Part 4

Vihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut... Mutta juuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa kanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi. Kunnialla kantaa uskotun luottamuksen... Niinpä olivatkin Nestorin joukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja suurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella matalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.

Pinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa hiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu Norola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen tämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset pois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi päälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä vastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina ja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä arpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta takaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta. He syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.

Edellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja, mutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat kiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta. Sairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi santaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen ristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät itselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta. Punaisia kaatui kuin heinää... Ääntelemättä, valittamatta, mitään lausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui avoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin. Kolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun pienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka. Taistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden uudelle lataukselle ei ollut aikaa...

Tässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.

Työväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja "katumattomana." Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie. Hänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun tämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan elämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää, kaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle... Lepo oli tullut...

— — —

Muistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.

Muistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa... Muistamme syksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli poikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki. Toistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi osunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut. Perheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa vaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman suljetun maailmansa elivät ja salasivat.

Sirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi vasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön kuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin. Maidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle painikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin kehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen aterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen määrän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi, jos taasen katkeruudeksikin...

Saapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja ontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja kovaosaisten "onnen" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien armo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja vääryyksien vihdoinkin oikenemisesta... Tuomari... punainen tuomari astui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti tien...

Norolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon ääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta todennut tämän jumalan ääneksi. "Olkootpa sitten seuraukset mitkä tahansa", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden päälleen ehdoin tahdoin otti...

Ja nyt... Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.

Näkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen tekivät...

— — —

Aamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät tarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat paraillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt tarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli erittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä itsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni Korpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet tietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit peittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet täyttivät.

Tarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa siellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä asennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin. Ken sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:

— Pitkäsäärinen punikki...

— Ja laiha.

— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.

— Saatanasti siinä sarvikarjaa...

— On siinä nutike löytänyt leposijan.

— Mutta älkääs... Pojat se elää?

— Eikä elä.

— Elää se...

— Elääkö?

— Eikä eläkään.

— Ei elä.

Joku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli saanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin puhellen:

— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:

— Tuhmaa!... Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden uhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös, koska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset nauroivat:

— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki...

— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän puolessa niitä nyt merkattiin?

Vakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni kuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.

— Tunnen minä tämän miehen...

— Vai tunnet?!... Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie? Tarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi tunnen tämän...

Toiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:

— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.

— Kuinkas sen arvaatte?... Että olisi ollut...

— Rikas aikoinansa.

Tovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin sanoja tapaillen sanoi:

— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on...

— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa juojat juoksevat...

— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?

— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat...

— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo...

— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä myöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.

— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko valtakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain hovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa kaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että kyllä se köyhä sitten syö!

— Ainahan se köyhä syö...

— Syö se...

— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.

— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se siihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin siinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne ruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla ja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se kasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta hautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla... — Siinä on rasvan puute. Sama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan...

— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta...

— Ja mato kalvaa vainajaa... Ja, ja...

— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.

Totinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä kivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat manttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja täällä, kunnes puhkesi puhumaan:

— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla uutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin suosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla ehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia sortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa olleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet. Villejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta tahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu kannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?... Kuka olisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi heitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu. Merkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot, ei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä suunnasta poikkeamaan pois... Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten sodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen hevin huonoon osaan tyydy.

Mutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?... Eikö se siinä makaa Runnilan Aleksi?... No ompas tietenkin... Vai siihen päättyi sinunkin äijä elämäsi juoksu!

No! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi saveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.

Korpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja asetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:

— Ohhoh äijänkakkula... Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta mekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää... Kukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut uskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa saa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin... Näen teidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi kuskaillut?... Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja kestikevari?... Kevari, viimeinen kevari...

Jääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:

— No, heh, eivätkö olleet punaisia?...

Tähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi, joka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen enempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen esikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa kohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli enemmän itselleen kuin muille:

— Vai punikkipäällikkö?... Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä aletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului...

— Ketäpäs ne muut...?

— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa...

Keskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa ja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun asemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku ylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:

— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon katolta...? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen vanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla äänellä:

— Hivautetaan...! Puhe kääntyi suomeksi:

— Hivautetaan perkkiis... Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat tähtäintä hieman.

— Vai hivautammeko?

— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten...

Molemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat tykistön apumiehille:

— Hei siellä töyräällä!... Siellä kaupungin laidassa näette ryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat eivät oikein "reiruun" näe, koska se kaihtaa.

Tämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan sattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät toimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen panoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja valmiiksi "sihdattuna" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt ominpäin "ruutia" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt viittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään ei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa lapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:

— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!

— Pomo ei ole paikalla...

— No jos ei ole niin ei... Aukaase vain taivahan portit.

— Enkä aukase.

— Anna tänne naruu!

— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut...

— No herrahan sitä sanookin, että verä!

— Ei se ole minun herrani.

— No ja mitä he halajavat?

— Ampumaan kirkkoo...

— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.

— Sitä kai ne meinaavatkin.

— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta nährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole käsketty kosken taakse ampua...

— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen, hajasäärinen, ja lisäsi:

— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?

— Tarkoitti tahi ei... Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy. Pieksujalkainen huusi ylös:

— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?

Päällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja tarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä kuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti asiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset. Laukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen selitti:

— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?

— Ei se ole minun herrani...

— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja. Niitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.

Tämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin hän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.

— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.

— En minä laukaise... Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.

— Missä...?

— Ryssän kirkossa...

Pieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä tempasi:

— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua sanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa juuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:

— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!

Käänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales tykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?... Kukaan ei kysymykseen vastannut.

Kaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna pölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten tykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori Norolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat ruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin suojuksiin.

Vastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita tuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.

Tykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä kulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni: Minä olen vallankumous, sinä olet sankari!

6.

ULOSMURTAUTUMISET — ANTAUTUMINEN.

Valkoisten rautarengas vahvistui keskeytymättä.

Piirittäjät olivat saaneet entisten lisäksi kaksitoistatuhatta soturia. Monen kirjavaa, rotuista ja eri aselajeilla varustettuja. Valkoisessa renkaassa sulautui sopusointuisesti kansainvälinen porvaristo väreineen ja univormuineen sulaksi veljeydeksi. Johdossa tässä sakissa oli saksalaisia sekä valkoryssien prenikkakenraaleja, jotka myöhäinen Venäjän vallankumous oli aikoja sitten tunkiolle kärrännyt... Olihan näillä korppikotkilla nyt syytäkin parveilla ja tarjota apua valkoiselle aateveljelle. Tässä kun jo oltiin kerta punaisen Pietarin porteilla. Paistoihan bobrikoffilaisaikainen menneisyys monella mielessä, miten he sapelisenaattiin asti olivat auttaneet toinen toistansa. Olihan vanha suomalaisuus ja "vot sun tiela" yhdessä rakentaneet monta ryssäläistä isänmaallista laitosta tähän maahan... Miksei sitten työttömille kenraaleille sulasta sydämestä mielihyvin ohjanperiä nytkin annettu. Avosylin tässä kaiken maailman apu ja orvastelu otettiin vastaan. Mikä vain suinkin tehoisammin tuhota työläistä voi, se se enemmän oli kuin heimoa, enemmän kuin sukua, enemmän kuin orpanoita. Valkoisen leijonan vaakunalla leimattiin kamasaksat, valkoryssät, merirosvot ja purkkimannit. Ja kuka sikamaisemmin metsäkarjuna osasi karjua Kalevan kankahilla, se oli isänmaallisinta ja ylösnostattavinta "heimojuhlaa", mitä vuosisatoihin ollaan vietetty.

Tampereen piiritys oli oivallinen koekenttä.

Täällä intohimot saivat teuhata mielinmäärin. Ja Suomen työmiehestä oli saatu koekaniini valkoiselle pöydälle. "Kotimaista vihollista" valtikoitiin lahtarin luvalla...

— — —

Puolustuksessa saattoi vielä olla kahdeksan tuhatta työläismiestä ja naista.

Kaksituhatta kaupunkilaista oli menettänyt taistelukykynsä, heittänyt aseensa, palannut koteihin, ehkä muutoin piiloutunut. Kaatuneiden paikat täytettiin naistarjokkailla, joita reserveissä alinomaa parveili aseistamattomina. Taistelukykyisten lopullinen luku saattoi nousta kuudeksi tuhanneksi.

Vihollisen uusien karkauksien ja päälletunkemisten takia kävi asema yhä tukalammaksi... Punainen esikunta harkitsi asiaa, odotteli apua etelästä, johon tosin kukaan ei luottanut. Hetki hetkellä kävi selvemmäksi ajatus perääntymisestä, jossa ehkä olisi saattanut piillä jonkunmoinen pelastuksen toivo.

Vihollisella oli nyt hallussaan sekä Tammela että Kyttälä, jossa se kiihkeästi vahvisti asemiansa uuden yrityksen varalta.

— — —

Huhtikuun neljättä päivää vastaan yöllä kello yksitoista yritti ensimäinen ryhmä ulos. Piti koettaa siitä huolimatta että edessä saattoi olla varma kuolema, kahakoiminen ja hengenuhka. Yritys piirittäjiltä ei jäänyt huomaamatta. Sentähden he alottivat vimmatun ammunnan, Ensimäinen hyökkäys epäonnistui. Mutta kumminkaan ajattelematta uhreista eteni viisisataa miehinen ryhmä hirveästä pommituksesta huolimatta. Valkoinen ketju murtui ja sen seurauksena syntyneestä aukosta etenivät Vesilahden kautta Lempäälään, missä yhtyivät siellä oleviin punaisiin voimiin. Toinen osa samasta joukosta palasi Pyhäjärven jäältä takaisin kaupunkiin.

Seuraavana iltayönä läksi seitsemänsataa miestä ja sata viisikymmentä hevosta varustettuina kuudellatoista kuularuiskulla, kivääreillä y.m. keveillä aseilla hyökkäämään Näsijärven puolelta saartoketjua vastaan. Tämä yritys onnistui, sillä valkoiset ampuivat harhaan yön pimeydessä. Pommit ja kranaatit paloivat nytkin kuin ilotulitukset. Valkoisten tähtäämät ammukset osuivat hyvin huonosti maaliin, mikä koitui punaisille onneksi.

Teiskon ja Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Mouhijärven sydämaiden halki Kulovedelle samosivat piirityksestä päässeet joukot. Hämeenkyrössä valkoiset uskalsivat panna rajusti vastaan. Kumminkin he tässä kahakassa kärsivät tappioita. Punaisia oli täällä estämässä suuriakin voimia. Kirkkoon ja kellotapulin torniaukkoon ylös olivat rähjänneet ruiskuja.

Porinradan poikki, Tottijärven kautta Narvaan, missä tapasivat punaiset kiinteät joukot. Täällä olikin asemissa oleva taisteluhaluinen valpas kantajoukko. Perääntyneet vangitsivat matkan varrella valkoisia ja kulettivat niitä mukanaan...

Jospa kaupungista ulosmurtoon tällä erää olisi ottanut osaa suuret joukot, olisivat kentiesi voineet päästä pälkähästä. Mutta kumminkin on kaupunkiin jääneiden ansioksi laskettava se seikka, ettei suinkaan lähtö yht'aikaisesti olisi käynyt laatuun. Ja paikalleen jääneethän juuri hosuivatkin vihollista loitolle siksi kunnes peräytyminen siinä määrin onnistui.

Seuraavat uloshyökkäykset pakotarkoituksissa kävivät vastaisina öinä mahdottomiksi. Vihollinen vahvisti saartorenkaan miehitystä kaikilla suunnilla. Varsinkin siellä tukettiin tie, mistä se äsken oli murrettu. Alkoipa olla jo täysi työ kaupungissakaan varjella silmiänsä, huolimatta siitä, että varustusten takana puolustuksessa taisteltiin.

Puolustus muuttui tästä aikain helvetilliseksi kuumuudeksi.

Oltiinhan tähän asti sentään eletty vielä päivittäin ja vuorokausittain. Nyt oli kysymys vain tunneista taistelun kestävyydessä. Elämän ja kuoleman arpaa tässä heitettiin. Lopputulosta katsoi joka mies. Kestetäänkö kenties! vielä tämä peli, vai pyyhitäänkö lauta ja kaikki on mennyttä.

Vallankumouksen hallussa ollutta kaupunkia puolustavain riveissä kävi kuiske ilkeänä: "Pakoonko ovat pötkineet?" "Kaupungin alttiiksi jättivät..." Hampaat lujaan purtuina puuhasivat jälelle jääneet pyssyjensä kanssa. Toiset niistä olivat puhdistuksen puutteessa, tahi muutoin paljon ammunnan tähden tahraantuneita ja kankealukkoisia. Sentähden niihin tuli keskellä kiireenkin antautua, vaivautua rasvailemaan siellä ja täällä.

Olivathan miesten rivit melkoisessa määrin harventuneet, aseet ja ammustarpeet vähentyneet. Puolustustyö lisääntyi monin verroin. Se tehtävä, mitä eilen vielä suoritti kolme miestä oli annettu yhdelle. Ja se ala patterilla, mitä vasta kolmin keskin puolustettiin, oli nyt joko naisten hallussa tahi hääri siellä yksinäinen mies. Kumminkin täytyi puristavan renkaan pakottamana antaa takaisin talo talolta. Eipä tulleet enää kysymykseen levähdykset ja vuorojen vaihdot. Yhtämittaa tässä oli oltava ase kädessä ja toiminnassa. Monista miehistä näyttivät ponnistelut epätoivoisilta. Taistelukyky paikoin tyrehtyikin... Naiset, jotka vasta olivat alkaneet, paloivat innostuksesta, ja mitä korkeammalle vaara nousi, sitä suuremmalla syyllä he osanottoon tahtoivat. Pelkäämättä tähtäsivät he ja laukaisivat. Valittamatta kaatuivat ja kuolivat. Taistelijoiden rinnalla tahdissa astuivat. Viimeistä hetkeä kiihkeästi etsivät... Tampereen työläisnainen seisoi pää pystyssä sittenkin, vaikka jo lahtarit hengenoton hurmoissa rähisivät.

Antautumisessakin taloihin pakenivat ja sieltä ampuivat. Itsepintaisina vieläkin vastaan panivat. Mutta sielläpä tuli uusi este heille vihollisen avuksi. Asukkaat huomasivat kauhukseen lahtareiden valmistautuvan tykeillä hajoittamaan taloja. Silloin nämä alkoivat rukoilla ja huutaa, pyytää ja anoa puolustajilta, että heittäisivät "turhan taistelun." Ilmestyi siis uusi vastakohta.

— — —

Antautumisessa ottivat valkoiset vankeja kuusi tuhatta.

Eroituksetta vangittiin kaikki. Vangittiin nekin pelkurit, jotka aseen luotaan viskasivat. Kodeissansa heille kohtasi kosto yhtä lujana, jospa ei vielä kunniattomampanakin kuin ase kädessä olijoille ja antautuneille. Häpeällinen ajometsästys kulki äänekkäänä rähinöimisenä talosta taloon ja korttelista kortteliin. Ehdottomassa antautumisessa eivät mitkään valkoisten lupaukset pitäneet paikkaansa. Eivät pitäneet sielläkään, missä niistä vakuuttelut oltiin saatu. Taisteluiden vielä kestäessä sai aikaan hajaannusta ehdoin tahdoin keskustelu ja ajan hukka. Jospa päämäärästä (haudasta) tietoinen joukko olisi ollut iskeissä yksimielinen, päättäväinen ja loppuun asti luja oikeutetun taistelunsa puolesta, ihmiskunnan ja kansan vapauttamisen puolesta, tuskin loppunäytös sitten olisi sellaiseksi muodostunut kuin se muodostui kaikessa hirvittäväisyydessään... Olisihan yhdessä taisteltu kaatuen ja kuollen ollut ase kädessä uljaampaa... ei kuten koiran kiikkuminen kaakinpuussa.

Tutkien ja tutkimatta, tuomiot olivat samat.

Kuula, kivääri ja pistin valkean luki lakia. Kaduilla, toreilla, pihoissa ja pimeimmissä solissa kävi teurastus, teilaus armoton...

Mutta vieläkin taisteltiin... Vieläkin siellä ja täällä paukkui ja kuula kimakasti etsi valkoista miestä. Kaupungintaloa puolustaneissa kolmessakymmenessä kuudessa oli henki... Sieltä vielä tuli vastaan tuisku ja murhaava nuoli. Talossa siellä oli heitä alunpitäen ollut melkoinen määrä ja puolustus jatkui miehuullisesti viime päivän umpeen. Olipa vihollisen sinne vaarallinen lähestyä... Tässäkin ratkaisi tykistö asian... Ampua uhallakin talo tykeillä soraläjäksi, sitä eivät puolustajat säikkyneet... Taloon oli kumminkin tunkeutunut vanhuksia, naisia ja lapsia... Uhkaan kuului huuto: "Anna tulla lahtari!" Mutta taistelijoiden sisällä tuli sääli avuttomia ja aseettomia enemmän kuin itseään, ja niinpä katkerin mielin antoivat elävinä "ruumiin sekä sielun" lahtarien huomaan.

Vasta seitsemäntenä vuorokautena valtauksen jälkeen sanotaan "täydellisen rauhan" saapuneen.

— — —

Näin oli käynyt vielä kerta.

Vielä kerta viikingit hakkasivat sapelinsa Suomen vapaan miehen olkapäähän. Vielä kerta lounaalta teutoonirosvon sotapurret tänne ryöstöön ja rötökseen tulivat. Itämeren aallot kantoivat kirousta ja vyöryttivät vainovalkeita liehtomaan. Suomen rannikolle tuhon ja turman tuojat sotasopaa tarpoi. Kauan, kauan sitten kulkeissansa siemenen suvustansa saastaisesta piroitteli. Kamasaksojen kylvö vihannoi ja orasti Pohjolassa. Lumien maassa ruusut valkoiset kasvoivat katkerina veripellossa kovan ja kolkon kamaran alla. Raatajakansan hiessä ja harteissa käskijänä kulkenut kopea vieras mies ja verohurtta.

Mutta Kalevan kansan pohjamudista möyrästivät esiin uudet vapaat miehet. He syvälle sydänmaille jyryn kuulivat. Kuulivat itäisen talonpojan ylösnousemuksen keväisen jyminän. Tämäpä tantereella tälläkin uhkas vihan viimoihin viedä vieraan vallan ja voiman. Pohjan pois puhaltaa uhkaus porvareilta... Elostelijat hölkkäsivät etsimään apua ulkomailta. Suvulta suurelta ja miekoissansa mainehikkailta apu lähti. Ehtivätpä parahiksi kuten aina ennen. Ja raakimukset ruoskivat, murhasivat meidän miestä. Nautoina ja punikkeina teurastivat kotoiset ylimykset yhdessä vieraan maan rosvojen kanssa kotoisia elättäjiään — työläiskansaa.

Sanaa olivat saarnanneet, nyt miekkaa sivelivät. Isänmaata ihailivat, ihannoivat, työläisten isänmaata, ei omaa. Orjuutetuille "ominluvin" osapalan ottajille irvistelivät, purasivat petohampaillansa.

Kuten aina ennen, niin tälläkin erää oli hakattu maahan paras.

Raatajarahvas oli aivoituksin sekä töin osviittaa oikeuden sekä rehellisyyden tietä tallannut. Se oli elänyt ja käynyt uraa uskollista kalevaisen. Mutta orjuus mitä julkein astui vielä esiin. Miksi ei valoon, vapauteen käykään tie?... Kysyjä kaatui kalpaan sekä väkivaltaan...

Mutta miksi?

Kulkihan pimeän Pohjolankin kansa nöyryyden sekä alistuvaisuuden nuhteetointa tietä. Vuosisadasta vuosisataan oli astunut. Oli uskonut armoon ja ihmisyyteen, luotti lakiin ja oikeuteen paremman päivän toivossa. Mutta mitä enemmän uskoi ja vuotti, sitä tummemmaksi kävi toivojen taus. Koettelemuksen kuorma suureni ja yhäkin suureni. Papisto luki tyyten kuluneita lauseitansa tuhatkerroin. Musta mies syntien suunnattomien painoa huusi. Veriruskeuden ja paatosten kohu korvissa kulki. Rahvaassa muhii muka pesiytynyt pahuus ja perinjuurin punainen piru siinä työtä tekee ja aitaa turmeluksen tarhaa.

— — —

Keskellä kaiken meuhasi maailmansota.

Suuret tapahtumat astuivat esiin. "Kansankavaltajien" parvi uhkasi uida yli porvarien valheverkoista. Siellä ja täällä tuo verkko ratkeili, tietoisuuden säteet tungeksivat paahteisina ja hurmaavina. Porvariston epärehelliset elämisenkeinot lain ja laitosten varjolla paljastuivat. Syntyi kahinoita ja kamppauksia. Kiihtyivät kansat kaikissa maissa. Isänmaa-aate selkeni keppihevoseksi, joka takaa vain muutamille leipää ja rauhaa. Mutta köyhille siitä rakkaus on kaukana. Heidän osansa on viha, myrkyllinen viha.

— — —

Kolmannen kerran oli Pirkkalan miesten tuho tullut.

Vapaan Suomen työmieheltä ja naiselta riisuttiin häpeällisesti ja väkivalloin alas se valtikka, minkä historian suuri päivä sille käteen oli kiidättänyt. Tässä Tammerkosken partailla uusiutui sama verikaste, joka Nokian virralla uudenvuoden yönä, 322 vuotta aikaisemmin luetaan murheena historiassa. Sekä tämänpäiväinen että silloinen kamppaus käytiin Pirkkalan pitäjässä. Mutta myöskin 318 vuotta aikaisemmin Nokian taistelua olivat Hämeen "pakanat" ynseilleet. Poukkalan noita johti silloin juosimiehensä tuparien ja tapparain kanssa Paavilaisten veroherjojen tuville. Tömy ja tuokse siinä silloinkin oli käynyt. Väinölän partaiset urohot sivakoilla ja keihässommilla liuhtoivat ja puoliansa pitivät. Taviloilla ja kurikoilla mötkivät tomuja pois "turkistorakoilta." Lampsivat maahan Kivikirkon rimpsut ja rampsut yhteen lykkyjen. Karkua ja kanakvyöriä pohatoilla ja papeilla ajoivat. Pitkin Pirkkalan pinteleitä marina ja vilkas käpälän nosto... Siellä ja täällä äyhähti ja äyskäs Eesaun punainen pakana. Vallan ottivat, mutta valtaa eivät enää pitäneet. Teräspaidat vieraat tulivat. Paavin ja kuninkaan, piispan ja papiston asemiehet voittivat. Herjat "Pirkkalan punaisen pirun" peijaita pitivät.

Jo silloin äärellä mustan murhan valkoinen kansa riekkui ja tanssi.

— — —

Tänäänkin sama valkoinen väki tanssi.

Verikevään Tampere kylpi kyynelissä... Vimmaisa hengenoton hetki oli punaisille tullut. Ajojahti kävi kaikkialla. Vikinä ja naisten avunhuudot tyrehtyivät siellä ja täällä. Kiropäiväin verenlaskuvinkuna kuului kujilta ja tavaramakasiineilta. Valkoisten sikolahtipäivä oli muuttunut nyt syksystä ja sydäntalvesta kevään kirkkaaseen aurinkoon...

Tampere oli kerran vielä voitettu.

— — —

Nousee kevät... Pirkkala... Historian iskut uusiutuvat taajempaan. Välimatkat lyhenevät... Tulee aika, nousee päivä jolloin kurikka- ja keihäsmies kohottaa kamaran alta paaden. Ryömii esiin manan musta mies... Kalskaa kilvet... Suhkaa jouset... Käy esiin uudelleen Pirkkalan nainen ja mies. Sankarisydän lämpenee... Uusi polvi voimia kokoo... Osattomain oikeus viedään kerta vihdoinkin voittoon... Nousee poljettu. Nousee Hämeen korvesta talonpoika. Tammerkosken hyöristä astuu proletaari. Käsikäteen käyvät. Ei voita heitä silloin rosvo...

On silloin kevät... On aamu.

7.

MUUTAMIA MUISTOJA.

Mihin Norolan Martta oli joutunut?

Siihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän tiedustelun itselleen kuin muille.

Tosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä olivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä enemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä asettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.

Mutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat rakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas tyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä veikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi karjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha työläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli varpusen vikkelyydellä.

Miten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana. Pitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi tiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen niskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin "moukkamiehen." Mutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi alinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet häntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen unelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin tällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle. Ja mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla rikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin oli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia ja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin, erittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen mairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia. Mutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja yksinkertaista kuten Martta.