Part 3

Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi, kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen, koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan, epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.

— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.

He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don Quijote neidille:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan kulkuamme, minne parhaaksi näette.

Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:

— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä valtakunnista mitään ymmärrän.

Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:

— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.

— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän korkeutenne valtakuntaan.

Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta, kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin, nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.

— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka. Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa, että kerrassaan kauhistun.

— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään, sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen, meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa, jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi. Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa, sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.

Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi. Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.

‒ Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.

Kolmaskymmenes luku,

jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Kirkkoherra oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Sancho virkkoi:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, sen mainion työn tekijä oli minun isäntäni, ja eipä sillä, etten minä ennakolta häntä varoittanut ja neuvonut katsomaan, mitä teki, ja sanonut, että oli synti päästää ne irti, koska kaikki olivat sinne menossa niinkuin suurten konnain pitikin.

— Hölmö, — sanoi siihen Don Quijote — eihän ole vaeltavien ritarien asia eikä velvollisuus tutkia, kulkevatko ne murheelliset, kahlehditut ja sorretut, joita he teillään kohtaavat, sillä tavalla tai ovatko sellaisessa ahdingossa syystään tai syyttään; heidän asianaan on vain auttaa heitä, kuten ainakin apuatarvitsevia, tarkaten heidän kärsimystään eikä heidän konnuuksiaan. Minä kohtasin kokonaisen rukousnauha-jonon juroja ja kurjia ihmisiä ja tein heidän hyväkseen, mitä velvollisuuteni vaati, kävi sitten kuinka tahansa. Ja sille, joka on katsonut menettelyni moitittavaksi, sanon, herra lisensiaatin pyhää virkaa ja hänen persoonaansa kaikin puolin kunnioittaen, että hän tuntee huonosti ritariseikkoja ja valehtelee kuin nartunpoika ja suvuton olento; ja tämän minä hänelle opetan miekallani, niinkuin on yksityiskohtaisemmin säädetty.

Tuon sanottuaan hän varautui jalustimiinsa ja painoi alas ryntäyslakkinsa; parturinvatia, joka hänen mielestään oli Mambrinon kypäri, hän näet kuljetti mukanaan satulan takanupissa, kunnes saisi korjatuiksi ne vauriot, joita oli koitunut kaleerivankien sitä käsitellessä.

Dorotea, joka oli älykäs ja leikkisä ja oli jo tullut tietämään, etteivät kaikki ruuvit olleet paikoillaan Don Quijoten päässä ja että kaikki, Sancho Panzaa lukuunottamatta, pitivät häntä pilanaan, ei halunnut olla toisia huonompi, vaan virkkoi hänelle, nähdessään hänet niin tuimalla tuulella:

— Herra ritari, teidän armonne tulee muistaa minulle lupaamanne suosionosoitus ja ettei teidän, lupauksenne mukaan, sovi antautua mihinkään muuhun seikkailuun, olipa se kuinka tähdellinen tahansa. Tyyntykää siis; jos herra lisensiaatti olisi tietänyt, että kaleerivangit oli vapauttanut teidän voittamaton käsivartenne, olisi hän varmaan pitänyt suunsa visusti suljettuna, vieläpä puraissut kieltäänkin kolme kertaa, ennenkuin olisi lausunut sanaa, joka olisi saattanut koitua teidän armonne halvennukseksi.

‒ Sen lupaan ja vannon, — sanoi kirkkoherra — ja olisinpa vielä raastanut pois toisen puolen viiksistäni.

— Minä vaikenen, valtiattareni, — virkkoi Don Quijote hillitsen sen oikeutetun vihan, joka jo oli sydämeeni noussut, ja pysyn tyynenä ja rauhallisena, kunnes tulen täyttäneeksi, mitä olen teille luvannut; mutta tämän hyvän haluni ja aikomukseni tähden pyydän teitä sanomaan, ellei se tunnu teistä epämieluisalta, mikä on huolenanne ja mitkä, kutka ja millaiset ovat ne henkilöt, joille minun on puolestanne kostettava asianmukaisesti, tyydyttävästi ja täydellisesti.

— Sen sanon mielelläni, — vastasi Dorotea — ellei teitä väsytä kärsimysten ja onnettomuuksien kuuleminen.

— Ei suinkaan, valtiattareni — vastasi Don Quijote.

Siihen virkkoi Dorotea:

— Koska niin on laita, pyydän teitä, armolliset herrat, kuuntelemaan kertomustani.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun Cardenio ja parturi siirtyivät hänen viereensä haluten kuulla, kuinka älykäs Dorotea punoisi tarinansa, ja samoin teki Sancho, joka oli ihastunut häneen yhtä hartaasti kuin hänen isäntänsä. Sijoituttuaan hyvin satulaan ja aloiteltuaan yskähdellen ja muita eleitä tehden Dorotea kävi kertomaan varsin sievästi tähän tapaan:

— Ensinnäkin tahdon ilmoittaa teille, armolliset herrat, että nimeni on...

Samassa hän vaikeni hetkiseksi, sillä kirkkoherran antama nimi oli häneltä unohtunut; mutta kirkkoherra, joka kohta arvasi, mikä häntä takellutti, tuli hänen avukseen sanoen:

— Eipä ihmekään, armollinen neiti, että teidän korkeutenne hämmentyy ja joutuu ymmälle kertoessaan onnettomuuksistaan, sillä ne seikat ovat yleensäkin sellaisia, että monesti vievät muistin niiltä, joita ahdistavat, vieläpä niin, etteivät he muista omaa nimeänsäkään, kuten teidän suuruutenne on nyt käynyt, kun olette unohtanut, että olette nimeltänne prinsessa Minomicóna, Minomicónin suuren kuningaskunnan laillinen perijätär; mutta tämän vihjauksen avulla teidän korkeutenne varmaan voi helposti palauttaa koviakokeneeseen muistiinsa kaikki, mitä mielii kertoa.

— Niin on tosiaankin laita, — virkkoi neiti — ja tästä lähtien en luule tarvitsevani enää mitään vihjausta; saan varmaan kerrotuksi todenperäisen historiani kaikella kunnialla. Seikka on se, että isäni, kuningas, jonka nimi oli Tinacrio Tietäväinen, oli erittäin perehtynyt siihen, mitä sanotaan noituudeksi, ja sai tietonsa nojalla selville, että äitini, jonka nimi oli kuningatar Jaramilla, tulisi kuolemaan ennen häntä ja että hän itsekin joutuisi pian senjälkeen eriämään tästä elämästä, joten minä jäisin aivan orvoksi. Tämä huoli, sanoi hän, oli kumminkin vähäisempi verrattuna siihen mielenhämmennykseen, joka hänet valtasi, koska hän varmasti tiesi, että eräs suunnaton jättiläinen, suuren, meidän valtakuntaamme melkein rajoittuvan saaren hallitsija, nimeltään Pandafilando Karsaskatseinen (on näet varmaa, että hän, vaikka hänen silmänsä ovat oikeassa paikassa ja niinkuin olla pitää, kumminkin aina katsoo vinosti, kuin olisi kierosilmäinen, minkä hän tekee ilkeydestä ja herättääkseen pelkoa ja kauhistusta niissä, joita silmäilee), sanon siis, että isäni tiesi tämän jättiläisen, saatuaan kuulla minun jääneen orvoksi, hyökkäävän suurin sotavoimin valtakuntaani, riistävän sen minulta kerrassaan, jättämättä pientä kylääkään tyyssijakseni, mutta tiesi myös minun voivan torjua kaiken tämän tuhon ja onnettomuuden, jos suostuisin menemään naimisiin hänen kanssaan. Isäni mielestä oli kumminkin mahdotonta ajatella, että minä suostuisin solmimaan niin epäsuhtaista liittoa, ja hän olikin aivan oikeassa, sillä mieleeni ei ole milloinkaan johtunut mennä naimisiin tuon jättiläisen kanssa, olipa hän kuinka suuri ja suunnaton tahansa. Isäni sanoi vielä, että minun, kun hän olisi kuollut ja minä näkisin Pandafilandon hankkiutuvan hyökkäämään valtakuntaani, ei pitänyt ajatellakaan ryhtyä vastarintaan, koska siitä koituisi minulle tuho, vaan tuli jättää valtakunta hänen haltuunsa aivan vastustamatta, jos tahdoin pelastaa kuolemasta ja täysin tuhoutumasta hyvät ja uskolliset alamaiseni, sillä minun olisi mahdoton pitää puoliani jättiläisen hirmuisia voimia vastaan. Sensijaan minun piti heti lähteä muutamien omieni kanssa matkustamaan kohti Espanjan maita, mistä löytäisin avun onnettomuuteeni kohtaamalla erään vaeltavan ritarin, jonka maine olisi silloin levinnyt koko tähän valtakuntaan, ja hänen nimensä, ellen väärin muista, piti olla Don Azote tai Don Jigote.[7]

— Don Quijote hän varmaan sanoi, armollinen neiti, — virkkoi siihen Sancho Panza — eli toiselta nimeltään Murheellisen hahmon ritari.

— Niin tosiaan — myönsi Dorotea. — Hän sanoi vielä, että ritari olisi kookas, kasvoiltaan laiha, ja että hänellä olisi oikealla puolella, vasemman olkapään alla tai niillä paikkeilla, ruskea luomi ja siinä joitakin harjaksenlaisia karvoja.

Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

— Kuulehan, Sancho poikaseni, auta minua riisuutumaan; tahdon näet katsoa, olenko se ritari, josta tuo viisas kuningas on ennustanut.

— Minkätähden teidän armonne tahtoo riisuutua? — kysyi Dorotea.

— Nähdäkseni, onko minussa se luomi, josta isänne puhui — vastasi Don Quijote.

— Mitäs tässä riisumaan; — sanoi Sancho — tiedänhän minä ilmankin, että teidän armollanne on keskellä selkärankaa senlaatuinen luomi, mikä on väkevän miehen merkki.

— Se riittää; — virkkoi Dorotea — ystävysten näet ei sovi välittää pikkuseikoista, ja vähät siitä, onko se hartiassa vai selkärangassa: riittää, kun se on olemassa, olipa sitten missä tahansa, sillä samaa ruumistahan se on kaikki tyynni. Ja isäni varmaan osui kaikin puolin oikeaan, ja minä osuin oikeaan sulkeutuessani herra Don Quijoten suosioon, sillä hän on se, josta isäni puhui, koska hänen kasvojensa piirteet vastaavat sitä hyvää mainetta, jota tämä ritari nauttii, ei ainoastaan Espanjassa, vaan koko Manchassa, sillä tuskin olin astunut maihin Osunassa, kun jo kuulin kerrottavan niin monista hänen suorittamistaan mainetöistä, että heti arvasin hänet juuri siksi, jota olin tullut etsimään.

— Mutta miten teidän armonne astui maihin Osunassa? — kysyi Don Quijote. — Eihän se ole mikään satamakaupunki.

Dorotea ei kumminkaan ehtinyt vastaamaan, kun kirkkoherra puuttui puheeseen sanoen:

— Armollinen prinsessa aikoi varmaan sanoa, että hän, noustuaan maihin Malagassa, kuuli ensimmäisen kerran teidän armostanne puhuttavan Osunassa.

‒ Juuri niin minä aioin sanoa — virkkoi Dorotea.

‒ Se onkin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja suvaitkoon teidän majesteettinne nyt jatkaa.

‒ Minulla ei ole jatkamista — vastasi Dorotea — muuta kuin se, että kohtaloni salliessaan minun kohdata Don Quijoten on lopultakin ollut niin suopea, että jo arvaan ja katson itseni koko valtakuntani kuningattareksi ja valtiattareksi, koska hän on kohteliaana ja jalomielisenä luvannut osoittaa minulle suosiotaan lähtemällä kanssani, minne mielin hänet viedä, ja minä en vie häntä minnekään muualle kuin Pandafilando Karsaskatseisen eteen, jotta hän surmaa tämän jättiläisen ja toimittaa minulle takaisin, mitä hän on aivan vastoin oikeutta minulta anastanut. Ja tämä kaikki käy aivan niinkuin toivotaan, sillä niin siitä profeteerasi hyvä isäni, Tinacrio Tietäväinen, joka myös teki tiettäväksi, sekä suullisesti että kaldealaisella tai kreikkalaisella kirjoituksella — minä näet en osaa sitä lukea — että tämän ennustuksessa mainitun ritarin katkaistua kaulan tuolta jättiläiseltä ja ilmaistua haluavansa naida minut minun pitäisi heti, ollenkaan vastustelematta, suostua hänen lailliseksi puolisokseen ja jättää hänen haltuunsa valtakuntani sekä oma persoonani.

— Mitä tästä arvelet, Sancho ystäväni? — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuuletko, mistä tässä puhutaan? Enkö sitä sinulle sanonut? Katsohan, eikö meillä olekin jo valtakunta hallittavaksemme ja kuningatar naitavaksemme.

— Onpa totisesti, — sanoi Sancho — ja häpeät niskaan sille, joka ei nai leikattuaan herra Pandahiladolta kurkut poikki! Eikös olekin pulska tämä kuningatar! Kunpa muuttuisivat kirput vuoteessani tämännäköisiksi!

Samassa Sancho hypähti pari kertaa ilmaan, kämmenillään anturoitaan paukuttaen ja ilmaisten mitä hereintä iloa, juoksi sitten Dorotean luo, tarttui hänen muulinsa ohjaksiin, pidätti sen ja painui polvilleen prinsessan eteen pyytäen häntä ojentamaan käsiään suudeltaviksi, jotta siten saisi osoittaa kunnioittavansa häntä kuningattarenaan ja valtiattarenaan. Kuka läsnäolijoista olisikaan voinut pidättää nauruansa nähdessään isännän hulluuden ja palvelijan yksinkertaisuuden? Dorotea tosiaankin ojensi hänelle kätensä ja lupasi tehdä hänestä suuren herran valtakunnassaan, kunhan taivas olisi niin armollinen, että sallisi hänen voittaa sen takaisin ja päästä sitä nauttimaan. Sancho kiitteli häntä sanoilla, joista toiset jälleen ratkesivat nauramaan.

— Siinä, hyvät herrat, on minun historiani; — jatkoi Dorotea — siihen on vain vielä lisättävä, että kaikista niistä seurueeseeni kuuluvista henkilöistä, jotka otin matkaani, kun lähdin valtakunnastani, on jäljellä ainoastaan tämä parrakas asepalvelija, sillä kaikki muut hukkuivat hirmuisessa myrskyssä, joka yllätti meidät sataman jo näkyessä. Hän ja minä pelastuimme maihin kumpikin lankullansa, kuin ihmeen avulla, ja niin ovatkin elämäni vaiheet, kuten olette huomanneet, kaikin puolin ihmeelliset ja salamyhkäiset. Ja jos olen jossakin kohdassa lausunut liikaa tai en ole sanonut niin sattuvasti kuin olisi pitänyt, syyttäkää sitä, minkä herra lisensiaatti mainitsi kertomukseni alussa: että alituiset ja erinomaiset vastoinkäymiset riistävät kärsijöiltään muistin.

— Minulta ne eivät sitä riistä, ylhäinen ja urhoollinen valtiatar, — sanoi Don Quijote — sattuipa niitä sitten teitä palvellessani kuinka paljon, kuinka suuria ja ennenkuulumattomia tahansa; ja siksi minä uudistan teille antamani lupauksen ja vannon kulkevani kanssanne maailman loppuun saakka, kunnes kohtaan julman vihollisenne, jonka pään aion leikata poikki Jumalan ja käsivarteni auttaessa tämän... en tahdo sanoa hyvän miekkani terällä, sillä Ginés de Pasamontea saan kiittää siitä, että hän varasti oman miekkani.

Tuon hän lausui hiljaa mutisten ja jatkoi sitten:

‒ Kun sitten olen katkaissut hänen kaulansa ja saattanut teidät rauhassa omistamaan maatanne, on teidän vallassanne menetellä oman itsenne kanssa miten vain mielenne tekee, sillä niin kauan kuin muistini on vallattuna ja tahtoni vangittuna, ymmärrykseni menetettynä hänen... en sano enempää — niin kauan on mahdotonta, että rohkenisin ajatuksissanikaan mennä naimisiin, vaikka puolisokseni tarjoutuisi itse feenikslintu.

Se, mitä hänen isäntänsä lopuksi mainitsi haluttomuudestaan naimisiin, tuntui Sanchosta niin pahalta, että hän koroitti ylen närkästyneenä äänensä ja sanoi:

— Tuhat tulimmaista! Teidän armonne, herra Don Quijote, ei ole täydellä järjellä! Kuinka teidän armonne voisikaan muuten epäröidä mennä naimisiin tällaisen ylhäisen prinsessan kanssa? Luuletteko, että sallimus tarjoo teille joka nurkan takana sellaista onnea kuin teille nyt tarjotaan? Onko neiti Dulcinea kukaties kauniimpi? Ei varmastikaan, ei sinne päinkään, ja tekeepä mieleni vielä sanoa, ettei hän riitä kengänruojuihinkaan asti tälle, joka on edessämme. Niinpä en minäkään, piru soikoon, saa toivomaani kreivikuntaa, jos teidän armonne kulkee hakemassa tyhjää, jota saa pyytämättäkin. Naikaa, naikaa paikalla, sen neuvon teille annan, vaikka itse pirulta siihen apua pyytäisin, ja ottakaa tuo valtakunta, joka tipahtaa käsiinne noin vain, ja kuninkaaksi päästyänne tehkää minusta markiisi tai maaherra, ja paikalla, vaikka sitten menisi kaikki päin helvettiin.

Don Quijote, joka ei sietänyt kuulla lausuttavan sellaisia solvauksia valtiattarestaan Dulcineasta, kohotti peitsensä, mitenkään Sanchoa varoittamatta ja muutenkaan mitään virkkamatta, ja löi häntä kaksi kertaa, niin että hän tuupertui maahan, ja olisi varmaan kolhinut miehen kuoliaaksi, ellei Dorotea olisi huutaen kehoittanut herkeämään.

— Luuletteko te, kurja moukka, — sanoi Don Quijote hetkisen kuluttua — että minun luontoni sallii aina vain nyrkkiä puiden varoittaa ja että te tässä vain aina teette itsenne syypääksi ylitsekäymiseen ja minä aina suon anteeksi? Teidän on paras luopua niistä luuloista, kirottu kanalja, sillä se sinä varmaan olet, koska olet solvannut verratonta Dulcineaa. Ja ettekö tiedä, te lurjus, hölmö ja rötkäle, ettei minulla olisi voimia kirpunkaan tappamiseen, ellei hän vuodattaisi väkevyyttänsä minun käsivarteeni? Sanokaa, te kyykäärmeen kielellä puhuva vintiö, kenen luulette valloittaneen tämän kuningaskunnan ja leikanneen pään tuolta jättiläiseltä ja tehneen teistä markiisin (minä näet katson tuon kaiken jo tehdyksi ja lainvoiman saaneeksi), ellei urhean Dulcinean, joka on käyttänyt sankaritöissään välikappaleenaan minun käsivarttani? Hän taistelee minussa ja voittaa minussa, ja minä elän ja hengitän hänessä, ja hänessä on elämäni ja olemiseni. Ja kuinka kiittämätön olettekaan, te konnamainen portonpoika: kohottuanne maan tomusta aatelisarvoon palkitsette sellaisen hyväntyön panettelemalla häntä, joka on sen teille tehnyt!

Sancho oli säilynyt niin eheänä, että kuuli kaikki, mitä isäntä hänelle sanoi. Hän nousi maasta jotenkin vikkelästi, meni suojaan Dorotean ratsun taakse ja virkkoi sieltä isännälleen:

‒ Kuulkaahan, herra, jos teidän armonne on päättänyt olla menemättä naimisiin tämän korkean prinsessan kanssa, niin onhan selvää, ettei valtakunta tule omaksenne, ja kun ei niin tapahdu, niin mitä armonosoituksia voitte minulle tarjota? Sitä minä tässä valitan. Naikaa, armollinen herra, naikaa kaikin mokomin tämä kuningatar, nyt, kun hän on tässä kuin olisi taivaasta eteemme tupsahtanut; myöhemmin voitte taas ottaa neiti Dulcinean, sillä onhan niitä elänyt tässä maailmassa ennenkin kuninkaita, joilla on ollut jalkavaimoja. Mitä kauneuteen tulee, en sano sitä enkä tätä, sillä toden tunnustaakseni minä tykkään heistä molemmista, vaikka en ole koskaan nähnyt neiti Dulcineaa.

— Mitä tarkoitat, kun sanot, ettet ole häntä nähnyt, sinä petturi ja panettelija? — virkkoi Don Quijote.

— Etkö sinä vastikään tuonut minulle terveisiä häneltä?

— Tarkoitan, etten ole saanut katsella häntä niin hätäilemättä, — sanoi Sancho — että olisin ehtinyt nähdä hänen kauneutensa ja hyvät puolensa erikseen ja joka kohdaltansa; mutta noin niinkuin köntissä hän minua kyllä miellyttää.

— Siinä tapauksessa minä annan sinulle anteeksi, — sanoi Don Quijote — ja suo sinäkin minulle anteeksi, että sinua loukkasin; ihminen näet ei vallitse alkuviettejänsä.

— Eipä niinkään, — vastasi Sancho — ja minussa on aina puhumisen halu sellainen alkuvietti, enkä minä voi olla sanomatta, ainakin kerrakseen, mitä kielelleni kiertyy.

— Harkitse kumminkin, — sanoi Don Quijote — mitä puhut, Sancho, sillä ruukku menee kaivolle... en sano sinulle enempää.

— Olkoon sinänsä; — vastasi Sancho — taivaassa on Jumala, joka näkee kaikki juonet ja tulee tuomitsemaan, kumpi meistä enemmän pahaa tekee, minäkö, kun en puhu oikein, vai teidän armonne, kun ette oikein menettele.

— Riittäköön jo; — virkkoi Dorotea — joutukaa, Sancho, suutelemaan isäntänne kättä ja pyytäkää häneltä anteeksi; olkaa tästä lähtien varovaisempi kiittäessänne ja moittiessanne, varokaa puhumasta pahaa tuosta neiti Dulcineasta, jota tuntemattomanakin hartaasti kunnioitan, ja luottakaa Jumalaan, niin varmaan saatte tilukset, joilla elelette kuin ruhtinas.

Sancho meni alla päin pyytämään herransa kättä. Don Quijote ojensi sen hänelle vakavan juhlallisesti ja Sanchon suudeltua antoi hänelle siunauksensa kehoittaen häntä lähtemään kanssaan hiukan edelle; hänellä näet oli erittäin tärkeätä kysyttävää ja keskusteltavaa. Sancho totteli, he loittonivat vähää matkaa toisista, ja Don Quijote sanoi hänelle:

— Minulla ei ole sinun palattuasi ollut aikaa eikä tilaisuutta tiedustella sinulta erinäisiä yksityiskohtia perille viemästäsi viestistä sekä tuomastasi vastauksesta; nyt siis, koska sallimus on suonut meille ajan ja tilaisuuden, et evänne minulta sitä onnea, jonka hyvät uutisesi voivat minulle tuottaa.

— Teidän armonne kysyköön, mitä ikänä hyväksi näkee; — vastasi Sancho — kyllä minä suoriudun lopusta yhtä hyvin kuin alustakin. Mutta minä pyydän hartaasti, parahin herrani, ettei teidän armonne ole tästä lähtien niin pitkävihainen.

‒ Miksi niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Siksi, — vastasi Sancho — että ne iskut, jotka äsken sain, johtuivat pikemmin siitä riidasta, jonka piru tässä muutamana yönä rakensi meidän välillemme, kuin siitä, mitä sanoin neiti Dulcineasta, jota rakastan ja kunnioitan kuin pyhimyksen jäsentä, vaikka hänessä ei sellaista ole, vain siksi, että hän on teidän armonne oma.

‒ Varo puhumasta jälleen sellaista, Sancho, jos henkesi on sinulle rakas; — virkkoi Don Quijote — se harmittaa minua. Annoinhan sinulle taannoin anteeksi, ja sinä tunnet varmaan sananparren: »Uusi synti vaatii uutta katumusta».

Tällävälin he huomasivat samaa tietä tulevan miehen aasilla ratsastaen, ja lähemmäksi ehdittyään hän näytti heistä mustalaiselta. Mutta Sancho Panza, jonka silmät ja sielu kiintyivät aina aaseihin, missä ikänä hän niitä näki, oli tuskin ehtinyt miehen nähdä, kun jo tunsi Ginés de Pasamonten, mustalaisen tarjoamasta langanpäästä kiinni saatuaan siten päästen käsiksi kerään, omaan aasiinsa. Niin näet tosiaankin oli laita, että Pasamonte tuli ratsastaen Sanchon harmolla. Tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi ja voidakseen myydä aasin hän oli pukeutunut mustalaiseksi, jonka kieltä, monien muiden ohella, hän osasi puhua kuin äidinkieltään. Sancho näki ja tunsi hänet ja nähtyään ja tunnettuaan huusi kohta kovalla äänellä:

— Ginesillo, sinä ryöväri! Jätä minun aarteeni, päästä irti minun kalleimpani, älä hyväile minun hupiani, jätä aasini, jätä minun riemuni! Pakene, sinä siivoton lurjus, korjaa luusi, rosvo, ja anna pois, mikä ei ole omaasi!

Tämä huuto ja haukkuminen oli kumminkin aivan tarpeetonta, sillä Ginés hyppäsi maahan jo ensimmäisen sanan kuultuaan, pisti juoksuksi, joka muistutti täyttä laukkaa, ja loittoni samassa kauas heistä kaikista. Sancho saapui harmonsa luo, syleili sitä ja virkkoi:

— Kuinka olet voinut, rakas harmo, minun silmäteräni, vanha veikkoni?

Samalla hän suuteli ja hyväili aasia kuin se olisi ollut ihminen. Aasi oli hiljaa ja salli Sanchon suudella ja hyväillä, vastaamatta hänelle sanaakaan. Toiset ehtivät luo ja onnittelivat häntä harmon löytymisen johdosta, erittäinkin Don Quijote, joka lisäksi ilmoitti, ettei hän tämän tähden peruuttanut antamaansa kolmen aasinvarsan luovuttamismääräystä. Sancho kiitti häntä siitä. Heidän siten keskustellessaan sanoi kirkkoherra Dorotealle, että tämä oli suunnitellut kertomuksensa erittäin älykkäästi, myös sikäli, että oli esittänyt sen lyhyesti ja ritariromaaneissa tavattavien kertomusten mukaisesti. Dorotea sanoi niitä monesti lukeneensa ratokseen; kun hänellä ei kumminkaan ollut selkoa maakuntien ja satamakaupunkien asemasta, oli hän umpimähkään sanonut nousseensa maihin Osunassa.

— Sen arvasin, — virkkoi kirkkoherra — ja siitä syystä kiiruhdin kohta sanomaan, mitä sanoin, siten ohjaten asian oikealle tolalle. Mutta eikö ole ihmeellistä nähdä, kuinka helposti tuo hidalgo parka uskoo kaikki tällaiset keksimät ja valheet, kun ne vain ovat tyyliltään ja muodoltaan hänen omista kirjoistaan lukemiensa hullutusten kaltaisia?

— Epäilemättä, — sanoi Cardenio — ja hänen mielettömyytensä on niin merkillinen ja ennenkuulumaton, että tuskin lienee ketään niin teräväpäistä, että voisi siihen osua, jos mielisi piloillaan sen keksiä ja sepittää.

— On siinä eräs toinenkin seikka — sanoi kirkkoherra. ‒ Jos näet jätämme sikseen ne typeryydet, joita tämä kelpo hidalgo lausuu hulluutensa yhteydessä, niin huomaamme hänen muista asioista puhuttaessa keskustelevan erinomaisen järkevästi ja osoittavan kaikin puolin selvää ja laadullista ymmärrystä, niin että kenen hyvänsä, mikäli ei kosketella hänen ritariseikkojaan, täytyy pitää häntä erittäin älykkäänä miehenä.

Heidän näin puhellessaan jatkoi Don Quijote aloittamaansa keskustelua ja sanoi Sancholle:

‒ Sovitaan pois, Sancho ystäväni, nämä riidat, ja kerro minulle nyt, ollenkaan välittämättä mistään vihasta ja kaunasta: missä, miten ja milloin kohtasit Dulcinean? Mitä hän oli tekemässä? Mitä hänelle sanoit? Mitä hän vastasi? Millainen oli hänen kasvojensa ilme, kun hän luki kirjettäni? Kuka sen kirjoitti sinulle puhtaaksi? Kerro siis tästä asiasta kaikki, mitä pidät tietämisen, kysymisen ja vastaamisen arvoisena, ollenkaan lisäilemättä tai valehtelematta minun mielikseni ja jättämättä pois mitään, minkä otaksut olevan minulle epämieluista.

— Herra, — vastasi Sancho — totta puhuakseni ei kirjettä kirjoittanut minulle puhtaaksi kukaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjettä mukanani.

— Niin on laita kuin sanot, — virkkoi Don Quijote — sillä minä havaitsin pari päivää lähtösi jälkeen, että muistiinpanokirja, johon sen kirjoitin, oli minun hallussani, mikä tuotti minulle ankaraa huolta, koska en tietänyt, mikä sinulle neuvoksi, kun havaitsisit olevasi vailla kirjettä, ja minä otaksuin kaiken aikaa, että kääntyisit takaisin sitä kaivatessasi.

— Niin olisi käynytkin, — vastasi Sancho — ellen olisi oppinut sitä ulkoa, kun teidän armonne sen minulle luki, niin että lausuin sen muististani eräälle suntiolle, joka kirjoitti sen paperiin niin täsmällisesti, että hän, vaikka olikin lukenut paljon pannakirjeitä, tunnusti tämän kirjeen kauneimmaksi kaikista lukemistaan.

— Muistatko sen vieläkin, Sancho? — kysyi Don Quijote.