Part 10

— Kuka hyvänsä liekään sanonut teille, te Murheellisen hahmon urhoollinen ritari, että entinen olemukseni on muuttunut ja vaihtunut toiseksi, hän ei ole sanonut teille totuutta, sillä minä olen tänään sama kuin olin eilen. On kyllä totta, että minussa ovat saaneet aikaan eräitä muutoksia muutamat onnelliset tapahtumat, jotka tosiaan ovat tehneet minut niin onnelliseksi kuin suinkin voin toivoa, mutta siitä huolimatta minä olen yhä edelleen se, mikä olen ollut, ja aikomukseni on yhä turvautua teidän urhoollisen ja voittamattoman käsivartenne minulle tarjoamaan verrattomaan voimaan. Suvaitkaa siis, armollinen herra, hyväntahtoisesti palauttaa isälleni, joka on antanut minulle elämän, hänen kunniansa ja pitäkää häntä viisaana ja taitavana miehenä, koska hän tietonsa nojalla keksi niin helpon ja oikean keinon onnettomuuteni korjaamiseksi; minä näet uskon, etten olisi milloinkaan saavuttanut onnea, joka nyt on omani, ellette te olisi ollut minua auttamassa. Kun tämän sanon, sanon puhtaan totuuden, kuten nämä läsnäolevat herrat varmaan voivat todistaa. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin lähteä matkaan, mutta vasta huomenna, sillä tänään emme ehtisi kulkea kauas, ja mitä muuten tulee toivomaani asian hyvään päätökseen, niin minä jätän sen Jumalan ja teidän urhoollisuutenne huomaan.

Niin puhui älykäs Dorotea, ja Don Quijote tuon kuultuaan kääntyi Sanchon puoleen ja virkkoi, nähtävästi kovin närkästyneenä:

— Nyt sanon sinulle, Sanchoseni, että olet suurin lurjus koko Espanjassa. Sano minulle, sinä hirtehinen ja maankiertäjä, etkö vastikään väittänyt, että tämä prinsessa oli muuttunut tytöksi, jonka nimi oli Dorotea, että se pää, jonka varmaan tiedän katkaisseeni jättiläiseltä, oli narttu, joka sinut synnytti, ja muuta samanlaista järjetöntä, minkä vuoksi jouduin sellaisen hämmingin valtaan, etten ole sellaisessa ollut ikäpäivinäni? Tuhat tulimmaista... (hän kohotti katseensa taivaaseen ja puri hampaansa yhteen) minun tekee totisesti mieli antaa sinulle sellainen kuritus, että kaikki ne vaeltavien ritarien valehtelevat aseenkantajat, joita maailmassa tästä lähtien tulee olemaan, oppivat tietämään, mitä heidän rauhaansa kuuluu.

— Tyyntykää, armollinen herra; — vastasi Sancho — saattaahan näet hyvinkin olla niin laita, että minä erehdyin, mitä tulee prinsessa Minomicónan muuttumiseen; mutta siinä, mikä koskee jättiläisen päätä tai ainakin viinileilien puhkomista ja sitä seikkaa, että niinsanottu veri oli punaviiniä, minä en erehdy, en totisesti, sillä leilit makaavat rikkinäisinä teidän armonne vuoteen pääpuolissa ja permanto läikkyy järvenään punaviiniä. Ja ellette usko, niin kylläpähän nähdään, kun munia paistetaan,[23] minä tarkoitan, että tulette sen näkemään, kun hänen armonsa majatalon isäntä tulee teiltä vaatimaan korvausta kaikesta tekemästänne vahingosta. Mitä siihen tulee, että rouva kuningatar on se, mikä on, niin minä puolestani siitä sydämestäni iloitsen, sillä minulla on siinä asiassa osani samoinkuin kaikilla naapurin pojilla.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — suo anteeksi, mutta sinä olet hölmö, ja sillä hyvä.

— Niin, riittäköön nyt, — sanoi Don Fernando eikä nyt puhuta enempää siitä asiasta. Ja koska armollinen prinsessa käskee, että matkaan on lähdettävä huomenna kun tänään on jo liian myöhäistä, tapahtukoon niin.

Tämän illan me voimme viettää miellyttävästi keskustellen, kunnes päivä taas koittaa ja voimme lähteä saattamaan herra Don Quijotea. Me näet haluamme olla niiden urhoollisten ja ennenkuulumattomien urotöiden todistajina, joita hän tulee suorittamaan tehtäväkseen ottamassaan suuressa yrityksessä.

— Minun asianani on palvella teitä ja saatella teitä, — vastasi Don Quijote — ja minä kiitän teitä hartaasti minulle osoittamastanne suosiosta sekä minua koskevasta hyvästä käsityksestänne, jonka tahdon osoittaa oikeaksi, vaikka se maksaisi henkeni, ja vielä enemmänkin, mikäli se on mahdollista.

Don Quijote ja Don Fernando lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia ja vakuuttivat olevansa valmiit toisiaan palvelemaan. Mutta sitten kaikki vaikenivat, kun majataloon saapui eräs uusi vieras. Hänen puvustaan näkyi, että hän oli kristitty, joka oli äsken palannut maurien maasta, sillä hänellä oli yllään sinisestä verasta tehty lyhytliepeinen lyhythihainen ja kaulukseton mekko; housutkin olivat siniset, mutta aivinaiset, ja lakki oli sekin samanvärinen; jaloissa hänellä oli taatelinväriset puolisaappaat, ja rinnan yli kulkevasta olkavyöstä riippui lyhyt maurilainen käyrämiekka. Hänen jäljessään saapui aasilla ratsastaen maurilaisessa puvussa oleva nainen, jonka kasvoja peitti huntu; hänellä oli päässään brokadimyssy ja yllään viitta, joka verhosi hänet olkapäistä jalkoihin saakka. Mies oli roteva ja hyvärakenteinen, ehkä hiukan yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, hieman tummanpuhuva. Hänen viiksensä olivat pitkät, parta oli erittäin hyvin hoidettu ja koko hänen ulkomuotonsa sanalla sanoen niin miellyttävä, että olisi voinut pitää häntä ylhäisenä ja jalosukuisena miehenä, jos hän olisi ollut paremmissa vaatteissa. Tultuaan sisään hän kysyi huonetta, näytti olevan pahoillaan, kun hänelle sanottiin, ettei yhtäkään huonetta ollut saatavissa, meni naisen luo, joka puvusta päättäen oli maurilainen, ja nosti hänet maahan. Luscinda, Dorotea, majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes, joissa herätti uteliaisuutta naisen outo puku, jollaista he eivät olleet koskaan ennen nähneet, kerääntyivät maurilaisnaisen ympärille, ja aina ystävällinen, kohtelias ja älykäs Dorotea, huomatessaan että nainen ja hänen seuralaisensa olivat huolissaan siitä, etteivät saaneet huonetta, sanoi hänelle:

— Älkää olko huolissanne, armollinen rouva, vaikka täältä puuttuu kaikkea mukavuutta, sillä se on aivan tavallista majataloissamme. Jos te suostutte viettämään yönne meidän molempien kanssa, — hän viittasi Luscindaan — niin on mahdollista, että olette matkanne varrella joutunut jo huonomminkin majailemaan.

Hunnutettu nainen ei vastannut mitään, nousi vain seisomaan, laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja taivutti päätään ja vartaloaan osoittaen olevansa kiitollinen. Koska hän ei mitään vastannut, otaksuivat toiset, että hän varmaan oli maurilaisnainen eikä osannut puhua kristittyjen kieltä. Samassa tuli sisään vapautunut orja, joka oli siihen saakka askarrellut muissa toimissa, ja huomatessaan toisten naishenkilöitten kerääntyneen hänen matkakumppaninsa ympärille ja tämän olevan aivan vaiti hän sanoi:

— Hyvät rouvat, tämä neito tuskin ymmärtää minun kieltäni eikä hän osaa puhua mitään muuta kuin oman maansa kieltä. Siitä johtuu, ettei hän varmaankaan ole vastannut eikä vastaa hänelle tekemiinne kysymyksiin.

— Me emme kysy häneltä mitään, — vastasi Luscinda — vaan tarjoamme hänelle täksi yöksi seuraamme ja makuupaikkaa huoneessa, johon itse sijoitumme, ja tahdomme järjestää kaikki hänelle niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista, sillä auliudella, joka velvoittaa palvelemaan kaikkia muukalaisia, jotka ovat palveluksen tarpeessa, varsinkin, jos on kysymyksessä naishenkilö.

— Armollinen rouva, — vastasi vapautunut orja — minä suutelen käsiänne hänen puolestaan ja omasta puolestani ja kiitän mitä parhaimmin ja niinkuin tuleekin kohteliaasta tarjouksestanne, joka epäilemättä on suuri suosionosoitus, kun se esitetään tällaisessa tilaisuudessa ja kun esittäjinä ovat henkilöt, jotka ulkonäöstään päättäen ovat ylhäisiä naisia.

— Sanokaa minulle, herra, — virkkoi Dorotea — onko hän kristitty vai maurilainen? Hänen puvustaan ja puhumattomuudestaan päättäen ajattelemme, että hän on, mitä emme soisi hänen olevan.

— Hän on maurilainen puvultaan ja synnyltään, mutta sydämeltään ja sielultaan hän on erittäin harras kristitty, sillä hänellä on erinomainen halu tulla kristityksi.

— Eikö hän siis ole kastettu? — kysyi Luscinda.

— Siihen ei ole ollut tilaisuutta — vastasi orja — sen jälkeen kuin hän jätti Algerian, kotinsa ja kotimaansa, eikä hän ole toistaiseksi ollut niin uhkaavassa hengenvaarassa, että kastaminen olisi käynyt välttämättömäksi, ennenkuin hän on perehtynyt kaikkiin niihin menoihin, joihin pyhä äitimme Kirkko sellaisessa tapauksessa velvoittaa. Mutta suokoon Jumala, että hän pian tulee kastetuksi niin asianmukaisella ja arvokkaalla tavalla kuin edellyttää hänen säätynsä, joka on korkeampi kuin hänen puvustaan ja minun puvustani voisi päätellä.

Nuo sanat herättivät kaikissa kuulijoissa halua saada tietää, keitä oikeastaan olivat maurilaisnainen ja vapautunut orja, mutta kukaan ei sentään tahtonut asiaa heiltä nyt tiedustella, sillä he käsittivät, että oli tärkeämpää hankkia heille tilaisuutta virkistymiseen kuin kysellä heidän elämänsä kohtaloita. Dorotea tarttui maurilaisnaista käteen, vei hänet viereensä istumaan ja pyysi häntä siirtämään hunnun syrjään. Nainen katsahti orjaan, kuin kysyäkseen häneltä, mitä hänelle sanottiin ja mitä hänen piti tehdä. Mies sanoi hänelle arabiankielellä, että häntä pyydettiin poistamaan huntua ja että hän voi niin tehdä. Nyt nainen siirsi hunnun syrjään, ja näkyviin tulivat niin kauniit kasvot, että Dorotea piti häntä Luscindaa kauniimpana ja Luscinda Doroteaa kauniimpana, ja kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että, jos joku muu saattoi olla yhtä kaunis kuin he, kysymykseen saattoi tulla tämä maurilaisnainen; olipa hän toisten mielestä eräissä suhteissa todella heitä kauniimpikin. Ja koska kauneudella on erinomainen oikeus ja kyky suostutella ihmisten mieliä ja herättää heissä kiintymystä, kokivat kaikki nyt kilvan palvella kaunista maurilaisnaista ja osoittaa hänelle kohteliaisuutta.

Don Fernando kysyi vapautuneelta orjalta, mikä maurilaisnaisen nimi oli, ja hän sanoi sen olevan Leia Zoraida. Mutta sen kuultuaan nainen, joka ymmärsi, että oli kysytty hänen nimeään, sanoi kohta kovin harmistuneena, mutta erittäin sievästi:

— Ei, ei Zoraida; Maria, Maria! — Niin hän tahtoi tehdä tiettäväksi, että hänen nimensä oli Maria eikä Zoraida.

Nämä sanat ja niiden lausumisessa ilmennyt harras tunne saivat osan kuulijoista vuodattamaan kyyneliä, varsinkin naiset, jotka ovat luonnostaan taipuvaisia hellyyteen ja myötätuntoon. Luscinda syleili maurilaisnaista hellästi ja sanoi:

— Niin, niin, Maria, Maria.

Siihen vastasi maurilaisnainen:

— Niin, niin, Maria; Zoraida _macange!_ -— Viimeksimainittu sana merkitsee ei.

Nyt oli jo tullut yö, ja majatalon isäntä oli Don Fernandon seuralaisten käskystä valmistanut heille illallisen niin huolellisesti ja taitavasti kuin suinkin osasi. Kun siis aterian aika tuli, istuutuivat kaikki pitkään pöytään, jollaisia käytetään väentuvissa; majatalossa näet ei ollut mitään pyöreätä tai neliskulmaista pöytää. He antoivat Don Quijotelle hänen vastustelustaan huolimatta kunniapaikan pöydän päässä, ja hän tahtoi saada viereensä prinsessa Minomicónan, koska kerran oli hänen suojelijansa. Sitten istuutuivat pöytään Luscinda ja Zoraida, heitä vastapäätä Don Fernando ja Cardenio, sitten vapautunut orja ja muut herrat ja naisten viereen kirkkoherra ja parturi. Niin he aterioivat erittäin hilpeän mielialan vallitessa, vielä enemmän ilahtuen, kun huomasivat Don Quijoten lakkaavan aterioimasta ja alkavan puhua saman hengen yllyttämänä, joka oli saanut hänet puhumaan niin laajasti, kun hän oli aterioinut vuohipaimenten seurassa. Hän lausui:

— Totisesti, hyvät naiset ja herrat, jos oikein asioita harkitsee, niin ne, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan, saavat matkoillaan nähdä merkillisiä ja ennenkuulumattomia seikkoja. Eikö olekin niin laita, että kuka hyvänsä elävä olento, astuessaan nyt tämän linnan ovesta sisään ja nähdessään meidät tässä istumassa, varmaankaan ei uskoisi, että olemme niitä, joita olemme? Kukapa voisikaan sanoa, että tämä minun vieressäni istuva nainen on se suuri kuningatar, jonka me kaikki tunnemme, ja että minä olen Murheellisen hahmon ritari, jonka maine elää täällä kansan suussa? Nyt voidaan pitää aivan varmana, että tämä toimi ja ammatti voittaa kaikki muut, joita ihmiset ovat keksineet, ja että sitä tulee arvostaa sitä enemmän, mitä suuremmat vaarat sen harjoittajia uhkaavat. Älkööt tulko näkyviini ne, jotka väittävät, että opillinen sivistys on asetointa arvokkaampi; ne, jotka niin sanovat, olivatpa he keitä tahansa, eivät tiedä, mitä sanovat. Peruste, jonka he yleensä mainitsevat ja johon he panevat suurimman painon, on siinä, että henkinen työ muka vaatii enemmän ponnistusta kuin ruumiillinen ja että asetointa harjoitetaan ainoastaan ruumiin jäsenillä, ikäänkuin sen harjoittaminen olisi pelkkää päiväpalkkalaisen työtä, joka ei vaadi mitään muuta kuin suuria ruumiinvoimia, tai kuin se, mitä me nimitämme asetoimeksi, me, jotka sitä harjoitamme, ei sisältäisi mitään uljuuden tekoja, joiden suorittaminen vaatii suurta ymmärrystä, tai kuin sotilas, jonka johdettavaksi on uskottu sotajoukko tai jonkin piiritetyn kaupungin puolustaminen, ei tekisi työtä yhtä hyvin sielullaan kuin ruumiillaan. Mutta ajateltakoon vain, voi daanko pelkillä ruumiinvoimilla saada selville ja arvata vihollisen aikeet, hänen suunnitelmansa, sotajuonensa ja vaikeutensa ja torjua uhkaavat vaarat. Kaikissa näissä tapauksissa tulee kysymykseen ymmärryksen toiminta, jossa ruumiilla ei ole mitään osaa. Jos siis asetoimi vaatii henkistä ponnistusta yhtä hyvin kuin opillinen toiminta, niin katsokaamme nyt, kumman henki, oppineen vai soturin, työskentelee enemmän. Sen me saamme tietää siitä tarkoituksesta ja päämäärästä, johon he kumpikin pyrkivät, sillä suuremmassa arvossa tulee pitää sitä tarkoitusta, joka kohdistuu jalompaan päämäärään. Opillisen sivistyksen tarkoituksena ja päämääränä — minä en puhu tässä jumaluusopista, jonka tarkoituksena on opastaa ja johtaa sieluja taivaaseen, sillä niin äärettömään tarkoitusperään ei voida mitään muuta verrata, vaan puhun maallisesta opista — on sijoittaa kohdalleen jakava oikeus, antaa jokaiselle, mitä hänelle kuuluu, ja pitää huolta siitä, että hyviä lakeja noudatetaan. Tämä päämäärä on epäilemättä jalo ja korkea ja ansaitsee suurta kiitosta, mutta ei sittenkään niin suurta kuin ansaitsee se päämäärä, johon tähtää asetoimi, sillä tämän päämääränä ja tarkoitusperänä on rauha, joka on parasta, mitä ihmiset voivat tässä elämässä tavoitella. Ensimmäinen hyvä sanoma, jonka sai maailma ja saivat ihmiset, oli niinmuodoin se, jonka lausuivat enkelit sinä yönä, josta tuli meille päivä, laulaessaan ilmoilla: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Ja se tervehdys, jonka maan ja taivaan suurin Mestari opetti oppilaikseen kutsumilleen ja lähimmilleen, jotta he sen sanoisivat astuessaan sisään taloon, oli tämä: »Rauha olkoon tälle huoneelle», ja muutenkin hän sanoi heille usein: »Rauhani minä jätän teille, rauhani minä annan teille, minun rauhani olkoon teidän kanssanne.» Nämä sanat ovat totisesti kuin hänen kädestään saatu kalleus ja lahja, kalleus, jonka puuttuessa ei maan päällä eikä taivaassa voisi olla mitään onnea. Rauha on sodan todellinen päämäärä on näet aivan samantekevää, puhuuko asetoimesta vai sodasta. Edellyttäen siis tämän totuuden, että sodan tarkoituksena on rauha ja että se sikäli on korkeampi päämäärä kuin opillisten ammattien itselleen asettama, johdumme nyt puhumaan oppineen ruumiillisista vaivoista ja sen henkilön rasituksista, joka harjoittaa asetointa, ja tahdomme nähdä, kumman vaiva on suurempi.

Tällä tavalla Don Quijote jatkoi esitystään niin sievin kääntein, ettei kukaan hänen kuulijoistaan mitenkään voinut sinä hetkenä pitää häntä hulluna; koska useimmat heistä olivat aatelismiehiä, joille asetoimi ennen kaikkea kuuluu, niin he kuuntelivat häntä varsin mielellään, ja hän jatkoi näin:

— Sanon siis, että oppineen vaivat ovat nämä: ennen kaikkea köyhyys (ei niin, että kaikki todella olisivat köyhiä, vaan esittääkseni asian kaikkein äärimmäisessä muodossaan); jos näet olemme sanoneet, että oppinut kärsii köyhyyttä, niin minusta näyttää, ettei hänen onnettomuudestaan voida enempää sanoa, sillä se, joka on köyhä, ei omista mitään hyvää. Tätä köyhyyttään hän kokee eri tavoin, kärsien milloin nälkää, milloin vilua, milloin vaatteiden puutetta, milloin kaikkea tuota yhtaikaa, mutta hänen köyhyytensä ei sittenkään ole niin ankara, ettei hän saa mitään syödä, vaikka hänen täytyisikin aterioida hiukan myöhemmin kuin tavalliseen aikaan ja vaikka hänen täytyisi tyytyä siihen, mitä rikkaitten pöydältä putoo, mikä on opiskelevain suurin onnettomuus ja mitä he keskuudessaan mainitsevat »liemellä käymisen» nimellä; ei heiltä myöskään puutu hiilimaljaa tai liesitulta, vaikka ne eivät olisikaan heidän omansa ja vaikka eivät heitä täysin lämmittäisikään, sillä ainakin ne vilua vähentävät, ja saavathan he lopultakin nukkua yönsä katon alla. En tahdo tässä mainita muita pikkuseikkoja, esimerkiksi sitä, että heiltä puuttuu paitoja ja ettei jalkineitakaan ole liikaa, että heidän vaatteensa ovat ohuet ja nukkavierut ja että he ahmivat suuhunsa ylen ahnaasti, kun hyvä onni sallii heidän päästä johonkin pitopöytään. Tässä kuvailemaani koleista ja vaikeaa tietä kulkien, kompastuen, kaatuen, taas nousten ja taas kaatuen he pääsevät, mihin pyrkivät, ja heidän sinne päästyään on nähty monta, jotka näitten hiekkasärkkien ohi ehdittyään, kuljettuaan tämän Skyllan ja Kharybdiin läpi kuin onnen siivittäminä — minä tarkoitan, että on nähty, kuinka he korkealta istuimeltaan ohjaavat ja hallitsevat maailmaa, kuinka heidän nälkänsä on muuttunut kylläisyydeksi, heidän vilunsa mieluisaksi viileydeksi, heidän alastomuutensa upeiksi vaatteiksi, ja kuinka, heidän ennen maattuaan kaislamatolla, heidän leposijaansa nyt peittää hieno palttina ja damasti, heidän kuntonsa hyvin ansaittu palkka. Jos heidän vaivansa asetetaan niiden rinnalle, joita saavat kestää sotilaat, ja jos niitä verrataan näihin, niin ne sittenkin ovat joka suhteessa paljoa vähäisemmät, kuten kohta osoitan.

Kahdeksasneljättä luku,

jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Don Quijote jatkoi esitystään:

— Koska oppineesta puhuessamme aloitimme hänen köyhyydestään ja tämän köyhyyden eri lajeista, katsokaamme nyt, onko sotilas äveriäämpi. Saamme nähdä, ettei köyhyyden itsensä piirissä ole ketään köyhempää kuin hän, sillä hän on riippuvainen mitättömästä palkasta, joka hänelle maksetaan myöhään tai ei milloinkaan, tai siitä, mitä hän voi kahmaista käsiinsä, silloin aina joutuen suureen hengenvaaraan ja omantunnonvaivoihin. Toisinaan hän voi olla niin huonoissa varoissa, että rikki-viilletty költeri saa tehdä sekä juhlanutun että paidan virkaa, ja keskellä talvea, avoimilla kentillä, hän voi yleensä suojella itseään sään tuimuudelta vain oma hengityksellään, joka hänen tyhjistä sisuksistaan tullen välttämättä on kylmää, vastoin kaikkea luonnonjärjestystä, kuten itse kokemuksesta tiedän. Mutta malttakaahan nyt, kunnes hän odottaa yön tuloa päästäkseen toipumaan kaikista näistä vaivoista häntä odottavassa sängyssä, joka ei missään tapauksessa ole liian ahdas, ellei hän itse sitä ahtaaksi tee, sillä voihan hän mitata itselleen makuupaikkaa maasta niin paljon kuin haluaa ja piehtaroida siinä mielin määrin ollenkaan pelkäämättä, että lakanat rypistyvät. Tulee sitten kaiken tämän jälkeen se päivä ja hetki, jolloin hänet vihitään arvoonsa, tulee taistelupäivä. Silloin hänen päähänsä pannaan tohtorinhattu, nimittäin liinannöyhtää siteeksi johonkin ampumahaavaan, joka on saattanut tärvellä hänen ohimonsa tai tehdä rammaksi hänen käsivartensa tai säärensä. Ja ellei niin käy, jos armollinen taivas varjelee ja säilyttää hänet elävänä ja terveenä, voi sattua, että hän jää yhtä köyhäksi kuin oli ennen ja että hänen täytyy joutua johonkin uuteen otteluun, johonkin uuteen taisteluun, ja suoriutua siitä voittajana päästäkseen hiukan parempiin oloihin; mutta sellaisia ihmeitä nähdään harvoin. Sanokaa minulle, hyvät herrat, jos olette asiaa ajatelleet: kuinka paljon vähemmän on niitä, joita on sotaisten tekojensa tähden palkittu, kuin niitä, jotka ovat sodassa kaatuneet? Teidän täytyy varmaan vastata, ettei näitä lukumääriä sovi toisiinsa verrata ja ettei kaatuneitten lukua voida laskea, kun sitävastoin henkiinjääneitten ja palkittujen lukumäärä voidaan merkitä kolmella numerolla. Kaikissa näissä suhteissa on oppineiden laita toisin, sillä heillä kaikilla on täysin riittävät vakituiset tulot, sivutuloista puhumattakaan, joten sotilaan saama palkka on paljon pienempi, vaikka hänen työnsä on vaikeampi. Tähän tosin voidaan vastata, että on helpompi palkita kahtatuhatta oppinutta kuin kolmeakymmentätuhatta sotilasta, koska edellisiä palkitaan antamalla heille virkoja, jotka välttämättä täytyy antaa heidän ammattiinsa kuuluville henkilöille, kun sitävastoin viimeksimainitut saavat palkkansa ainoastaan sen herran varoista, jota he palvelevat; mutta juuri tämä mahdottomuus sitä enemmän tukee esittämääni väitettä. Mutta jättäkäämme se sikseen, sillä siinä on labyrintti, josta on hyvin vaikea löytää tietä ulos, ja palatkaamme käsittelemään asetoimen paremmuutta opilliseen sivistykseen verraten, kysymystä, joka on yhä vielä ratkaisematta, koska kummaltakin taholta esitetään muka päteviä todisteluja. Niinpä sanoo opillinen sivistys muun muassa, että sen puuttuessa ei asetoimikaan voisi säilyä, koska sodallakin on omat lakinsa, joiden alainen se on, ja koska lait kuuluvat opilliseen sivistykseen ja oppineitten toiminta-alaan. Tähän vastaa asetoimi, että ilman sitä, asetointa, eivät lait voi säilyä, sillä aseilla puolustetaan yhteiskuntia, varjellaan valtakuntia, suojellaan kaupunkeja, turvataan teitä, puhdistetaan meret merirosvoista, ja niiden puuttuessa joutuisivat yhteiskunnat, valtakunnat, valtiot, kaupungit, tiet sekä maalla että merellä kerta kaikkiaan sellaiseen ankaraan epäjärjestykseen, jonka sota tuo mukanaan siksi ajaksi kuin sitä kestää ja se saa vapaasti käyttää erioikeuksiaan ja väkivaltaansa. On sitäpaitsi tunnustettu tosiasia, että se, mikä enemmän maksaa, on suuremmassa arvossa ja että sitä tuleekin pitää suuremmassa arvossa. Jos joku henkilö tahtoo päästä eteväksi opillisella alalla, niin se vaatii häneltä aikaa, unettomia öitä, nälkää, vilua, huimausta, ruoansulatushäiriöitä ja muita siihen kuuluvia seikkoja, jotka olen osalta jo maininnut; jos taas jonkun onnistuu kunnollaan päästä hyväksi sotilaaksi, niin se vaatii häneltä kaikkea, mitä oppineelta vaadittiin, niin paljon suuremmassa määrässä, ettei mikään vertaaminen voi tulla kysymykseen, sillä hän on joka hetki vaarassa menettää henkensä. Ja mikä puutteen ja köyhyyden pelko voisikaan vaivata ja ahdistaa opiskelevaa siinä määrässä kuin se ahdistaa sotilasta, joka jossakin piiritetyssä linnoituksessa, ollen vahdissa jossakin ulko- tai sisävarustuksessa, huomaa vihollisten kaivavan miinakäytävää kohti sitä paikkaa, missä hän seisoo, mutta ei voi missään tapauksessa paikaltaan poistua eikä paeta tuota aivan lähellä uhkaavaa vaaraa? Hän ei voi tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa päällikölleen, mitä on tapahtumassa, jotta tämä ehkä torjuu vaaran jollakin vastamiinalla, mutta hänen itsensä täytyy jäädä paikalleen peläten ja odottaen lentävänsä yhtäkkiä ilmoille ilman siipiä ja sitten syöksyvänsä syvyyteen, niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuukin. Ja jos tätä pidetään vähäisenä vaarana, niin katsokaamme, eikö ole yhtä suuri tai suurempi se vaara, joka syntyy, kun kaksi sota-alusta avoimella merellä hyökkää päin toisiaan. Kun molemmin puolin lyödään kiinni iskukoukut ja levitetään valtaussillat, ei sotilaalle jää enempää liikkumisalaa kuin pari jalkaa leveä lankku keulanpäässä, mutta siitä huolimatta, vaikka hän näkee edessään niin monta surmansuuta kuin vastakkaiselta puolelta on suunnattu häntä vastaan tykkejä, jotka ovat hänestä vain peitsenmitan päässä, ja vaikka hän huomaa, että jalan hiukankin luiskahtaessa hän itse suistuu Neptunuksen valtakuntaan, kaikesta tästä huolimatta hän sijoittuu pelottomin sydämin ja kunniantunnon elähdyttämänä kaikkien noiden ampuma-aseitten maalitauluksi ja pyrkii tuota kapeata tietä pitkin vihollisen alukseen. Ja merkillisintä on, että hänen tuskin ehdittyään kaatua ja joutua sinne, mistä hän ei voi nousta ennenkuin maailmanlopussa, toinen kohta asettuu hänen sijaansa, ja, jos tämäkin putoaa mereen, joka vaanii häntä kuin vihollinen, tulee jälleen toinen ja taas toinen niin nopeasti, että edellinen on tuskin ehtinyt kaatua. Missään sodan vaiheessa ei ole urhoollisuutta eikä pelottomuutta, joka olisi suurempi kuin tämä. Onnelliset ne menneet aikakaudet, jolloin ei vielä ollut olemassa noita helvetillisesti hävittäviä tykkejä, joiden keksijän varmaan uskon nyt saavan kadotuksessa palkan pirullisesta keksinnöstään, joka saa aikaan, että kunniaton ja arka käsivarsi voi viedä hengen urhoolliselta ritarilta ja että aivan äkkiarvaamatta, keskellä urheata ja uskaliasta innostusta, joka elähdyttää ja rohkaisee sankarin sydäntä, tulee jokin eksynyt kuula, jonka ampuja kenties itse pakenee pois kauhistuen sitä välkähdystä, joka tuon kirotun murha-aseen laukeamisesta syntyi, ja yhdessä silmänräpäyksessä lopettaa ja katkaisee sellaisen ihmisen tajunnan ja elämän, joka olisi ansainnut saada nauttia niitä pitkinä aikoina. Kun tätä ajattelen, tekee melkein mieleni sanoa syvästi katuvani, että olen ryhtynyt tähän vaeltavan ritarin toimeen niin inhoittavana aikakautena kuin tämä, jossa nyt elämme. Vaikka näet mikään vaara ei minua peloita, nousee kumminkin mieleeni levottomuus, kun ajattelen, että luodit ja ruuti ehkä riistävät minulta tilaisuuden tehdä itseni kuuluisaksi ja tunnetuksi koko maailmassa urhoollisella käsivarrellani ja miekkani terällä. Mutta tehköön taivas, mitä hyväksi näkee; jos onnistun yrityksessäni, niin sitä suuremman arvonannon saan osakseni, mitä suuremmat ovat ne vaarat, joihin käyn, kuin ne, joihin antautuivat menneitten aikojen vaeltavat ritarit.

Don Quijote piti tämän pitkän juhlapuheensa toisten aterioidessa ja unohti itse kerrassaan ravinnon nauttimisen, vaikka Sancho Panza useita kertoja huomautti hänelle, että hänen piti syödä ja että hän syötyään saisi kyllin tilaisuutta sanoa, mitä ikänä halusi. Hänen kuulijansa pahoittelivat jälleen, että mies, jolla kaikesta päättäen oli terve järki ja hyvä arvostelukyky kaikissa käsittelemissään asioissa, oli menettänyt sen niin täydellisesti, kun tuli puheeksi hänen onneton ja kirottu ritaritoimensa. Kirkkoherra sanoi hänelle, että hän oli aivan oikeassa siinä, mitä oli lausunut asetoimen etevämmyydestä, ja että hän itse, vaikka olikin lukenut ja oppiarvon saanut mies, oli aivan samaa mieltä.

Ateria päättyi, ruoka-astiat korjattiin pöydästä, ja sillä aikaa kuin majatalonemäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes siivosivat Don Quijote Manchalaisen yliskamaria, johon oli päätetty majoittaa naiset yöksi, Don Fernando pyysi vapautunutta orjaa kertomaan heille elämänsä kohtalot, koska niiden täytyi varmaan olla sekä merkillisiä että huvittavia, minkä saattoi aavistaa jo siitä, että hän oli saapunut Zoraidan seurassa. Siihen vastasi orja, että hän varsin mielellään teki, mitä häneltä vaadittiin, ja sanoi vain pelkäävänsä, ettei hänen kertomuksensa muodostuisi sellaiseksi, että siitä olisi kuulijoille niin suurta huvia kuin hän itse toivoi olevan, mutta lupasi kaikesta huolimatta tarinan esittää, noudattaakseen Don Fernandon tahtoa. Kirkkoherra ja kaikki muut kiittivät häntä siitä ja pyysivät hekin osaltaan häntä niin tekemään; ja hän, kuullessaan niin monen henkilön pyytävän samaa, sanoi, etteivät pyynnöt olleet tarpeen, koska heidän toivomuksensa oli hänelle käsky.

— Kuunnelkaa siis, arvoisa herrasväki, tarkkaavaisesti, niin saatte kuulla todenmukaisen kertomuksen, jonka kanssa kukaties eivät voi kilpailla ne epätodelliset, joita yleensä sepitetään huolellisesti, harkitusti ja taiteellisesti.

Hänen niin sanottuaan kaikki heti istuutuivat varautuen kuuntelemaan häntä syvän hiljaisuuden vallitessa, ja hän, huomatessaan kaikkien olevan vaiti ja odottavan, että hän aloittaisi kertomuksensa, alkoi miellyttävällä ja rauhallisella äänellä kertoa seuraavaa.

Yhdeksäsneljättä luku,

jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.