Part 10

Silloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti... Silloin kun pettymys, katkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa väikkyi... Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja kirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä. Ihmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut hulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille jo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja kylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema ja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa. Oikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi tullut.

Mutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta joka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon kidaksi.

Osa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita ylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon, juoksi miesten kera sinne... Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät jääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset pyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari yksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi Aapo:

— Ja mitä meininkiä teillä täällä?... Haapaniemi astui vastaamaan:

— Tappomeininkiä, velikulta!...

Jälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle. Eihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan kättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää. Hänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta kaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki sylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan... Astuipa Katarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän avoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:

— Urhoista urhoisin sinä Aapo... Ja kaikista sankareista suurin...

— — —

Ulompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri kädessä!... Ja mikä soturi ylväs hän olikaan... Jopa väelle huusi:

— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!

Näinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:

— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan, sitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain...

— Mutta malttakaahan... Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? — Hevolla metsään kärkäs.

Lopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa olivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä, ilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi jäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla... Pari heistä kumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle. Siihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs. Talon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön vihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa, vinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.

Arvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten hengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako? Niinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella siellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli kauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä alavan maan hynttäsikin matala mies... Sinnehän se vasta-ajanut jalas ja jälki tietä näytti... Tie heinäladolta sammalladolle huonontui huonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka epätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli edentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten se meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa kuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa... Siitä takaaajetut olivat paenneet jalan... Mutta kauaa ei sen jälkeen enää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut miehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.

Sen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää uudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä siellä tapahtui.

Mutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti näkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta niskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:

— Helkkunassa etana!... Mitä meinasit saada aikaan?!... Jopas susta nyt vastus alkoi... Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!... Verkasenpoika...

Toiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta näkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois mustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä ohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta edessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:

— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät? Tiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?

Tuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:

— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt, kun minä sinulle sanon... Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen istumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen oikeella karhun kalipeerilla...

Puhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä sarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten "suolihihnansa" ja ilman enempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä "kaikkein korkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria." Vastamuutetun ja tärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.

Housut kintuissa pyyteli tämä:

— Ah isäntä kulta...

— Tekkeeks' makkeeta?...

— Älä velikulta...

— Rutales! Vieläks' kutisee?... En min' ou kulta...

— Luopukaa... Minä lupaan olla vaikka _mikä!_... Minä vannon!...

— Vanno vasikalle!...

— Ai... jai... jai!...

— Minä lupaan... lupaan... lupaan!...

— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!

— Lupaan... lupaan!... Uu... uuuu!

— Hyh... hyh! Pahahenki...

Iskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän sai vauhtia:

— Jos minä!... Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?

Suksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän perässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta. Pojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän puolesta:

— Isä! Älä iske enempää!... Kyllä se riittää!...

Ukko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten kierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:

— Pane nyt sitten housut jalkaasi...

Jäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin suoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne solkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun väliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä kannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta vyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin miestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:

— Annoin maistiaisiksi...

— Vai jo sai...

— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja löytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen eppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta katsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä pehmeällä.

— Kyllä me näimme.

Isäntä jatkoi:

— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran poikia alkaa oikein tappomeininkiin...

Miehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:

— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa... Ähkäili matala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle tulin... Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa hyvinkin hirvitellä... Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee tehnyt itsellensä?...

16.

HAAPANIEMESSÄ.

Keskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.

Sen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli esikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä punikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta samoilivat. "Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa." Sitä suuremmalla syyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen kertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli toistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia joukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta toistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa, missä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita kiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti. Heitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä onnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät punikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja. Paenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta. Vanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia, sillä olivathan he toki "miehiä." Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa kolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi kokemukseksi.

— — —

Rohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen esiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä tapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun yhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri silloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin suuri onnettomuus ehti tapahtua.

Ja kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa eri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten. Lähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun päässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen "avunhankinta" syttyi ja loittoni... Sen tähden tässä kiirettä kintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja einettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen jaksettaisiin!...

— — —

Isäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.

Savustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin pitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia reikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin röykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet himokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että oikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse hanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn päällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale singahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira. Ja kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:

— Syökää te pojat!... Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä aikaa kun tässä liemiruoka kerkii... Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa, jotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen jaksaa paremmin ponnistaakin...

Eikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan. Hanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin... Kuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus iskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi sitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat sivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta kalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat hienokseen saada apetta... Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet kasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin paisui.

Kahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat ilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan kun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin täyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat "höyräytetyt" kannettiin kypsät sitä mukaa syötäväksi.

Lisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä aittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän "voimuru" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty kyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä. Tämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään. Kiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:

— No, punikit!... Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan, jotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit upottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:

— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille, niin että sitä saapi jokainen... Ja kantakaa se korppukori salin sohvan alta!... Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.

Miehille hän sanoi:

— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?...;

— Meinaako isäntä mukaan?

— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!...

— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä "veljillä" näy aate eikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä...

— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.

Vielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli märkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi nielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas mennessään ja sanoi:

— No, nutipuljus!... Mitäs meinaat tästä kestityksestä?... Tulohan syömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.

Tuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:

— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita... Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat arvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät. Niissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää sanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti tuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:

— Syöhän mies jos maittaa... Eihän tässä hätä mikä...

Kun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut olla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän "korkean oikeuden" veristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän olemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä lasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä miehiä ulottamaan uutta ateriaa.

Kaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.

Hän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä kappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään mukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat pitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat... Ja jokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät, loikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui näkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä kumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan. Sanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan että jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri puolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.

17.

UUDESSA OTTELUSSA.

Aurinko jo oli alentunut.

Vuorten varjot viskautuivat laaksoihin.

Korkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja lumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet houkuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät. Iltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena pauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.

Taistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.

— — —

Arvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien tarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille. Sanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä kysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja, joita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä jäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut ollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt kauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman sopukassa syntynyt... Että siellä todellakin oli ollut hän... Pienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden kammiossako?... Marttako todella siellä ollut?... Oliko hän ollut todella kuollut, mutta elävä kumminkin?... Nythän kaikki osottausi aivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten tunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta. Kuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja mahdottomia mielikuvia.

Mutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka olivat muut. Oliko hänet viety?... Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin elossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!... Se on mahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.

— — —

Riveissä kuului huutoja.

Arvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:

— Pojat!... Ampukaa säästeliäästi... Kuulia tulee niukasti. Eikä ole ollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.

Punakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa aikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten kulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän tapasi Aapon sanoi tämä:

— Valmistelevat lähentymään...

Tätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:

— Hyökkäyskö olisi edessä?...

— Kyllä se siksi nyt kehittyy... Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän on meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä lämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen ja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:

— Kuinka mainio mies... Ei pelkää taistelussa... Ei edes tässä viimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään...

— — —

Aapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä etsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden kohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti kumpusi ajatus julkilausumattomana:

— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman kanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän ilmilausui Arvid ja jatkoi:

— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma vastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan...

— Ja mitä tarkotat?...

— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta neuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi oltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne purreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven kolosta ja jokaisen pehkon peitosta...

— Ja tapelleet jumaliste!...

— Tapelleet henkeen ja vereen.

Toinen mietti hetken, sanoi:

— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?

— Sillä millä nytkin... Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin ja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä "särvintä" hiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa... Tässä jo tuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella... ja kenties koko Suomen... Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa... Ainoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet. Vaitiolon jälkeen huokaili toinen:

— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.

Olen pannut kortille kaikkeni... Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan. Isä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu porona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa... Tovin takaa huomautti tähän toteen puheeseen Arvid:

— On sinulla yksi toki jälellä...

— Ja kuka sitten?...

— Mandi...

Taistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä, mutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen ukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta tuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa salaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja hämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän "päällepanon." Punaiset vastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat siellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset...

Tämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt, tahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään. Päälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia miehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa olevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten vasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille. Muonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät kumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.

Saaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta tältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin löytyi sieltä "kärpästen" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle ja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja kaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei ase jäähtymään joutaisi.

— — —

Tähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.

Hän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi laivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta. Punikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma...

— — —

Arvid oli hajamielinen.

Taistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana taisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä entistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:

— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?

Tälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien surinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta kuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli ratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene torniin ja katso... Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia kohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän alla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu. Siekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi vinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen luukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös, vuoroin alas...

Polttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään kuolleiden huoneeseen... Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha ja viileä vaitiolo...

Mutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä... Elämä tuima ja kuoleman taisto... Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes jäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se seikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa... Mutta missä?... Nyt syntyi tästä kamala ajatus:

— Haudanneetkohan?... Haudanneetkohan elävän ruumiin?!... Mutta sehän voipi olla typerä ajatus... Se kenties on houretta kiihtyneissä aivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden rattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin sanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt. Hänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään otsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta. Aikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen. Ajattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:

"Viimeinen tervehdys Arvidille.

Porin saaristossa 28.9.'17. Martta."

Tämä ei ollut unta... Mutta kuollut, kuollutko?... Kuka siihen vastasi?

Hän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta. Mutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli etsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas merkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän valvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana näkyi rantaniityllä kaksitoista "kasakkaa." Ratsut lähestyivät harvana peräittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät sissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä, milloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli ollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan hietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen joutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita valkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.

Alas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.

Aapo vastasi rauhoittavasti;

— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.

— — —

Arvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.

Hän ei voinut ottaa osaa kahakkaan... Pyssy roikkui selässä enemmän muodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen kiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana seisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä ja täällä... Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli soitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus kirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli kumottavalle vaaran laelle...

Jotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?

Siinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja vasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut sannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun keskelle oli laskettu kuivunut ruusu... Oliko se rakkaimman viimeisin hyvästijättö?... Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin tässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan aidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle vainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle...

Kirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi rautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli ainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.

Yhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan miesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva kappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä... Mies niin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon ja outoa puhunut... Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti mieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin vilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti pöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi "siunatun mullan" lapion otti... Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat kummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen. Kumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa. Putoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden. Ja miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi... Sanat: "Maasta sinä olet tullut...", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä siinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti, vailla prameutta... Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt ilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen ainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.

Silloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli niinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat raikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö siihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan mustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat... Siksi isän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.

Mies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi kultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä. Otsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:

— Lepäävät luusi tässä, isä... Vain muisto sinusta enää elää minulla muassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun sielussani... Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua kauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä... Kunpa työni suuren saisin suoritetuksi...

Tuokion olivat vaiti taistelijatkin... Mutta uusi elämä ja viha virisi yötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy malmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin napsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot putoilivat räystäsrännilöihin...

Heräsi aatoksista mies.

Näki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten tummaan... Mitä tämä merkitsi?... Ja mitä sota, mitä elämässä ihmisjahti?...

— — —

Miehet makasivat lumihaudoissa.

Arvidkin muiden mukana latasi ja ampui.

Taajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta tiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi leimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä ei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo on laskuissansa erehtynyt... Miksi hän on pimeän saapumista alkanut odottaa?... Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi... Mutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella sekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja ärjähtelevän.

Eihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti saarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä vaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset lopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat verkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin kotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon johdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon ja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan. Metsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo enimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan hänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa asui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se ihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään tulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty. Arvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten viimeinen juurakko tässä eli ja taisteli... Kuinka hänen sitten käy. Voiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko taantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta jälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa uhrina, kuten isä ja veikot?... Siihen vastainen hetki antaa selvän.

Vakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:

— Nyt on meillä vain yksi keino... Ja mikä se keino oli, sitä ei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut tiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu. Se heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja tarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino sitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat kysymykset veivät sanat suusta.

— — —