Part 20
‒ Voi sinä rasavilli, rasavilli, kirjo, kirjo, mitä sinä nyt tällä tavalla juosta nilkutat! Mitkä sudet sinua nyt peloittavat, tyttöseni? Sanohan minulle, mitä tämä merkitsee, kullannuppu? Mutta mitä se voikaan merkitä muuta kuin että sinä olet nainen etkä voi pysyä alallasi; piru sen periköön, tuon teidän rauhattoman luonnonlaatunne ja samoin kaikkien niiden, joiden kaltaisia te olette! Lähde takaisin, lähde takaisin, rakas ystävä; vaikka tarhassa ei olekaan niin hauskaa, olet siellä kumppaniesi kanssa sentään paremmassa turvassa. Jos sinä, jonka tulee toisia vartioida ja johtaa, juoksentelet tällä tavalla omin päin ja harhateillä, niin miten niiden toisten sitten käy?
Vuohipaimenen sanat huvittivat kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka sanoi hänelle:
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, tyyntykää nyt hiukan ja älkää huoliko pitää niin kiirettä korjatessanne tätä vuohta laumaan takaisin; se on nainen, kuten sanoitte, ja sen täytyy noudattaa luonnollista vaistoansa, vaikka kuinka yrittäisitte sitä estää. Maistakaa nyt hiukan ruokaa ja ottakaa kulaus viiniä, niin vihanne siitä lauhtuu ja vuohi saa sillävälin levätä.
Niin sanoessaan hän samalla ojensi miehelle veitsenkärjellä kappaleen kylmää kaniininpaistia. Vuohipaimen otti sen ja kiitti, joi viiniä, tyyntyi ja sanoi sitten:
— Olisin pahoillani, jos armolliset herrat pitäisivät minua hölmönä, kun puhuin tämän eläimen kanssa ikäänkuin se olisi järjellinen olento; lausumissani sanoissa näet on todella salaista tarkoitusta. Minä olen sivistymätön, mutta en siinä määrässä, etten tietäisi, kuinka on seurusteltava ihmisten ja kuinka eläinten kanssa.
— Sen uskon mielelläni, — sanoi kirkkoherra — sillä tiedän kokemuksesta, että metsissäkin kasvaa oppineita miehiä ja että paimenten majoissa asuu ajattelijoita.
— Ainakin siellä asuu sellaisia, jotka ovat tulleet vahingosta viisaiksi, hyvä herra; — vastasi vuohipaimen — ja jotta tämän uskoisitte ja asia tulisi teille ilmiselväksi, ja vaikka näyttäisi siltä, että minä tulen kuin kuokkavieraaksi kenenkään minua kutsumatta, — ellei se teitä ikävystytä ja jos haluatte, hyvät herrat, kuunnella minua tarkkaavasti vähän aikaa — kerron teille tositapauksen, joka vakuuttaa oikeaksi sekä tämän herran (hän osoitti kirkkoherraa) että minun oman väitteeni.
Siihen vastasi Don Quijote:
‒ Koska huomaan tässä asiassa olevan eräänlaista ritariseikkailujen leimaa, niin minä puolestani kuuntelen teitä, hyvä ystävä, erittäin mielelläni, ja samoin tekevät kaikki nämä herrat, sillä he ovat erittäin älykkäitä ja pitävät merkillisistä tarinoista, jotka jännittävät, ilahduttavat ja huvittavat mieltä, niinkuin varmaan uskon teidän kertomuksenne tekevän. Aloittakaa siis, hyvä ystävä; me kaikki kuuntelemme.
— Minä otan pois, mitä minulle kuuluu; — sanoi Sancho — menen tuonne puron partaalle, vien tämän pasteijan mukanani ja syön itseni siellä kylläiseksi kolmen päivän verosta; olen näet kuullut herrani Don Quijoten sanovan, että vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee syödä, kun hänellä on siihen tilaisuus, niin paljon kuin suinkin jaksaa, koska voi hyvinkin joutua niin sankkaan metsään, ettei pääse sieltä pois kuuteen päivään, ja ellei ihminen ole oikein kylläinen tai kuljeta mukanaan hyvin varustettua haarapussia, hän voi jäädä sinne, niinkuin usein jääkin, kunnes on pelkkää luuta ja nahkaa.
— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mene, minne mielit, ja syö niin paljon kuin jaksat; minä puolestani en kaipaa enää mitään muuta kuin sielun virkistystä, jota saan kuunnellessani tämän kelpo miehen kertomusta.
— Sellaista virkistystä me saamme kaikki siitä — virkkoi tuomioherra.
Sitten hän pyysi vuohipaimenta aloittamaan, mitä oli luvannut. Vuohipaimen taputti pari kertaa vuohensa kuvetta pidellen sitä sarvesta ja sanoi sille:
— Pane nyt maata tähän viereeni, kirjo; me ennätämme kyllä vielä kotiinkin palata.
Vuohi näytti ymmärtävän hänen sanansa, sillä paimenen istuutuessa se paneutui aivan rauhallisesti makuulle miehen viereen ja katsoi häntä silmiin, siten osoittaen kuuntelevansa, mitä paimen sanoi; ja paimen aloitti tarinansa näin.
Yhdeskuudetta luku,
jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.
—- Kolmen penikulman päässä tästä laaksosta sijaitsee kylä, joka pienuudestaan huolimatta on kaikkein varakkaimpia näillä tienoilla. Siinä asui eräs suuressa arvossa pidetty talonpoika, ja arvonanto, joka yleensä johtuu henkilön varallisuudesta, tuli hänen osakseen pikemmin hänen kuntonsa kuin hankkimiensa rikkauksien vuoksi. Hän itse sanoi olevansa onnellinen varsinkin senvuoksi, että hänellä oli niin erinomaisen kaunis, harvinaisen älykäs, miellyttävä ja siveä tytär, että kaikki, jotka hänet tunsivat ja häntä katselivat, ihailivat ja ihmettelivät niitä erinomaisia lahjoja, jotka taivas ja Luonto olivat hänelle suoneet. Hän oli kaunis jo pienenä tyttönä, ja hänen ihanuutensa lisääntyi yhä, niin että hän kuudentoista vuoden ikäisenä oli oikea kaunotar. Hänen kauneutensa maine alkoi levitä naapurikyliin, mitä sanonkaan, ei ainoastaan naapurikyliin, vaan myös kaukaisiin kaupunkeihin, vieläpä ruhtinastenkin palatseihin ja kaikenlaisten ihmisten kuuluviin, jotka saapuivat joka taholta näkemään häntä kuin jotakin harvinaista olentoa tai jotakin ihmeitätekevää pyhää kuvaa. Hänen isänsä vartioi häntä ja hän vartioi itse itseänsä, sillä ei ole mitään lukkoa, suojaa tai salpaa, joka voisi varjella nuorta tyttöä paremmin kuin hänen oma siveytensä.
Isän rikkaus ja tyttären kauneus saivat monet kyläläiset ja muukalaiset pyytämään häntä vaimokseen, mutta isä, jonka asiana oli pitää huolta tästä suuresta kalleudesta, epäröi voimatta päättää, kenelle kaikista niistä lukemattomista, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat, antaisi tyttärensä. Niiden monien joukkoon, joilla oli tämä rehellinen toivomus, kuuluin minäkin, ja minä toivoin hartaasti voivani saattaa sen suotuisaan päätökseen, koska tiesin isän minut hyvin tuntevan, koska olin kotoisin samasta kylästä, puhdasta kristittyä sukuperää, parhaassa iässäni, sangen varakas ja myös hyvillä hengenlahjoilla varustettu. Tyttöä kosi myös eräs toinen saman kylän nuorukainen, jolla oli samat edut kuin minulla, ja siitä syystä isä epäröi ja oli kahden vaiheilla; hänestä näet tuntui, että hän voisi hyvin luovuttaa tyttärensä kummalle tahansa, ja niin hän päätti tästä epäröinnistä vapautuakseen ilmoittaa asian Leandralle; — sillä nimellä mainittiin tätä rikasta tyttöä, joka on tehnyt minusta niin köyhän — hän näet ajatteli, että olisi hyvä, koska me molemmat olimme tasavertaiset, antaa rakkaan tyttären ratkaista asia oman mielensä mukaan, jota menettelyä kannattaa noudattaa kaikkien vanhempien naittaessaan lapsiaan. En kumminkaan tahdo sanoa, että heidän tulee sallia lastensa valita pahoja ja kehnoja, vaan tarkoitan, että heidän tulee ehdotella lapsilleen hyviä ja että lasten tulee sitten saada valita mielensä mukaan. Minä en tiedä, millainen Leandran mieli oli, tiedän vain, että isä pitkitti asiaa sanomalla meille molemmille kosijoille, että hänen tyttärensä oli vielä liian nuori, ja lausumalla yleisiä sananparsia, jotka eivät häntä itseään mitenkään sitoneet, mutta eivät myöskään sisältäneet selvää kieltoa. Kilpakosijani oli nimeltään Anselmo, ja minun nimeni on Eugenio, jotta tunnette henkilöiden nimet tässä murhenäytelmässä, joka ei vieläkään ole tullut päätökseen, vaikka näyttää siltä, että se saa onnettoman lopun.
Siihen aikaan saapui kyläämme eräs Vicente de la Roca, jonkun saman paikkakunnan köyhän talonpojan poika. Tämä Vicente palasi Italiasta ja erinäisistä muista maista, missä oli ollut sotilaana. Hänen ollessaan kahdentoista vuoden ikäinen oli eräs kapteeni, joka sattui komppaniansa kanssa kulkemaan kylän läpi, vienyt hänet mukanaan, ja nyt, kun oli kulunut vielä kaksitoista vuotta, hän palasi nuorena miehenä, sotilaspuvussa, upeillen tuhansin eri värein, koristettuna lukemattomilla kristalhhelyillä ja hienoilla teräsvitjoilla. Tänään hän käytti toista korua, huomenna toista, mutta ne olivat kaikki ohuita, epäaitoja, kevyitä ja arvottomia. Maalaiset, jotka luonnostaankin ovat pahaelkisiä ja tilaisuuden tarjoutuessa ilkeitä kuin itse piru, huomasivat sen, tutkivat tarkoin hänen korunsa ja kalleutensa ja huomasivat, että hänellä oli kolme eriväristä pukua polvihousuineen ja sukkineen; mutta hän sovitteli ja yhdisteli niitä niin, että moni, ellei niitä olisi niin tarkoin tutkittu, olisi voinut vannoa hänellä nähdyn enemmän kuin kymmenen eri vaatepartta ja kolmattakymmentä sulkatöyhtöä. Teidän ei tule panna pahaksenne eikä pitää tarpeettomana, että tässä kerron niin laajasti hänen vaatteistaan, sillä ne merkitsevät paljon tarinassani. Hän istui usein penkillä kylän torilla kasvavan suuren poppelin alla ja kertoi meille urotöistään, niin että me kuuntelimme häntä suu auki ja henkeä pidättäen. Koko maailmassa ei ollut ainoatakaan maata, jossa hän ei ollut käynyt, ei yhtäkään taistelua, johon hän ei ollut ottanut osaa. Hän oli surmannut maureja enemmän kuin niitä on koko Marokossa ja Tunisissa, taistellut oman väitteensä mukaan useampia kaksintaisteluna kuin Gante ja Luna, Diego Garcia de Paredes ja tuhannet muut hänen mainitsemansa sankarit ja oli suoriutunut kaikista otteluista voittajana menettämättä niissä verenpisaraakaan. Hän näytti meille kuitenkin muutamia arpia, joita tosin ei voinut nähdä, mutta joiden hän väitti olevan eri taisteluissa ja kahakoissa saatujen ampumahaavojen jälkiä. Sitäpaitsi hän puhutteli sanomattoman julkeasti vertaisiaan, vieläpä niitäkin, jotka kuuluivat hänen tuttaviinsa, sanoi isäkseen omaa käsivarttaan, sukuperäkseen sankaritöitään ja väitti, ettei ollut sotilaana itse kuningastakaan huonompi. Kaiken tämän kerskauksen lisäksi tuli, että hänessä oli hieman musikantin vikaa ja että hän osasi hiukan rimputella kitaraa, niin että muutamat sanoivat kitaran puhuvan hänen käsissään. Mutta siihenkään eivät hänen taitonsa loppuneet, sillä hän oli vielä runoniekka ja sepitti jokaisesta kylässä sattuvasta joutavasta seikasta puolentoista peninkulman pituisen laulun.
Tämän nyt kuvailemani sotilaan, tämän Vicente de la Rocan, tämän urhon, tämän keikarin, tämän soittoniekan, tämän säesepon näki Leandra eräästä torin puolella olevasta kotinsa ikkunasta ja katseli häntä siitä monet kerrat. Tyttö mieltyi miehen räikeitten vaatteitten katinkultaan, ihastui hänen lauluihinsa, joita hän jakoi jokaista parikymmentä jäljennöstä; miehen kertomukset omista urotöistä tulivat hänen korviinsa, ja vihdoin — niin oli paholainen nähtävästi asian järjestänyt hän rakastui mieheen, ennenkuin tämä oli ajatellutkaan tyttöä tavoitella. Ja koska lemmenseikoissa tulee kaikkein helpoimmin toivottuun päätökseen sellainen aie, jota nainen suosii, Leandra ja Vicente pääsivät aivan helposti yksimielisyyteen, ja Leandra sai toiveensa täyttymään, ennenkuin kukaan hänen monista kosijoistaan vielä aavistikaan hänen sydämensä taipumusta, jätti rakkaan isänsä kodin (hänen äitinsä näet ei ollut enää elossa) ja pakeni kylästä sotilaan kanssa, joka sai tässä yrityksessä suuremman voiton kuin missään niistä, joilla hän oli kerskaillut. Kaikki kyläläiset ihmettelivät tapausta ja samoin kaikki muut, jotka saivat siitä kuulla. Minä olin aivan suunniltani, Anselmo oli kuin ukkosenlyömä, Leandran isä murheellinen, hänen sukulaisensa tunsivat olevansa solvattuja, oikeudenpalvelijat puuttuivat asiaan, järjestyksenvalvojat lähtivät liikkeelle, kuljettiin kaikki tiet, tutkittiin metsät ja muut paikat, ja kolmen päivän kuluttua löydettiin mieletön Leandra eräästä metsän luolasta paitasillaan ja ilman niitä runsaita rahoja ja erinomaisen kalliita koruja, jotka hän oli ottanut kotoaan mukaansa. Hänet vietiin murheellisen isän luo ja kyseltiin häneltä hänen onnettomuudestaan. Hän tunnusti estelemättä, että Vicente de la Roca oli pettänyt hänet ja houkutellut lähtemään isän kodista luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin, oli sanonut vievänsä hänet maailman komeimpaan ja ylellisimpään kaupunkiin, Napoliin, ja Leandra oli ymmärtämättömyydessään ja pahoin petettynä uskonut hänen puheitaan, oli varastanut isältään rahoja ja antautunut miehen vietäväksi samana yönä, jona oli kotoa poistunut, ja mies oli vienyt hänet jylhään metsään ja sulkenut hänet luolaan, josta hänet sittemmin löydettiin. Leandra kertoi vielä, että sotilas oli hänen kunniaansa riistämättä ryöstänyt häneltä kaikki, mitä hänellä oli, jättänyt hänet luolaan ja mennyt menojaan, mikä jälleen ihmetytti kaikkia. Vaikeata, hyvä herra, oli uskoa sen veijarin pidättyneen pahimmasta, mutta Leandra vakuutti sitä niin ehdottomasti, että hänen isänsä löysi siitä jotakin lohtua, sillä hän ei välittänyt menettämistään rahoista ja kalleuksista, kun hänen tyttärensä vain oli saanut säilyttää sen kalleuden, jota ei voi toivoa milloinkaan saavansa takaisin, jos sen kerran menettää. Samana päivänä, jona Leandra oli löydetty, hänen isänsä vei hänet pois meidän näkyvistämme erään lähiseudulla sijaitsevan kaupungin luostariin toivoen ajan häivyttävän osan sitä huonoa mainetta, johon hänen tyttärensä oli joutunut. Leandran syyllisyyden lievennyksenä oli hänen nuori ikänsä, ainakin niiden mielestä, jotka eivät välittäneet, oliko hän hyvä- vai huonotapainen, mutta ne, jotka tunsivat hänen hyvän älynsä ja ymmärtäväisyytensä, eivät katsoneet hänen virheensä johtuneen tietämättömyydestä, vaan hänen kevytmielisyydestään ja naisten luontaisesta laadusta, joka useimmiten on ajattelematon ja epävakainen.
Kun Lendra oli suljettu luostariin, Anselmon silmät tulivat kuin sokeiksi tai niillä ei ainakaan ollut mitään sellaista katseltavaa, josta hän olisi voinut iloita. Minunkin silmäni himmenivät, mikään valonsäde ei ohjannut niitä mihinkään miellyttävään. Leandran ollessa poissa surumme kasvoi, kärsivällisyytemme loppui, me kirosimme sotilaan helyjä ja Leandran isän varomattomuutta. Lopuksi Anselmo ja minä päätimme lähteä pois kylästä ja tulla tänne laaksoon, missä hän kaitsee suurta omaa lammaslaumaa ja minä monipäistä vuohikatrasta, joka on samoin minun omani, ja niin me vietämme aikaamme täällä metsässä antaen tunteittemme purkautua, jopa niin, että yhdessä laulamme kauniin Leandran kiitosta tai moitetta tai huokailemme yksin ja uskomme yksinäisyydessä taivaalle sydämemme valitukset. Monet muut Leandran kosijat ovat noudattaneet esimerkkiämme ja ovat tulleet tähän jylhään metsäseutuun, missä elävät samoinkuin me, ja meitä on täällä niin paljon, että tämä seutu näyttää muuttuneen paimenten Arkadiaksi, niin täynnä paimenia ja laumoja se on, eikä ole mitään kolkkaa, missä ei kuulisi mainittavan kauniin Leandran nimeä. Toinen kiroo häntä ja nimittää häntä kevytmieliseksi, epävakaiseksi ja kunniattomaksi, toinen tuomitsee hänet myöntyväiseksi ja helposti vieteltäväksi, toinen vapauttaa hänet kaikista syytöksistä ja antaa hänelle anteeksi, toinen tuomitsee ja soimaa, toinen ylistää hänen kauneuttaan, toinen moittii hänen luonnettaan, ja niin kaikki häntä solvaavat ja kaikki häntä palvovat, ja kaikkien hulluus on niin suuri, että on sellaisiakin, jotka valittavat, että hän on heidät hylännyt, vaikka eivät ole milloinkaan hänen kanssaan puhuneet, ja vielä sellaisia, jotka vaikeroivat ja tuntevat hurjaa mustasukkaisuuden kipua, johon hän kumminkaan ei ole antanut aihetta kenellekään, koska, kuten jo sanoin, hänen harha-askelensa saatiin tietää ennenkuin hänen sydämensä taipumus. Täällä ei ole yhtäkään kallioluolaa, ei yhtäkään puron rantamaa, ei yhtään paikkaa puitten varjossa, missä ei olisi jokin paimen, joka laulaen purkaa valitustaan ilmoille, kaikkialla, missä kaiku soi, se toistelee Leandran nimeä, Leandraa kajahtelevat vuoret, Leandraa solisevat puro, ja Leandra pitää meitä kaikkia sellaisessa jännityksessä ja lumouksessa, että toivomme yhä, vaikka toivoa ei ole, ja pelkäämme, tietämättä mitä pelkäämme. Näiden mielettömien joukossa on kilpakosijani Anselmo se, joka osoittaa huonointa ja parasta ymmärrystä; vaikka hänellä on niin paljon muuta valittamisen syytä, hän sittenkin valittaa vain, että Leandra on poissa, ja laulaa ihastuttavan hyvin käsittelemänsä viulun säestyksellä valituslauluja, jotka osoittavat hänen hyvää ymmärrystään. Minä puolestani käytän helpompaa ja nähdäkseni oikeampaa keinoa ja puhun pahaa naisten kevytmielisyydestä, heidän epävakaisuudestaan, heidän petollisuudestaan, heidän hauraista lupauksistaan, heidän uskottomuudestaan ja vielä siitä, kuinka huonosti he osaavat valita tunteittensa ja taipumustensa esineitä. Ja tämä, hyvät herrat, oli syynä siihen, mitä sanoin ja lausuin vuohelleni tänne tullessani; koska näet sekin on nainen, minä sitä halveksin, vaikka se on paras koko katraassani. Tämä on tarina, jonka lupasin teille kertoa. Jos olen tuhlannut sanoja sitä esittäessäni, en aio myöskään säästellä varojani, jos saan teitä palvella; majani on tässä lähellä, minulla on siellä tuoretta maitoa ja mehukasta juustoa sekä monenlaisia maukkaita hedelmiä, joita katselee ja maistelee yhtä mielellään.
Kahdeskuudetta luku.
Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksentekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.
Vuohipaimenen kertomus miellytti kaikkia kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka erinomaisen uteliaana tarkkasi, kuinka hän oli sen kertonut ollenkaan näyttämättä sivistymättömältä vuohipaimenelta ja esiintyen pikemmin hienona hovimiehenä, ja siksi hän lausui, että kirkkoherra oli ollut aivan oikeassa, kun oli sanonut metsissä kasvavan oppineita miehiä. Kaikki kiittivät Eugenioa, mutta kukaan ei ollut kiitosta jakaessaan niin aulis kuin Don Quijote. Hän sanoi:
— Parahin vuohipaimen, jos minulla olisi mahdollisuutta aloittaa jokin uusi seikkailu, niin minä aivan varmaan lähtisin heti matkaan saattaakseni teidän asianne hyvään päätökseen, hakisin pois luostarista Leandran, joka varmaan on siellä vastoin omaa tahtoansa, en välittäisi mitään abbedissasta enempää kuin muistakaan, jotka tahtoisivat sitä estää, ja jättäisin hänet teidän haltuunne, jotta saisitte tehdä hänelle mitä ikänä tahdotte ja hyväksi näette, kuitenkin noudattaen ritarillisuuden lakeja, jotka velvoittavat olemaan tekemättä mitään vääryyttä kenellekään nuorelle naiselle, ja joka tapauksessa toivon Jumalan, meidän Herramme pitävän huolen siitä, ettei pahanilkisen noidan voima mahda niin paljon kuin toisen suopeamman noidan väkevyys, ja siltä varalta minä lupaan teille suojaa ja apua, niin kuin minua siihen velvoittaa oma kutsumukseni, jonka tarkoituksena on juuri heikkojen suojaaminen ja hädänalaisten auttaminen.
Vuohipaimen katseli häntä, näki hänet huonossa asussa ja surkeana, ihmetteli ja kysyi parturilta, joka istui hänen vieressään:
— Hyvä herra, kuka on tuo mies, joka on niin omituisen näköinen ja puhuu tuolla tavalla?
— Kuka muu — vastasi parturi — kuin suurimaineinen Don Quijote Manchalainen, solvauksien kostaja, vääryyksien korjaaja, neitojen suoja, jättiläisten kauhu ja kaikkien taisteluiden voittaja?
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi vuohipaimen — sellaiselta, mitä saa lukea kirjoista, jotka kertovat vaeltavista ritareista, sillä he tekivät kaikkea, mitä teidän armonne sanoo tämän miehen tekevän; mutta minä otaksun joko teidän armonne laskevan leikkiä tai tuon hyvän herran pääkopassa olevan tyhjiä paikkoja.
— Te olette lurjuksien lurjus ja suuri konna, — sanoi nyt Don Quijote — te olette itse tyhjäpäinen ja viallinen, sillä minun pääni on paremmassa kunnossa kuin nartun, joka teidät synnytti.
Niin sanoen hän samassa sieppasi leivänkimpaleen, joka sattui olemaan käsillä, ja heitti sen vasten vuohipaimenen kasvoja niin vihaisesti, että miehen nenä litistyi; mutta vuohipaimen, joka ei ymmärtänyt sellaista leikkiä ja huomasi joutuvansa totisesti pahoinpidellyksi, ei välittänyt matosta, pöytäliinasta eikä aterioivasta seurueesta, vaan hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, että olisi varmaan hänet tukehduttanut, ellei Sancho Panza olisi parahiksi saapunut paikalle, tarttunut häntä hartioihin ja heittänyt keskelle ruokapöytää, niin että lautaset ja lasit särkyivät sirpaleiksi ja kaikki, mitä siinä oli, kaatui ja sinkosi pois. Huomattuaan päässeensä vapaaksi Don Quijote kiiruhti hyökkäämään vuohipaimenen päälle, joka kasvot verissä ja Sanchon potkimana ryömi nelinkontin etsien jotakin pöytäveistä kostaakseen sillä verisesti; mutta tuomioherra ja kirkkoherra estivät hänen aikeensa. Parturi järjesti kumminkin niin, että vuohipaimen sai Don Quijoten alleen ja paukutti häntä nyrkeillään niin, että ritariparan kasvoista vuoti verta yhtä paljon kuin hänen omistaan. Tuomioherra ja kirkkoherra olivat pakahtua nauruun, järjestyksenvalvojat hyppivät iloissaan, ja kaikki usuttelivat heitä toistensa kimppuun kuin tappelevia koiria; Sancho Panza vain oli epätoivoissaan, kun ei päässyt irtautumaan tuomioherran palvelijan käsistä, joka esti häntä menemästä isäntäänsä auttamaan.
Kun siis kaikki muut, lukuunottamatta molempia toisiansa möyhentäviä tappelijoita, iloitsivat ja riemuitsivat, kuului samassa torven ääni, joka kaikui niin surulliselta, että kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Mutta torven äänen kuuleminen vaikutti kaikkein voimakkaimmin Don Quijoteen, joka tosin oli yhä vielä vuohipaimenen alla aivan vastoin tahoansa ja saaden selkäänsä enemmän kuin kohtuullista oli, mutta siitä huolimatta sanoi hänelle:
— Parahin piru, sillä mikään muu sinä et voi olla, koska sinulla on ollut kyllin rohkeutta ja voimaa kukistaa minut, minä pyydän sinua tekemään kanssani aselevon, vain yhdeksi tunniksi, sillä tuo torven valittava ääni, joka kaikuu korviimme, tuntuu kutsuvan minua johonkin uuteen seikkailuun.
Vuohipaimen oli jo väsynyt kurittamaan ja saamaan kuritusta, ja päästi hänet heti. Don Quijote nousi seisomaan, käänsi kasvonsa siihen suuntaan, mistä ääni kuului, ja näki samassa, että erästä kukkulan rinnettä laskeutui joukko miehiä puettuina valkoisiin vaatteisiin kuin katumuksentekijät.
Seikka oli se, että taivaan pilvet olivat sinä vuonna evänneet maalta kosteutensa, ja kaikilla sen seudun paikkakunnilla tehtiin pyhiinvaelluksia, pidettiin rukouksia ja harjoitettiin katumusta rukoillen Jumalaa avaamaan laupeutensa kädet ja antamaan sadetta; ja siinä tarkoituksessa saapui nyt jonkin läheisen kylän väki kulkueena erään hurskaan erakon luo, jonka asumus oli tässä laaksossa sijaitsevalla kummulla. Don Quijote näki katumuksenharjoittajien omituiset puvut, ei tullut ollenkaan muistaneeksi, että oli nähnyt niitä jo monet kerrat ennen, kuvitteli, että tässä oli jonkinlainen seikkailutilaisuus ja että yksin hänen, vaeltavan ritarin asia oli siihen käydä. Tätä hänen luuloaan vahvisti vielä se, että hän otaksui erään heidän kantamansa, suruharsoon verhotun pyhän kuvan ylhäiseksi naiseksi, jota nämä roistot ja hävyttömät maantierosvot veivät väkisin; ja tuo oli tuskin ehtinyt iskeä hänen mieleensä, kun hän jo riensi laitumella käyvän Rocinanten luo, otti satulankaarelta suitset ja kilven ja pani suitset heti ratsunsa suuhun. Sitten hän pyysi Sancholta miekkaansa, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen ja lausui raikuvalla äänellä kaikille läsnäolijoille:
— Nyt, urheat seuralaiseni, saatte nähdä, kuinka tärkeätä on, että maailmassa on ritareita, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan; nyt, sanon minä, saatte nähdä siitä, miten minä vapautan tuon vankina kuljetetun jalon rouvan, tuleeko vaeltavia ritareita kunnioittaa vai ei.
Niin sanoen hän painoi pohkeensa Rocinanten kupeisiin — hänellä näet ei ollut kannuksia — ja ratsasti täyttä ravia (täydestä laukasta ei ole milloinkaan puhe tässä todenperäisessä historiassa, kun Rocinanten juoksua kuvataan) katumuksenharjoittajia vastaan, vaikka kirkkoherra, tuomioherra ja parturi kokivat häntä pidättää. Se ei ollut mahdollista eikä häntä myöskään pidättänyt Sanchon huuto:
— Mihin nyt, armollinen herra Don Quijote? Mikä piru teitä nyt riivaa ja yllyttää hyökkäämään katolista uskontoamme vastaan? Huomatkaa hiidessä, että tuo on katumuksenharjoittajien kulkue ja että tuo rouva, jota he kuljettavat jalustalla, on pyhän tahrattoman Neitsyt Marian kuva. Harkitkaa, herra, mitä teette, sillä tällä kertaa ei käy sanominen, ettette sitä tiedä.
Sancho näki suotta vaivaa, sillä hänen isäntänsä hyökkäsi niin innoissaan paitapukuisia vastaan ja vapauttamaan suruharson verhoamaa ylhäistä naista, ettei kuullut sanaakaan eikä olisi kääntynyt, vaikka olisi kuullutkin ja vaikka kuningas olisi käskenyt kääntymään. Hän saapui kulkueen luo, pysähdytti Rocinanten, joka jo mieleltään hiukan levähti, ja lausui vapisevalla ja karmealla äänellä:
— Te, jotka peitätte kasvonne, luultavasti siitä syystä, että tiedätte oman kehnoutenne, huomatkaa ja kuunnelkaa, uuta minulla on teille sanottavaa.
Ensimmäisinä pysähtyivät kuvankantajat, ja eräs niistä neljästä papista, jotka lauloivat litaniaansa, huomatessaan oudonnäköisen Don Quijoten, laihan Rocinanten ja muita naurettavia ominaisuuksia, joita Don Quijotessa ilmeni, vastasi sanoen:
— Parahin herra, jos aiotte sanoa meille jotakin, niin sanokaa pian, sillä nämä veljet piiskaavat itsensä pilalle, emmekä me voi eikä ole oikeinkaan pysähtyä kuuntelemaan mitään, ellei se ole niin lyhyttä, että se voidaan lausua parilla sanalla.
— Minä sanon sen yhdellä sanalla, — virkkoi Don Quijote ja se sana on tämä: teidän tulee heti laskea vapaaksi tuo kaunis rouva, jonka kyynelet ja murheellinen ulkomuoto aivan selvästi osoittavat, että te kuljetatte häntä vastoin hänen tahtoansa ja että olette tehneet hänelle jotakin ilmeistä vääryyttä. Minä, joka olen syntynyt maailmaan, jotta torjuisin sellaisia solvauksia, en salli häntä kuljetettavan askeltakaan eteenpäin, ellei hänelle anneta takaisin kaivattua vapautta, jonka hän hyvin ansaitsee.
Näistä sanoista kaikki kuulijat huomasivat, että Don Quijoten täytyi olla joku hullu mies, ja he alkoivat nauraa sydämen pohjasta. Mutta heidän naurunsa oli kuin ruutia Don Quijoten mielessä syttyneeseen vihaan. Hän ei sanonut enää sanaakaan, vaan tarttui miekkaansa ja hyökkäsi paarien luo. Eräs kantajista luovutti heti taakkansa tovereilleen ja lähti Don Quijotea vastaan heiluttaen jotakin tadikonvartta tai kalikkaa, joka oli paarien tukena hänen levätessään. Don Quijote iski siihen niin voimallisesti, että se katkesi kolmeksi kappaleeksi, mutta mies löi käteen jääneellä tyngällä Don Quijotea oikeaan olkapäähän, jota kilpi ei voinut suojata sellaista moukkamaista väkivaltaa vastaan, niin tuimasti, että Don Quijote parka suistui maahan pahoinpideltynä. Sancho Panza oli huohottaen juossut hänen jälkeensä ja nyt, nähdessään hänen pudonneen ratsun selästä, huusi hänen kurittajalleen, ettei hän enää löisi, koska tämä oli noiduttu ritari, joka ei ollut tehnyt pahaa kenellekään koko ikänänsä. Mutta talonpoikaa ei hillinnyt Sanchon huuto, vaan se, että hän tuli katsahtaneeksi Don Quijoteen, joka ei hievahduttanut kättänsä eikä jalkaansa. Hän luuli surmanneensa miehen, kahmaisi kouriinsa katumuspaitansa helmat ja pakeni pitkin kenttää kuin kauris.
Sillävälin olivat kaikki Don Quijoten seuralaiset ehtineet hänen luokseen, mutta kulkueessa olevat, jotka näkivät heidän tulevan juosten ja näkivät heidän seurassaan olevat järjestyksenvalvojat ampuma-aseineen, pelkäsivät asian päättyvän huonosti, keräytyivät kaikki piiriin pyhän kuvan ympärille, nostivat kauhtanainsa päähineet, tarttuivat lujasti ruoskiinsa samoinkuin papit vahakynttilöihinsä ja odottivat siten hyökkäystä päättäen puolustautua ja, mikäli mahdollista, hyökätäkin ahdistajaa vastaan. Onni oli parempi kuin he luulivat, sillä Sancho vain heittäytyi herransa ruumiin päälle ja viritti siinä mitä surullisimman ja naurettavimman valitusvirren, koska luuli, että hän oli kuollut.
Kirkkoherran tunsi eräs toinen kirkkoherra, joka oli tullut kulkueen mukana, ja tämä seikka sai molempien joukkojen pelon tyyntymään. Ensimmäinen kirkkoherra selitti toiselle parilla sanalla, millainen mies Don Quijote oli, ja hän lähti koko katumuksentekijäjoukon kanssa katsomaan, oliko ritariparka kuollut. He kuulivat Sancho Panzan itkien lausuvan:
— Oi sinä ritarillisuuden kukka, jonka hyvin käytettyjen ikävuosien juoksun katkaisi yksi ainoa kartunisku! Oi sinä kunnia suvulle, sinä kunnia ja kaunistus koko Manchalle ja koko maailmallekin, joka nyt sinun mentyäsi tulee olemaan täynnä pahantekijöitä, joiden ei enää tarvitse pelätä, että heitä rangaistaan ilkitöistään! Oi sinä, joka olit anteliaampi kuin kaikki Aleksanterit, koska jo kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen olit lahjoittanut minulle parhaan saaren, mitä meri syleilee ja piirittää! Oi sinä, joka kohtelit nöyrästi ylpeitä ja kopeasti nöyriä,[50] sinä, joka syöksyit vaaroihin, kärsit solvauksia, rakastuit ilman syytä, jäljittelit hyviä, olit pahojen vitsaus ja kaiken kehnon vihollinen, sanalla sanoen vaeltava ritari, mikä onkin kaikki, mitä sanoa voidaan!
Sanchon siinä huutaessa ja valittaessa Don Quijote virkosi ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:
— Hän, joka elää poissa teidän luotanne, suloisin Dulcinea, kokee vielä pahempaa kurjuutta kuin tämä. Auta minua, hyvä Sancho, pääsemään niille noidutuille rattaille; minä en kykene nyt painollani rasittamaan Rocinanten satulaa, sillä koko tämä olkapääni on rikki.
— Sen minä teen kovin mielelläni, herrani; — vastasi Sancho — ja palatkaamme nyt kotikylään näiden herrojen kanssa, jotka toivovat teidän parastanne; siellä voimme sitten pitää neuvoa uuden retken tekemisestä, josta meille koitukoon enemmän hyötyä ja mainetta.
— Olet oikeassa, Sancho; — vastasi Don Quijote — nyt lienee varsin viisasta antaa mennä ohi vallitsemassa olevan tähtien huonon vaikutuksen.