseen ja kiitimme heitä siitä hyvästä, jota olivat meille tehneet, osoittaen enemmän kiitollisuutta kuin harmia, ja he suuntasivat kulkunsa ulos merelle kohti Gibraltarin salmea. Meillä ei ollut mitään muuta johtotähteä kuin edessämme näkyvä rannikko, mutta me soudimme niin tarmokkaasti, että olimme auringon laskiessa jo siksi lähellä, että voimme mielestämme hyvin saavuttaa sen ennen yön tuloa. Sinä yönä ei ollut kuutamoa, sillä taivas oli pilvessä, ja senvuoksi me, kun seutu lisäksi oli meille outo, katsoimme parhaaksi olla menemättä maihin; muutamat meistä kumminkin arvelivat, että se olisi kaikkein varminta, ja sanoivat, että meidän piti nousta maihin, vaikka paljaille kallioille ja kaukana ihmisten ilmoilta, koska niin menetellen välttyisi muuten varsin luonnollinen pelko, että näillä vesillä liikkuisi Tetuanista kotoisin olevien merirosvojen aluksia, jotka illalla ovat Berberiassa ja aamun sarastaessa Espanjan rannikolla, missä tavallisesti saavat jonkin aluksen saaliikseen, palaten sitten kotiin ja saapuen sinne niin varhain, että voivat mennä nukkumaan tavalliseen aikaan. Nämä vastakkaiset mielipiteet johtivat vihdoin siihen päätökseen, että lähestyisimme vähitellen rannikkoa ja nousisimme maihin niissä voimme, jos meri oli niin tyyni, että se kävi päinsä. Niin sitten tehtiin, ja puoliyö saattoi olla lähellä, kun saavuimme erään korkean ja louhuisen vuoren luo, joka ei kumminkaan ollut niin likellä merta, ettei olisi voinut mukavasti nousta maihin. Me laskimme venheen hiekkarantaan, hyppäsimme maihin, suutelimme maankamaraa ja suuresta ilosta itkien kiitimme Jumalaa meidän Herraamme siitä erinomaisesta hyvästätyöstä, jonka hän oli meille tehnyt. Me noudimme venheestä siinä olevat muonavarat, vedimme venheen maalle ja kuljimme vuoren rinnettä pitkän matkan; vaikka näet olimme nyt täällä, emme saaneet mieltämme oikein tyyntymään emmekä voineet varmasti uskoa, että olimme jo kristittyjen maassa.

Aamu koitti mielestäni myöhemmin kuin olisimme toivoneet. Me nousimme vuoren harjalle nähdäksemme, näkyisikö sieltä mitään asuttua paikkaa tai paimenten majoja, mutta emme havainneet mitään kylää, ei yhtään ihmistä, ei polkua eikä tietä, vaikka kuinka jännitimme katsettamme. Kaikesta huolimatta päätimme lähteä kohti sisämaata, koska varmaan uskoimme pian kohtaavamme jonkun, joka voi meitä opastaa. Minua rasitti pahimmin se, että Zoraidan täytyi liikkua jalkaisin tässä jylhässä seudussa. Otin hänet kyllä jonkin kerran hartioilleni, mutta väsymykseni väsytti häntä enemmän kuin lepääminen häntä virkisti, ja siksi hän ei enää sallinut minun ryhtyä sellaiseen rasitukseen. Minä talutin häntä kädestä, hän oli erittäin kärsivällinen ja pysyi iloisena, ja niin me kuljimme hiukan vähemmän kuin neljännespenikulman, kun korviimme kantautui pienen kellon ääni, selvä merkki siitä, että lähellä oli jokin karjalauma. Me tähyilimme kaikki tarkkaavasti, ilmaantuisiko sellainen näkyviin, ja näimme erään korkkipuun alla paimenpojan, joka aivan rauhallisena ja huoletonna vuoli veitsellään keppiä. Me huusimme hänelle, hän kohotti päätään, kavahti jaloilleen ja näki, kuten myöhemmin saimme kuulla, ensinnä luopion ja Zoraidan. Nähdessään nämä henkilöt, joilla oli yllään maurilainen puku, poika luuli, että kaikki Berberian maurit olivat hyökkäämässä hänen kimppuunsa, juosta viiletti hämmästyttävän nopeasti metsään ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

— Maureja, maureja on maassa! Maureja, maureja! Aseisiin, aseisiin!

Nuo huudot saivat meidät kaikki hämmingin valtaan niin että emme tietäneet, mitä tehdä. Me ajattelimme että paimenpojan huudon täytyi herättää suurta hämmästystä paikkakunnalla ja että rannikkovartiosto tulisi kohta katsomaan, mistä oli kysymys, ja päätimme senvuoksi, että luopion piti riisua turkkilaiset vaatteensa ja pukeutua vangin nuttuun eli mekkoon, jonka eräs meistä hänelle heti antoi jääden itse paitahihasilleen. Niin me kaikki sulkeuduimme Jumalan suojelukseen ja lähdimme kulkemaan samaa tietä, jota olimme nähneet paimenen menevän, peläten joka hetki näkevämme rannikon vartiain hyökkäävän kimppuumme. Aavistuksemme ei ollutkaan väärä, sillä ei ollut kulunut kahta tuntia, kun me, ehdittyämme metsästä aukealle, näimme noin viisikymmentä ratsumiestä, jotka kiitivät meitä kohti täyttä laukkaa. Heidät havaittuamme me pysähdyimme heitä odottamaan, ja he, saavuttuaan luo ja nähtyään, että heidän etsimiensä maurien asemasta siinä olikin muutamia vaivaisia kristittyjä, hämmästyivät, ja eräs heistä kysyi, olimmeko antaneet aihetta siihen, että eräs paimen oli hälyyttänyt heidät liikkeelle. Minä myönsin ja olin aikeissa alkaa hänelle kertoa, mitä olin joutunut kokemaan, mistä tulimme ja keitä olimme, mutta samassa eräs meidän seurueeseemme kuuluva kristitty tunsi ratsumiehen, joka oli kysymyksen meille esittänyt, ja keskeytti puheeni sanoen:

— Jumalalle olkoon kiitos, hyvät herrat, että hän on ohjannut meidät näin hyvään paikkaan! Ellen näet erehdy, kuuluu maa, jonka pinnalla nyt astelemme, Vélez Malagaan, elleivät ne vuodet, jotka olen viettänyt orjuudessa, ole heikentäneet muistiani niin, että erehdyn saneessani teidän, hyvä herra, joka kysytte, keitä olemme, olevan oma enoni Pedro de Bustamante.

Kristitty orja oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä, sulki nuorukaisen syliinsä ja sanoi hänelle:

— Rakas sisarenpoikani, nyt minä tunnen sinut. Me olemme jo surreet sinua kuolleeksi, minä ja sisareni, sinun äitisi, ja kaikki omaisesi, jotka vielä ovat elossa, mutta Jumala onkin ollut niin armollinen, että on sallinut heidän saada elää niin kauan, että näkevät sinut jälleen. Me tiesimme kyllä, että olit Algeriassa, ja sinun ja kaikkien seuralaistasi vaatetuksesta minä arvaan, että olette päässeet vapaiksi jollakin ihmeellisellä tavalla.

— Niin on laita, — vastasi nuorukainen — ja meillä on varmaan kyllin aikaa kertoakseni teille kaikki.

Kuultuaan, että olimme orjuudessa olleita kristityitä, ratsumiehet astuivat heti maahan ja jokainen heistä tarjosi meille ratsuaan kuljettaakseen meidät Vélez Malagan kaupunkiin, joka sijaitsi puolentoista peninkulman päässä sieltä. Muutamat heistä lähtivät hakemaan alustamme kaupunkiin, kun olimme sanoneet heille, mihin olimme sen jättäneet, toiset ottivat meidät taakseen hevosen selkään, ja Zoraida ratsasti sillä tavalla hänen kanssaan, joka oli mainittu kristityn orjan eno. Kaikki kaupungin asukkaat tulivat ottamaan meitä vastaan, sillä he olivat kuulleet muutamilta, jotka olivat lähteneet ennen meitä, meidän tulostamme. He eivät ihmetelleet nähdessään vapautuneita kristityitä orjia tai vangeiksi joutuneita maureja, sillä kaikki sen rannikon asukkaat olivat tottuneet näkemään kumpaakin lajia. Mutta he ihmettelivät Zoraidan kauneutta, joka sillä kertaa ja sinä hetkenä oli loistavimmillaan, sekä matkan vaivojen vuoksi että ilosta, koska hän nyt huomasi olevansa kristittyjen maassa, missä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa tuhon omaksi; siitä oli hänen kasvoihinsa tullut niin heleä väri, että minä, edellyttäen, ettei rakkaus silloin minua pettänyt, uskallan väittää, ettei koko maailmassa ollut kauniimpaa olentoa, tai ainakin, etten minä ollut mitään sellaista nähnyt.

Me lähdimme heti kirkkoon kiittämään Jumalaa osaksemme tulleesta armosta, ja Zoraida sanoi sisään tultuaan, että siellä oli kasvoja, jotka muistuttivat Lela Marienin kasvoja. Me sanoimme hänelle, että ne olivat juuri hänen kuviaan, ja luopio teki, niin hyvin kuin voi, hänelle ymmärrettäväksi, mikä oli niiden tarkoituksena, jotta hän niitä palvoisi, ikäänkuin jokainen niistä todella olisi sama Lela Marien, joka oli hänelle puhunut. Hänellä on niin hyvä ymmärrys ja niin helppo ja selvä käsityskyky, että hän heti tajusi kaikki, mitä hänelle kuvista sanottiin. Kirkosta meidät vietiin eri puolilla kaupunkia sijaitseviin taloihin, kukin eri paikkaan, mutta luopion, Zoraidan ja minut vei se kristitty, joka oli tullut meidän kanssamme, kotiin vanhempiensa luo, jotka olivat saaneet verrattain runsaasti onnen antimia ja kestitsivät meitä yhtä suurella rakkaudella kuin omaa poikaansa.

Me viivyimme Vélezissä kuusi päivää, ja sitten lähti luopio, hankittuaan tietoa kaikesta, mitä hänen tuli tehdä, Granadan kaupunkiin päästäkseen pyhän Inkvisition välityksellä takaisin kirkon kaikkein pyhimpään helmaan. Muut vapaiksi päässeet kristityt lähtivät eri tahoille, minne kukin mieli. Vain Zoraida ja minä jäimme vielä kaupunkiin, varoinamme ainoastaan ne dukaatit, jotka ranskalainen oli kohteliaisuudesta antanut Zoraidalle, ja niillä minä ostin aasin, jolla hän ratsastaa. Toistaiseksi olen palvellut häntä ainoastaan isänä ja saattajana enkä puolisona, ja nyt on aikomuksemme mennä katsomaan, vieläkö isäni elää ja onko joku veljistä ollut minua onnellisempi, vaikka minusta tuntuu, että taivaan annettua minulle elämänkumppaniksi Zoraidan ei osakseni olisi voinut tulla mitään kohtaloa, olipa se kuinka onnellinen tahansa, jota minä pitäisin parempana. Zoraida sietää köyhyyden mukanaan tuomia vaivoja niin kärsivällisesti ja haluaa niin hartaasti tulla kristityksi, että minun täytyy sitä ihmetellä ja että senvuoksi olen valmis palvelemaan häntä kaiken ikäni. Ilo siitä, että olen hänen omansa ja että hän on minun, häiriytyy ja estyy siksi, etten tiedä, löydänkö kotiseudultani mitään kolkkaa, missä voin tarjota hänelle kodin; aika ja kuolema näet ovat voineet niin muuttaa isäni ja veljieni varallisuutta ja elämää, että tuskin löydän ketään tuttavaa, jos he ovat poissa.

Enempää minulla ei ole, arvoisa herrasväki, kohtaloistani kerrottavaa. Oma hyvä ymmärryksenne ratkaiskoon, onko se, mitä olen kertonut, mielenkiintoista ja merkillistä; omasta puolestani voin vain sanoa, että olisin tahtonut kertoa asiat teille lyhyemmin, vaikka toiselta puolen se pelko, että voisitte ikävystyä, on saanut minut vaieten sivuuttamaan useitakin seikkoja.

Kahdesviidettä luku,

jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Niin sanottuaan vapautunut orja vaikeni, ja Don Fernando sanoi hänelle:

— Te, herra kapteeni, olette tosiaankin kertonut tämän merkillisen tarinan niin hyvin, että esitystapa vastaa itse asian harvinaisuutta ja merkillisyyttä. Kaikki on niin outoa ja harvinaista ja täynnä tapahtumia, jotka saavat kuulijan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, ja me olemme kuunnelleet kertomustanne niin mielellämme, että meitä ilahduttaisi kuulla se uudestaan, vaikka sillävälin jo koittaisi huominen päivä.

Hänen niin sanottuaan Cardenio ja kaikki muut tarjoutuivat tekemään hänen hyväkseen, mitä suinkin voivat, ja esittivät ehdotuksensa niin ystävällisin ja vilpittömin sanoin, että kapteenia erinomaisesti ilahdutti heidän hyväntahtoisuutensa. Don Fernando ehdotti vielä, että hän, jos kapteeni halusi matkustaa kotiin hänen kanssaan, pitäisi huolen siitä, että hänen veljensä markiisi tulisi kummiksi Zoraidaa kastettaessa, ja lupasi puolestaan auttaa häntä, niin että hän pääsisi kotipaikalleen niin arvokkaasti ja vaivattomasti kuin hänen säätynsä edellytti. Kaikesta tuosta vapautunut orja kiitti häntä mitä kohteliaimmin, mutta ei halunnut ottaa vastaan mitään hänen aulista tarjoustaan.

Sillävälin tuli jo yö, ja illan pimettyä saapuivat majataloon vaunut, joita saattamassa oli muutamia ratsumiehiä. He pyysivät yösijaa, ja majatalon emäntä vastasi, ettei koko majatalossa ollut vapaana edes kämmenenalaa.

— Vaikka niinkin olisi laita, — sanoi eräs ratsumiehistä — täytyy kumminkin olla sijaa herra ylituomarille, joka tässä saapuu.

Tuon arvonimen kuultuaan emäntä joutui hämmingin valtaan ja sanoi:

— Seikka on se, hyvä herra, ettei minulla ole vuoteita. Jos hänen armollaan herra ylituomarilla on vuode mukanaan, kuten varmaan onkin, niin olkoon tervetullut; minä ja mieheni luovutamme oman huoneemme, ja hänen armonsa saa sijoittua siihen.

— Tehdään vain niin — sanoi palvelija.

Sillävälin oli vaunuista noussut mies, jonka vaatetuksesta heti näkyi hänen virkansa ja toimensa; hänen pitkä viittansa ja avarat viilekkeiset hihansa osoittivat, että hän oli ylituomari, kuten hänen palvelijansa oli sanonut. Hän talutti kädestä tyttöä, joka näytti olevan noin kuudentoista vuoden ikäinen. Tyttö oli matkapuvussa ja niin soma, niin kaunis ja miellyttävä, että kaikki hänet nähdessään pakostakin häntä ihailivat, vieläpä niin, että he, elleivät olisi nähneet Doroteaa, Luscindaa ja Zoraidaa, jotka olivat majatalossa, olisivat olleet sitä mieltä, ettei tämän nuoren neidon vertaista kaunotarta voitu hevin löytää. Ylituomarin ja tytön saapuessa oli läsnä Don Quijote, joka vieraan nähtyään sanoi:

— Teidän armonne voi aivan rauhallisesti astua tähän linnaan ja siinä liikkua; vaikka näet se onkin ahdas ja puutteellisesti varustettu, ei maailmassa ole mitään sellaista ahtautta eikä epämukavuutta, joka ei soisi sijaa aseille ja tiedolle, varsinkaan, jos aseita ja tietoa opastaa ja saattelee kauneus, niinkuin teidän tiedollisesti sivistynyttä armoanne saattelee tämä kaunis neiti, jolle ei ainoastaan linnojen täydy avautua ja osoittaa sisäpuoltaan, vaan jonka edessä kallioittenkin täytyy haljeta ja vuorten hajota ja madaltua siten lausuen hänet tervetulleeksi. Astukoon siis teidän armonne, sanon sen vieläkin, tähän paratiisiin, sillä täältä te löydätte tähtiä ja aurinkoja seuraksi sille taivaalle, joka teillä on mukananne; täältä te löydätte kaikkein oivallisimmat aseet ja kaikkein täydellisimmän kauneuden.

Ylituomari ihmetteli Don Quijoten puhetta ja alkoi katsella häntä hyvin tarkkaan suuresti ihmetellen sekä hänen ulkomuotoaan että hänen sanojaan. Hän ei osannut vastata mitään ja joutui uuden ihmetyksen valtaan nähdessään Luscindan, Dorotean ja Zoraidan, jotka, kuultuaan vieraita tulleen ja emännän heille kerrottua, kuinka kaunis nuori nainen oli, tulivat tätä näkemään ja vastaanottamaan. Mutta Don Fernando, Cardenio ja kirkkoherra tervehtivät tulijaa ymmärrettävämmin ja kohteliaammin. Herra ylituomari oli sisään tultuaan tosiaan aivan hämmentynyt sekä näkemistään että kuulemistaan, ja majatalossa olevat kauniit naiset lausuivat nyt kauniin nuoren tytön tervetulleeksi. Ylituomari huomasi kyllä aivan kohta, että kaikki läsnäolevat olivat jalosukuista väkeä, mutta Don Quijoten hahmo, hänen kasvonsa ja ryhtinsä saivat hänet ymmälle. Kun oli molemmin puolin lausuttu kohteliaisuuksia ja tarkastettu majatalon tiloja, päätettiin tehdä niinkuin oli suunniteltu: kaikkien naisten piti sijoittua jo mainittuun yliskamariin, ja herrain tuli jäädä ulkopuolelle, kuin heidän vartioikseen. Ylituomari oli tyytyväinen siihen, että nuori tyttö, joka oli hänen tyttärensä, sai olla muitten naisten seurassa, mihin tyttö itse mielellään suostui. Otettiin osa majatalon isännän pienestä vuoteesta ja osa siitä, jota ylituomari kuljetti mukanaan, ja niin he sijoittuivat yöteloilleen mukavammin kuin olivat ajatelleetkaan.

Siitä silmänräpäyksestä, jolloin vapautunut orja oli nähnyt ylituomarin, hänen sydämensä oli kiivaasti tykyttänyt ja hän oli aavistanut, että tulija oli hänen veljensä. Hän kysyi nyt eräältä ylituomaria saattelevalta palvelijalta, mikä hänen isäntänsä nimi oli ja tiesikö hän, mistä hän oli kotoisin. Palvelija vastasi hänelle, että ylituomarin nimi oli Juan Perez de Viedma, ja sanoi kuulleensa, että hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuorimaasta. Tämä tiedonanto ja se, mitä hän itse oli nähnyt, sai hänet lopullisesti uskomaan, että tuo mies oli hänen veljensä, joka oli isän neuvoa noudattaen lähtenyt opintielle. Liikutettuna ja iloisena hän kutsui syrjään Don Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran, kertoi heille, mistä oli kysymys, ja vakuutti heille, että ylituomari oli hänen veljensä. Palvelija oli hänelle vielä sanonut, että ylituomari oli matkalla Intiaan, missä hän oli saanut viran Meksikon ylioikeudessa. Hän sai lisäksi tietää, että tuo nuori tyttö oli ylituomarin tytär, että tytön äiti oli kuollut hänet synnytettyään ja että isä oli tullut sangen rikkaaksi saatuaan myötäjäiset, jotka jäivät hänelle tytön keralla. Hän kysyi heiltä neuvoa, miten hänen pitäisi menetellä ilmaistakseen itsensä tai saadakseen ensin tietää, häpeisikö veli, kun hän olisi itsensä ilmaissut, nähdessään hänet niin köyhänä, vai ottaisiko hänet vastaan sydämellisesti.

— Jättäkää minun tehtäväkseni sen asian selvittäminen; — sanoi kirkkoherra — sitäkin suuremmalla syyllä, kun on mahdotonta ajatella muuta kuin että teidät, herra kapteeni, otetaan vastaan erittäin hyvin, koska se jalous ja viisaus, joka veljenne käytöksessä ilmenee, ei suinkaan osoita, että hän on kopea ihminen, joka ei halua tuntea sukulaisiaan, enempää kuin sitäkään, ettei hän ymmärrä oikein suhtautua kohtalon vaiheisiin.

— En kumminkaan tahtoisi ilmaista itseäni äkkiarvaamatta, vaan vasta asiaa valmisteltuani — sanoi kapteeni.

— Minä lupaan — vastasi kirkkoherra — järjestää asian niin, että tulemme kaikki tyytyväisiksi.

Sillävälin oli tuotu illallinen pöytään, ja kaikki istuutuivat aterioimaan, lukuunottamatta vapautunutta orjaa ja naisia, jotka aterioivat erikseen omassa huoneessaan. Aterian aikana kirkkoherra sanoi:

— Minulla, herra ylituomari, oli Konstantinopolissa, missä olin orjana muutamia vuosia, eräs toveri, jolla oli sama nimi kuin teillä, ja tämä toverini oli espanjalaisen jalkaväen kaikkein parhaita sotilaita ja kapteeneja, mutta yhtä onneton kuin rohkea ja urhoollinen.

— Mikä oli kapteenin nimi, armollinen herra? kysyi ylituomari.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — oli Ruy Pérez de Viedma, ja hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuoriseudusta. Hän kertoi minulle, mitä oli tapahtunut hänen isälleen ja veljilleen, ja ellei sitä olisi minulle, kertonut niin vilpitön mies kuin hän, olisin pitänyt sitä vain satuna, jollaisia vanhat eukot kertovat talvella lieden ääressä. Hän näet kertoi minulle, että hänen isänsä oli jakanut omaisuutensa kolmen poikansa kesken ja oli antanut heille eräitä neuvoja, jotka olivat parempia kuin Caton neuvot. Ja voinpa sanoa, että se neuvo, jonka tämä poika valitsi lähtemällä sotaan, oli ollut hänelle niin edullinen, että hän urheutensa ja rohkeutensa nojalla, ilman mitään muuta suositusta kuin oma erinomainen kuntonsa, kohosi muutamassa vuodessa jalkaväen kapteeniksi ja voi toivoa aivan pian pääsevänsä everstiksi. Mutta onni ei ollut hänelle suopea, sillä hänen voidessaan parhaillaan toivoa saavuttavansa sen suosion hän menetti sen menettäessään vapautensa erinomaisessa ottelussa, jossa niin monet muut saivat vapautensa takaisin, nimittäin Lepanton taistelussa. Minä menetin vapauteni Goletassa, ja sitten me, koettuamme erilaisia kohtaloita, tapasimme toisemme Konstantinopolissa, missä meistä tuli toverukset. Sieltä hän joutui Algeriaan, missä tiedän hänen joutuneen mitä ihmeellisimpään seikkailuun.

Kirkkoherra jatkoi kertomustaan ja mainitsi vielä lyhyesti, mitä ylituomarin veljelle oli sattunut Zoraidan kanssa, ja ylituomari kuunteli tätä kaikkea niin tarkkaavasti, ettei ollut tuomarinvirassaan milloinkaan ollut niin tarkkaavainen. Kirkkoherra jatkoi esitystään siihen kohtaan, missä ranskalaiset ryöstivät venheessä olevat kristityt, ja mainitsi siitä avuttomasta ja hädänalaisesta tilasta, johon hänen toverinsa ja kaunis maurilaisnainen olivat jääneet; hän sanoi, ettei tietänyt, mihin he olivat joutuneet, olivatko päässeet Espanjaan, vai olivatko ranskalaiset vieneet heidät Ranskaan.

Kirkkoherran koko kertomusta kuunteli hiukan loitompaa kapteeni pitäen tarkasti silmällä kaikkia veljensä eleitä. Huomatessaan kirkkoherran jo lopettaneen kertomuksensa tämä huokasi syvään, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän sanoi:

— Arvoisa herra, jospa tietäisitte, kuinka läheisesti minua koskevat ne uutiset, joita olette tässä minulle kertonut, niin läheisesti, että minun täytyy ilmaista liikutustani kyynelillä, jotka vierivät silmistäni vastoin kaikkea sopivaisuutta ja huolimatta siitä, että yritän hillitä itseäni! Tuo mainitsemanne urhoollinen kapteeni on minun vanhin veljeni, joka voimakkaampana ja korkeammalle tähtäävänä kuin minä ja toinen vanhempi veljeni valitsi sotilaan kunniakkaan ja arvokkaan toimen, yhden niistä kolmesta urasta, joita isämme meille ehdotteli, kuten kuulitte toveriltanne, siitä hänen kertomuksestaan, joka teistä tuntui sadulta. Minä lähdin opilliselle uralle, missä Jumala ja ahkeruuteni ovat auttaneet minut siihen asemaan, jossa näette minun nyt olevan. Toinen veljeni on Perussa ja hän on niin rikas, että on sillä, mitä on jo lähettänyt isälleni ja minulle, runsaasti korvannut mukanaan viemänsä perintöosan ja vielä tehnyt isälleni mahdolliseksi esteettömästi noudattaa luontaista autiuttaan; ja minäkin olen voinut sen nojalla paremmissa olosuhteissa ja enemmän säätyni vaatimusten mukaisesti harjoittaa opintojani ja saavuttaa sen viran, joka minulla nyt on. Isäni elelee vielä, tosin heikoissa voimissa, yhä toivoen saavansa nähdä vanhimman poikansa, ja rukoilee lakkaamatta Jumalaa olemaan sulkematta hänen silmiään kuoleman uneen, ennenkuin hän saa nähdä poikansa elossa. Minua ihmetyttää, että tämä veljeni, joka on erittäin ymmärtäväinen, on laiminlyönyt kaikissa näissä vaikeuksissaan ja murheissaan tai silloin, kun hän eli onnellisena, antaa tietoa isälleen; jos näet hän tai joku meistä olisi siitä tietänyt, ei hänen olisi tarvinnut odottaa tuon ihmeellisen ruokokepin ilmestymistä saadakseen tarvittavat lunnaat. Mutta nyt minua huolestuttaa epätietoisuus siitä, ovatko nuo ranskalaiset päästäneet hänet vapaaksi vai surmanneet hänet salatakseen rosvoustaan. Tästä kaikesta johtuu, etten voi jatkaa matkaani niin tyytyväisenä kuin sen aloitin, vaan ylen alakuloisena ja murheellisena. Oi minun hyvä veljeni, kunpa nyt tietäisin, missä olet, niin lähtisin sinua etsimään ja vapauttamaan sinut vaikeuksistasi, vaikka minun täytyisi nähdä siinä suurtakin vaivaa! Oi jospa voisin viedä vanhalle isällemme tiedon, että sinä olet elossa, vaikka eläisit Berberian salaisimmissa vankiluolissa, sillä sinut lunastettaisiin vapaaksi hänen, veljeni ja minun varoillani! Oi sinä kaunis ja jalo Zoraida, jospa saisin korvata sinulle sen hyvän, mitä olet tehnyt veljelleni! Jospa saisin olla läsnä sinun sielusi uudestisyntyessä ja solmittaessa avioliittoa, joka olisi meille kaikille suuri ilo!

Ylituomari lausui nämä sanat ja muita samanlaisia ja oli niin liikutettu uutisista, joita hänelle oli kerrottu hänen veljestään, että kaikki, jotka häntä kuuntelivat, selvästi ilmaisivat liikutettuina ottavansa osaa hänen suruunsa. Huomattuaan niin hyvin onnistuneensa aiheessaan ja siinä, mitä kapteeni toivoi, kirkkoherra ei tahtonut antaa heidän olla kauemmin alakuloisina. Hän siis nousi pöydästä, meni siihen huoneeseen, missä Zoraida oli, ja tarttui hänen käteensä, ja Zoraidan jäljessä tulivat Luscinda, Dorotea ja ylituomarin tytär. Kapteeni odotti, haluten nähdä, mitä kirkkoherra nyt aikoi tehdä. Tämä tarttui toisella kädellään hänen käteensä, vei Zoraidan ja hänet ylituomarin ja muiden herrain luo ja sanoi:

— Herra ylituomari, pyyhkikää kyynelenne, ja täyttäköön teidän toiveenne kaikki se onni, mitä toivoa voidaan, sillä tässä teidän edessänne ovat rakas veljenne ja rakas kälynne. Tämä tässä on kapteeni Viedma, ja tämä on se kaunis maurilaisnainen, joka on tehnyt hänelle niin paljon hyvää. Mainitsemani ranskalaiset saattoivat heidät tähän ahdinkoon, jotta te voitte osoittaa heille jalon sydämenne auliutta.

Kapteeni riensi syleilemään veljeään, ja tämä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsellakseen häntä hiukan loitompaa; mutta sitten, hänet lopullisesti tunnettuaan, sulki hänet niin kiinteästi syliinsä vuodattaen niin hereitä ilokyyneliä, että useimpien läsnäolijoitten oli mahdoton olla itkemättä hänen kanssaan. Tuskin uskon veljesten lausumia sanoja ja heidän ilmaisemiaan tunteita voitavan kuvitella, ja vielä vähemmin ne ovat kuvailtavissa. Nyt he kertoivat toisilleen lyhyesti kohtaloistaan, nyt he osoittivat, millaista on veljesten ystävyys, kun se on parhaimmillaan, nyt ylituomari syleili Zoraidaa, nyt hän jätti omaisuutensa tämän käytettäväksi, nyt hän vei tyttärensä kälynsä syleiltäväksi, nyt hersyivät jälleen kaikkien kyynelet, kun he katselivat kaunista kristittyä tyttöä ja ihanaa maurilaisnaista. Don Quijote seisoi siinä tarkkaavaisena, mitään virkkamatta, miettien näitä merkillisiä tapauksia, joiden hän uskoi kaikkien johtuvan vaeltavan ritariuden harhanäyistä. Päätettiin, että kapteeni ja Zoraida palaisivat kapteenin veljen kanssa Sevillaan ja ilmoittaisivat isälleen, että hän oli löytynyt ja oli vapaana, jotta vanhus, jos siihen kykenisi, tulisi Zoraidan vihkiäisiin ja hänen ristiäisiinsä; ylituomarin näet oli mahdoton peruuttaa aloittamaansa matkaa, sillä hän oli saanut tietää, että kuukauden kuluttua lähtisi laivasto Sevillasta Uuteen Espanjaan, ja hänen olisi ollut hyvin vaikea jättää tilaisuutta käyttämättä. Kaikki siis olivat iloisia ja hilpeitä, kun vapautuneen orjan kohtaloissa oli tapahtunut niin onnellinen käänne, ja päättivät, kun yö jo oli ehtinyt kulkea lähes kaksi kolmattaosaa radastaan, mennä yöteloille siksi ajaksi, joka vielä oli jäljellä. Don Quijote tarjoutui linnaa vartioimaan, jottei heidän kimppuunsa pääsisi mikään jättiläinen tai muu paha olento himoiten niitä suuria kauneuden aarteita, joita linnassa nyt oli. Ne, jotka hänet tunsivat, kiittivät häntä siitä ja kertoivat ylituomarille Don Quijoten merkillisestä mielenlaadusta, mikä kovin häntä huvitti. Sancho Panza yksin oli vihoissaan, kun ei päässyt ajoissa makuulle, mutta hän yksin järjesti asiansa paremmin kuin kukaan muu oikaisten itsensä aasinsa valjaitten päälle, jotka myöhemmin tulivat hänelle hyvin kalliiksi, kuten tuonnempana kerrotaan. Kun siis naiset olivat vetäytyneet huoneeseensa ja kaikki muut olivat laittautuneet levolle niin siedettävällä tavalla kuin voivat, Don Quijote astui ulos majatalosta pitääkseen vahtia linnan edustalla, kuten oli luvannut.

Ei ollut enää pitkä aika päivänkoittoon, kun naisten korviin kaikui niin sointuisa ja hyvä ääni, että kaikkien oli pakko sitä tarkkaavasti kuunnella, varsinkin Dorotean, joka makasi valveilla ja jonka vieressä nukkui Doña Clara de Viedma (se näet oli ylituomarin tyltären nimi). Kukaan ei voinut arvata, kuka oli henkilö, joka lauloi niin hyvin, ja ääni kaikui yksinään, ilman minkään soittimen säestystä. Toisinaan heistä tuntui, että laulu kuului pihalta, toisinaan se tuntui tulevan tallista, ja heidän kuunnellessaan erinomaisen tarkkaavasti ja epätietoisina tuli huoneen ovelle Cardenio, joka sanoi:

— Ne, jotka eivät nuku, kuunnelkoot, niin saavat kuulla nuoren muulirengin äänen; hän laulaa kerrassaan lumoavasti.

— Me olemme sen jo kuulleet, hyvä herra — vastasi Dorotea.

Cardenio meni menojaan, ja Dorotea, joka kuunteli niin tarkasti kuin suinkin voi, erotti seuraavat laulun sanat.

Kolmasviidettä luku,

jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Olen Amorin purjehtija, ma ylitse ulapan syvän vain purjehdin toivomatta ees sataman ilmestyvän.

Ja kaukana väikkyy tähti mua ohjaten säteilyllään; Palinurus[35] ei koskaan nähnyt niin kirkasta tähteä yllään.

Minä purjehdin ilman määrää meren aalloilla raivokkailla, välin huolissa tähteä silmään, välin purjehdin huolta vailla.

Kas ankara häveliäisyys, hyve, kunniantunto suuri, kun ikävöin tähteä nähdä, sen pilvinä peittävät juuri.

Oi tähtönen kirkas, kaunis, on valos mun eloni retki! Jos sammut mun silmistäni, lyö mulle kuoleman hetki.

Kun laulaja oli ehtinyt niin pitkälle, tuntui Doroteasta, ettei ollut oikein, jos Clara ei saanut kuulla niin kaunista ääntä; siksi hän ravisteli tytön hereille ja sanoi hänelle:

— Anteeksi, lapsukaiseni, että sinut herätän, mutta minä teen sen, jotta saat iloksesi kuunnella parasta lauluääntä, minkä ehkä olet milloinkaan eläessäsi kuullut.

Clara heräsi, mutta oli vielä niin unelias, ettei heti ymmärtänyt, mitä Dorotea hänelle sanoi. Siksi hän kysyi, mistä oli kysymys. Dorotea toisti sanansa, ja nyt Clara alkoi tarkkaavasti kuunnella. Mutta tuskin ehdittyään kuulla ne kaksi säkeistöä, jotka laulaja sitten esitti, hän alkoi vapista niin ankarasti kuin olisi häntä kohdannut ankara vuorokuumeen kohtaus, sulki Dorotean kiihkeästi syliinsä ja sanoi:

— Voi rakas neiti, miksi minut herätitte? Paras hyvä työ, jonka kohtalo nyt saattoi minulle tehdä, oli siinä, että se piti silmäni ja korvani suljettuina, jottei minun tarvinnut nähdä eikä kuulla tuota onnetonta laulajaa.

— Mitä sanotkaan, lapseni? Ota huomioon, että laulajan sanotaan olevan jokin muulirenki.

— Ei hän ole mikään muulirenki, — vastasi Clara vaan hän on monien tiluksien omistaja, ja hänellä on asuinsija minun sydämessäni niin varmasti, ettei sitä häneltä koskaan oteta pois, ellei hän itse tahdo siitä luopua.

Doroteaa ihmetyttivät tytön tunnettauhkuvat sanat, sillä ne olivat hänen mielestään paljoa älykkäämmät kuin hänen nuoren ikänsä vuoksi olisi voinut edellyttää. Senvuoksi hän sanoi tytölle:

— Te puhutte niin omituisesti, neiti Clara, etten voi teitä ymmärtää; selittäkää asia paremmin ja sanokaa minulle, mitä tarkoitatte puhuessanne sydämestänne ja sen asuinsijoista sekä tuosta laulajasta, jonka ääni saa teidät niin levottomaksi. Mutta älkää sanoko mitään nyt, sillä minä en halua, teidän levottomuuttanne tyynnyttääkseni, menettää nautintoa, jonka laulajan kuunteleminen minulle tuottaa; minusta tuntuu, että hän nyt alkaa jälleen laulaa uusia säkeitä ja uutta sävelmää.

— Olkoon niin minun puolestani — vastasi Clara.

Hän peitti käsillään molemmat korvansa, jottei kuulisi laulua, ja se ihmetytti kovin Doroteaa, joka tarkasti laulua kuunnellen huomasi sen jatkuvan tällä tavalla: