Part 11
— Eräältä Leónin vuoriseudussa sijaitsevalta paikkakunnalta on peräisin sukuni, jolle luonto oli ollut suopeampi ja anteliaampi kuin onni, vaikka niillä tienoilla yhä vallitsevissa köyhissä oloissa isäni kumminkin oli varakkaan maineessa ja olisi todella ollut varakas, jos olisi pitänyt huolta omaisuutensa säilyttämisestä sen sijaan, että harrasti yksinomaan sen tuhlaamista. Hänen taipumuksensa anteliaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen johtui siitä, että hän oli nuoruudessaan ollut sotilaana. Sotaväessä oleminen näet on koulu, jossa itarasta tulee antelias ja antelaasta tuhlaavainen, ja jos toisinaan tavataankin ahne sotilas, niin hän on kuin jokin ihme-eläin; niin harvoin sellaista nähdään. Isäni siirtyi anteliaisuuden rajojen yli tuhlaavaisuuden alueelle, mikä ei suinkaan ole otollista perheelliselle miehelle, jonka lasten tulee periä hänen nimensä ja arvonsa. Minun isälläni oli kolme lasta, kaikki poikia ja kaikki jo siinä iässä, että saattoivat valita itselleen jonkin ammatin. Selvästi huomattuaan, ettei voinut, kuten itse sanoi, hillitä tuhoisaa taipumustaan, isäni päätti luopua siitä välineestä ja syystä, joka teki hänestä tuhlaavaisen ja anteliaan, nimittäin omaisuudestaan, jota ilman Aleksanteri Suurenkin olisi täytynyt elää säästäväisesti. Hän siis kutsui meidät eräänä päivänä luokseen huoneeseen, missä hän oli yksin, ja puhui meille suunnilleen tähän tapaan: »Poikani, te ymmärrätte hyvin, että teitä rakastan, jo siitä, että tiedän ja sanon teidän olevan omia lapsiani; te käsitätte, etten osoita teihin kohdistuvaa rakkauttani oikein, jo siitä, etten voi hillitä itseäni, mitä tulee teidän omaisuutenne säilyttämiseen. Jotta kumminkin tästä lähtien oivallatte, että rakastan teitä niinkuin isän tulee lapsiansa rakastaa enkä tahdo isäpuolen tavalla saattaa teitä häviöön, mielin toteuttaa teitä koskevan aikeen, jota olen jo kauan aikaa ajatellut ja kypsästi harkiten suunnitellut. Te olette nyt jo siinä iässä, että voitte valita ammatin tai ainakin jonkin toimen, joka tuottaa teille vanhemmiksi ehdittyänne kunniaa ja hyötyä. Aikomukseni näet on jakaa omaisuuteni neljään osaan: kolme osaa minä annan teille, kullekin mitä hänelle kuuluu, tekemättä yhtään vääryyttä, ja neljännen pidän itse voidakseni elää ja tulla toimeen niin kauan kuin taivas sallii minun elää. Toivon kumminkin, että jokainen teistä, saatuaan haltuunsa hänelle kuuluvan osan omaisuudesta, valitsee jonkin niistä elämänurista, jotka teille nyt mainitsen. Täällä Espanjassa käytetään erästä sananpartta, joka on mielestäni aivan oikeaan osuva, niinkuin sananparret yleensä, koska ne ovat pitkäaikaisesta ja älykkäästä elämänkokemuksesta saatuja lyhyitä lauselmia, ja se, jota tarkoitan, kuuluu näin: 'Kirkko tai meri tai kuninkaan hovi', eli siis selvemmin sanoen: Sen, joka tahtoo saavuttaa kunniaa ja rikkautta, tulee joko ruveta kirkonmieheksi tai mennä merille harjoittamaan kauppaa tai lähteä hallitsijan palvelukseen hänen hoviinsa, sillä sanotaanhan myös: 'Parempi on muru kuninkaan pöydästä kuin suuren herran lahja'. Minä sanon tämän siksi, että olisi minulle mieleistä ja on minun harras toivomukseni, että yksi teistä lähtee opintielle, toinen antautuu kauppiaaksi ja kolmas palvelemaan kuningasta sodassa; on näet vaikeata päästä hoviin häntä palvelemaan, ja, vaikka sota ei tuottaisikaan suuria rikkauksia, siitä koituu kuitenkin yleensä suurta arvoa ja suurta mainetta. Kahdeksan päivän kuluessa minä annan teille kullekin täyden osanne puhtaassa rahassa, pidättämättä teiltä ropoakaan, kuten tulette näkemään. Sanokaa minulle nyt, haluatteko noudattaa ajatustani ja neuvoani siinä, mitä olen teille ehdottanut.» Kun hän sitten kehoitti minua, veljeksistä vanhinta, vastaamaan, niin minä sanoin, ettei hänen mielestäni pitänyt luopua omaisuudestaan, vaan käyttää se kokonaisuudessaan aivan mielensä mukaan, sillä me olimme niin nuoria, että hyvin voimme hankkia itsellemme omaisuutta, ja huomautin lopuksi vielä, että aioin täyttää hänen toivomuksensa ja että itse halusin valita asetoimen palvellakseni siten Jumalaa ja kuningasta. Toinen veljeni lupasi samoin noudattaa isän toivomusta, päätti lähteä Intiaan[24] ja käyttää liiketoimiin sen osan varoja, joka tulisi hänelle kuulumaan. Nuorin veli, joka nähdäkseni oli kaikkein älykkäin, sanoi aikovansa antautua kirkolliselle uralle ja lähteä Salamancaan päättämään aloittamansa opinnot.
Kun siis olimme päässeet yksimielisyyteen ja valinneet kukin oman ammatin, isämme syleili meitä kaikkia ja järjesti mainitsemassaan lyhyessä ajassa kaikki, mitä oli luvannut, antoi meille kullekin osuutemme, joka, mikäli muistan, oli kolmetuhatta dukaattia selvää rahaa (eräs setämme näet osti koko maatilan maksaen sen käteisellä, jottei se joutuisi pois suvusta), ja jo samana päivänä sanoimme kaikki hyvästi rakkaalle isällemme. Koska minusta näytti säälimättömältä jättää vanha isä niin vähiin varoihin, taivutin hänet vielä samana päivänä ottamaan osakseni tulleista kolmestatuhannesta kaksituhatta dukaattia, sillä loppu riitti minulle niiden varusteiden hankkimiseen, joita sotilas tarvitsee. Esimerkkiäni noudattaen veljenikin antoivat hänelle kumpikin tuhat dukaattia, joten isäni sai pitää neljätuhatta dukaattia puhdasta rahaa ja lisäksi kolmetuhatta, minkä arvoinen nähtävästi oli hänelle jäänyt osa omaisuutta, jota hän ei tahtonut myydä, vaan säilyttää kiinteimistönä. Niin me siis sanoimme jäähyväiset hänelle ja mainitulle sedällemme, kaikki sangen liikutettuina ja kyynelet silmissä. He kehoittivat meitä antamaan heille tietoa onnellisista tai onnettomista kohtaloistamme niin usein kuin meille suinkin tarjoutuisi siihen tilaisuutta. Me lupasimme, ja heidän meitä syleiltyään ja annettuaan meille siunauksensa yksi meistä lähti Salamancaan, toinen Sevillaan ja minä Alicanteen, missä sain kuulla, että siellä oli eräs genovalainen alus, joka otti parhaillaan villalastia Genovaan.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikolmatta vuotta siitä, kun minä lähdin isäni kodista. Vaikka olen kirjoittanut muutamia kirjeitä, en ole kaikkina näinä vuosina saanut minkäänlaista tietoa isästäni enempää kuin veljistänikään; mutta nyt kerron lyhyesti, mitä minulle on tänä kuluneena aikana tapahtunut. Minä astuin laivaan Alicantessa, saavuin onnellisen matkan jälkeen Genovaan, matkustin sieltä Milanoon, missä hankin itselleni varukset, ja aioin sitten lähteä Piemontiin astuakseni riveihin; mutta ollessani jo matkalla Alessandria della Pagliaan[25] sain kuulla, että suuri Alban herttua oli marssimassa Flanderiin. Minä muutin suunnitelmaa, lähdin hänen mukaansa, palvelin hänen joukoissaan niissä taisteluissa, jotka hän suoritti, olin läsnä, kun kreivit Egmont ja Horn mestattiin, ja pääsin vänrikiksi Guadalajarasta kotoisin olevan kuuluisan päällikön Diego de Urbinan komennuksessa. Vähän aikaa sen jälkeen kuin olin saapunut Flanderiin, tuli tieto liitosta, jonka hänen pyhyytensä paavi Pius viides, nyt autuas vainaja, oli tehnyt Venezian ja Espanjan kanssa yhteistä vihollista turkkilaista vastaan, joka siihen aikaan oli laivastollaan valloittanut kuuluisan Kypron saaren; saari oli ollut venezialaisten hallussa, ja sen menettäminen oli surkea ja onneton tapaus.
Saatiin varma tieto siitä, että tämän liiton johtajana oli jalosukuinen Don Juan d'Austria, oivallisen kuninkaamme Don Felipen velipuoli, ja aivan yleisesti puhuttiin niistä valtavista sotavarustuksista, jotka olivat tekeillä. Kaikki tämä innosti ja kiihoitti sotaista mieltäni ja haluani saada ottaa osaa tulossaolevaan taisteluun, ja minä, vaikka oli toiveita, vieläpä melkein varma lupauskin, että pääsisin ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ylenemään kapteeniksi, tahdoin siitä huolimatta jättää kaikki ja lähteä Italiaan, minne sitten lähdinkin. Minun onnekseni Don Juan d'Austria oli vastikään saapunut Genovaan ollen matkalla Napoliin liittyäkseen laivastoineen Venezian laivastoon, kuten hän sitten teki Messinassa. Sanalla sanoen, minä otin osaa tuohon onnelliseen taisteluun jo jalkaväen kapteeniksi ylenneenä, mihin kunniakkaaseen virkaan minut oli johdattanut pikemmin hyvä onneni kuin oma ansioni. Ja tuo päivä, joka oli kristikunnalle ylen onnellinen, koska silloin vapautuivat maailma ja kaikki sen kansat siihen saakka vallinneesta harhaluulosta, että turkkilaiset muka olivat voittamattomia merellä, tuona päivänä, sanon minä jolloin ottomaanien ylpeys ja kopeus murrettiin, minä yksin olin onneton kaikkien onnellisten joukossa (onnellisempia näet olivat ne kristityt, jotka taistelussa kaatuivat, kuin ne, jotka jäivät eloon ja voittajiksi), sillä sen sijaan, että olisin voinut toivoa, jos olisin elänyt roomalaisten ajalla, saavani jonkin meriseppelen,[26] jouduin tuota kunniakasta päivää seuranneena yönä vangiksi, ja käsiini ja jalkoihini pantiin raudat. Se tapahtui seuraavalla tavalla. Kun Algerian kuningas Uchali, uskalias ja hyväonninen merirosvo, oli hyökännyt maltalaisen päällikön aluksen kimppuun ja vallannut sen, niin että ainoastaan kolme ritaria jäi laivalla henkiin ja hekin vaikeasti haavoitettuina, niin Juan Andrean amiraalilaiva,[27] jossa minä komppaniani kanssa olin, riensi sitä auttamaan, ja minä, tehden mitä tuli tehdä sellaisessa tilaisuudessa, hyppäsin vihollisen laivaan, joka samassa irtautui siitä aluksesta, jonka kimppuun oli hyökännyt, joten sotilaani eivät voineet minua seurata ja minä olin yksinäni vihollisten keskellä, joita en kyennyt vastustamaan, koska heitä oli niin paljon; niin minä jouduin moneen kertaan haavoittuneena heidän käsiinsä. Ja koska, kuten te, hyvät herrat, varmaan olette kuulleet, Uchali pääsi pakenemaan koko laivueensa kanssa, täytyi minun jäädä hänen vangikseen, ja niin minä olin ainoa surullinen niin monien iloisten joukossa ja ainoa orja niin monien vapaitten joukossa, sillä sinä päivänä paasi viisitoistatuhatta kristittyä, jotka kaikki olivat soutajaorjina turkkilaisessa laivastossa, takaisin ikävöimäänsä vapauteen. Minut vietiin Konstantinopoliin, missä suurturkki Selim nimitti minun herrani amiraaliksi, koska hän oli tehnyt tehtävänsä taistelussa ja oli urhoollisuutensa osoitukseksi tuonut mukanaan Maltan ritarikunnan sotalipun. Seuraavana vuonna, vuonna 1572, minä olin Navarinon luona soutajana amiraalilaivassa, jonka nimi oli _Kolme Lyhtyä_. Siellä minä näin ja huomasin, kuinka jätettiin käyttämättä tarjoutuva tilaisuus vallata satamassa Turkin koko laivasto, sillä kaikki merisotilaat ja janitshaarit, jotka laivastossa palvelivat, otaksuivat aivan varmaan, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin itse satamassa, ja pitivät siitä syystä varusteensa ja pasamakinsa, t.s. jalkineensa, varalla voidakseen heti paeta maihin hyökkäystä odottamatta; niin kovin he pelkäsivät meidän laivastoamme. Mutta taivaan tahdosta kävi toisin, ei suinkaan senvuoksi, että meikäläisiä johtava kenraali olisi tehnyt itsensä vikapääksi johonkin virheeseen tai laiminlyöntiin, vaan kristikunnan syntien tähden ja siksi, että Jumala tahtoo ja sallii erilaisten vitsausten meitä aina kurittavan. Sitten Uchali vetäytyi Modoniin, lähellä Navarinoa sijaitsevaan saareen, laski väkensä maihin, linnoitti sataman suun ja pysytteli aivan hiljaa, kunnes Don Juan kääntyi kotiin. Tällä retkellä valloitettiin eräs kaleeri, jonka nimi oli _Saalis_ ja jonka päällikkönä oli kuuluisan merirosvon Barbarossan poika. Sen valtasi napolilaisten amiraalilaiva nimeltä _Naarassusi_, jota johti tuo sodan ukonvaaja, joka samalla oli kuin isä sotilailleen, yrityksissään onnellinen ja milloinkaan voittamaton sotapäällikkö Don Alvaro de Bazán,[28] Santa Cruzin markiisi. Ja minä mielin tässä kertoa, mitä tapahtui, kun _Saalis_ valloitettiin. Barbarossan poika oli niin julma ja piteli vankejaan niin pahoin, että ne, jotka olivat hänen aluksessaan soutajina, nähdessään Naarassuden käyvän heidän kimppuunsa ja heidät jo saavuttavan, jättivät kaikki yhtaikaa airot, kävivät käsiksi kapteeniinsa, joka seisoi komentosillalla kiljuen heille, että soutaisivat nopeammin, heittivät hänet penkiltä toiselle peräkeulasta kokkaan saakka ja antoivat hänelle sellaisen kylvyn, että hän ei ehtinyt paljoa kauemmaksi kuin maston luo, kun hänen sielunsa jo oli päässyt helvettiin; niin julmasti, kuten sanoin, hän heitä kohteli ja niin kovin he häntä vihasivat. Me palasimme Konstantinopoliin, ja seuraavana vuonna, siis vuonna 1573, saatiin siellä kuulla, että Don Juan oli valloittanut Tunisin, temmannut tämän maan turkkilaisilta, asettanut Muley Hametin sen hallitsijaksi ja siten tuhonnut kaikki Muley Hamidan, maailman julmimman ja urhoollisimman maurin toiveet päästä jälleen sen hallitsijaksi. Tämä menetys pahoitti kovin suurturkin mieltä, ja niin hän, sillä oveluudella, joka on ominainen kaikille hänen sukunsa jäsenille, teki rauhan venezialaisten kanssa, jotka toivoivat sitä paljoa enemmän kuin hän itse, ja seuraavana vuonna, 1574, hän alkoi piirittää Goletaa ja lähellä Tunisia sijaitsevaa linnoitusta, jonka Don Juan oli jättänyt puolivalmiiksi. Kaikissa näissä sodanvaiheissa minä istuin soutajana voimatta ollenkaan toivoa pääseväni vapaaksi; en ainakaan toivonut saavuttavani vapautta lunnailla, sillä olin päättänyt olla kirjoittamatta isälleni onnettomasta kohtalostani.
Vihdoin valloitettiin Goleta ja valloitettiin mainitsemani linnoitus, joita molempia paikkoja oli taistelemassa seitsemänkymmentaviisituhatta turkkilaista palkkasoturia sekä maureja ja arabialaisia Afrikasta, viidettäsataatuhatta miestä, ja tällä suurella sotajoukolla oli niin paljon ampumavaroja ja niin suuri määrä vallinkaivajia, että he olisivat voineet paljain käsin ja kourallisittain heittää niin paljon maata, että Goleta ja toinen linnoitus olisivat siihen peittyneet. Ensinnä menetettiin Goleta, jota oli siihen saakka pidetty mahdottomana valloittaa, eivätkä sen menetykseen olleet syynä sen puolustajat (he näet tekivät sitä puolustaessaan kaikki, mitä heidän tuli tehdä ja mihin he kykenivät), vaan se seikka, että juoksuhautoja voitiin, kuten kokemus osoitti, erittäin helposti kaivaa tähän autioon hiekkaerämaahan. Muuten näet kohdattiin vettä jo kahden vaaksan syvyydessä, mutta turkkilaiset eivät kohdanneet sitä, vaikka kalvoivat kolme kyynärää, ja niin he rakensivat, hiekkasäkkejä käyttäen, niin korkeat vallitukset, että ne kohosivat linnoituksen muureja ylemmäksi, ja heidän siten ampuessaan korkeammalta ei kukaan voinut pitää puoliaan ja jatkaa puolustusta.
Yleinen mielipide oli, ettei meikäläisten olisi pitänyt sulkeutua Goletaan, vaan odottaa maihinnousua avoimella kentällä, mutta ne, jotka niin sanovat, puhuvat umpimähkään ja oikein tuntematta sellaisia seikkoja. Koska näet Goletassa ja linnoituksessa oli tuskin seitsemäätuhatta sotilasta, niin kuinka olisi sellainen pieni lukumäärä, olivatpa miehet kuinka urhoollisia tahansa, voinut lähteä avoimelle kentälle ja samalla pitää hallussaan linnoituksia niin suurta vihollisten lukumäärää vastaan? Ja kuinka olisikaan mahdollista, ettei linnoitus joudu häviöön, ellei se saa avustusta, varsinkin, kun niin lukuisat viholliset niin vääjäämättömästi sitä piirittävät ja lisäksi vielä omassa maassaan? Mutta monet olivat sitä mieltä, ja niin olin minäkin, että Jumala osoitti Espanjalle erikoista suosiota ja armoa jättäessään tuhon omaksi tämän ilkitöitten tyyssijan ja suojan, joka syöjättären, sienen ja hävittävän koin tavoin raiskasi sinne hyödyttömästi tuhlattuja suunnattomia rahasummia vain säilyttääkseen muistoa siitä, että ikimuistettava ja voittamaton Kaarle V oli paikan kerran valloittanut, ikäänkuin olisi tarvinnut pitää yllä noita kiviröykkiöitä tehdäkseen säilyväksi muiston, joka elää ja tulee elämään iäti. Linnoituskin menetettiin, mutta turkkilaiset saivat sen valtoihinsa vain askel askelelta, sillä sitä puolustavat sotilaat taistelivat niin urhoollisesti ja väistymättä, että surmasivat heitä vastaan tehdyissä kahdessakymmenessäkahdessa yleisrynnäkössä enemmän kuin kaksikymmentäviisituhatta vihollista. Niistä kolmestasadasta meikäläisestä, jotka joutuivat vangeiksi, ei kukaan ollut haavoittumaton, mikä selvästi ja eittämättömästi todistaa heidän miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja kuinka hyvin he olivat puolustaneet ja säilyttäneet heidän hallussaan olevia paikkoja. Tällöin antautui pieni linnake eli torni, joka oli keskellä lampea ja Don Juan Zanogueran, Valenciasta kotoisin olevan aatelismiehen ja kuuluisan soturin päällikkyyden alaisena. Turkkilaiset ottivat vangiksi Goletan päällikön, Don Pedro Puertocarreron, joka oli tehnyt, mitä suinkin voi, puolustaessaan linnoitustaan ja pani sen menettämisen niin pahakseen, että kuoli mieliharmiin ollessaan matkalla Konstantinopoliin, minne häntä vangittuna kuljetettiin. Samoin otettiin vangiksi uuden linnoituksen päällikkö Gabrio Serbelloni, milanolainen aatelismies, mainio insinööri ja erittäin urhoolllnen sotilas. Molemmissa linnoituksissa kuoli useita huomattavia henkilöitä, muiden muassa Pagan Doria, johanniittien ritarikunnan jäsen ja jalo mies, jollainen hän oli todistanut olevansa osoittamalla mitä suurinta auliutta veljelleen, kuuluisalle Giovanni Andrea Dorialle. Hänen kuolemansa teki vielä valitettavammaksi se seikka, että hänet surmasivat muutamat arabialaiset, joiden haltuun hän oli itsensä uskonut havaittuaan linnoituksen olevan jo mennyttä. Nämä tarjoutuivat kuljettamaan hänet mauriksi puettuna Tabarcaan, joka on pieni satamapaikka tai varikko, jota genovalaiset ylläpitävät sillä rannikolla harjoittaessaan siellä korallinpyyntiä; mutta he katkaisivatkin häneltä kaulan ja veivät hänen päänsä turkkilaisen laivaston päällikölle, ja niin hän heidän avullaan todisti oikeaksi kastilialaisen sananparren, että petturia inhotaan, vaikka petos on mieleinenkin; kerrotaan näet, että amiraali antoi hirttää tuon lahjan tuojat, koska he eivät olleet jättäneet miestä hänen käsiinsä elävänä.
Niiden kristittyjen joukossa, jotka joutuivat vankeuteen, kun linnoitus menetettiin, oli eräs nimeltä Don Pedro de Aguilar, kotoisin joltakin paikkakunnalta Andalusiasta, en enää oikein tiedä mistä. Hän oli palvellut linnoituksessa vänrikkinä ja oli merkittävä ja harvinaisen ymmärtäväinen sotilas sekä erikoisen lahjakas sillä alalla, jota nimitetään runoudeksi. Minä mainitsen tämän senvuoksi, että hänen kohtalonsa johdatti hänet minun kaleeriini ja soutupenkkiini ja minun herrani orjaksi. Ennenkuin mainitusta satamasta lähdimme, tämä ritari kirjoitti kaksi sonettia, kuin kaksi muistorunoa, toisen Goletan ja toisen uuden linnoituksen muistoksi. Ja minun täytyy tosiaan ne teille lukea, sillä osaan ne ulkoa ja uskon, että teille koituu niistä pikemmin nautintoa kuin ikävyyttä.
Kun vapautunut orja mainitsi Don Pedro de Aguilarin, Don Fernando katsahti kumppaneihinsa, ja he hymyilivät kaikki kolme. Kun hän sitten tuli maininneeksi sonetit, eräs heistä sanoi:
— Ennenkuin teidän armonne jatkaa kertomusta, pyydän teitä minulle sanomaan, miten tuon mainitsemanne Don Pedro de Aguilarin sitten kävi.
— Minä tiedän vain, — vastasi orja — että hän kahden vuoden kuluttua, jotka hän vietti Konstantinopolissa, pakeni arnautiksi puettuna[29] erään kreikkalaisen vakoojan kanssa, mutta en tiedä, onko hän päässyt vapauteen, vaikka uskon niin käyneen, sillä vuotta myöhemmin näin mainitun kreikkalaisen Konstantinopolissa, voimatta kumminkaan häneltä tiedustella, kuinka heidän retkensä oli päättynyt.
— Hän pääsi kyllä vapaaksi, — vastasi aatelismies — sillä tuo Don Pedro on minun veljeni ja elää nyt kotipaikallamme terveenä ja hyvissä varoissa, on naimisissa ja kolmen lapsen isä.
— Jumalalle olkoon kiitos — sanoi orja — kaikesta hänelle osoittamastaan armosta, sillä minun nähdäkseni ei maan päällä ole onnea, jota voitaisiin verrata menetetyn vapauden takaisin saamiseen.
— Muuten — virkkoi aatelismies — minäkin osaan ulkoa veljeni sepittämät sonetit.
— Lausukaa ne siis, armollinen herra, — sanoi orja sillä te varmaan osaatte lausua ne paremmin kuin minä.
— Mielelläni; — vastasi aatelismies — Goletan muistoksi sepitetty sonetti kuuluu näin.
Neljäskymmenes luku,
jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.
Sonetti.
Oi autuaat, te matalasta maasta kuin linnut kohositte vapauteen vuoks hyvyytenne nousten taivaaseen — ei paina siipiänne tomun saasta.
Te hehkuin vihastanne nuorekkaasta päin ylväin ryntäsitte melskeeseen, ja hietikolta syli aavan veen sai teidän, vihamiesten veren laasta.
Te sotaan sorruitte, mut voimaa murra ei silti käsistänne kuolon valta — te voitettuina voiton saitte vasta.
Ja kuolemanne, jota tulee surra, tuo teille kunniata maailmalta, ja iäismaineen saatte taivahasta.
— Aivan samoin se on minunkin muistissani sanoi orja.
— Ja linnoituksesta sepitetty, ellen väärin muista, — sanoi aatelismies — kuuluu näin:
Sonetti.
Nää rauniot, tää seutu hiljainen, ne haastaa meille vuosisatain kieltä, ja täällä sielut kolmentuhannen nous taivaaseen ja autuuden sai sieltä.
He kauan taistelivat uhmaten, mut turhaan osoittaen urhomieltä; he uupuivat ja kärkiin peitsien niin masentuivat ylivoiman tieltä.
Niin, tähän paikkaan liittyy moni taru, ja murhe huokaa näistä raunioista — niin paljon aikain mennessä ne näki.
Mut milloinkaan tää mantu kuollut, karu ei nähnyt ole sankaruutta moista, kuin osoitti tuo jalo, ylväs väki.
Sonetit herättivät melkoista mieltymystä, vapautunut orja iloitsi kuulemistaan entistä kumppania koskevista uutisista ja jatkoi kertomustaan näin:
— Kun siis Goleta ja linnoitus olivat valloitetut, turkkilaiset ryhtyivät hävittämään Goletaa (linnoitus näet oli niin pahoin pidelty, ettei siinä ollut mitään hävittämistä) ja voidakseen tehdä työn nopeammin ja vähemmällä vaivalla miinoittivat paikan kolmesta kohdasta, mutta mikään miinoista ei kyennyt räjähdyttämään vanhoja muureja, vaikka niitä pidettiin heikoimpana osana; sitävastoin kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle »Luostariveljen»[30] rakentamasta uudesta linnakkeesta, sortu maahan aivan helposti. Laivasto palasi sitten riemuitse vana voittajana Konstantinopoliin, ja muutamia kuukausia myöhemmin kuoli herrani Uchali, jota mainittu nimellä _Uchali Fartach_, joka on turkinkielinen nimi ja merkitsee samaa kuin _Syyhyinen luopio_. Se hän näet todella olikin, ja turkkilaisten keskuudessa on tapana antaa toisilleen sellaisia liikanimiä jonkin vian tai jonkin hyvän ominaisuuden mukaan. Tämä johtuu siitä, että heidän keskuudessaan on ainoastaan neljä sukunimeä, jotka kuuluvat Osmanin hallitsijasuvulle; muut taas, kuten sanoin, saavat nimensä ja liikanimensä milloin ruumiillisista vammoistaan, milloin sielullisista hyvistä ominaisuuksistaan. Mainittu syyhyinen mies oli ollut neljätoista vuotta suursulttaanin soutajaorjana ja oli täyttänyt neljäviidettä vuotta, kun luopui kristinuskosta harmistuneena ja kostonhaluisena siitä, että eräs turkkilainen löi häntä korvalle hänen istuessaan soutamassa. Hän oli niin urhoollinen, että pääsi, turvautumatta niihin häpeällisiin keinoihin ja välineihin, joita muut suurturkit yletessään käyttävät, Algerian kuninkaaksi ja sitten ylipäälliköksi merellä, mikä on kolmas ylimmistä arvoasteista siinä valtakunnassa. Hän oli kotoisin Calabriasta, mielenlaadultaan kunnollinen mies, ja kohteli orjiaan sangen inhimillisesti. Hänellä oli niitä lopulta kolmetuhatta, ja hänen kuolemansa jälkeen nämä jaettiin, niinkuin hän oli testamentissaan määrännyt, sulttaanin ja hänen palveluksessaan olevien luopioitten kesken (sulttaanilla näet on kaikissa kuolemantapauksissa yhtäläinen perintöoikeus kuin vainajan lapsilla). Minut sai eräs venezialainen luopio, joka oli joutunut Uchalin vangiksi ollessaan laivapoikana eräässä aluksessa. Tämä piti hänestä niin paljon, että hänestä tuli eräs hänen suurimpia suosikkejaan, mutta myös kaikkein julmin uskonluopio, mitä milloinkaan on nähty. Hänen nimensä oli Hassan Aga, hän kokosi erittäin suuren omaisuuden ja pääsi Algerian kuninkaaksi. Minä seurasin häntä sinne Konstantinopolista, varsin tyytyväisenä siihen, että pääsin niin lähelle Espanjaa, ei siksi, että olisin ajatellut kenellekään kirjoittaa onnettomasta kohtalostani, vaan siksi, että saisin nähdä, oliko onni Algeriassa minulle suopeampi kuin Konstantinopolissa, missä olin jo yrittänyt käyttää tuhatta eri keinoa päästäkseni pakenemaan, kumminkaan siinä onnistumatta. Algeriassa minä ajattelin etsiä uusia keinoja saavuttaakseni, mitä niin hartaasti halusin, sillä vapaaksipääsemisen toivo ei koskaan sammunut mielestäni, ja ellei siinä, mitä suunnittelin, ajattelin ja toteutin, menestys vastannut toiveita, en sittenkään menettänyt rohkeuttani, vaan kuvittelin ja etsin aina jotakin uutta toivetta, joka saattoi minua tukea, olipa se kuinka vähäinen ja heikko tahansa. Siten minä säilyin hengissä suljettuna vankilaan eli taloon, jota turkkilaiset mainitsevat bañon nimellä ja johon he sulkevat kristityt vangit, kuninkaan ja yksityisten henkilöitten omistamat sekä ne, joita nimitetään varastovangeiksi, mikä merkitsee, että he kuuluvat raadille ja että heitä käytetään kaupungissa julkisiin töihin ja muihin toimiin. Viimeksimainittuun luokkaan kuuluvien orjien on hyvin vaikea saada takaisin vapauttaan; koska näet he kuuluvat yhteiskunnalle eikä heillä ole yksityistä isäntää, ei ole ketään, kenen kanssa he voisivat neuvotella lunnaista, vaikka voisivatkin mitä maksaa. Näihin bañoihin, kuten sanoin, tapaavat muutamat yksityishenkilötkin tuoda orjiansa, varsinkin sellaisia, jotka voidaan ostaa vapaiksi, koska voivat heitä siellä säilyttää hyvässä turvassa ja joutilaina, kunnes lunnaat saapuvat. Ne kuninkaan orjat, jotka aiota ostaa vapaiksi, eivät hekään käy työssä muun orjajoukon kanssa, ellei lunnaitten saapuminen viivästy; jos niin käy, niin heidät pakotetaan tekemään työtä ja menemään toisten kanssa keräämään polttopuita (mikä ei ole suinkaan helppoa työtä), jotta he kirjoittaisivat kotiin entistä hartaammin.
Minä olin sellainen lunnasvanki; kun näet saatiin tietää, että olin kapteeni, ei ollenkaan auttanut, vaikka huomautin vähäisistä mahdollisuuksistani ja varattomuudestani, vaan minut luettiin aatelismiesten ja lunnasvankien joukkoon kuuluvaksi. Minut pantiin kahleeseen, pikemmin vain merkiksi siitä, että olin lunnasvanki, kuin siksi, että olisin varmemmin vankilassa säilynyt, ja niin minä elelin tuossa bañossa monien muiden ritarien ja ylhäisten miesten kanssa, joista odotettiin saatavan lunnaita; ja vaikka nälkä ja alastomuus toisinaan, vieläpä melkein aina, meitä ahdisti, ei kumminkaan mikään muu kiusannut meitä niin kuin se, että meidän täytyi alinomaa kuulla ja nähdä niitä milloinkaan ennen näkemättömiä tai kuulemattomia julmuuksia, joita herrani teki kristityille. Hän antoi joka päivä hirttää jonkun, seivästää toisen, leikata korvat kolmannelta, ja tuo tapahtui niin vähistä syistä tai ilman mitään syytä, että turkkilaisetkin ymmärsivät hänen menettelevän niin vain siksi, että se häntä huvitti, ja siksi, että hän luonnonlaadultaan oli koko ihmissuvun pyöveli. Hänestä suoriutui hyvin ainoastaan eräs espanjalainen sotilas, jonka nimi oli Saavedra.[31] Vaikka tämä oli tehnyt sellaisia tekoja, jotka tulevat elämään siellä vielä kauan kansan muistissa, ja kaikki vain päästäkseen jälleen vapaaksi, ei Hassan Aga milloinkaan häntä lyönyt, ei käskenyt lyödä eikä sanonut hänelle koskaan pahaa sanaa; mutta me kaikki pelkäsimme, että hän joutuisi seivästetyksi pienimmänkin seikan vuoksi niistä monista, joita hän teki, ja samaa pelkäsi hän itse useat kerrat. Ellei tässä olisi niin vähän aikaa, kertoisin teille nyt hiukan siitä, mitä tämä sotilas teki, ja se olisi varmaan omansa huvittamaan ja ihmetyttämään teitä paljoa enemmän kuin kertomus omista kohtaloistani.