Part 20

Suojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun Oskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen kallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja osotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja muitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle, missä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää. Kirkaisu ei tullut kuuluville asti... Säikähdyksestä suoriutui poika ja sousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle aavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi vaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä syöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija oli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:

— Kääntäkää!... Melokaa!... Muutoin laitainen voittaa... Ja pian sousi perässä istuja kaikin voimin.

Rannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:

Toinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.

Siellä huudettiin ja hätäiltiin:

— Jos vain pakenette ammumme... paikalla ammumme!...

Oskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:

— Eivät ammu... Souda!... Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois! Pakoon, jumalan tähden...

— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle... Soutakaa syvän puolelta.

— Vaikka mihin kun vain pääsemme!...

— Ei, ei!... Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!

— Maalle!... Hukassa kai me sielläkin olemme!... Oi meitä onnettomia...

Saaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin ulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat ja laskivat lakkaamatta.

Mutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:

— Älkää soutako!... Älkää soutako!... Palatkaa! Palatkaa!...

Seisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:

— Oikeaan!... Oikeaan kääntäkää!... Vasemmalle!... Enemmän vasemmalle!... Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!... Kuuletko sinä pöllö, jumaliste?... Enemmän oikealle!

Karjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä vajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi toinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden pois. "Peränpitäjä" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja lakittomin päin hosui ja huusi:

— Käännä velikulta vasemmalle... Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas mies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli paatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun edellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman, perääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen poikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa istua ainoalla "alasella", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli sangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja edessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin olevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti kuten magnettineula... Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki tuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa ainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta riippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle huuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin tarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi yhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen vastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin heikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni vene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta toiselle... Ja jo puhelikin poika miehevänä:

— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.

Katarina vastasi:

— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat alukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua, pääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.

Äänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille hajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta ja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren töyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä... Keväisessä yössä vaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun. Raskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella rannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin kuten tällä kerralla.

Mutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi. Sanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän merkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:

— Ihmispeto!... Kirottu peto!...

Keksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja huusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta. Noitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä oltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta lotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi huutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:

— Hoi sinne!... Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!

Vainolainen hosui:

— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle... Näethän että edessä on kallio ja kari!... Nyt se törmää...

Soutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla oikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui pois... Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta sitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli kumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada kokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää kynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa. Mutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin antoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:

— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä! Pääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija...

Tätä taistelua katsottiin rannalta päin.

Kilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta paikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko kaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä jokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin huudettiin saarelta yhäkin:

— Tulkaa rantaan!... Tulkaa tänne!... Vaikka mitään turvaa siellä enää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille vastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina veneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina. Miehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään, hiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa paloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili kummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.

Toisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän kahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi laitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen yrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat menettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä vastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain nähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun päästä.

Silloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion tylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon ja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi toisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä yön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken oli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon ravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat uutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa. Rankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon valkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa...

— — —

Arvid tunsi jääneensä yksin.

Orpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä hänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin. Pää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.

41.

LIIAN MYÖHÄÄN.

Kun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen korviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli vihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti suoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa kuuluivat sanatkin:

— Oi auttakaa!... Kuolen!... Minä kuolen!...

Kuka se huutaa?... Tästä oli saatava selvä.

Lähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli. Ja mitä siellä näkyi?... Siellähän se olento oli vedenalaisen karin kupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle... Laineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä... Hyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin saman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu hyrskyen paljakan sannikkoon...

Luonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut tosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan päässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä olisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun tunteen... Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi ylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun, kuiluun jota oli muille kaivanut... Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen, korosti hän yhäkin ääntään:

— Apua, apua herra-jumala!... Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!... Te näette... kuolen! Kuolen, kuolen!... Taivaan ja maan autuuden kautta, auttakaa... a-u-t-t-a-k-a-a...

Viimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen...

Hetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja hukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana. Äänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja voivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:

— Minulla ei ole mitään alusta... Luoksesi en saata tulla. Sinun kohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien sini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin valkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu veliseni!... Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun persoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.

Tuomari toipui ja sai sanotuksi:

— Jaa... sinä siis pilkkaat!... Miksi ei. Sinä tiedät nyt olevasi verikoiranm hautajaisissa. Nauti nyt!... Mutta kuule, vihollinen... sinä Katarinan ryöstäjä... Sinä luulit saaneesi... Sinä huomasit hänen menneen manalle jo äsken ennen minua... Sinä...

— En ole sinun Katarinaasi koskaan meinannut. Enkä erikoisesti iloitse verikoiran hautajaisissakaan. Suren sitä, että lähtösi ei ole ansioittesi arvoinen. Maalliset työsi vaatisivat paljonkin toisenlaisen palkan. Omien tuomioistuimiesi eteen sinut pitäisi viedä ja laihin sinulla osasi. Peto sinä olet ollut!... Kirous, katkeruus ja kyyneleet viimeiseen maljaasi täytteeksi olisi pitänyt tulla... — Sanasi lohduttavat... Mutta auta kuolemasta!

Mananmatkaajan pyyntöön ei tullut vastausta. Kuohupäinen laine luiskahti yli hänen päänsä. Suu ja sieraimet upeltuivat. Viluinen vesi puudutti. Kynnet tuskin kallion päärmeessä pysyivät. Jäntereet jäykistyivät ruumiissa, jossa tulinen elonliekki taisteli kaiken epätoivon keskellä... Arvidille hänen luonteensa hellyys toi tullessaan säälin. Pilkalliset sanat jäivät huutamatta. Kylmän ja valtavan sateen vaikutuksesta värisi hänkin.

Karilla taisteleva ei lakannut hetkeksikään anomasta apua.

Yhtämittaiset pyynnöt, kiihkeä soimaus ja mitä syvällisin nöyryys vuorottelivat. Sysimustan sielun pohjamudissa kumpuili koko tuo rietas elementti. Tälle henkiselle ulostukselle ja moninaisuudelle ei Arvid ikinä ollut vertaansa kuullut, ei tiennyt. Katumus, onnettomuus, surkeus, vaikerrus, valitus ja voimatoin voihkinta pursui vuolaasti kuuluville. Kaiken loppusointuna oli kuolemasta pelastumisen toivo. Tapauksen todistaja aavisti:

— Mitä onkaan saattanut matkaan tuo mies! Kauhistusta ja kuolemaa. Mitkä ovatkaan hänen rikoksensa elämässä olleet! Henki hiipuu ja kärventyy sielun tuskaan, joka oli elävänä leikatun kalan värinää...

Itsestään kehkiintyi ajatus askarteluun: Ruuhiko, lauttako tässä?... Uisiko tuon koiran maihin? Ja sitten... sitten asettaisi samaan kiusaukseen kuin me?... Enempää ajattelematta kirmasi viluinen mies kallioita ylös. Ensi töikseen aikoi kirveellä piestä rantapetäjän maahan, kyhätä kopukan... Mutta onnettomuudeksi onkalon ensi osassa ei kirvestä ollut. Oskari oli sen illalla ottanut rysänvanteiden veistoon.

— — —

Aamuyön hämärissä harhaili Arvid ukon mökille.

Liiterikuusi kohisi korkeana myrskyn käsissä... Mutta mitä olikaan tuolla kuusen alla?

Ihminen!...

Ihminen joka raahasi... Askeltakaan enempää ottamatta aavisti hän pahinta. Puikkiakseen pakoon nousi rannasta kaksi naista. Likomärät hameet olivat reisiin liistautuneet ja vuotivat vieläkin vettä... Ketä nämä?... Katarina ja Mandi sekä Oskari. Ja kuka tuo yksi?... Sitä viimeistä ei hän voinut kylliksi katsoa, ei katsetta hänestä pois kääntää...

Ja kuka se yksi oli?...

Siinä oli se, jonka tähden elämä oli Arvidille olemassa. Kaivattu ja kaihottu, ammoin kadotettu. Se samahan oli siinä, joka vain hänen muistoissaan eli, säilyi ja oli kätkettynä. Hänen puhtoisimman rakkautensa päämäärä. Hänen aatostensa alle, sinne syvälle kaivettu aarre... Hän se siinä seisoi...

Aatos loihti hänet esiin selvempänä kuin konsaan ennen. Muistot, yksinäisyys kannusti häntä hengen erämaahan uhritulten äärelle... Syöksyäkö suin päin tuonne sekaan? Syleillä, huutaa riemunsa rikkauden kuuluville. Tästä estyi hän ihan viime tipassa. Hänelle muistui musta maja ja yöllinen ilmestys mieleen. Jokin salainen voima tarttui häneen ja hän sanoi:

— Martta on kuollut!... Martta on kuollut."..

Hän peräytyi taka-askelin metsään, sulki korvansa käsin ja puristi polttavia ohimoltansa... Päässä takoi jokin sanomatoin ahdistus ja tuska... Hän muisti luolassa yöllä kuulleensa toisten keskustelun: "Arvid on hermostunut. Hän on henkisesti ja ruumiillisesti sairas. Hänen suhteensa on oltava varuillaan."

Niin he olivat sanoneet. Siis se tahtoo sanoa samaa kuin hullu, tahi ainakin hulluksi tulossa... Olenko todellakin jo niin pitkällä?... Tätä kysymystä ei hän jaksanut ratkaista. Pakoon koko ajatuksiansa tahtoi hän juosta suin päin asumasijoillensa luolaan. Ja niinpä Kalliosaaren onkalon syvimpään soppeen pakeni mies... Mies jonka vasta äsken piti antaa apua ikuisesti pois painuvalle valkoiselle veljelle.

Pakenijalla oli mukana samalla ilon, riemun että surun ristiriita.

Tämähän oli toinen tapahtuma, joka täällä oli ilmestynyt. Tämä oli tapahtuma, jota tuiki tyystin tuli jumaloida, ja elää tästä ainoasta näkemyksestänsä... Kaikkihan kävi käden käänteessä. Selityksille ei minkäänlaisille ollut aikaa, eikä haluakaan hämmästynyttä yllätystä unelmista muuksi muuttaa.

— Tuskin sai Arvid selväksi oliko hän unessa vaiko ilmissä. Kuolleitako, vaiko eläviä ne olennot kaikki? Tapahtuiko täällä yleensä mitään normaalista. Oliko järjen rajain sisällä mitään ymmärrettävää? Toisarvoistako kaikki tyyni.

— — —

Laineet laantuivat.

Myrsky asettui. Mainingit vyöryivät hitaasti. Taivas seestyi. Sade lakkasi valumasta... Karien kivillä vielä kuohahteli. Peitossa piilevä rako ja särmä saattoi panna vastaan ja katkaista laineen harjannetta.

— Oskari tähyili pitkin rannikkoa. Viluisena hän tärisi ja värisi. Kylmä kylpy ja tuuli märkiin vaatereuhkoihin lisäsi pöyristävää puistatusta. Lämpösikseen juoksenteli hän siellä ja täällä. Hän haki luolasta jotakin ja palasi takaisin. Hän katseli karia, jossa oli ponnistellut pari tuntia sitten... Poika huomasi kiven korkeimman rajassa ihmiskasvot, leuka ja luiset sormet pistivät pinnan päälle... Poika kauhistui tätä ja katosi suin päin saaren sisään.

Hetken kuluttua tuli kolme ihmistä näkyviin. Pelokkaina, puiden varjoissa näyttäysivät naiset. Mutta poika asteli likimmäiselle rantakivelle ja huudahteli jotakin. Vastauksena kajottivat kuolevan kasvot ja kankeus... Uudistettuihinkaan kyselyihin ei tullut tulkintaa... Kun toisetkin uskalsivat tulla ulommaiselle kohdalle karin rannikkoa, liikahteli uppoava olento. Jotakin katkonaista kuului. Kaikki olivat vaiti ja hiljaa ja sieltä selittäytyi matala, taukee lausunta:

— Vai siihen te saavutte?... Vai siihen tulette pirut, punikit ja pirut... Antakaahan kuolla toki rauhassa. Ei tässä apuanne tarvita. Osataan tässä lähteä kun aika tulee... Ansainnutko?... Eihän toki. En ole rikollinen! Tapoin teitä. Tapoin kuin sääskiä... Enemmän olisi tappaa tarvinnut!... Enemmän vain!... Eikä koskaan kylliksi määräni olisi tullut. Tuhat kertaa enemmän olisi pitänyt tappaa!... Poloinen tein toki parhaani, myöntänette onnekseni tällä lopun hetkellä? Kirouksenne lohduttaisi... Vihanne minulle otollinen olisi... Katumukseni on ainoa: enemmän kiduttaa!... Enemmän kostaa!... Enemmän tuhota, turmaan syöstä, jotta henkeni olisi pelastunut... Luuletteko... luuletteko armoja anelevan! jumal'auta!... Tyhjä toivo!... Vasta silloin mun määräni täysi, jos maailma mukanani menisi!...

Alakuloisuus ja äänettömyys loikkasi.

Kuka oli se kuoleva!?... Kuka nuo sanat lausuili? Karilta ei kumminkaan saatu muuta selväksi, eikä haluttu. Niin hitaasti kuin hiuksen vahvuus kerrallaan vajosi verinen mies. Tuiki pieni maailma pieneni, pieneni. Palaamattomuus puristui vasten silmäteriä... Mihin omistui elämä?... Mikä merkitys matkaanlähtijän?... Kussa kuljettu polku ja porras? Missä taivas ja helvetti?

Kuolema!... Kuhun kätket konnat, kuhun roistot, kuhun epäinhimilliset oliot? Sun peittosi on salaisista salaisin... Ijäisyyden mittaamattomuus on musta!

— — —

Katsoi kohtaa rannikon metsä, katsoi kalliovuori, katsoi naista kaksi... Katarina horjui. Hän olisi tahtonut juosta pois, mutta katse viipyi irtipääsemättömästi kalliokarilla. Siellä harvenivat sekunnit ajanmittarissa.

Ruuhi lähestyi, tuskin liikkui.

Martta seisoi aluksessa... Sammakon silmäpari vedenrajalla katsoi ja kauhistui... Kuuluivat pulinan seasta sanat:

— Te ammutut... etsimään tulette...

Pyreili vesi. Pää painui pinnan alle. Kynnet pysyivät kiinni, mutta kohta heltyivät, vajosivat.

Varisi vettä rannikon puista. Kohahti kuusikko, laantui laine.

Kaikki myöhään...

42.

KAKSI IHMISTÄ.

Tosiasia oli että kaikki tapahtui pakolaisten onneksi.

Puutteita pakoon saarelta saanut ryhmä edentyi äsken kerrotusta. Mutta miten joutuivat Mandi ja Martta aluksineen avuksi uppoavalle?... Emme kerro siitä, emme myöskään kohtauksesta Marttan ja Arvidin kesken. Kummallekin ja kaikille heistä oli se liiaksi uskomatonta. Jokainenhan oli elänyt läpi hetkiä, joiden tuomat tunteet tasoittivat liiallisen onnen ja riemastuksen. Toiselta puolen ei suurinkaan suru kohdannut ketään ylen onnettomana. Kokemuksen kallis koulu karkaisi, tavatonkin näytti tavalliselta. Tyrehtyyhän toivon taikakin jos se tapaa taukoomuksen.

Vasta seuraavan päivän iltapuoleen kykeni kukin ajattelemaan.

Lepo virkisti. Jopa toivehikas vastaisuuskin tavotti... Jälleennäkemisen onni toi uskomattomia voimia mukanaan... Mandi kykeni nyt toimeen. Terhakkana hän monia neuvoja ja suunnitelmia ehdotteli. Toiset kiintyivät heti, mutta kaksi ei joutanut kuulemaan. Huomaamatta hiipivät he ulos, hakivat toisensa kalaukon koppelin takaa kuusikosta.

Arvid ei tahtonut ollenkaan uskoa että tämä oli todellista totta. Hänen unelmansa olivat aina ennen rauenneet. Oltiinhan hänestä lausuttu sanoja, jotka koskivat kipeästi tuohon itseensä sulkeutuneeseen mieheen. Kuinka nyt voisi kaikki lientyä leppeäksi todellisuudeksi?

Tuossa hän nyt kuitenkin oli edessä, ihan edessä hän oli. Arvid saattoi koskettaa, hyväillä häntä, painaa pienoista vartaloa luoksensa. Hän saattoi kuunnella hajamielisenä kertomusta siitä kuinka tuomari oli tyttöä ampunut Pylväistöllä kun tämä yritti ryöstää revolveria... Ja että tämä kahakka tapahtui juuri silloin kun Arvid oli lähtenyt kotoansa. Hän kertoi kuulleensa kuiskauksia kellotornissa, sekä siitä, mitenkä pimeä kylmä autius kumisi hänelle manalan mustassa yössä... Hän oli tajannut, vaan toimintavoimat olivat puuttuneet.

Kumpikin kertoi vielä pitkän ja monivaiheisen kertomuksen kokemuksista ja kärsimyksistä. Arvid kuunteli rauhallisesti siihen asti kunnes kertomus kerkisi Martan äskeiseen käyntiin kalaukon majalla. Sanojensa mukaan ei tyttö saanut rauhaa ellei ollut nähnyt sitä huonetta, jossa ajatukset alituiseen elävöityivät. Merkillisyyttä ihmeteltiin yhdessä, hämmästeltiin ja kummasteltiin. Vaiherikkaus, minkä läpi piileksijöiden oli elettävä, ankara varovaisuus, kartteleminen, pelko ja epätoivo, tekivät aistimukset epämääräisiksi. Ei ollut voinut terveesti asioita aprikoida ja ajatella.

Kirkonvartijan töllissä oli tyttö säilynyt kevään ja kesän. Pakolaisten ajometsästys saarella vaivasi ja kiusasi Marttaa. Olipa hänessä syntynyt jokin utuinen toivo. Itselleen sanoin selittämätöin kiihko kannusti. Myrskyyönä jätti piilopaikkansa ja uskalsi kokeiluihin...

— — —

Arvid kuunteli. Martta jatkoi:

— Tarkoitus oli tulla ukon majalle yksinäisyyden syliin... kunnes aavalla yllätti meidät eteemme osunut kumottu alus. Kiinni ne siinä riippuvat ja vaikeudella ylös pelastimme... Molemmat nousivat.

Käsikädessä astelivat alas rannikon hietikolle. Laineet liikuttelivat mustaa vaatetta. He ottivat tämän ylös. Se oli tumma takki. Taskussa oli lionnut muistikirja ja lehdellä sanat:

"Jos sotareissulle kuolen, tulee sinun tietää haaksirikosta Valkean Kiven satamassa sentähden, että minä se olin, joka painolastin mereen ajoin. Sandbergien vene kaatui, koska niin edellytys oli... (lionnut paikka)... niin kauan olen sinua tavoitellut. Rikkaudesta ja sinusta en suuntaa muuttanut. Päämäärääni päin astuin aina. Mutta kaiken väliin tulivat tapahtumat... Sen tähden... kuollessani... Katarina."

Kirje heille oli käsittämätöin.

— — —

Martta katsoi Arvidia, Arvid Marttaa. Poski painui poskeen. Syleillen unohtui uupumus. Sanattomuus puhui kuulumatointa kieltä. Kosketus, läheisyys, katsanto, kaikki oli unelmaa. Unelmaa... Elon päämäärä, pyhyys, jalous, puhtaus, usko ja toivo astuivat esiin. Kaksi ihmistä katseli sanattomina toisiansa, ihailivat jokaista kohtaa toisensa olemuksesta, katsoivat, lakkaamatta katsoivat. Alikä olikaan silmien sinen kirkkaus! Mikä huulten hymy!... Aaltoilut rakensivat nyt rinnan rauhaa ja tyventyivät. Kahden oma oli elämä. Kahden onnellinen oli kaikkeus.

43.

KALMAN KARIN TARINA.

Tuli räiskyi nuotiossa.

Kuusipuut lennättelivät poukkia pimeyteen. Onkalon kaikilla seinillä seisoi synkkä hämärä. Ainoastaan yksi varjo liikkui lieden luona. Kalapata kiehui kivellä kunnes Mandi sen sovitti sivuun, käänsi nuoralla roikkuvat vaatteet niin että ne tulen loisteessa höyrysivät. Läheisellä paadella lojuivat Oskari ja Arvid...

Vallitsi sanattomuus ja taukea rauha. Kaikilla oli enemmän ajattelemista kuin sanomista. Katarina oli lukenut lehden muistikirjasta ja tullut sanattomaksi... Väsyneet mietelmät ärsyttivät. Hänen korvissansa kuului alinomaa; "Te kaikki ammutut olette tulleet!" Ajatusaistien ohi väipähteli alituiseen kalpean miehen kalju pää. Koko olemus vavahteli toisinaan. Ei hetkenkään kunnollinen lepo asettunut vierelle. Kiusallinen ajatus kiertyi vieraaksi.

Martta ymmärsi siskon heikontuneeksi. Pitkäaikaiset kärsimykset olivat liian läheisiä. Ja nytkin kun tämä tuleen tuijotti, hiipi nuorin ilmaisemaan ajatuksensa. Pata nostettiin lattialle. Aapon kauhalla ammennettiin itsekullekin osansa. Pakolaiset eivät koskaan syöneet tarpeekseen. He pelkäsivät kuluttavansa toisen osaa... Emäntä vakuutti:

— Haukea saimme paljon. Voitte syödä. Kukin särppi vastaamatta kipponsa laidasta. Kiehuva liemi kuumitti. Oskarin vatsa täyttyi ensimäisenä. Osuutensa tämä oli saanut suureen ruuhiäyskärin puolikkaaseen. Kulhon laidasta hörppäsi poika viimeisen litkan, pyyhki suunsa ja sanoi:

— Arvidin tulee kertoa kesken jäänyt tarina kalman karista. Hetkeen aikaan ei tämä vastannut mitään. Mutta kun poika yhä inui, honotti toinen vastaukseksi syödessänsä pitkään karamellipurkkiin:

— Tämä saapasvarsi tulee tyhjentää...

Poika kiusasi:

— Hieno serviisi sedällä...

Toinen jatkoi:

— Kuten näet on "Coffee de Brasilie" kirjotus tuossa sivussa. Mutta tuo sisältö on tällä erää minusta paljonkin arvokkaampi. Purkin pelti polttaa, hiivatti.

Katarina sanoi:

Puhukaa pikemmin ulkomaan matkoistanne... Robertin kera aina keskustelimme niistä.

Veikkovainajata mainitessa kiertyivät kyyneleet Martan silmiin.

Katarina jatkoi:

— Englannista ja Lontoosta hän usein kertoili...

— Suurkaupunki... maailmankaupunki...

— "Early breakfastia, 46 Wellington Road St."

— Mitä?... institute Y.W.C.A.

— Oikein... Kristillisten naisten... ja mistä ihmeestä?...

— Merimiehelle ei ole mikään mahdotonta.

Oskari keskeytti:

— Te lähdette Lontooseen... Pikemmin pysykää kalliosaaren luolaihmisten luona täällä Hämeessä herran vuonna 1918. Mieluummin kuulisin sen keskeneräisen tarinan, jonka kaksikymmentä kolme vuotta sitten kuulitte. Marttakin ilostui Oskarin esitykseen ja puolsi pyyntöä.

Katarina tarjosi Martalle lopun liemikeittoa ja tämä sanoi:

— Jos todella toiset sallivat. En muista aikaa kylläisestä ateriasta. Jokainen heistä näki mielihyvällä tytön tarttuvan syöntinsä päälle kulhoon. Arvid kokosi nuppulat tuleen ja siirsi viimeiset kepaleet liekkiin. Luola hämärtyi. Muut vaikenivat. Arvid alotti:

— Kuulijoina olivat tässä keväällä toiset. Onkalon kylmyys ja kosteus oli kerallamme. En tarkoin muista kertomusta yöstä, jota en kertaa. Myrskyä se vain oli. Kertomukset kulkivat kirjoittamattomina polvista polviin. Vuosisadoista vuosisatoihin mateli maininta. Saarella tällä sanotaan eläneen Tiena-lappalaisen. Sitä todistavat kivikodat tuolla. Rikkaiden kalavesien keskellä huoletta elivät. Metsän synkkyys ja salojen puhkeamaton syli oli kaikilla rannoilla. Ansat, lutsakkeet, onget ja katajakoukut ketreinä. Lähdöt ja loukut urkkivat otuksia osmolassa. Saukkoja, majavia ja kettuja ei puuttunut. Saaren kalliolla kyykötti aitta korkeajalkaisena, auringon kärheemää kapakalaa täynnä. Elinosuutta oli heillä yltäkyllin...

Mutta kuinkas kävi? Rauha ei rakentunut elinaikaiseksi... Eräänä keväänä suvipäivän sumuisena säänä lepäsi harmaa usva tiuhasti saaren kaikilla kanteilla. Silloin aikoivat Tienan koirat tuikan räyhän... Ulvonnasta ja ärhentelystä sai tällä erää selville että outoja oli tulossa. Pahimmoiksi oli lappalainen tyttärinensä kahden kotona. Mitään pelkäämättä hän riensi keihäillensä. Tiesi hän Tiena etteivät "omaa koirat ulvo." Dai, seitsentoista vuotias ainoa tyttö, perkoi kaloja kodan seinustalla. Pian huomasi isän tuiman toimen. Länkisääri ontui aseineen rantaan. Tyttökin antausi hajahapsin apuun. Jousen haki, nuolikimpun tempoi. Tyttö tämä oli aina ollut isän oikea käsi. Hän siulasi nuolen aina sinne minne sen kulloinkin halusi... Ja monissa mittelöissä oli otson kaadannassa ollut apuna. Hän ennätti nuolellaan linnun lentäväisen, liidätti luisen kärjen loikkivan jänön jälkeen. Oravankin oksalta tarkkasi ja tuikkasi saaliin sieltä, toisen täältä. Eipä säikkymään käynyt nytkään, vaan valmiiksi asettui viitatielle pehkoon, rantakoivun kupeella kurkki.

Ärhentelivät yhä äkeämmin koirat. Jo kuului loiske sumun seasta. Luulipa lapin ukki ilokseen hirvitapunan uimassa olevan ja saarta sentähden etsimään käyneen... Mutta ei, hirvilauma se ei ollut vaan tuhon tuoja sousi kotissa kolmessa rinnatusten. Meloivat tuolla tukevat miehet leveälapaisilla luukeihäillänsä. Nyt vaipui Tienalta tarmo. Varmuus vakaan miehen tyrtyi kolmeen tuimaan kiroon:

— Thui! Tsuhna saina surmantuoja!... Nyt majani multa murtui. Tuoni tässä poikkiteloin tielle asettui. Ja kun astui maihin ventovieras mies, kaatoi tämän Tienan keihäs. Mutta toisessa jo vastuun otti vimmainen urho. Iskun antoi ja kedolle kellahti matala mies... Sujahti pehkosta luinen lintu. Isän kaatajan kaulaan koski. Murhan mitalla samaisella maksoi tytär... Mutta pianpa raukesivat voimat. Antautua piti ilman muuta... Kaiken veivät. Majavan, näädän, saukon, revon ja hukan nahkoilla ahdetun aitan tyhjensivät. Saalista sulloivat omat alukset ja Tienan ruuhet täyteen. Kaiken kukkuraksi sai venettä soutamaan käydä Dai. "Saaliista sukevin oli tyttö", niin oli joukon mielipide ja tuuma. Samaan matkaan sousivat kaikki alukset ulapalle.

Mutta kuinkas kävi? Matkallapa tuli saaren väki vastaan. Syksyn saloilta saalistamasta palasi miessakki selkosilmäinen ja tuikee... Venekunnassa oli heinäkengän koko heimo ja kunto... Ehti siinä metelissä turma monelle tulla. Kuukahteli kopukka ja kotti kumoon toinen toisensa takaa. Pian sitten olivat kaikki veden varassa. Dai yksin säilyi ja omansa pelastukseen toi.

Kaksi muukalaista vietiin saareen. Uhreja eivät rääkänneet. Voimin ja väin vain vartioitsivat ja haavat sitoivat. Uskoivat tsuhnat hengen säästöön, mutta luulo oli turha. Käräjät ja kosto tuli kuin tulikin. Tuomio: "kalmankarille" elon osuus tämä... Nyt karien kiville siirrettiin vangit tuolle samalle, missä eilen päättyi hurtan taival. Heille ei viety elinkiventä... Mutta kuinka sitten kävi? Jaksoivat sittenkin olla elossa. Kalmankalliolla istuivat vangit.

Kerronnan keskeytti Oskari:

— Ja millä ne elivät?

Toinen jatkoi tarinata:

Päivät pääksytysten istuivat miehet tai ehkä seisoivat veden alta nousevan vuoren nuppulalla pysyäkseen... Ala oli ahdas, tila soukka. Milloin tuuli, silloin loiskutteli laine joka ahavoitti hapset ja ihon. Halkeili tuulen tohussa orvaskesi. Huulet kävivät haavoille. Ylen rohtui ihon pinta. Kuinka miehet elivät, sitä ihmetteli jo saaren sukukin. Kuinka saattoi käsittää. Suuri noituusko oli auttamassa? Joka päivä katsoi ihmeissänsä joukko maalta. Telkkäparvi uipi usein ulos kortteikosta. Littanokka varoi karia kohti laskemasta. Maitotyvenenä lauantaina naukuivat sinipinnan päällä iltasella kilvan kaakot. Kahta poikasta pari uitti. Laiskat kalalokit leyhyttelivät liki. Mutta karilla istui yhäkin kaksi karripäätä. Kesyinä lähentelivät linnut. Ensimäiset päivät elivät tuomitut nälkäkuoleman mailla päiväinsä päätöstä vuottain. Syvyyksistä sieltä hohti valkoluita. Jos noita lähemmin tutkisteli, selviysi summa. Luurankoja kuulsi kaukaa. Kirkas poutapäivä kumotti kolmenkin sylen syvyydellä. Siellä oli röykkiö rintakehiä ja ihmispäitten kalloja. Aavistus oli siitä, että tässä oli verettömän kuoleman paikka... Ja vaikka nälkä poltti, jaksoi, jos päivän ajattelematta istui. Mutta kuolinkärsimysten keskellä tekivät tuomitut huomion, että syvyydestä nousivat illan hämärillä karikallioiden kupeille veden pintaan "saksi-jaakot" ennenaikaista osaansa ottamaan. Taasenhan istui siinä saalis kuten ennen. Puuttui vain ahtolaan uppoamista. Monet kaiharikynnet ulontuivat, kurkottelivat ja tuntosarvet huiskuivat joka kantilla ja haravoivat miesten varpaita. Kuinka heitä puistattikaan! Jyrsijät kun elävinä jo ahmia tahtoivat. Tässä oli metsäläisten oman sekä vieraan tuholaisten tuomion paikka. Päivänsä olivat monet päättäneet tässä. Erämaassa oli lakina tämä: "Älä toisen osaa ota!" Nälkä ja vaisto käski kourin käymään äyriäistä kiinni. Raaka rapu, ruumiitten jyrsijä, sai vuorostaan elinkipeneksi käydä. Ja vaikka kuuta kaksi jo kului ummelleen, elivät miehet yhä. Tämä seikka oli saarelaisille suuri kumma ja ennen näkemätöin ihme...