Part 17

Ränstyneen mökin murentuneet nurkat irvistivät avoimilla salvoimilla kuin hampaattomat ikeneet. Vihreä sammal varjosti ammoin ihmisasuntona olleen kojun kokonaan huomaamattomaksi. Ainoastaan musta oviaukko ammotti aarniokuusen kupeella. Katolla, kurkihirren toisella puolen kasvoi vehertävä koivu, mutta toinen puoli vesikatosta olikin pudonnut alas ja aukosta kohosi ulos ilmoille upea tukkipuu. Sen latvus huojui kunnioitettavassa korkeudessa ja pudisteli silloin tällöin neulasia miilukojuvanhuksen harteille.

Kuinka lieneekin Konstan polkuun yhyttänyt tämä autio tupa.

Illan hämäryys muuttui mustaksi syyskesän yöksi. mikä aamupuolille asti pysyi kuuttomana, valaisemattomana. Perin väsynyt matkamies horjui tähän tupaan. Kipeiksi paisuneet jalat olivat aivan haavoissa. Risut repivät naarmuja. Viidakko oli häneltä muut verhot riepoittanut ja vienyt. Läähättävänä koirana oikaisi hän suoraa päätä mullan ja sammaleen sekaan. Hetken aikaan kun siinä huohotti ja makasi tuntui sydän toki tasoittuvan. Rinta aaltoili voimakkaasti. Pitkän matkan juoksu ja ponnistelu elämän ja hengen edestä ajoi ihmistä kaikkia mahdottomuuksia vastaan. Niin oli hän viillättänyt kuin vuorikauris. Juoksi illat, juoksi aamut, juoksi yön puolestakin yli. Nytpä tässä sai toki tuokion levon. Rentona hän heitteleikse ja piehtaroitsi suden pitkällä sammaleella. Selkosten selällään katseli avoimen kattoaukon kautta yötaivasta. Korkealla siellä oli syttynyt yksi ainoa tähtönen...

Kahden viimeisen vuorokauden paasto kurniskeli jo taasen suolistoa. Vielä kerta nuoleskeli hän kauttaaltan makkarajauhopussin turut, mietiskeli sitä sanomatonta tuskaa, mitä oli vasta kärsinyt ankarasta vatsapoltosta, minkä äkillinen suurus suolistossa oli saanut aikaan. Tyyten taasen nälkiintyneenä hän tuli miettineeksi ravinnonhankintakeinoja... Siinä kuului hänen korviinsa jostakin laineiden läheistä loisketta. Hän aikoi nousta ottamaan selvää, mutta jäsenet eivät mitenkään totelleet... Useamman yrityksen jälkeen sai hän kumminkin noustuksi ja laahautui rannalle.

Hän uskoi keksineensä viisaankin tuuman. Hatullaan hän kävi vinttaamaan vettä, jolla liuotti jauhointuneen säkin. Sen jälkeen hän kiersi sen käsin ruuville kuin pyyätyn paidan. Säkistä norahtanut vesi valui hattuun. Hän toisti saman työn tyystin ja tarkkaan puolikymmentä kertaa. Jopa jauhopussi silloin oli puhdas ja vapaa kaikesta kylläisestä... Yhtämittaa ja erittäin himokkaasti hän joi haalistuneen jauhoveden suuhunsa. Lopulta ei vatsa tahtonut kaikkea vetää, mutta hetkisen väliajat ja vuottelemiset tekivät tilaa. Yltyvä nälkä jaksatti kinnastelua. Maha killittikin kuin koirasteeren kivispiira kovana ja täyteisenä. Kireenä ja isona se kurahteli ja kurnaili omia aikojaan.

Hetken hän kuunteli taukoamatonta ruuansulatuksen toimintaa, viskasi valahtaneen säkin katajapensaan päälle. Jaksamatta pitemmältä vastustaa unta hän kuori kalliolta kuivan sammalturkin syliinsä, palasi takaisin kuusikon kojuun, asettui sen alle, taisteli vatsanpolttoja vastaan kunnes siihen nukkui.

— — —

Konsta uneksui olevansa Kiiskilän pihalla.

Hän oli siihen tullut pakkapuhtaissa, kahisevissa kalsonkihousuissa. Kuuman ja suloisen kylvyn jälkeen oli hän vilvoittelun aikana saunan seinustalla vetänyt ne päälleen. Hänen aikomuksenaan oli olevinaan lähteä pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Monimutkaisena ojentui elon unkea ulappa... Hänen äitinsä hääri siinä vanhan ja maatuneen pirtin vaiheilla pojan matkaeväiden valmistelupuuhissa. Evästeli emo ainuttansa neuvoilla nietostielle: "Poikani ainoo, kulje miesnä maailmalla... Palaa kerran kartanooni lehväin alle..." Vuoroin oli hänen apea ja altis mielensä valmis nousemaan kuumille kihuloille. Vuoroin emo unohti poikansa ikävät. Vanha nainen pyyhkieli sairaita silmiänsä kirjavan liinan kulmiin.

Sitten ikäänkuin monien vierineitten vuosien takaa kumotti Kiiskilän uusi ja upea pirtin pääty... Vene odotti rantamalla valmiina santaisella paljakalla puoliksi veden varaan työnnettynä. Paattiin kantoi Konstan äiti suolaisen siniäispytyn. Amerikan evääksi emo tätä tarkotti. Lisäksi otti kaksitoista reikäleipää alas aitan orsivaikkanalta ja solautti ne säkkiin. Puhtoisen piikkopussin turuloihin pujotti vanha vaimo punennaisviinekkeet ja Konsta heitti pussin niistä riippumaan oikean olkansa yli... Isäkin ilmaantui siihen rihlapyssyineen ja rensseleineen. Kehoitteli poikaansa ampumaan "mustan joutsenen" salmisaaren selältä. Öisin kuului joiku yksin uiskentelevalta linnulta sen keinuessa tummalla veden kalvolla Vaarakalllon alla.

Unisena katseli Konsta kaunista untansa, vaikka silmät olivat selkoselällään. Ahmattina hamusi hän kiinni rapeaksi kuivanneen reikäleivän irtaimeen kannikkaan. Alakea siniäispytty piti nappulasta avattaman. Piti hiukapalaksi ja maistiaisiksi kesken kaiken himossa hitkaista. Ilmehikkään eläväksi loi katse kaiken... Ja kun uneksija jo istuallaan ollen etsi sivultansa siniäispyttyä ja kopeloi koppelin kaikilta puolin, hälveni ihana uni ja todellisuus ja onnettomuus ympäröitsi häntä...

Kuumat olivat kyyneleet yksinäisen erakon poskipäillä. Ikävä ja kaihoisa kaipaus apeutti ja partaleukainen mies nyyhki kuin lapsi, kunnes uupui uudelleen uneen.

Vetten kalvolla kimalteli aikaisen aamun kultainen kirkkaus. Lahdelman läikkyvä päily kuvasteli tuuheiden oksain alatse pensaikkoon. Hämärässä majassa nukkuvan miehen silmät raottuivat. Ulkoinen valo häikäisi hirveästi. Hän oli nukkunut perinpohjaisesti, liikkumatta levännyt maassa kuin lattoinen lauta, nukkunut vuorokauden, kenties! kaksi. Kuinka paikat tuntuivatkin piristyneiltä.

Hänen korvissansa kuului airojen loiske, sitten risujen rahinaa ja astunnan alla katkeilemista. Hiljainen, etäinen onkimiesten mumina. Yritys nousemiseen ilmaisi pään lyijynraskaaksi. Hän vaipui alas uuteen uneen. Hän oli nyt olevinaan Saunalahden selällä. Siellä souteli Vellamon neitosia leikiten laineiden vaahtopäillä kuohuilla. Ne ajelivat aaltojen vyöryvillä varsoilla... Konsta katsoi sitä ruuhesta ja onki.

Jopa yksi vedetär uskalsi uida hänen vierellensä. Ihan ruuhen reunalle saapui. Sen hiukset valuivat valtoimina. Kuplista sekä kaijakoista oli sillä seppele kulmilla ja kaulassansa. Konsta katsoi neittä kauan. Hän katsoi sitä kivettynein kasvoin ja oudostelevin ilmein... Ilmi elävä Henna!? Jopa todella Henna!... Silloin hän tahtoi sulkea syliinsä ainokaisen aurinkoisessa maailmassa. Mutta tämä väistyi hiljaa, hitaasti käden koskemattomille. Väistyi vain, vaikka toinen häntä kuinka tahtoi ja vihitteli. Hymyili vain taukeasti, suruisasti. Sitten heitti hänet laine kevyesti loitommalle ulapalle...

— — —

Konsta kohosi sammalpeiton alta, syöksyi suin päin ja sokeana ovelle ja ulos. Hän haparoitsi puita, koetteli maata. Varmuuden vuoksi hän tahtoi tietää oliko hän todella kuivalla maalla.

Tajunta tuli takaisin. Mies löysi itsensä istumassa erakkosaunan lahonneella kynnyksellä. Ruumiiltansa oli pakolainen kipeänä, kankeana, pettyneenä, alas painettuna, nääntyneenä ja vainottuna.

Puolireisiin paljastuivat jalat, karvaiset sääret ja polvet. Kuinka monta haavaa niissä olikaan. Oikeassa jalkapohjassa kivisti katkennut teikki. Hän vetäisi ulos pistävän tervaksentikun, mutta haavan pohjalla siellä mojuili pahasti santa ja sora. Pikkuvarpaat olivat kummatkin ilman kynsiä. Räsytukot tollottivat niissä. Pahoin olivat "ulommaiset etanat" saaneet iskuja. Turvonneina pilkistivät ja ulontuivat ne omaan itsepäiseen suuntaansa.

— — —

Auringonpaisteinen veden kalvo kumotti.

Aava ulappa läikkyili. Sen tausta oli etäinen, siintävä ja sininen. Vuoret uppoutuivat rinteiden taa, tahi kohottivat kunnaitaan taiteellisina kaarina.

Vainottu pääsi tavalla tahi toisella selville siitä, että hänen untansa oli kestänyt kaksi yötä ja päivää. Vähin erin ilostui hän tarpeeseen tulleesta levosta. Unen tuottama onni ympäröitsi hänet... Suoritetun matkan tyydyttävä tunne toi tiedon jälleennäkemisen toivosta. Konsta kiiskotteli ja oikoili jäytyneitä kinttujänteitänsä. Vihdoin hän nousi ylös, asteli rannalle, riisui reuhkaiset ketineet päältään ja heittäysi veden viekoitelevaan helmaan, mikä ei päästänyt poloista puhtaaksi peseytymättä. Hikinen, liassa hautunut ruumis olikin jo aikoja sitten kylpyä vaatinut.

Virkistynein mielin hän nyt äidin muistoa mietiskeli. Miten kaunis ja ihana oli hänen unensa ollut. Se oli yhtä kaunis kuin se päivä, jona hän paatin rantapaljakalta pois työnsi ja isän kanssa Amerikan matkan alkuvaiheisiin eteni. Sinne oli äiti ainiaaksi jäänyt rantamalle. Hänen sanansa, jotka hän viime syleilyssä oli lausunut, kaikuivat korvissa vuosien varsilla ainaisesti: 'Suo hetki mulle viimeisen!! Kun palaat mailta kaukaisilta kartanooni syleillä mua voit, vaikka onkin kumpu syltäinen rinnoillani. Suudelmasi kalmiston kukkiin paina, ne kastehelmet ovat ilokyyneleeni.'

Poika muisti laiminlyöneensä äidin kutsun. Maailma ja turha juoksu oli kaiken ajan ottanut.

Siinä mietteissänsä huomasi hän veneen kölin kyntämän vaon rannan hietikossa. Huomasipa vielä ihmis jäljet, sekä merkit äskenolleesta nuotiosta pengermän päällä. Tämä kaikki oli lähellä maatunutta majaa kallion alla, kuusikon taustalla. Silloin päätteli Konsta:

— Lahtareita... ma arvaan. Mua etsiskelevät itsepäisen ilkeästi.

Elanneilta siitä löysi suolaista lahnaa liuskan, löysi ruodon sekä pään. Mikä onni! Mikä siunattu särvin, hiukapala ennenkuulumaton!... Olipa siinä vierellä sudensammalmättähällä vielä naisen kampa. Konsta katseli kapinetta. Käänsi puolin ja toisin. Lopulta otti esineen käteensä. Kuinka kummallista. Kuttaperkaiseen pintaan oli piirretty "Henna."

Mitä tämä merkitsi? Konsta luki ja luki sanaa kumminkaan ymmärtämättä. Pian selkeni hänelle aavistus: Kampa ei voinut olla kenenkään muun kuin Hennan oma. Ken ja mistä? Kysy: ken ja mistä?

Turhaan hän tuhannet kerrat vainusi vastausta. Hän kyseli itseltänsä. Turhaan kyseli, turhaan vastaili tähän merkillisyyteen. Hän kierteli sitten ympäristön. Kaarteli tuolta ja täältä. Sitten huudahti, jopa huikkasikin, vaan vastausta ei tullut.

Nyt hän vaipui epätoivoon ja synkkiin mietelmiin. Turhaan ja tuloksetta hän ulapan yli tähyili. Jossain ylempänä oli ainoa todistus tyynessä erämaassa. Yksinäisyydessä äsken palaneen nuotion sinervä savu hienoisena siltana kiehtoili. Lähellä puiden latvuksia, vaikenevassa tyvenessä yleni utuisa usva... Mutta itsepintaisesti kajahtivat sanat ja hoihkasu:

— Henna!... Henna! Huuto toistuin yhäkin yltiöpäisemmin. Huutaja pian joutui kiihtymään, jopa raivosi:

— Henna!... Henna!... Henna!... Henna!...

Huutoihin vastasi kaiku:

— Henna!... Henna!...

— — —

Mies herkesi vasta iltapäivällä etsinnästä. Sitten painui päättäväisenä uudelle taipaleelle. Polttavan kaipuun ja kyselyn tukahduttavaan vastaamattomuuteen ja mykkyyteen ei kirvonnut mistään vastauksen kaikua. Johtopäätelmät olivat hänellä tavattoman ristiriitaiset... Olihan hänelle ilmestynyt esine, Hennan kampa ja kenenkään muun kuin hänen se ei ollut. Konsta muisti itse kenkäkaupan, lautakäytävän, punamultaiset kaivantotiet. Ironwoodin ajoilta elämä yhtäkkiä esiin loihtui. Ilmielävänä se ilta astui esille kun kihloja yhdessä osteltiin. Kerran sitten hän itse kesällä, Watersmeetin metsässä tuohon kampaan päivän ja hetken piirsi...

Niin selvä ja perinpohjainen kokemus, kaiho, kaipaus kirvelsi miehellä mieltä.

— — —

Mitä olikaan myllyllä tapahtunut seikkailu saanut aikaan?

Huima prosessi siitä sikiysi. Makkarapussin ryöväyksestä syntyi äimeä äläkkä... Sillä pussin omistaja oli pitäjän paras suojelija. Pohatta, porho ja päällikkö itse omassa persoonassaan.

Isän ja pojan punikin perään ponnistelut olivat turhia. Varas meni matkoihinsa. Tästä riensivät kimpaantuneet kotiin, kuuluttivat kaikki sakilaiset koolle. ("Sinkerin konekauppiaat", joiksi työläiset suojeluskuntalaisia kutsuivat hihassa olevan S. kirjaimen mukaisesti.)

Ja kun joukko oli koossa, karmaisi pösö jokaiselle saapuneelle:

— Polsevikit ja punikit laumoina ravaavat meidän kylän metsissä... Mennessään ovat ryövänneet myllykuormat ja kuulemma muutamia erämaan taloja tyhjentäneet... Poika joka kuunteli puhetta tiesi papan kyllä "lohkasevan." Mutta ihmisyyden ja isänmaan puolesta oli kaikki luvallista. Innostus hurmasi ja kiihotti. Joka talon "russakkapintellit" pärpättivät. Lankojen päässä pököttivät koko pitäjän pyylevät. Emännät innostuivat. Punaposkisina ne panivat asialle siivet sivuun. Välttämättä tuli tarve tiedottaa. Ihmeellinen sekasotku syntyi tästä. Asia turposi ja paisui joka hetki. Ja ei kauaa kulunut kun huhu huikee jo kulona uiteli naapuripitäjissä: "Aseelliset punikkilaumat liikehtimässä!" Ja paria kolmea tuntia myöhemmin: "Punaiset vallottaneet Karjalan. Ryssän punikit ryöstävät rajaseudulla..." Seuraavana aamuna tuotiin kylän sepälle sana: "Koko pohjois-Suomi palanut. Kulo kulkee väkevästi ja voimakkaasti lounais-Suomea kohden ja että tämän Rantasalmen pitäjän kohtalo on lopulleen luettu ja on herran kädessä. Koko tämä paikkakunta on jäänyt saareen. Kulo kiertää ympäri kahta puolta..."

Ja mitä tästä seurasi?

Kautta kolmen pitäjän työntyi vartiastoja tiheesti tiehaaroihin. Mistä ennen hollikuskit kulkivat, siellä nyt moottorit pukkina pyrskyttivät. Lahtarit lennättelivät vollit suorina. Kuka astui jalan, ken polkupyörällä kehräsi. Kulkuneuvo sovellutettiin tielle ja polulle mahdollisuuden mukaisesti. Entäs "haavurit" sitten. Jäljissä olivat jo lottalaumat valmiina sonnustettuina siteillä ja käärinliinoilla. Lepikoissa lepertelivät ne laukkuineen ja laastaroineen. Ja kuinka olivatkaan piimäiset lepät ihailtavia, lihavia. Siimekset tuoksuivat ja hurmasivat. Pussipöksyt vilkehtivät, touhusivat. Jokaista jälkeä tarkastettiin ja kyykyssä katsottiin. Teki oikein mieli nuuskaista nenästä pitäen ja sitten ruopaista maata, ottaa ilmaa sisäänsä pitkän ja huikean henkäyksen suunnan saamiseksi ja sitten lähteä.

Äksiisiä tehtiin ja annettiin. Se oli "viimeistä pistoo kuin Heinisuon pässillä." Olipa sitten "suojelija" tahi ei, jokaisen tuli lähteä.

Kunnantuvalla sitä komentosanat kajahtelivat. Seurojen taloilla kapsahtivat korot ja kannukset. Yhteen iskettiin kantapäitä. Ratsuilla, jopa luuskillakin lennätettiin. Edes takaisin kävi äksiisi. Hirmuisen sotaisalta tuli tässä näyttää esivallan. Ryssiltä kahmitut sapelit, pistimet ja tussarit, mauseri-mikot ja revollipyssyt tuoksahtelivat... Ja eikä ihmekään, nythän oli vaara uhkaamassa. Makkarapussin varas uhkasi isänmaata julmettuneesti! Sanan ja kuvainmukaisesti, siten kuten kirjoissa oltiin nähty, harjoiteltiin viiltävillä ihmislihapuukoilla. Vöistä temmaistiin ne kasakkain malliin ja huseerattiin.

Lahtarien ja noskien lehdet kilvan julmistelivat kansaa. Korkeat otsikot tiesivät kertoa tykistöstä ja ruiskuista. Lakaisu perinpohjainen saattaa tapahtua missä kohdassa maata tahansa... Metsämökkiläisten asunnot ja asemat nuuskittiin. Ne vainottiin ja nuohottiin kuten polttorovioiden aikakaudella noituutta. Jokaisesta nurkasta honastiin nokkaan, ulotettiin tuntosarvia. Vangitsemisia pantiin toimeen. Vangitsemisia ja vankien "vahingonlaukauksia." Vanginkuljettajat "kompastelivat" ja kuolettavan kuulan töllinmieheen tämmäsivät. "Kuppaukset" juontuivat jokapäiväisiksi. Eloon jätetyt laitettiin leireille. Kunnanhuoneen ja "korkeaoikeuden" kautta kukin kuletettiin. Hakalahtarit itse tuomitsivat leukavina.

Mutta makkarapussin varasta vaan ei löytynyt...

Sen sijaan saapui piiritystilan kolmantena päivänä yksi "uskottu" revityin vaattein, aseettomana ja pahanpäiväisesti selkäänsä saaneena. Tältä mieheltä todella olivat kasvot ja kurkut kynsittyinä. "Ponssarille" teki tämä seuraavan hämmästyttävän raportin:

— Me olimme kulettamassa Saunalahden Kiiskilän vanhaa Anttia tänne esikuntaan tutkinnoille. Mutta kun tämä itsepintainen juutas ei suostunut hevin sanomaan poikavainaansa lesken, sen narssun olinpaikkaa, jonka lutkan te joka yksi hyvin tunnette. Sama nainenhan on ensimäinen hyyssäri, "punikkien patja" ja syynalaisin tulla tutkintojen eteen... Mutta mitäs ollakaan!... Tiellä yhtäkkiä ukko tekikin tulisen tenän. Ei ottanut pahahenki kuleksiakseen. Ei eljellä eikä millään. Tämän syyn takia olimme alkaneet ukkoa luimiskella. Annoimme aluksi ahterille, sitten kintuille ja korvillekin. Mutta kun olimme parahiksi saapuneet Ronttikorpeen, siihen Korpin hierimän nikamalle, kääntyi mokoma päin kuin pässi. Otti yhtäkkiä puukon Aasikkasaaren Eemelin suolilta ja ei muuta kuin ala liuhtoa kun piru... Sain hädin tuskin lykätyksi kuulan s—nan selkään, jopa marjaista pari takapuolellekin. Aattelin antaa aikaa ja kysyä: Mitäs tykkäät tästä, mutta tiedättekös mikä siitä sitten seurasi?! Sitten itse hitto heidät haltuunsa otti! Rienaaja ilmestyi... Aatelkaas että emäperkele hyökkäsi puskasta Konstavainaan haamussa meitä salvistamaan!... Sellainen partajesse jumal'auta jolla jaloissa oli Aatamin apostolin siivet. Se oli kuin se ilmeinen siipiorava joka toissatalvena lensi Alatomäen kuusesta Roukkulan Epran hakokuormaan...

Tämä oli housuton raaki, joka siinä samassa listi tavilla päät meiltä kaikilta halki. Ja kun toiset kuusi makasivat katajikossa, vanui tämä minua laulupillistä, repi ja kruuvasi pahan kerran. Jopa henkeni alkoi pyrkiä pyllyn kautta etsimään uloskäytäviä. Mustalta paistoi maailma silmissäni. Kumminkin, mikä liene villityn tullut että herkesi ja heitti. Käin sen vain, että ukko oli maassa noussut ryntäilleen. Työnnyin potkaistuna pää kolmantena kanervikkoon. Kivet antoivat iskun ja minä juovuin tunnottomuuden taipaleelle. Tuntui kuin keinuisin ylös ja alas mustassa pohjattomassa iankaikkisuudessa... Vihdoin henkeni palautui takaisin vanhaan ruumiiseen... Tässä minä nyt seison...

Raporttia kuuntelivat kaikki pöyristyksellä.

Sanattomina ja tosina seistiin... Ensi ähkäilystä päästyä lahtarit alkoivat ihmetellä:

— Kuinka se voipi olla mahdollista. Seitsemän aseilla varustettua miestä listii yksi ainoo punikki?

Tähän vastasi haaverissa ollut:

— Malttakaahan hieman...

— Ja miksi ette asetta käyttäneet... ampuneet... tarkoitamme?

— Ammuttiinhan sitä!... Juu-uupelih!... Me ammuimme kuin sodassa.

— Mutta ette osanneet?

— Miksi emme olisi osanneet, jos nyt kerta kapineen tuntee. Ja jos on aikaa kääntää suun suoraan otukseen. Mutta siinäpä se olikin! Aikaa ei ollut. Ja jos teillä on ollenkaan aavistusta ja käsitystä pahastahengestä, sillä eihän tässä ollut kysymyksessä tavallinen kuolevainen, niin että jos ymmärrätte tilannetta ahtaalla aholla, kivikkoisella tiellä, niin pitäkää sitten suunne kiinni. Ajatelkaas että sellaista ilvettä saapi seipäällä sekoitella, eikä siinä sen sakeampaa ole... Tyhjä ilma on aina tyhjää ilmaa.

— Noinkohan tuo olisi?...

— Höpsis!... Turhia taikauskoja.

— Minä sen voin todistaa... Olin kerran mettäksen sannnissa Säämiskä-Antin kanssa. Se oli sillä viisiin, että illalla rakensimme hyttimme aamukatveen varoiksi entisille uhrikunnaille Silleenkankaan Mooseksen töllin takana... Moosu itse hallitsi paikkaa. Muita saaliinhimoissa julmisteli. Sanoi muka juhlaöinä riettaan itsensä istuvan siinä puussa. Kelohonka se oli ja oksillansa oli ammoin kannatellut karhunpäitä ja taialle taljoja uhrattuja. Mepä vain asetimme kuvat kekkakupuiset paikoilleen riukuloihin ylös... Mutta mitäs ollakaan. Kuohahtipa siihen teeriä musta ja sakea parvi. Pilvenä asettuivat istumaan ympärysoksille... Suuria aloimme siekailematta heti lusimaan. Kilpaa tipauttelimme kekkakauloja. Ja kun viimeinen oli ammuttu, katsoimme parhaaksi koota saaliin talteen havutelttaan. Mutta kuinkas oli? Emmehän sieltä puun juurelta uinuvaa untuvaa edes löytäneet, saatikka sitten höyheniä ja teerikopraa...

— Saman tien kerron tässä toisen mokomaisen jutun, josta tosiperää ei puutu. Se tapahtui Vuorren-Hartulla, Kankaankylässä, Yröhjoella. Pihakoivuun näet eräänä sumuisena syysriihiaamuna lensi "meriteeri." Harttu itse sen nähneensä kertoi. Sanoi Nummen poikien kanssa sitä miesmahdilla ammuskelleensa kokonaisen aamukauden. Niin suuri se oli lintu, ettei sitä oltu ennen nähty. Vihdoin vanha mies tiesi sen tuhoja tuovan ja vaaroja ja varamia ennustavan. Siksi se oli pois paakiloitava. Puilla ja kepaleilla viskelimme. Siinä se vietävä istui. Nokki kuulat kupeeltansa, kepaleet kahmi ja vastaanotti kun sitomet saunan parsille. Aikansa istui, lensi pois... Mitäs siitä sanotte?

— Pyh!... Se nyt ei yhtään mitään...

— Vai ei yhtään mitään? Tietäkää, että samana talvena kuoli Kanto-Heikki vainaa tukkipuun alle...

— Puuta heinää... Parempi kun selitätte sitä taistelun vaihetta. Mitä arvelette selvemmin sanoen?

— Jaa-ah! Sitä minä arvelen, että liikaa on tullut jo sitäkin työtä tehneeksi...

— Jaa mitä työtä?

— Tappamista...

Pöydän takaa nousi pappilan agronomi, pilkkasi ukkojen yksinkertaisuutta. Puhui kiivaasti ja kauan. Määräsi sitten illaksi olemaan valmiina kolmekymmentä miestä sille suunnalle mokomaa hirviötä kiinni ottamaan.

Joku uskalsi uhota:

— Parempi lienee haroa pappilan agronomin agorodia, ellei tahdo joutua taivaan yrttitarhuriksi.

34.

KOTI KAIHOTTU — KAMMOTTU.

Tuolla piirtyivät Kiiskilän töllin tanhuat esille.

Alenevat vehmaat kuvastuivat kotoisina. Halmeet ja tienoo oli oudon yksinäinen ja sulettu. Seutu oli autiompi sitä kuutamoista, kalpeeta talvi-iltaa minkä mies viimeiseltä kerralta muisti... Nyt hän istui käsi poskella ylhäällä lepikko ahon kivikkorinteellä ja katseli Vanhan-Antin ikuista askelten päättymisen kohtaa... Siihen poika isänsä vasta ahon alapäästä kantoi. Kantoi poloisen piestynä, valkohurtan pintehestä päässeenä. Koivikkorasin liepeellä käytiin kamppaus kuoleman ja elämän eestä. Saalis oli kallis, mutta kallispa myöskin hinta. Sen osasi täysin takseerata uros ja miehevä mies. Täyden koron ja kurssin kanssa oli tässä verivelka maksettu. Tuohon koloon kätki nuorukainen vanhan miehen. Hellästi peitteli raiskan. Lehväkset taitteli lepistä, sitten laitti risuja koholle. Sammalta oli kantanut kyllin paljon, kunnes kivistä latoi koperon kiukaaksi ja muodosti muiston mataavalle.

Kun työ oli tehty, herposi jäntevä käsi, varsi vapisi, hysteerinen herpoisuus asettui olemukseen. Olihan hän taistelusta taisteluun uurtanut uransa ja askel askeleelta edennyt. Mikä sitten tulikaan olemaan kaiken loppu, kaiken katkeruuden viimeinen pohjasakka?... Hänen korvissansa soivat ijäisyyden kaukaiset kulkuset... Mykkänä seisoi solakka metsä, mykkänä maakivet ja kivikkokamara, mutta mykempänä vielä mietti mies tätä elonsa tuskaisaa, tukalata matkaa.

Autio ja apea mieli. Apea ympäristö. Autiompi oli tämä päivä kuin se öinen kuutamokenttä. Pimeämpi aurinko kuin se nokimusta nurkka saunan laipeen alla... Kuinka saattoikaan ymmärtää, että taistelut yhäkin jatkuivat, taistelut metsien kätköissä äänettömät ja mykistyvät. Salaiset kostovainot, salamat ja välkkyvän teräaseen, veitsen verisen. Vainosi valkoinen susi kalpeata kyyristelijää, kurja halasi murhaa. Kuinka hellittämättä otusta ajoi! Kuinka läkähdykseen ja näännyksiin halasi hengenoton hetken.

— — —

Pirttinsä partaalla hän pysähtyi lakean paaden päälle ja katsoi varoen ympäri. Kohtalon kamalaa ja veristä kouraa hän vainusi täällä tapaavansa... Kun kumminkaan ei ollut kuuluvilla kyttää, niin hän katseli raukeesti lepikkoaholle, jonne isä oli jäänyt. Eihän hän voinut kaikkea tätä käsittää, ei kauheutta, ei kuolemata. Vilauksen vain oli nähnyt ja se oli kylliksi. Isällä poltti liian kuumasti katse. Se oli kuin hehkuva rauta vieläkin hänen sielussansa. Sanat oli hän lausunut: "Poikani!... Poikani!... Noutamaanko? Valmis olen... Lähtekäämme..."

Tätä aatosta ei yksin ollen saattanut kestää. Murtunut, vuoteltu, kärsinyt salpausi... Henki ahtautui ja Konstan kasvot kalpenivat. Mies horjui pihanurmikolle alas, huokui henkeä nurmen nukkaa. Pettymyksen ja katkeruuden astuminen avautui eteensä. Syvä ihmishalveksuminen raateli syyttömän tunnon ympärillä taukoamatta. Eipä ilmestynyt yhtään sorretun puoltajaa. Tämä koiran osa oli kestänyt liian kauan. Nyt sitä ei jaksanut enempää. Viimeinen toivo: _isä_ ja _Henna_ olivat poissa. Mitä oli nyt millään merkitystä!... Ajetun ihmisen harteet liikahtivat hiljaa. Hän painoi kasvonsa maata vastaan ja nyyhki:

— Henna... Henna... Kultainen Henna...! Missä olet? Missä viivyt?... Poissako?...! Mitä varten ja missä? Henkipattonako raukka kuleksit kuten minäkin? Ajettuna elukkanako juokset valkoisen verihurtan eessä? Oi onnettomuutta! Kalman ja kirouksen alttarille... roistojoukon. Mikä onkaan heillä aate? Mikä on heillä määrä?... Mikä hinta isänmaan pelastuksen. Isäin maa! Isäin maa! Minun isäni askelten tanner on tässä. Mutta sinä isäni! Loven louhoksessa olet nyt löytänyt. Koirana kurjana sinut kuoliaaksi kurikoivat. Isä, sinun puolestasi olen kostanut. Niin olen iskenyt kuin Kullervo kanervaisen kankahan...

Hän kohosi sitten ryntäillensä. Katsoi syntymäkodin kaikkia kohtia.

Pihanurmi ja juhannuskukka oli niitetty, kuivattu ja korjattu haudeaitan lauteelle kuten oli tapana. Vieras vene oli kumollaan rantapaljakalla. Oman ruuhen ohella kumpaisenkin... Karjakodan pikimustista, pyöreistä ja savuttuneista seinähirsistä oli epävarma käsi vasta pälhinyt sytykesälöjä. Olihan hän niitä siitä samoista hirsistä veistänyt pilttisenä poikana Konstakin, vaikka isä oli useasti kieltänyt. Hän oli niitä piilunnut tärkeimpään tarpeeseen sittenkin. Oli ukko kerran jo saarnankin siitä pitänyt: "Poltatte nelisnurkkaset tervaksina kartanolta, vaikka kantoja ahonalusta täynnä." Sitten oli Kiiskilän isä-Antti kertonut iltapuhteella pitkän jutun siitä, miten Alikkolan saunan oli käynyt samoin. Näet vetolaiskat veljekset söpöllä ja hoikolla makasivat kaiket talvet akkain harmina kiukaan kupeella. Milloin tuli kiireellinen kodan lämmitys, tahi saunan löylyn tarve ja uunin sytytys ohentelivat ukot paksuja tyvihonkia seinämiltä niin kauan kummaltakin puolelta kunnes päivä varoilta pilkisteli.

Miehen ajatukset pyrkivät tantereella loikoissansa mielin määrin pakenemaan poikuusvuosille. Mikkolan veljeksien vaiheilla viihtyivät. Tuntuipa siltä kuin hänen ruotonsakin vaatisi leppoista lepuutusta. Selkänikamilta poltti luiden jokaista solmua. Jalat olivat ahavoittuneet ja hänen kantapäänsä olivat siertyneet halkeimille ja ruuduille ristiin rastiin.

Ties kuinka kauan oli mies loikonut maassa kunnes kavahti ja hyppäsi pystyyn. Joku liikutti ovea, ehkä ikkunata. Siitä paikasta etsi ja huuteli ja kalpasi vastausta. Mutta autio tölli vaikeni kaijuttomana. Pirtti ja kammari olivat typötyhjät. Vuoteet olivat laitetut ja peitellyt. Niitä ei oltu käsin koskettu. Sekä lakanat että uutimet olivat sileinä ja puhtaina.

Isän vuode yksin oli pöyhimättä, peittämättä. Tästä johtui ajatus: Henna on ollut poissa viimeisimmät vuorokaudet... Penkit, tuolit, ikkunaiset, patakaappi ja astiahylly tervehtivät tulijata. Lavitsa liukas, kiiltopinta pyysi pitkän päivän poissa ollutta istahtamaan. Takan tantari ja avainkoukut kiiltävine kivertyneinä muistuttivat pojan pahaisen paitaressun kujekonsteja, kiikkumisia ja muita mielimuistoja. Nämä asetti matalaisesta majasta uuteen pirttiin, mutta entiseen asuun mies itse. Tällä hetkellä elävöityi kukin kohta kirkkaana. Lakilaudat ja lattiakin tunsivat tässä liitostensa laittajan. Pöytä pyysi, pyysi pihtipielus, lusikkalauta ja näverinaula. Hymysi lintureppu. Lukoton luodikko monta kertomusta isoisän maineesta, salokorven samoojan karhunkaadannasta.

Tämä mies ei enää ollut entinen isäntä. Ryhti, asento ja aikomus ei enää ollut sama. Hän ei enää ollut rohkea, päättäväinen liikunnaltaan. Nyt oli hän kyyryinen, repaleissa, pikemmin arka ja salaperäinen mierolainen, joka vaani vaaraa katsein sekä aistimuksin. Parroittunut, päältä nähden ränsistynyt Konsta kammoksui nyt kaihottua kotia pikemmin kuin sen avosylin vastaan otti. Samana päivänä jo matkaa poistuaksensa mietti. Tämä koti kultainen ei enää ollut häntä varten. Maailma suuri ja avara vuotti omaansa... Koska muuta mietteensä kohtaa ei löynnyt, niin otti uunilta aitan avaimen ja astui äänettä ulos. Silloin hän muisti jotakin:

— Missä Musti?... Katse etsi vastausta. Askelta kunnekkaan ottamatta hän aatosti: Kuinka hankkiutua ja minne? Mitä ottaisi matkaan?... Tuska pursui taasen sydämessä. Tuntui kuin surun musta kuolinhuntu kietoutuisi takaisin tänne, niissä ajatusten mieliaskarrus virkeänä viipyili. Menneiden aikain ja tapausten suloinen sarja oli hänellä mietelmissä. Hiveli silmään sulous vaateaitan vaiheilla. Sama unelmain untuisa asunta. Olihan hän tässä aitassa lapsuuden ihanimmat unet uinahdellut. Oli nukkunut kultaisen lapsikauden kesäyöhyeet valoisat. Äidin ja isän yhtymillä oli tepastellut... Heräsi vasta aamuin kun aurinko jo riihituomen takaa kiertyi aitan ovelle ja katsoi katin lävestä ja huikaisi nokimustan nurkan ja pojan katseen. Silloin piti hieroskella, itkeskellä, ja jos ei heti tultu ovea avaamaan niin jopa oli tullut juottovasikkana äännähdeltyä. Ellei sittenkään oltu tultu niin oli hän kirkaissut kiukun perästä että tölli tärisi. Silloin kuuli äiti aina keittiöön kun kalapataa liedeltä nosti ja juoksi junkkarille avaamaan... Siihen hätiin sitä isäkin oli jo kiirehtänyt. Aamuniitolta tuli, viikate ollen kasin kastelemana ja heinän helpeissä. Sen asetti tikaportaan orrelle. Ja kun pöytään kukin kerkisi, sai poika olla polvella. Kupin kantoi emo kullekin. Kissalle ensimäisenä, sitte Mustille, pojalle polvenkorkuiselle antoi kouran kokoisen kupin, missä oli hauen maksa makia suuta suppuista varten. Isä itse asetti kolhoista suurimman eteensä...

Miksei nytkin? Miksei voisi talosille asetella? Sauna tuolla. Kylpy hehkeä ja herttainen. Olishan aitan orressa paita pellavainen äidin armahan ajalta. Ja hellän hentoisen Hennan lumivalkeat lakanat. Pyykki tuoksui puhtoiselta. Siinä oli alla vaateorsien vuode hempein, hellin ja pehmein, "kevään tulolle tehty." Lumivalkealla tyynyllä oli kielonkukka karrenkuiva. Seinähirren halkeamassa tuomen tertut, pihlajan marjaiset oksat kauneimmilta kausilta. Kasa virpoja lattialla. Pihkalehtiä aikaiselta keväältä. Varvuista oli puolet hampain purtu, kuoret puhtaiksi silvottu. Kopero vispilöitä. Mustikanvarsikimppuja katkaistuja, tasattuja oli padan pesua varten.

Mistä lienee kissa tullut metsästysmatkoiltansa, hiiri suussa. Aitan ovelle juoksi, köyristeli ja kieppui. Katilla oli kaulassansa ruususolmu. Selänsilityksen sai ansiosta.

Poislähtöä pikaista teki mies taasen.

Aika ja outous kutsui ja käski. Vaaran vento vaisu varoitti. Aikoi ensin venevalkamaan. Sitten katsoi jalkapatikan parhaaksi. Valitsi Pajavuoren kukkulan ja suunnan.

— — —

littiläisten mansikkainen ahon rinne kallistui etelään Koukkukorven ja kolun puoleen... Ahon alareunasta, sanajalkojen seasta kohotti kellokaula emälehmä kuononsa korkealle. Pari kertaa puhahti, katsoi rinteelle kipuavan Konstan kulkua, lakkasi ruohonpurennasta, märepalan painoi pakolla alas kurkkunieluun. Kirjuke ja Lähtöinä astelivat tähän taaempaa rinnalle. Mutta keväällinen juottoporsas tonki totisena mustan viinimarjapensaan juurimultia ja mutia. Ja kun ruuvikuono oli löytänyt makoisen matosen, massutteli ja tonki uudestansa. Jotakin tömyä kuului loppakorvaisen maankyntäjän korvaan. Se kuunteli, oudosteli, puhahti ja tonkasi turpeen ylösalaisin ja röhähti sitten karhuna lepikköön ja kuunteli sieltä takakyntynen ja kimppa koholla... Mutta Musti! Se vinkui ja hyppi hullaantuneena ja haukkui. Tämä vikisevä karjapaimen pisti pusun partasuulle, kolmen kyynärän korkuiselle uroolle. Silloin kahinasi mieskin oivan ystävänsä sylirysyssä rintaansa vastaan... Olihan Kiiskilän Musti paimenena kesät pitkät karjan perässä käynyt. Uskollinen kaitsija se olikin ollut... Aamusta varakasta asti yhdellä vatsalla jaksoi. Ja illan tullen tunnilleen kuskaili karjan kotiin. Ja palkkioksi kukkurainen kulhu talkkunata takan luona valmiiksi laitettuna... Ei aina kuitenkaan tämä riittänyt. Metsässä missä kulkeissaan jänön jäljet löysi, niin jopa ajoon antausi. Varsinkin jos pitkäkorva vasta siitä oli sivuun köykkinyt. Kas silloin sattui sekin seikka, että karja sai olla oman onnensa nojissa.