Part 16

Luettelosta kävi sitten selville kymmenittäin paikallisten punakaartin miesten kohtaloita. Tuttujen nimien joukossa luettiin Konsta Kiiskiläkin. Suku ja syntymävuosi. Ja että hän oli ollut: "Suuri ryöväri ja konna. Murhamies ja itsepäinen kansanvillitsijä." Tuomittu ammuttavaksi ja heti tullut teloitetuksi. Luettelon rinnalla sanottiin toisella puolen: "Järkevin ja viisain aines (sosialidemokratista) työväestöä on osoittautunut erinomaisen avuliaaksi valtiolliselle poliisille. Vallan vaikea olisikaan muutoin ollut kaikkien rikosten ylös etsiminen ja ilmisaaminen. Sen tähden tämä olkoon iloinen ilmiö siitä, että rakkaan isänmaamme parhaat työläiset tahtovat torjua pois päältään historiallisen häpeän ja saastan (!). Ovathan ryöväreiksi remahtaneet holshevikien roskajoukot meilläkin aikaansaaneet ennen kuulumattoman kapinan. 'Kansanjohtajia!'... 'Juutalaisten kuninkaita!'... 'Vapahtajia!'... 'Hallelujaa seuran jäseniä' kai uskoivat olevansa. Herra paratkoon ja armahtakoon heitä!"

Hennalta vaipuivat kädet helmaan. Ne eivät voineet kannattaa tätä valkoisen suden aamu-ulvahdusta. Ja kuinka monta lahtarien lehteä olikaan ulvonut samoin?!... Valkoiset sudet ulvoivat tyydytyksellä, riemullisina ja kylläisinä. Ne olivat yhdestä luusta ja yhdestä suusta. Kelpasihan sitä lipoa karvaisia hukanhuuliansa.

Rauhallisena kesti Henna tämän verisen ja väärän syytöksen. Hänhän tiesi, että Konsta ei ollut murhamies, ryöväri eikä roskajoukon johtaja. Tyynesti ja selkeästi asettuivat ajatukset myrkylliseen vastarintaan.

Ja niinpä sanantuoja saikin vastoin odotustansa poistua Kiiskilästä vähemmän kohteliaalla osanotolla. Lohdutuksen ilmaista anelua ei kaivattu.

— — —

Navettatyön ja lypsyn jälkeen pukeutui Henna vielä samana iltana mustiin... Vaarin vakaaseen tiedusteluun hän vastasi vain verkkovedelle lähtevänsä... Ja vaikka vanha Antti jotakin mainitsi veden lämpöisyydestä, ei toinen sitä kuullut. Ulos työntyi vain mitään vastaamatta.

Salmisaaren kallion alle meloi nainen ruuhellansa. Ja kun oli päässyt yli ulapan, nosti hän airon vedestä ja antoi aluksen itse liukua hitaasti kaislikon ja sitten kortteikon läpi rantaruohostoon.

Sanattomana, liikahtamatta, tuntikausia tuijotteli hän mustan kallion kaihtamaan vedenvarjoon. Hänen ajatuspiirinsä himmentyivät. Hetki hetkeltä ympäröitsi hänen aatostansa yksi ainoa asia. Mustimmankin surun alta, hänen syvimmästä sielunsa kätköstä oli sammutettu kaikista salaisinkin toivon kuulakka kipinä... Tästä elämästään ei hän löytänyt minkäänlaista poispääsyä. Kaikki säikeet kutoutuivat kadotetun Konstan uudelleen ilmestymiseen. Vaikkapa se olisi ollut kaikki mielikuvituksen romantiikkaa, kun sitä vain ei olisi noin julkeasti häneltä riistetty...

Mutta sitäkään ei vain sallittu. Rohkeittenkaan ajatelmien rakentelu ei enää alkanut käydä päinsä. Mieli masentui täysin... Ennen oli suru aina purkautunut kuumina ja vuolaina kyynelinä. Tasaisesti juoksivat silmistä vedet. Ei koskaan tuskaisina ja nyyhkyttävinä... Mutta nyt ei niitä tullut. Ei vettynyt silmä... Aatos valui vain vaikeasti ja hitaasti niinkuin kohmettunut lyijy. Koko ajatusten summa vääntyi yhteen ja samaan kaltevaan suuntaan. Ja kun kärsimysten valinkauha oli kukkuroillaan ja täpärälle kallistettu putosi se mustaan pohjattomuuteen.

Katsettakaan kääntämättä toimivat naisen kädet.

Hiljaa työntyi ruuhi tuonne jyrkänteen alle. Kalliokärjen mustaan varjoon kalpasi hän paikalle niissä hän oli kerran Konstan kanssa ongella istunut, siihen missä oli syvin kohta ja missä kaikkein synkin varjo asusti... Siinä oli hän kerran tarkoin kuunnellut kaukaista kertomusta. Sen mukaan oli tällä kohdalla teräspaitainen, ylväs Fleming-herran ritari ammoin suistunut alas vuorelta.

Jo ulontui alus tuon kammoisan ja kolkon kertomuksen tapahtumapaikalle.

Yhtäkkiä nousi musta varjo aluksesta. Se nousi soutulaudalle seisomaan. Tovin tuumi, jopa toisen. Kädet ojentuivat ylös kuin olisi ollut aikomus uimaan sukeltautua. Naisen ääni kuului yksinäisessä yössä ja sanat vastasivat takaisin vuoren seinämästä:

— Luokses armahin!... Mun sallios kuolemassa... vaikka en elossa ja taistelossa sua seurata saanut... Saat kätkeä, syvyys, kohtaloni... Taakan ja tuomion valkoinen vastatkoon... Se olkoon voittajan vaimee, musta muisto tästä... Hurtta, joka otti häneltä hengen, otti sen myöskin minulta.

Väipähti varjo... Alas katosi aaltoihin ihminen. Soutajatta solui ruuhi viime ponnahduksen paikalta...

30.

ÖINEN TAPAHTUMA.

Ruohikon takana rannalla seisoi ihminen.

Hän oli hiiviskelijä yön pimeydessä. Kuin villin metsänotuksen oli hänellä ulkomuoto ja takkuinen karva oli niin kasvoilla kuin tukkakin... Erämaassa uumaili täälläkin oma salaperäisyytensä. Piileskeli peikko, joka ei saanut sietää kenenkään katsetta, ei ilmestyä päivän valossa... Hänen tuli hiiviskellä näkymättömissä. Aamun ja illan hämärässä väistyili vaaran alta ja edestä. Kuin varjon tuli hänen asua, hävitä ja ilmestyä yön siipien suojassa, muutoin olisi tullut otuksena ammutuksi...

Sen tähden olivat henkipaton silmät ja korvat kehittyneet erinomaisen tarkoiksi ja teräviksi. Hänelle kasvoi koirankuonolaisen vaisto, jonka kulttuuri "vapaalta" ihmiseltä oli typistänyt. Taukoamaton hiljaisuus kehitti herkkäkuuloisuutta. Tuulien suhina, puiden humina, laineiden loiske, tahi kaikuvan korven erilaiset äänet nostivat hänen kasvoilleen tyytyväisyyden ilmeen. Mutta ihmisääni ja pauke, astunta ja tömy saivat hänet jähmettymään kauhusta...

Mistä kuuluivatkaan erakon korvaan noin lausutut sanat?!...

Kallion päälle sinne saattoi tuskin tapahtumaa nähdä. Mutta limikon latvain yli se kumminkin yhtäkaikki selventyi. Yhtäkkiä hypähti hän ja juoksi pitkillä loikkauksilla sinne salmen monimutkaista kalliorannikkoa, josta keksi tämän havainnon. Ja kun hän saapui siihen, mistä ruuhi loittoni ja ulontui yksin tuonne aaltoloille syöksyi hän veteen kadonnutta etsimään. Pian saattoi kajastavan kalvon keskellä nähdä ihmisen pään nopeasti etenevän. Uimari saapui oivasti ruuhelle, mikä keinuili mustan kallion alla ulapalla. Aluksesta hän tähyili aavistamaansa kadonnutta kaikkialta... Ja mitä ihmettä!... Valkoinen käsi kohoutui varsin lähellä tuolla. Hitaasti kohosi, hitaasti taasen takaisin vajosi enempää enää nousematta. Silloin syöksyi pelastaja päättävästi päistikkaa syvyyteen kadonneen käden jäljessä...

Oli hiljaista. Loiskahtaneet laineet asettuivat. Mainingit etenivät ja tyventyivät, keinuttivat korteikon kaartamaa rannikon ranssia ja ruohostoa... Öinen henkäys puhalsi lehvespensaikoissa. Ruuhen laita loiskutteli laitalaineita ja alus kantausi kauas sivuun... Mutta silloinpas nousi kuin nousikin ahtolasta ylös miehen pää. Ja kuin koira, joka raastaa saalista hampaissansa ui mieskin voimakkaasti maata kohden.

Puoliksi alaston erakko nousi maalle.

Pelastetun asetti pengermälle. Huohotti täysin keuhkoin haletakseen. Puoliksi taintuneena kakoi, oksensi ja aivasteli. Olihan se urhous vähällä vaivuttaa hänetkin ainiaaksi... Mutta kun hän oli toipunut, alkoi hän pian, taidokkaasti ja asiantuntemuksella hukuttautunutta tekohengityksellä henkiin virotella. Henna oli ja pysyi kokonaan hengettömänä.

Kesti tiiman ja toisenkin, mutta mies jatkoi herkeämättä ja sitä innokkaammin pelastustyötä. Jo pulpahtivat pyseet suusta... Se oli merkkinä hengen palaamisesta...

Kummallinen pelastaja aikoi viedä saaliinsa kalliokielekkeen alle, mutta muutti sitten suunnitelmansa, läksi kantamaan sitä läpi metsien ja saapui maatuneelle ladolle. Täällä pimeässä oli lehdesvuode heinäpeitteineen. Hökkelin edessä oli hidusta, josta päättäen tämä korsa tässä tiheikössä saattoi olla jonkinlainen erakon asunto.

— — —

Henkipatto hiipi pois.

Henna pyristeli, hengitti lyhyesti ja kauan, sitten raskaasti ja pitkään... Hänelle palautui tajunta. Hän saattoi sekä kuulla että nähdä. Mutta hänen ympärillänsä oli pimeätä. Lehdet kahisivat, metsä humisi ja huokaili. Toisinaan rapisivat puista putoilevat pisarat katolle ja tuohuksiin...

Henna ajatteli olevansa aitassansa. Kiiskilässä kuleksivat hänen aatoksensa... Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti jotakin kauheata. Hän muisti lähteneensä jonnekin. Muisti mustan pukunsa. Muisti pukeutumisen, muisti ukon kysymyksen... Muisti sitten matkansa ja aluksessa olemisen... Nyt ei hän enää uskaltanut ajatella. Hänen sormensa hapuilivat peitettä. Se oli heinäinen. Hän aatosti:

— Varmaankin lepään tuonelassa. Täällä järven pohjallako sitten vuoteeni on?...

Sitten kului kauan aikaa... Se oli Hennasta määräämätön ajanjakso. Askeleet kuuluivat hiljaiset ja hiiviskelevät. Tajunta heräsi jälleen. Jonkinlaisessa hämärässä loisteessa katseli hän edessään kauheasti parroittunutta miestä. Pelottomasti lausui hän raukeasti ja silmät suljettuina:

— Onko tämä kuolema?...

— Ei kuolema, vaan elämä...

Henna käsitti tarkoituksen olevan henkimaailmasta ja vaikeni, kunnes uskalsi: — Kuolema tämä on... Tuonela...

— Elämä tämä on... Olette pelastettu.

Ja kun mies tarjosi lämmintä juomaa otti Henna ja joi, virkistyi vieläkin enemmän ja tiedusti sitten:

— Missä minä sitten olen?...

— Turvassa ja onnellisesti pelastunut... Metsäihmisen, henkipaton vieraana olette...

— Ihminenkö te sitten?...

— Ihminen olen, vaikka höyhenistä ette lintua tunne. Pelastin teidät vastikään tuolta lahdelta...

— Se ei voi olla mahdollista!... Aaltojen alta.. i syvyydestä... Se ei voi olla mahdollista. Hän muisti siinä samassa missä Konsta kertoi olleen Hiidenkirnun ja että siellä pohjalla seisoo rautainen ritari, mies kypäripäinen, kiiltolakki... Mihin Konsta sitten joutui?... Vastahan ruuhessa yksissä soutelimme...

Henna sai hysteerisen vilunväristyksen. Jalat ja kädet vapisivat. Pelko ja mielenmaltti muuttui. Uudet liikutukset, heltymykset, olivat vakavasti vaikuttaneet. Kyyneleet alkoivat taasen virtailla hänen kalpeilta poskiltansa. Suonenvedon tapainen kouristus otti hänet jälleen kynsiinsä. Koko ruumis jännittyi ja kovettui kuin terästanko. Karvanaamainen mies kävi levottomaksi, Hennan jäsenet olivat kylmät ja kankeat kauttaaltaan. Sydän uhkasi eroittua elämästä.

— — —

Vasta aamun valjetessa heräsi pelastettu.

Tällä aikaa oli metsäihminen tehnyt parhaansa... Pelastustyön aikana teki henkipatto erään ihmeellisen havainnon. Hän alkoi aavistaa kuka tämä nainen oli... Olivathan he vasta viime syksynä neljin keskin Kalliosaarelta käsin eräänä pimeänä yönä yrittäneet läpi korpipolkujen kulkea Kiiskilään... Ja olivathan Henna ja Konsta olleet kaukaisen matkan tuttavia. Houreissa lausuttu Konsta-nimi varmensi miehelle aavistuksen, vaikkakin hänen kasvonsa olivat perinpohjin muuttuneet, laihtuneet ja kalvistuneet. Henna raukka oli surrut sanomattomasti miestään, joka sodan syliin suistui takaisin palaamattomiin.

Kun sitten tämä kivikauden asukas oli itsensä rohkaissut, saanut itsensä jollakin tavoin ilmoitetuksi, alkoi jo Hennakin uskoa odottamattoman tapauksen todeksi. Hänen voimansa palautuivat ja hän jaksoi kuunnella tätä merkillistä miestä. Tämän täytyi perin perältäkin olla sama Aisakki Metsä, Amerikan ajoilta. Kummallista kyllä, kuta enemmän noita karvaisia kasvoja katseli, sitä enemmän sieltä takaa alkoivat paistaa entisen Aisakin silmät.

Karva ihminen kertoi nyt Hennalle koko seikkailunsa Suomen luokkasodan mukana. Kertoi miten oli elellyt vasta muutamia viikkoja tässä ympäristössä, koska oli sen havainnut sangen rauhalliseksi. Kertoi yöllisistä ja rohkeista uintimatkoistaan yli järven. Kertoi kalastajista, jotka hänet olivat yllättäneet. Sanoi asuneensa saarissa ja kareilla. Sanoi "varastelleensa" elintarpeita yhdeltä yhtä, toiselta toista. Ja kumminkaan ei ollut kertaakaan uskaltanut itseänsä ilmottaa. Ja kun sitten monivaiheinen kertomus, erittäin kiintoinen, oli muutamilla piirteillä puhuttu niin muistipa jo Hennakin kuinka häneltäkin leivät ja lahtanat itse aikojaan olivat porstuan kaapista huvenneet.

Tiesikö Aisakki olevansa Kiiskilän läheisyydessä, sitä tämä ei osannut sanoa. Ohrana ja "suojelija" olivat aina urkintansa asettaneet niin hyvin, että harvoin karannut vanki siitä verkosta vapauteen suoriaikse.

Seuraavan päivän iltapuoleen Henna jo alkoi ajatella kotiin palaamista.

* * * * *

Olihan jo aika joutua takaisin yölliseltä seikkailuretkeltä.

Olihan Kiiskilän vanha Antti tullut sangen levottomaksi. Pitkin pihatanhuita hän käyskenteli, tähysteli rantaa ja ulapalle. Kiersi lahdelman ja pajavuoren alustankin, mutta vanhaan silmään ei ollut merkkiäkään Hennasta jäänyt. Kaikesta huolimatta lypseli ukko rauhallisesti lehmät. Laski raitin suu veräjän solkispuut ales ja ajoi elukat sen ulkopuolelle. Kepotteli karjan perässä ajoikseen laitumella... Ja kun hän parahiksi askarteli emälampaan ympärillä, niin jopa keresti kiinni karju pihassa kahta viikon vanhaa kassoskarkkosta. Ei ukko tiennyt tarkoin olivatko ne uukkosia vaiko pässipuolia molemmat. Siinä se tärkein kysymys olikin, minkä vuoksi hän niitä alkoi ahdistaa sikolätin salvaan...

Tässä toimekkaassa touhussa oli mukana ja apuna Musti... Ja kun sitten asian perille ajaminen oli onnistunut, saapui siihen veräjälle Hennakin. Ukko sirkasi häntä hetken, mutta huomasi iloisemmaksi, vaikka paljonkin kalpeammaksi entistänsä. Vanhus aikoi muutamalla sanalla nuhdella, mutta jätti sentään. Kyseli kumminkin yhtä ja toista. Niihin ei saattanut Henna vastata. Hän käveli vain horjuvin askelin portaille, joita pitkin nousi rakkaaseen kotipirttiin.

Musti jäi keskelle pihaa katsomaan emäntänsä jälkeen. Kuono pystyssä se nuuski ja ihmetteli. Koiran häntä laskeutui kerältä loipalleen... Hetken perästä piski pyörsi pihalle ja kipasi siitä raittiveräjälle karjan jälkeen, missä sillä oli kaikkein parhainta ja hauskinta.

— — —

Vanha Antti huomasi Hennan usein iltasin astelevan rantaan, mistä verkkoineen sousi Pajavuoren alle... Tuumi silloin ukko itselleen:

— Vaikka yrittää kalaa, on tulos tyhjä.

31.

TAISTELIJAN TIE.

Sodassa kulki Konsta kuumilla teillä.

Alunpitäen oli hän tämänkin "työn" ottanut perinpohjaisella asiaan antaumuksella, samoin kuin kunnolliseksi tunnetun miehen muutkin yritykset.

Apealta tuntui kuitenkin kesäöillä yksin yöpyä kuusikoissa ja katsella kuulakan sinitaivaan lakeutta. Avaruuden pilvet pylvästyivät ja kasaantuivat röykkyinä kuparikallioina ilman pielustoille. Katselijalla oli aikaa yksin aprikoida ja miettien rakentaa kauniiden aatosten jylhiä pilviportteja, mistä kautta tiehyt saattoi rakentua taivaan esikartanoihin. Selkosten selällään tiheimmässä viitakoivistossa mesimättään kauniilla karhunsammaleella maatessa sai katse mielinmäärin harhailla vihreiden lehvästen peitosta ihanan avaruuden mittaamattomuudessa... Toisinaan sukeusi tuolla mäkirinteen takana havuisella vuoteella loikoessa mieleen vasta äsken eletty elämäntaival. Olisihan Hennan herttainen katse ja hellä käsivarsi kaulan ympäri kiedottuna vasta oikea elämän ilo ja sen täydellisyys.

Pikainen ja perinpohjainen voitto vihollisesta oli siinä välillä esteenä ja ehdottomasti oikean aatteen ja ihanteen toteutumisen ehtona... Vasta tämän kaiken suoritettuaan saattoi hän ajatella takaisin rauhaisaan Saunalahden Kiiskilään palaamista. Vasta sitten olisi rauhaa rakkaudelle, ruumiilliselle työlle, sekä henkiselle uurastukselle. Taistelleen, ikuisesta vihollisestaan voiton saaneen Suomen proletariaatin kanssa vasta tuntui riemukevään sykähtelevä soitto todelliseksi muuttuvan... Kuinka kultainen ja loistelias olisikaan silloin tästä hetkestä alkava historian kehto. Aikakausi tuudittaisi uupuneet urohot viimeiseen lepoon... Kalevainen kansa astuisi taaskin kerran omaa, mutta uutta uraansa, astuisi uusiin maailmoihin. Nouseville polville olisi eväänä tulevaisuuden toivo. Vapaus aukeaisi kerrankin osattomille sorron saatanallisesta ikeestä. Leskien ja orpojen apetta ei karmentaisi kyynel ja tuska, ei koston kylvö, ei kirous musta, ei veljesmurha. Ei kuuluisi hammasten kiristys, ei koston korren karkea purenta... Ei!... Huomen, kultainen huomen silloin sarastaisi... Tuhansienkin päivien takaa aavistuisi uumo. Uudelleen ja yhä uudelleen saapuisi silloin raatajakansalle siunaus eikä suru... Aamut olisivat ihanat... Elämät ylväät ja näitten onnen aikojen arvoisat...

Voitonvarma Konsta joutui näissä mietteissänsä ajastaan edelle. Hän joutui näkemään miten joukot horjuivat... Miten köyhimys kavalsi toista köyhää... Kuinka tietämättömyys asui osattoman kiireellä. Pettäjät kuiskivat lakkaamatta kavalaa käärmeenkieltä. Rikkaiden rakkien usuna alistui monikin maineen miesi... Selvän syyn takia lyötiin joukot hajalle. Perinpohjin tuhottiin ne Vilppulan ja Tampereen taisteluissa...

Mutta Lahden luona seisoi hän vieläkin tykistöpatterillansa. Kokeneena ja harjaantuneena hän jo siinä työskenteli ja touhusi. Unettomana ja väsymättömänä olisi hän kohdaltansa saattanut taistelua jatkaa kuin mies... Johan osattiin kanuunien matkanmittarit ja kulmatkin ottaa huomioon. Punnitukset selventyivät päivä päivältä miehistölle. Tähtäin vakiintui. Pommit alkoivat putoilla niille paikoille minne ne oli tarkoitettukin. Mutta milloin panokset tykistä puuttuivat, lähetti Konsta kuulaa kivääristä. Mies valmistui kaikissa olosuhteissa taistelemaan kaikilla aseilla. Sen aatteen elähyttämänä hän teki työtä minkä oli itseensä hengittänyt. Amerikan hikihelvetit olivat hänelle aikoinaan opettaneet tervettä tietoisuutta. Hänen oikea arvostelukykynsä kehittyi. Kunkin asian osasi hän asettaa omaan uurnaansa. Amerikalaisen proletaarin rinnalla oli hän kämpillä ja kaivoksissa, rautavalimoissa ja tehtaissa oppinut tietoisuutta, jonka edessä sosialidemokratiset kettuilemiset kilpistyivät... Olihan Konsta tämän aatteensa elähyttämänä vetäytynyt korven kätköjen hiljaisuuteen. Aikoinaan hänkin kuvitteli "oman kodin" onnesta ja yksinäisyydestä. Itselleen ja Hennalleen oli tykkänään tuuminut antautua... Mutta kumous kutsui miehen. Vartiopaikka oli suuressa tehtävässä hänelle varattu.

— — —

Viipurin linnoituksen vallihaudoilla, tykkipatterien vierellä katkesi Konstan taistelun tie. Tästä kantoivat toverit urohon punasiskojen suojiin... Kun valkoiset ottivat Viipurin, virui Konsta heikkona haavoitettuna sairasvuoteellansa. Hänelle ei häviön perinpohjaisuus kumminkään paljastunut. Ja kun kuume oli ohi, havaitsi hän sairaalan henkilökunnan muuttuneeksi...

Ihmetellen ympäristöään teki hän vielä sen huomion, että häntä katseltiin kieroon ja kohdeltiin altakulmain...

Sitten kului aikoja.

Kerran heräsi hän horrosunesta siihen kun kopeat sotilaat korkosaappaissa ja kannuksissa astelivat sairaalan kaikuvilla lattioilla. Muutamat heistä katselivat kiihkeästi kilpiä sairassänkyjen jalkapäässä. Jokaisen nimen tarkistelun jälkeen katselivat käsillä olevaa luetteloa... Huone oli pitkä ja avara ja varustettuna korkeilla ikkunoilla... Sängyltä sängylle kulki tarkistelu... Konstankin vuoteen vuoro saapui. Silloin viittasi valkonauhainen "asiantuntija." Komennettu ymmärsi, kirjotti nimen ja numeron kirjaansa.

Tarkistus jatkui edelleen. Viereisessä vuoteessa kamppaili kuolinkouristuksissa keltakasvoinen mies... Konstan katse kiintyi näihin kahteen edellämainittuun ilmiöön. Häntä puistatti... Hän tahtoi kääntää katseensa pois kuolevasta... Ja ennenkuin tarkastusjoukkue oli tullut vuoderivin toiseen päähän ponnisti kuoleva viimeiset voimansa. Tuonen viikatemies vanui luisin käsin kurkkuun. Viimeinen ote kamppauksessa alkoi. Peite lennähti pois. Koko ruumis ojentui ja vapisi suonenvedon värisemisessä. Lyhyt piehtaroiminen herätti muissakin huomiota. Kuului pitkä ja vaikea murina. Kuoleva kiristi hampaansa, poskilihakset värähtelivät. Rauhallisuus astui vuoteen vierelle...

Valkoinen mies asteli heti luokse.

Tätä katsoi kuollut avoimilla, elottomilla silmillänsä.

Jähmettynyt katse ei enää räpähtänyt... Huomiota vähääkään lainaamatta astelivat lahtarit heti seuraavalle ja seuraavalle vuoteelle.

Kaiken keskellä kajahti ankara ääni:

— No!... Ei muuta kun ajakaa ulos!... Ylös ja ulos!...

Suotta ei ollut Konsta levoton. Vaistomaisesti hapuili hän vuoteen laitaa vetääkseen siitä itsensä istualleen. Mutta hänen siinä hätäillessä saapui valkovaatteinen sairaanhoitajatar vyöliinassa ja myssyssä. Rauhoittavasti laski hän käden Konstan otsalle ja painoi pään takaisin tyynyyn. Poistuessaan vaihtoi hoitajatar vuodejalkainten nimikilvet Konstan ja kuolleen naapurin kesken. Naisellinen hienotunteisuus lumosi ja peitti kaiken. Tuskin tätä muut huomasivat kuin Konsta itse. Joku valkoryssän vimmoissa kutenut pohjalainen pöyhkeilijä ja merentakainen rosvo hapuili suuhunsa Suomen sanoja ja uhosi mörkömäisellä äänellä:

— Ajeke, ajeke ulos kaike lehme!... Tehte nyt punalehme lihu!... Ja kun rivo joukko oli jonkun aikaa häärinyt, ajanut osan vuoteilla olleista ulos, tarkasti pahapuheinen päällikkö listaansa ja sanoi:

— Teste kirja merkkis veelä yks' Konsti Kiiskekala! Konsti Kiiskela!... Joku suomenkielinen tarkasti listaa ja oikaisi:

— Kuka se on Konsta Kiiskilä?... Nouskaa ylös kuka on Konsta Kiiskilä!...

Komennosta huolimatta ei yhtään päätä noussut. Kamala tilanne oli Konstalle kokonaan yllättävä. Kumminkin makasi hän hiljaa hievahtamatta... Ja vaikka huudot uusiutuivatkin, ei siitä ollut apua. Jopa kovistettiin hoitajattarilta:

— No missä hän sitten on?! Joku kerkisi jo vainajan nimeä ja numerotaulua tarkastelemaan:

— Hyvät herrat!... Hänhän on kuollut!...

— Ah vot! Ka koi ni Kiiskekala jo kuollut!...

Päihtynyt, pärsäävä komentaja kulki kilven luokse jalkojaan laahaten, pani nokkansa kirjoitukseen kiinni ja likinäköinen kun oli, luki vielä kertaalleen saman nimen.

— Hente viekkä!... Viekkä! Ventta liitte! Sattana... Mite henele silmäreikke tervis aukki pitte!... Hene on yks' suuri peijoni elemesse! Yks' kettukoira ja kuono... Kandage henet lehmekarja...

Virkaintoihinsa viinan voimalla äityneet havuhattuiset "voittajat" vetivät kuolleen miehen koivista latana lattiaa pitkin mukaansa. Kuolleen pääkallo kolisi kynnyksissä ja askelmissa... Kirous ja remakka röhötys kajahteli miesten mukana "mureväessä." Pihamaalta asti kuului ilkamoiva nauru...

— — —

Rosa Raita oli toiminut valkoisella alueella.

Vaarallinen oli se toimi jota tämä nainen täytti. Kielentaitoisuus sekä sivistys asetti onnistuneesti valittuna Rosan sinne. Sentähden taisi käydä laatuun yksi ja toinen tuuma. Valkoisessa ambulanssissa oli tämä saanut paikan. Kumminkin oli Riihimäellä eräs hänen uskallettu yrityksensä punaisten hyväksi saattanut hänen nauttimansa luottamuksen horjumaan. Silloin piti vähältä ettei tullut paljastetuksi. Kielitaitoisuus ja oveluus astuivat silloin avuksi... Hän vapautti näet neljä vastavakoilusta epäiltyä urkkijaa. Tässä vankien vapauttamistouhussa taisi kesken kaiken tulla yllätetyksi... Eipä siinä aikaa menetetty. Pikatuomiokin jo lankesi, mutta peruutus sitä seurasi heti. Pääsipä vielä entiseen toimeensakin... Olivathan suuret isänmaalliset voitot riemastuttaneet ylipäälliköltä... Kumminkin jatkui silmälläpito.

Vastoinkäymisistään huolimatta tunkeutuivat kaikkialla valkoiset joukot eteenpäin. Rosa piti mahdollisuuksia silmällä. Tämä hänen rohkeutensa heikensi epäilijöitä, jopa hankki hänelle pikemmin luottamusta ja kunniaa.

Aina siitä hetkestä alkaen etsi hän vangittujen joukosta miestään... Kentillä, juoksuhaudoissa ja sairaaloissa liikkui hän lakkaamatta... Villinä aaveena kiisi hän kaikkialla väsymättä. Samalla jatkoi hän apuansa haavoissa kärsiville piehtaroiville vihollisille. Missä taasen neuvokkuutta ylettyi, siellä auttoi vankeja vapauteen... Tietoja sopi tuskin enää etelään antaa. Tuskin niistä enää apua olikaan. Lähetykset jäivät kumminkin punaisten luokse tulematta.

Pietarilaisilta haavoittuneilta punakaartilaisilta, jotka jäivät valkoisten jalkoihin ja jotka osuivat hänen eteensä sai Rosa kuulla Aisakista outoja sanomia. Tämä oli joutunut vangiksi Toijalassa ja saman tien tullut telotetuksi. Se ilmoitus oli ainoa, mutta vahvistamaton. Mitään muuta ei kenkään maininnut. Ja vaikka Toijalasta tiedusteltiin, jäi kysymys vaille vastausta.

Tämän tapauksen jälkeen kypsyi Rosassa kauaskantoisa koston tuuma. Aisakin kuolema tuli tavalla tahi toisella maksaa kaksin kerroin takaisin. Hän etsiskeli juuri tätä tilaisuutta kun yhtäkkiä Konsta ilmestyi kaiken keskelle. Tässä pisti Rosalle heti päähän uusi tuuma... Maksoi näet yrittää. Konsta oli pelastettava vaikka se tapahtuisi uhrautumisen uhallakin, taikka sitten taistella ja kaatua tämän vuoteen vieressä. Sentähden hän kantoi kuoleman asetta. Sentähden hän seurasi päättäväisyydellä äsken tapahtuneiden raakalaisten touhuja... Kaikeksi onneksi yritys oli käynyt laatuun toisella tavalla. Tämä tyydytti sekä tyynnytti Rosaa.

Pyynnöstänsä sai hoitajatar jäädä tähän sairaalaan.

— — —

Kului kuukausi... jopa toinenkin.

Tällä aikaa oli Konsta toipunut. Nyt puuttui vain uskallusta poistua kadulle ja karata kotiin. Tästä kaikesta ehkäisivät ne jokapäiväiset viestit joita suusta suuhun, lehdestä lehteen ja päivästä päivään kerrottiin... Ennen kuulumattomia pöyristyttäviä viestejä toi tullessaan jokainen ilmansuunta ja henkäys... Konstan kotipaikoilta saapuivat viestit rajuina valkoisen terrorin ukkossäinä... Hän mietiskeli tapaa, millä olisi kiitollisuuttaan elämänsä pelastajalle osottanut. Rosa liikuskeli sillä aikaa lakkaamatta läheisyydessä ja kulutti aikansa omilla teillänsä.

Eräänä päivänä toi hänen hoitajattarensa Konstalle tiedon, että tie on auki itään. Suuri Venäjä oli avannut sylinsä. Vapaus siellä vuotteli poloista poikaansa. Mutta kolo jonka kautta sinne tuli kulkea saattoi olla yhden ura, kentiesi kahden korkeintaan. Jossakin rantapensaikossa venheineen yön siimeksessä sanatoin mies. Kalastaja puvulta ja tamineiltansa. Uskallettu seikkailu odotti.

Silloin hävisi sairaalasta kaksi miestä, samoin hävisi sairaanhoitajatarkin.

32.

KODIN KAIPUU.

Viipurista painoi Konsta rajan itäiselle puolen.

Mutta heti rajan yli astuessaan tuntui hänestä tyhjältä. Tuntui kuin jotakin olisi jäänyt... Vastustamatoin palaamisen halu yllätti hänet jokaisella askelmalla. Hän ei voinut millään mielestään unohtaa kotia. Vaikkapa hetkenkin jälleennäkeminen olisi tuonut tunnonrauhan. Olispa hän yhden ainoan silmäyksen perästä ollut valmis unohtamaan ikipäiviksi pois syntymäseudun ja Saunalahden... Siellä rakkaassa sopukassa oli ypöyksin orpona Henna. Kenties! valkoiset häntä vainosivat? Ehkä kiusasi isänmaan hurtta isää vankeudessa?... Mies katui pian syvästi sitä, ettei ollut käynyt kotona ilmaisemassa itsensä elämäntoverillensa. Rauhaa ei saanut.

Ei ollut kulunut kauan aikaa kun Konsta oli tehnyt uuden päätöksen.

Vaarallisen seikkailun hän valitsi uhallakin, vaikka se päättyisi kuinka lyhyeen. Lahtarien ja ohranoiden esteet olivat pienet sen tuskan ja kaipauksen rinnalla mitä hän sydämessänsä tunsi. Saunalahti ja Kiiskilä oli nähtävä maksoi mitä maksoi.

— — —

Mies kulki eteenpäin yötä päivää. Äärettömiä ponnisteluja ja vastuksia kestämään oli miehen ruumis ja henki karaistunut. Väsymättömänä ja jalan juosten hän astui valkoisen jalopeuran maanrajaa kohden. Mutta kuinkas kävikään? Joutui kiinni. Tuotiin punaisten esikuntaan... Tutkittiin... Joutui Spalernajaan. Istui vankeudessa kuun, istui kaksi... Pääsi irti. Yritti uudelleen, onnistui.

Kuin nälkäinen susi hiiviskeli hän yöt iltahämärästä aamukajastukselle saakka. Ihmisten ilmoille puuttumatta hän samosi metsiä ja korpia. Silpoi suorin matkoin erätaipaleita. Missä tien tapasi tahi polun poikitse pistäikse oli siitä sivuun mentävä. Kaipauksen ikävä koi kalvoi povella. Toisinaan riensi hän kuin peto takaa-ajettuna, läähättävänä, aivan joutumaisillaan hurtan otukseksi ja ansaan. Hän loikki pitkäjalkaisena ilveksenä havumetsien halki. Pehmeät nevat kahloi kaartelematta... Hänen jalkineensa hajosivat. Vuorten teräväsyrjäiset paadet viiltelivät pohjat ja päälliset. Risut repivät housut lahkeista halki. Reuskat leuhahtelivat paljaissa polvissa.

Hänen vastaansa saapuneet ihmiset hämmästyivät. Naiset peljästyivät pahanpäiväisesti. Huutaen pötkivät lapset häntä pakoon. Mutta toisinaan haalattiin miessakki kokoon kiireessä. Suojelijat läksivät usuina "ryövärin" perään voimalla ja väellä, kiinniottamaan tahi ampumaan otus... Takaa-ajo osottautui kumminkin tehottomaksi. Otus koipelsi korpiin korvan kuulumattomiin...

Toisinaan ei hän tiennyt matkansa suunnasta mitään. Aurinko oli hänelle ainoa osviitta. Länttä ja lounasta kohden hän viittoi. Hämettä kohden hänellä oli tässä mitta ja määrä.

Hänen yhtäjaksoinen juoksunsa koski sitkeimpäänkin mieheen.

Toisinaan oli kiertäen ja kaartaen kulottava kyliä ja kartettava kaupunkeja... Yhdeksän päivän perästä ilmestyi hänen eteensä suuren ja siintävän Puulaveden ulappa. Ihmisiltä ei hän mitään kysynyt. Ehtoohämy oli käsillä. Metsätaipaleen takana tuolla kohtasi rajamerkin. Valkoiseen viisariin oli punaisen paalun nokassa maalattuina sanat: "Hirvensalmi—Hartola."

33.

MAKKARA JAUHOPUSSI.

Vesireitin vahvassa putouksessa pyöri jalkamylly.

Konsta katseli myllyä metsästä jokiäyräältä missä hän oli törmän päällä... Hän mietiskeli hetken. Äkkiä huomasi hän vasemmalla tien, mistä kuulosti kuorman ja lossirattaan loksuttelua. Hän kuulosti sekä katsoi. Hepo kuormineen seisahtui. Ylen ahneesti väjyi repaleinen, nälkiintynyt mies myllyä. Nälkä kuroi hänen suolensa sitte saranalle, että kivetkin jo alkoivat silmissä leivälle paistaa. Tässä tilassa oli myllyn tapaaminen ja jauhetuksen jyry korvissa odottamatoin ilmestys. Hänellä oli tuska, polttava tuska.

Ilman muuta asteli hän alas pensaiden peittämää vieremää. Konsta kulki kuin palukan perässä asteleva vuohi kaula kurkulla, katse yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Kuola ja kino valahteli kurkussa. Aavistus ja vaisto elinkipenestä ohjasivat miestä. Järjen kanssa tässä ei ollut mitään tekemistä.

Hän saapui portaalle, hiipi muutamalla askeleella aukean kopin kynnykselle. Myllyn ovesta astui isäntä ulos ja nousi suoraa päätä putkiruuhelle. Mutta pyörivien myllynkivien alta hivahti viimeinen jumalanviljan hetale. Ja kun jauhoterät iskivät yhteen ja viskasivat käryä ja kipinöitä, päästi isäntä parahiksi vinttapuunvarresta vitsajukon ja ruuhen kurkkuun jysähti mahtavan paksu lankkuinen lata. Silloin kuohahti vesi ja halkesi heti kauaksi ruuhen kahta puolta. Vanhat ja sammaltuneet solkispuut vapisivat ja uhosivat veden voimaa ja valtaa...

Mutta silloinpas oli Konstan hetkikin lyönyt. Nälkimykselle koitti otollinen aika. Sutena hän hyökkäsi kiinni makkarapussiin jauhotorven alla. Saaliinsa sai ja ryykäsi ulos ovessa vastaantulevaa isäntää, joka töytäyksestä tuupertui koivet pystyyn koivunkuorilaatikkoon. Mutta makkarajauhopussin kanssa painoi pelottava peto suoraa päätä petäjikköön.

Ennenkuin ällistyneet myllärit oikein vääntyivät pystyynkään ja ennenkuin heissä saattoi nousta edes suuttumuksen kuhiseva kiukku, huomasivat he vasta ajan perästä, että tässähän oli ihan ilmeinen punikki ja metsärosvo alkanut elostella! Vallan selvä voro! Karvainen naama, karvaiset, paljaat kintut ja roiston, ihan ilmeet roiston reidet... Tämähän oli jo sentään liikaa itsellensä pitäjän suurimmalle suojelijapohatalle!

Jykevä jauhoseikäinen isäntä ähisi. Paremman aseen puutteessa hän taittoi siitä viereltä perunavarsihaasian pisimmän ja paksuimman tyviriu'un. Karkea kiroilu katkesi yhtärintaa aidaksen kanssa sanoiksi:

— Ryytimaan p—le!... Nythän ei ole enää millään väliä!

— Mikä!?... Kuka se oli!?...

— Tuhannen tuhatta nelijalkaista! Keskellä herran kirkkopyhää hyppelevät punikit silmille!...

— Punikkiko!?...

— Sorkkineen ja koipineen punikki! Minä arvaan niitä kiitelevän täällä metsissä...

Ennättämättä enempää jaaritella juoksivat myllärit metsään sinne hävinneen suuntaan. Limikossa husutti isä poikaansa:

— Paina! Paina Justus!... Kanakvyöristä älä hellitä!... Ammu kelvotonta!... Ukko itse alkoi heti ähistä, jäi jälkeen ja haapparoi kiroten sinne tänne. Justus ei hellittänyt! Hän juoksi ja juoksi, laukoi tyhjäksi taskuaseensa. Sen kuulat lentelivät oikeaan ja vasempaan.

— — —

Taajan kuusimetsän sisässä asui tumma hämäryys.

Aurinko pääsi heittämään korkeaan näreikköön kapean säikeen säteistään. Puolenpäivän aikana valo vain hetken väipähti ja peittyi sitten taasen pois. Nämä säteet kurkistivat syvälle hiljaisuuden peittoon, missä maatui matala lahonnut sysisauna.