Part 7

— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista elävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse. Valtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja mitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!

— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.

— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.

—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.

— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari...

Miesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia kuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki kuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä tässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen huomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata lakia:

— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut torniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä seisomme.

— Jumalaut' se tehdään!...

— Het' lemmessä hanki mies alas... taikka!

Mestari mietti hieman, sanoi sitten:

— Sallikaat minun käydä kotona...

— Mihinkään emme sinua laske...

— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset! Toimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat hellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen pelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:

— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa. Kopassa löytyy "juksikoukkuja." Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta Karjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari pitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta räystäälle.

Miehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi ohjeita:

— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää lankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle harvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin...

Kansa riemuitsi!

Suutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin kilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin tienovilla:

— Suutari!... Suutari! Oi sinä suutarien suutari!

— — —

Nytpä ne seurasivat hikiset hetket.

Mies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:

— Mua ei enää herra jumala auta!... Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä suusta kuorosivat:

— Älä päästä!... Älä herran nimessä päästä!...

Yleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi halunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville tavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin. Tässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa. Mutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla sanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen. Lankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää kuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä rohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa kiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget sekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui ristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin telineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi katselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.

Kun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle, että koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille muillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse piti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse tahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:

— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin ponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun se tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva kiljahdus... Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki oivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä niinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.

Kansa oli ensin vaiti kuin hauta.

Sitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden siellä sirkasi joka mies... Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se kiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas antavassa asennossa. Joku jo varoitteli:

— Ai miten osui... Mutta älä, älä vaan sätkyttele!

— So, so, ei saa sätkytellä!... Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt kun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski joka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria, jolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen pelastustyön kehityksessä... Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria ollut missään.

— — —

Vaikeni aamu.

Yölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt. Tapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies lisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena siihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa sidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku kyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima voitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli rakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla povella.

10.

KAHDESTI KUOLEMAANTUOMITTUNA.

Koska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu mainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu yhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen selville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin asioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.

Muistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja sankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan. Muistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja tuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion, joka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät turhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa päämäärä, yksi ja ainoa sana — _isänmaa._

Tälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän iltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti häntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa sotapäällikköä.

Ja kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat he talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta kamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen huomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi olivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.

Karjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva ihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen kirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle... Enempää kysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.

— — —

Konikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit pakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan metsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle. Kuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään uskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara. Yhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He vartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun kevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli suhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset horjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain vainot avautuivat siellä ja täällä.

Ja kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.

Rajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet teuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:

— Mitäs joukkoa se?!...

Ei vastausta. Uudet tiedustelut:

— Mitäs te sieltä metsästä?...

— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!... Tiuskasi yhä kyselyjä:

— Esiin sieltä joku!... Kuka sen joukon komentaja?

Tässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja seurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja hiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi ohimolla:

— Nämä ovat vankeja...

— Vankeja?

— Vankeja herra upseeri.

— Ja mistä ja mihin niitä?

— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:

— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja vankeja herra upseeri.

— Vapautettuja?... Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen. Katseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:

— Ja kuka vapauttaja?

Vastasi arkailematta kokemassa ollut:

— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät tulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä maltilla kumminkin puhui:

— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi...

Seurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen. Hän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui kaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet kaikista "urhoollisimmiksi." He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai sekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen vangit ammuttaviksi.

Tässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä osottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää kuulustelijaa kohden ja huusi:

— Heitä _ei saa ampua!_

— He ovat meidät pelastaneet!

Tästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea valkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat kilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:

— Helvettiin koirat kaikki!... Ampukaa heidät joka saatana! Miesten täytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli päällikkö ja huusi:

— Ampukaa!... Ampukaa heitä koiria!... Mutta ennenkuin laukaukset saapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden. Koirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin jo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema tuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää pelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset heittäysivät lumeen.

Kun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja murhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava joukko.

Kuka ja mistä?... Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti? Kuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen vain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä syvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän väkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon edessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen samasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.

Kahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse oikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei elää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon viimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.

— — —

Teeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski vasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta mainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne sanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli apua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta. Olihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa mieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset ja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen varovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta komensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja aina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela neuvoskeli:

— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet ja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.

Tämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin totisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta kohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella tässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue tuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta vanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja taivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä saattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja puheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin vain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino heräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.

Eikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan. Kirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein, sieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin rekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen vaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven kuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä talvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen tappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen! Käsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat hankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella sotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:

— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme...

Ja niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset veljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse päistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi heistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun "tuttavuutta." Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja suksittomina jälkimyöten joutaneet.

Hankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:

— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti tänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi maata hiljaa paikoillaan.

Kuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta ilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista kertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon urotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä kovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.

11.

ILOINEN OIKEUDEN TUOMARI.

Hyvätuulisena touhusi tuomari.

Riemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa. Viranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan vintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita puoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä ja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä huulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet soveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja nauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli tuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan saattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja sitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa... Olihan mies saavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun. Hän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa mielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän "kavaijeri", rakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat nyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat nyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän vihaamansa ihmisen alamaisuuteen.

— — —

Majatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi keskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi manttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti komentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin vielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin hurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla vangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid Pylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita ryöstämässä.

Mikä mainio saalis!... Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!... Johan tämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen ymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti riemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon ilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä molemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain hetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan ja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen, vaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa silmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä oleili ja asusti itse tuomari.

Herra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita koko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui kaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi ollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan ketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän uskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta kavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä "isänmaalliseen" sotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät. Vallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän mitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut kettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun punikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan Suomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos pohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut. Vallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä että kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka kerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen niskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä seuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja mielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset, mitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö joka päivä emännällensä piskinä piipersi.

Työnsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen mukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi "isänmaan" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta valkoisen "hyväntekijän" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän jo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden yhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn asiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän lähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat säikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi työskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen kietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin kiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa sydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi loppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä musta, kamala tuuma: "Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen ammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!" Tämän hänen vakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa kalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto. Kenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti ihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys riemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita kasvoja.

Niin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi olikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi. Yritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty rintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa alueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka menetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena. Tappamalla piti saada kaikki "puhtaaksi." Ei muuta kuin tapa! Tapa vain kuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada "ryssää" ja punikkia. Tässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken tuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa ajan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa joukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä pirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä lautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se sentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin suutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti neljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi itse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä rintamalla.

Kuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon? Ja kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä valaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui. Pylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu. Kuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta mistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle rantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien keskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä. Tytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan Pylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät. Kumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt malttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan ulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä hänelle seuraa. Eikä tästä "talonpoikaisnaisesta" kukaan ollut hullua harmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun eteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin Katarinalle kuolema muiden mukana.

Kuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden Katarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen "oikeuden" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen ovelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut. Vielä muistamme kuinka "talonpoika" pussit mökkiin jätti kevätpuron puhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa sitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun Rajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla pelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.

— — —

Näistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.

Keskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä ajoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä jälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi astunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen istahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain asetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi suoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa ja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin asioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut enää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt säteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai kohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi seuraavaan tapaan:

— Hym... Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista, niinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla. Pikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi... Mutta mitä lie ja mikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät... Kaikki ovat paholaiset kuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat olla toista mieltä ja maata... Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin punaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä ikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut... Merkillinen juttu...

Tuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen syönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin rissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys. Nauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä puleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun arat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui taiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja korstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen, kumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.

— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa sitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan? Se on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana odottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat suvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse oikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet. Ja senkin tähden että niillä taitaa olla kiire...

— Hyvä!... Vallan heti... vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko vankeja vielä alustavasti kuulusteltu?

— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin... niinkuin herra ymmärtää...

— Niin että heitä siellä on jo aluksi...

— Aluksi noin pikku hiljaa... Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi irvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa silittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:

— Ja ellen erehdy niin tuloksia... hedelmällisiä tuloksia. Niin että tuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah... jahah. Sinä rakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti... Hm, voivat kumminkin tutustua asiapapereihin.

Pitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa teki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän toki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:

— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi menestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista hävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa. Hän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut aikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen miehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi urheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että sen piti purkautua ulos tällä tavalla.

Vihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen hännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä siistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei henkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman konttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan korkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan ihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt... olihan nyt eritoten se hetki, jolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa oltiin ylitetty.

Peilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset kaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa tärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat tavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti useampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän sen saamaan "senaattorin solmulle." Keskelle ruusurusettia painettiin kimalteleva hohtokivineula... Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä poistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.

12.

VANKIEN KUULUSTELU.

Tuomari saapui.

Lautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin puolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset ja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä. Pesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja onnettomina.

Mutta salissa, siellä sitä junnasivat "isänmaan" ankarat pojat. Pönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja ylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.

Ankaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä ovelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava... Ah, mikä arvokkuus!... Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse kumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa kaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen askeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan löyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen leijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi "luja järjestys", ankaruus ja kuri.

Pitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.

Lautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti jalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta. Mutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti, viittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.

Oviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella. Hän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui sisälle uhrin.

Vanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet tuomarin katse ankarana naulitsi... Tahtomattaan kiintyi tutkijan katse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili ja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili... Eikä ihmekään, olihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden se kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.

Hoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili kuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä tarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina sieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut koira...

Tätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä ja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän ollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta kun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan karvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se pullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli kiukusta puhisten.

Arvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.

Kuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset kysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat kiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari tiedusteli edelleen:

— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?...

Heti vastasi tämä:

— Taistelija työläisten armeijasta.

— Keskeisin henkilö, tarkoitan?

Kuulusteltava hymähti:

— Tehän sen tiedätte.

— Tunnustatte?...

— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.

— No no... Jaa... sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tuomari:

— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?

Tähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista. Kumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa... Tuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:

— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina ihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin olisivathan joutaneet...

— Haudassaan sätkytellä...

Välittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä kuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne. Tuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli vaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:

— Kenkkuiletkos!?... Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei haluaisikaan!...

Arvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä. Silloin huusi kiilimystynyt "oikeuden" jakaja:

— Jassoo saatana!... Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!

Hiljaisuus.