Part 18

Nyt tapasi Konsta tässä ystävän äkkimältä. Pitkän taipaleen takaa tultua oli se ainoa jota saattoi helliä. Musti ulvoi ja itki ilosta. Se hyppeli lakkaamatta ja karkasi hulluna isännän ympärillä.

Heltyipä siitä tulien turtama mieskin. Ahon kivelle istuikse. Koira kieli pitkällä vohotti ja mielisteli... Kaukaa kurkkivat jo lehmätkin kaulojansa puhistellen, tunnustellen. Ja emälehmä tunsi tulijan, astahti lähemmäksi. Kerran kaksi nuolasi kyynärvartta karkealla kielellänsä.

Konsta kiikutti vuoroon koiraa tahi halasi kaulasta kellokasta, taputteli hiehon lihavata kitkoselkää, pyyrysteli virmaa vasikkaa. Puheli lehmäkarjallensa rakkahalle tähän tapaan:

— Ohhoh, sitä lempparia kellokaulaa... Ja sinä pimpulani. Suvi onkin sukinut teidät... Sanokaapas missä on Henna?... Sinä lipakieli, sanoppas sinä se... Konsta leikki vuoroon koiran kanssa, tiedusteli tältä lampaita. Musti ymmärsi puheen, loikkasi ahon jalkaan, kyöräsi sieltä kulkuskaulaisen emälampaan. Pässi pökötteli perässä, kolme karkkosta kipakoilla kintereillä. Vihaisena pokkasi pässi, lipoi huuliansa, jopa pyrki koiraa puskemaan. Mutta Musti väisti ja läähätti kuumassa turkissansa. Lampaita ei oltu koko kesänä keritty. Kenties oli keväälläkin villa yksiin unohtunut. Vanukkeisina roikkuivat kyljet. Viita oli villoista osan vienyt. Mies puheli siinä ystävilleen:

— Pyky... Kuru suolaa... Kalvoi sitten nahkaisesta repustansa aitan orresta otetun reikäleivän, tasasi tämän eläinten kesken. Mutta suurimman palukan sai Musti. Karitsat olivat metsittyneitä. Mutta saipa kuin saikin hän yhden kiinni jalasta. Sitä hyväili sylissänsä koiran kateeksi...

— — —

Aina iltapäivään asti loikoili Konsta ahon kivellä lampaan vuona rinnan päällä... Kellolehmä, musti ja mullikka ihmettelivät ympärillä. Ruohon purentaan ei kellään näyttänyt olevan halua... Ruskealla kuonollansa nuuski koira ilmaa. Saukkosuolle katsoi ja pörhisteli. Hiidenkorven kuusien latvuksilla punotti lännessä lienteä syksyn ruso. Jynkeänä paistoi myöhästynyt ukkospilvi. Sadeilmakuuron kaukainen kajo suontui vinottain kalseana, autioittavana.

Salo lepäsi vuoden vaiheen vanhuudessa... Palokärki leuhutteli lentoon, harvaan ja vaivaisesti yli ahon. Rinteen niskalla tuolla korkean metsän seassa sai leposijan itselleen musta lintu. Harmaan kelon kylkeen koputti. Ontto puu komisi rupuna ja kumisi... Pitkänokka kopahutti sieltä, toisen täältä, pillahutti kertaa kolme, viskausi viistoon ales maassa makaavalle rontolle. Huuteli hetken tapiolan vasikoita.

Konstasta itsestä tämä kotieläinten tapaaminen ja jälleennäkeminen oli ollut äärettömän hupaista... Unohtuihan edes hetkiseksi ajatus ja muisto noille maille. Unohtui tänne poikavuosien polkuloille. Eräreissuillansa, monta pitkää vuotta sitten oli hän istunut tässä laakalla. Silloin oli ollut tämäkin aho uudempi. Olipa silloin ollut ahon alkuperäinen aitakin näkyvissä tuolla alhaalla. Siellähän se teloista tehty aidan nurkka oli mustana ja miiluisena, aidakset hiiltyneinä. Hän muisti kuinka kesakko-orava mielellään riukujen selässä ravasi. Ja jospa tarkemmin katsoi niin nytkin siellä tuoreessa viitakoivussa kujeili löllöhäntäinen metsän härkä... Kyllä sen Musti kuuli, mutta oli unessa olevinansa. Antoi sen pihkanokan siellä tirskutella. Parempi tässä nyt on paimennus.

Ihminen ymmärsi, eläimet ymmärsivät. Katse ja yhyntä kertoi kaiken. Hän nuoletti suolarakeita rukkaselta. Ja kun pässi rohkeusi, otti tämä muruista suurimman, purasi, näykki, irvisti ja lipoi villisti kieltään. Olihan tässä littiläisen ahon kivisellä kiireellä koko Kiiskilän töllin karja. Sitä Konsta nyt katsoi ankein mielin ja ilmein... Niinpä itselleen iloksi ja eläimille haaskasi lyhyen ajan. Kuin hyvästiksi tässä tuokion vietti ja keskellä ihmiselämän suurinta surkeutta mielistelivät maine, kohtaus ja sattuma.

Mutta missä Henna?... Kuka lypsi kellokasta?... Ukkoko oli sen tehnyt? Siitä paikasta ponnahti ylös, asteli ahon yläseen laitaan, viilsi veitsellä valkoisen tuohen mäkikoivun kupeelta, lyhytsilmäisen, sitkeän. Pihlajasta pisti sälyset. Teki tuohuksen pitkän ja soikion... Oudosteli emälehmä aluksi sitä miksi metsässä lypsylle. Mutta kun Konsta raapi kuvetta ja kopeloitsi nisiä, kuunteli kellokaula leuhkat korvat lepässä. Lehmää kehui ja kaunisteli lypsäjä. Täyden ropeen ryyppäsi suoraa partoihinsa pyyhkimättä. Sitten lypsi toisen. Tämän litki Musti loppuun. Karkkosenkin kuono kastettiin, pärski, päristeli, pani vastaan--. Silloinpas koira urahti, niskakarvat siirtona tinkasi kohta korkeimmalle ahon kivelle, kuunteli ja vainusi vainolaista...

Nyt kaapaisi Konsta reppunsa ja loikki suoraa päätä metsään. Ja kun kuunteli, selvisivät kumisevan rinnepolun askeleet. Kaatunut juurakko kaihti, mutta kun katsoja kumartui tiuhan juurinäreikön alatse, huomasikin hän miesten varoillen astelevan siltä suunnalta aukealle. Hurtat hiiviskelivät, kantoivat kivääriä, himoitsivat ihmisammuntaa.

Yli viitaisen kunnaan, yli louhikoisen vieremän, alatse havutiheikön kipasi nyt Konsta karkuun. Juoksi ja juoksi lakkaamatta, painoi pakosalle kuin säikytetty peura. Matalana ja jäntteränä sukelsi hän pensaitten lomitse. Kokemus ja kauhu kannusti. Hän matkaili milloin oikeaan, milloin vasempaan etsijöitään eksyttäen... Olihan jokainen kohta perin tuttu. Tutut linnustusinaat ja metsät, tieto teistä ja aukeamista, joiden vaiheita väisteli.

Hikisellä ja huohottavana päätti hän nyt paeta pois ikipäiviksi näiltä main. Kotoisilla kankahilla paloivat varpaat. Kaikkialla täällä karkeloi kuolema ja kammo. Veli veljeä verihurttana metsästeli. Nuoruuden mailla, missä iloiten riistaa otusti, sai nyt itse ammuttavana, ajettuna maanustella.

Tuntikausia jatkui juoksenta.

Nyt hän pysähtyi... Edestä kuului jyry, luja ja voimakas ropina... Metsoparvet nousivat ryöppynä lentoon, hakkasivat siipiä ja asettuivat suoraa päätä ylimmille oksille.

Musti juoksi salaa miehen jälessä. Se oli käynyt isäntäänsä takaa-ajamaan ja nyt vasta ilmaisi itsensä. Entiseen tapaan oli poikueen etsinyt, eheän ja ampumattoman lintuparven. Pakolainen tuumaili: Viisas koira...

Ennenkuin Konsta kerkisi ihailemaan otuksia puissa, paukahti laukaus vasemmalta viistoon ylös ja metso jytkähti tantereelle. Ampuja juoksi ottamaan saalistansa. Ja kuka se oli?... Ohrakasken Aleksi, Konstan kasvinkumppali, mainio metsästäjä, asteli onnen ohjaamana eteen. Ja kun Aleksi oli vihdoinkin selvinnyt hämmästyksistänsä ja alkoi uskomaan kumppanusta todellakin ihmiseksi, eikä metsän kummaksi peikoksi, syntyi siinä vähin erin tuuma pitkien kyselyiden ja vastausten perästä. Ja mitä edemmäksi Aleksin kertomus ehti, sitä alakuloisemmaksi muuttui kuulijan katse. Kauheita asioita juonsi toveri tämän paikan tapahtumista. Terrorin, valkoisen raivon valloillaan kuuli... Aleksi itsekin kuikkaili luotipyssyineen koko kesän metsien peitossa ja henkikipinää kituvaa raijasi päivästä päivään. Huolimatta siitä, että peltoliuskoilla kärysi elonkuiva korsi ja ruis ja ohra peltoon putoili...

Kuunnellessa ystävän puhetta, muisti Konsta Kiiskilän kaurapellon punervan kuivaksi, helut valkoisiksi. Muisti saunatien kahden puolen ruispellon leikkaamattomaksi. Tähkissä karrittivat okaat. Varpusparvet rapistivat jyvät mustiin juurimultiin.

— — —

Ystävykset oivalsivat todellakin Kiiskilän koiran karjapaimenesta poistuneeksi. Syyksi taisivat arvella sen, että lahtarit ottivat lehmät. Sentähden karkasi koira isäntänsä jäljessä. Aleksi arveli myöskin Hennan häviämisestä yhtä ja toista, joka seikka lohdutti ja liensi jossakin määrin Konstaa. Ukko itse kuului olleen alinomaisen silmälläpidon alaisena... Aleksin kerronnan mukaan oli Kiiskilässä vietetty kalseita päiviä viime aikoina...

Mielipiteiden edelleen vaihtuillessa jyrisi kuusikko ukkosena.

Uusi mettäksien parvi nousi nyt puihin. Hakuhimoihin herännyt metsäkoira innostui, äityi entiselleen. Ja pienireikäinen suusta ladattava luodikko kohosi. Milloin tipahti mainio mustamotko rytinällä alas laakson lukitussa lumpeessa. Suppean metsän sisästä luksahtelivat rihlapyssyn pienet panokset kauaksi kantamatta.

Mutta koska oli jo aivan myöhä, siirtyivät miehet lintutaakkoineen Aleksin yöteloille melkoisen matkan päähän Hallakorven taakse. Karpalosuon kainalossa, Lumpiokurun pohjukassa, jyrkän kallioseinän luona louhosrinteessä oli mainittu paikka. Ja heti kun toveri mainitsi paikan, hymähti Konsta hyväksyvästi. Eihän tämän parempaa paikkaa ollut näillä mailla. Notkelman pohja rakentui mullikkakivistä. Niiden välit saattoivat maanpinnan alla olla veden onteloitsemat, mutta kamaran peitti paksu rynkö ja sammal.

Tänne kontuun uurtuivat ketun ja karhun ammoiset pesäpaikat... Ja metsäsika siellä vieläkin joka syksy rakentaa polkuloita ja monet erämiehet mietiskelivät tänne reissua.

Hämärän jo ollessa pilkkosen pimeänä astelivat ystävykset ilon tunne sykkivänä siitä, että olivat tavanneet toisensa. Mustikin otti torumisen onkeensa, oli tyyten haukkumatta ja saaliista tyytyväinen. Se tiesi että makusa iitamojakka on odotettavissa. Koira astui laiskasti häntä lojossa askelesta askelmaan miesten jäljissä. Kumminkin oli haukulla mieli muree siitä, miksi vangita ja rajoittaa sekä asettaa esteitä vapaalle vaistonnalle?...

35.

HALLASUON LUMPIOSSA.

Vuoriperäisen maan rannat päättyivät vetelään Hallasuohon.

Näiden rimpien yli eivät edes lehmät kesäkuivillakaan kahlanneet. Asiaa ei ollut kenelläkään tänne kesän aikana. Metsäyhtiön miehet milloin lienevätkään käyneet ostoja aikoessaan. Lintumies ja kyttä toisinaan urkki läpi mennäkseen, tahi päiväkauden kiersi saaliin ajossa.

Hiljainen ja hyljätty oli tämä seutu, mutta sitäkin hiljaisemmaksi se tuli suven suussa. Vasta kun lehvät kellastuivat ja syksyn haapa punertui ja kun viidakko otti värivaipan itselleen, alkoi sieltä kuulua pyyn pilli valoisan keskiyön pimetessä. Aamun ja illan hämärä viipyi pimentoina Hallasuon lumpiossa. Polut peitti pudonneiden lehvästen moninainen matto.

Varsinaiseen asuntoonsa ei Aleksi ystäväänsä ohjannut. Nousi vain ylös pengermäisen kivikolikon kurkkuun, missä aarnikuuset uneksivina, ylhäisinä ja ylinnä muista yötuulten huminassa huojuivat erottautuen muusta metsästä. Kas tässä oli hänellä tiuha, läpinäkymätöin hakohytti. Kodan keskellä oli tulisija, jossa erakko verekset keitokset kypsensi... Kuivista kelon karahkoista tekaistiin nytkin rätisevä ja räiskyvä lekko... Ennen ammuttuja, höyhennettyjä ja savustettuja lintuja kirisi piankin paistinvartaassa. Ohrakasken Aleksi ei yöpynyt ensikertaa saloilla. Oli se tämä mies eniät kerrat yökunnissa rauhankin aikana uurnastellut... Olipa yhyttänyt tämänkin ystävän täällä poikuus vuosilla. Osasi se poika iltaset ja appeet makupaloiksi kärvennellä... Eikä tämän touhun aikana montaa sanaa mainittu. Ääneti oltiin. Jos jotakin lausuttiinkin, niin se sanottiin kuiskaillen. Koppelon kuvusta lemahteli muheva mehu. Mettäksen rasvainen reisi kirisi tuohuksella. Olihan tämä metsien asukas asetellut einettä säästöön. Oli sitä osa killumassa kuusen kuivilla karahkoilla tiuhan rungon kupeella, toinen osa kivikolon syvimmän jääkylmän hoilon perässä.

Ja kun iltanen nyt oli valmis ei hän kehotusta antanut, eikä toinen sitä liioin odotellut. Luonto itse herätteli himot ja pani nälkäisen suun syljeskelemään. Linnun kimppa toisensa jälkeen sitä siinä puraistiin. Konstan aittakuiva kannikka jauhatteli ilman isompia toimintoja. Syönti pantiin pikkuhiljaa alulle, mutta entäpikaa se kapasi virmaan vauhtiin. Leukahampaat tekivät työtä niinkuin tekee jämerin eto ihminen himon makiassa hurmossa. Puremattomat pihiset luut viskattiin Mustille sivusilmäyksettä. Ja kun kaikki eteen asetettu oli syöty, pyyhkäistiin parrat. Roimasti käytetty suola vaati hetken perästä lähteelle menemään. Ryypättiin vettä, vaikka Musti olikin etukäteen laidalta litkinyt ja janonsa sammuttanut.

— — —

Lepäsi yöuntansa luomakunta. Linnutkin kyyröttivät leposijoillansa tiheikön oksilla. Toiset niistä noudattelivat kesällistä parvea ja poikuetta. Sentähden asettuivat emän rinnalle riviin rassin päälle. Toiset taasen olivat hakeneet parinsa ja kahden kylkikyljessä kaipasivat likitysten lämmintä. Muutama oleili ypöyksinään huoletoinna ja rauhaisana pää siiven alla... Pikkulinnut, tiainen ja peukaloinen olivat alimmalla varvullansa. Viimeisinä ne myöhempään kuin toiset illan askarrusta huushollasivat. Nekin asettuivat lopulta aloillensa, kykertyivät vetäen päänsä höyhenien sisään haaveksien ennen iltaunta hyönteisistä ja hyttysistä...

Mutta kodassa lieden luona jatkoi mies hiljaista, outoa, julmaa kerrontaansa sanoin ja kuiskauksin. Pöyree oli aika, pöyreet siitä myöskin maininnat ja mielikuvat. Aleksi kertoli kotitienovilta tapahtumia... Hän kertoili sitä mitä Konsta ei ollut koskaan kuullut, ei ajatellut, eikä uskonut. Manttaalipösöjen alhaisuudelle ja raakuudelle ei hän tiennyt vertoja... Ja hän joka tuota kertoi oli mies, jolla katsantokannat muinoin olivat olleet aivan toisenlaiset. Eihän Aleksi ollut osallistunut veljeislyöntiin, tuimaan sisällissotaan. Paljon muuksi kuin herrain häntyriksi ei häntä ennen tiennyt. Vaan kokemus oli hänelle tuonut toista tullessansa. Hän nyt istui tuossa himmeällä hiilustalla paossa valkoista vainolaista.

Konsta kuunteli lausumatta mitään. Syltäisen kuusen ikityvellä nojui, vaan ei saanut unta. Ja kun kerronnan välit pitenivät väsymykseen, himmeni hiilustakin. Varjot mustenivat, valopiiri pieneni, kertojan kieli alkoi sammaltaa ja lopulta hän nukahti. Pää kallistui pehmeälle karhunsammaleiselle mättäälle. Tämän pani Konsta merkille, ei unisena, vaan virkeänä. Hän kuunteli vielä kauan luomakunnan tunnun tauontaa... Syvältä hänen sielustansa kohoilivat kaihon kaukaiset surusoinnut. Sammuneet sävelet, ammoin jo vaimenneet kumpusivat uudelleen kuuluville. Kenties esi-isäin aikainen ajatus ilmestyi hänelle perintönä muinaisuudesta. Kenties Kalevan kankahilla tästä kerran ajeli ja tässä yöpyi samoin jahdattuina ja sisäisesti surmattuna inehmo. Kenties oli monikin kaukaisuudessa käyty kova kamppaus tapahtunut tässä eräjärven partahilla. Kenellä elon etsintä on kalsean kalvan kärjessä, sillä myöskin kärsintä myötä... Mutta kohtasi kovaosaistakin toisinaan onni. Riista osui ripaan, otus etehen asettui. Kas silloin oli kodassa iloinen iltapuhde, kasku kalevainen kerrottiin ja kannelkin kenties soinnahteli. Vaan silloin olikin toinen aika kuin nyt. Henki suuri hallitsi silloin maita ja kansan mieltä. Uhritulten ympärillä, lietten hehkuisten luona luettiin taunoiset taiat... Maatuneet, ammoin unehtuneet ja multihin menneet herätettiin ilmoille. Manattiin henget esille. Ikeettömän heimon itkua ei konsaan kuultu. Jos suruista kudottua ongelmaa luonnonlapsi joskus liensi, niin se oli ratkontaa miettehien ja maineen miesten.

Rakkaus, syvä rakkaus ja sokea viha raivosivat tällä kertaa.

Tätä kansaa raiskasivat nyt upporikkaat hurmon hurtat. Vääryyden ja ihmisyyden pilkantekijät seoksen sotkivat. Rienaus tallasi ylemmyyden ja jalouden lokaan... Kamasaksain kätyrit ja palkkasakki lahtasivat työläiskansaa. Verileijonan liput liehuivat. Orjaikeen kirokangas hulmahteli. Isäin kamaralla metsästettiin vapaata miestä. Varjaagirosvot toivat tänne salavuoteuden ja saastaisen sikiön raatajakansan keskuuteen. Nimi porvari ja kapitaali kantaa tuon inhon aina myötä. Yhteisaarteet ovat nyt yksityisten anastamina. Mahtuisiko maan ja taivaan välille toista ja suurempaa konnaa? Kansani, onko lietesi luona konsaan yöpynyt moista hurmanhurttaa joka kaiken saaliin ryösti?... Eipä ole hämärillä historian mailla tällaista julmista julmimpaa tekoa kohdallesi koskettanut kuin verikevään viestin kuulu kairaan sana... Kuinka mustana juopana katkaisee rikos kaiken, rikos mittaamatoin!...

Kuluu aika.

Nousee päivä... Oikeus käy uuteen taukoamattomaan taisteluun. Polvi työn ja toimen sekä vastaisuuden kohoo... Vapaa mies käy taasen astuntaan. Voimia varttuu. Jouset ja entistä ehommat lintupyssyt tulevat taasen esille... kunhan tietoisuuden tuliroihut loimuavat... Kas työn Suomi silloin on suuri ja vapaa! Yhteinen Sampo jauhaa taasen kansalle... Runous ja kanteloiden taitoniekat astuvat taasen esille ja Väinön lapset palaavat kaukomailta... On silloin kevät!... Sulaa pohjolasta jää. Paisuvat silloin virrat ja ihmisrinnat. Laine laulaa loiskien tuhatjärvillä:

Suomi on vapaa!...

Suomi on vapaa!...

— — —

Molemmat olivat nukkuneet ihanaan uneen.

36.

VERIENKELIT.

Valkeat julmurit vartioivat onnettomien elämäntietä, sillä Kiiskilän kulmalta kuului kauheita... Sana sanalta saapui sellaista, joka sai "suojelijat" liikkeelle. Rajavuorella sanottiin punaisten hallitsevan Hiidenkorpea ja Hallasuota... Kuka nyt olisi uskonut, että vasta puoli vuotta jälkeenpäin punikit kummittelevat. Johan nyt haudatutkin unholaan uskottiin jäävän. Johan nyt jokaisen työläisen piti tuntea ja tulla järkiinsä ja jättää inhoittavien ryssien aate ja sen kanssa seurustelu. Pitihän nyt toki kansallisen velvollisuudentunnon sentään päästä voitolle ja oikeuksiin työläisissäkin. Tottakai heidän suomalaisina sentään täytyi tunnustaa tää maa omakseen ja rakkauden siteillä tähän yhdistyä. Vai eivätkö he ollenkaan kunnioita esi-isäin aatteita?!... Eivätkö he omista sitä, mitä menneet polvet olivat meille rakentaneet perinnöksi? Kuinka voipi olla mahdollista, että saman kansan lapsissa on juudaksia, jotka karkeasti sysäävät luotaan kaiken sen, mikä toisille on kauneinta ja ihaninta?... Isänmaa!... Oi mikä kaiku!... Mikä sointu ja mahtavuus!... Mikä rakkaus ja jumalainen tuntu? Eikö olisi kaunista elää yhdessä kauniin kodin kurkihirren alla? Eikö uskollisuus ja kuuliaisuus ole kutsuna kultaisena kaikille? Eikö se lepyttäisi kaunan ja katkeruuden? Mutta ei! Punikki on punikki... Ajappas järkeä sen sarvien väliin.

— — —

Pappilan agronomi ja Leppälahden halkopotressikka panivat nyt parastaan. Jahti tuima ja tulinen panna toimeen piti... Kesän kiireet, elonkorjuun aika huusivat kyllä vastaan, mutta suuriäänisimpänä kaikui isänmaan apu ja hätä. Ja suojelija kuin suojelija, astu esiin, lähde liikkeelle koska kutsun kuulet. Toista se on taistelu tämän maan ja kansan puolesta, kuin ravistuneen jyvätähkän peltoon tiputtaminen. Eihän mitenkään voinut sietää, että tuholainen kykkii vainioaidan takana... Eipä suinkaan! Ajamaan sitä, hiivatissa, on sääret suorittava. Nujuun lujaan ja lyömiseen annettiin lähtökäsky.

— — —

Vain pieniä kierroksia tekivät Ohrakasken Aleksi ja Konsta.

Enimmät ajat pysyttelivät aloillaan. Karjalokurkun takalistolla vetäytyivät yhä syrjäisemmille ja salaisemmille metsästysmaille.

Juontuipa sitten Konstalle kutsumus mieleen. Miksi ei ollut ottanut elukkaa mukaan. Olisikohan kenties! oman karjan voinut tänne hyvinkin kuskata. Olisi niissä elämisen apua hetkiseksi kahdelle miehelle ollut... Siinä mielessä sitä miehet päivän parin kuluttua hiiviskelivät Kiiskilän ilmoille... Mutta kuinkas kävikään? Vainolaisen ketju kiersi auttamattomasti eräänä iltana lymypaikan. Metsäveikkojen jänöpaistipuuha pysähtyi.

Mikäpäs siinä auttoi. Kaikki pakoyritykset olivat turlat.

Taistelu kymmentä ojettua asetta vastaan on urhoista urhoisimmallekin turhuus.

Kuoleman tahtoivat tuomitsematta, tutkimatta panna oimeen. Sitä varten kiskaistiin männynoksain alle hirttonuorat. Kielto ankara, ehdoton, saapui silloin kylästä. Kiinni saatuja tahdottiin tutkinnoille. Tämä muutos toi hetkellisen helpoituksen.

— — —

Muutamia päiviä myöhemmin olivat Konsta ja Aleksi asetetut vankileirille. Vaarallisimpain karsinassa heitä nyt kiusattiin. Tutkimusten tulokset eivät olleet tiedossa. Tuomio lankesi. Toimeenpanopäivät avautui huomenna.

Paljon olivat nämä miehet nähneet.

Kuolema puhutteli heitä suoraan suusta suuhun. Luiset kasvot kertoivat tapahtumia. Elämä oli ilkeätä unta... Vangit horjuivat nälässä. Huulet liikkuivat ohuina lakkaamatta. Ne kuiskivat sanoja, kuulumattomia ajatuksia. Kuolemantapaukset vaivasivat vastasaapuneita, mikä seikka ei enää liikuttanut talossa ennen olleita ollenkaan.

Kello kymmenen aikaan illalla päästettiin heiltä nilkkaraudat irti ja heidät työnnettiin molemmat kuolemankoppiin, joka oli pihamaan seinustalla. Muut vaikenivat, sillä ne tiesivät tämän olevan lähtöä. Saapuivathan yöllä noutajat...

Tämä oli kamala aavistus. Kylmä hiki virtaili kumnankin ohimoilta. Hetket hupenivat hitaasti. Vartijain jokainen askel sorahti hietaan ja leikkasi sairasta sydäntä.

Puolenyön jälkeen saapuivat teloittajat.

Kopin ovi avattiin. Pihalla liikuskeli nauravia miehiä. Ilakoiminen ja kuiva kakaktus kuului kuin perkeleen kurkusta. Ihmisen nauru tässä hornassa huimasi päätä. Hiukset nousivat pystyyn siitä julkeudesta jota lausuttiin... Pihan perältä astui esiin onnettomia uhreja. Komentosanat kajahtelivat korkeissa kiviseinissä. Konstankin kopin ovi avattiin munalukosta. Se oli entinen vankilan kanala. Avaajan huutoa tuli heti noudattaa. Tavallisesti tulivat vangit heti ilman enempiä käskyjä kopista.

Molemmat onnettomat seisoivat seinustalla tiuhan piikkilanka-aidan vierellä. Tässä jalan alla tuntui olevan lastukasa. Sen olivat he molemmat jo päivällä panneet merkille. Hälinän aikana ja uusien matkamiesten ulosottamisessa viipyi telottajien huomio muualla. Konsta kaapaisi rohkeasti lastuja aidan alta, nosti voimiensa takaa langan ylös. Aleksi oli valmis matelemaan alitse. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä toisten takana. Mutta kun toisen oli vuoro lankaa kannattaa, eivät hänen hermonsa kestäneet. Suin päin painoi pimeyteen.

Ulkona huomasivat vartijat pakenijan ja alottivat ammunnan. Tämä kiihotti pihalla jokaista. Avoimesta ovesta karahti valmiina oleva ratsu pakenijan perään. Yhden miehen kautta puhkesi sota. Juopuneet murhaajat saivat himollensa vauhtia.

Huudon ja elämän keskellä ei Konsta ymmärtänyt eikä muistanut mitä sitten tapahtui. Häntä iskettiin päähän. Nyt liikkui ajatus kuin ilmassa. Puhe ja hälinä kuului kaukaa hänen korvissansa. Se loittoni yhä. Pistoolit paukkuivat. Tulet leimahtelivat puolipimeässä elokuun yössä... Olihan linnan pihalle saapunut kolme naarasleijonaa, jotka aseet käsissä metsästelivät häkissä kiusattuja punikkeja. Mutta miesten hohonauru rähähteli juopuneiden kirouksien keralla.

Valkoinen verienkeli ajeerasi naisen haamussa.

— — —

Kun Konsta tuli tajuihinsa painoi päätä lyijyn raskas taakka. Mikään jäsen ei liikahtanut. Vihreät lehdet liikkuivat. Lepikko kohosi ympärillä. Aamupäivän aurinko paistoi... Linnut lauloivat... Taivas siintyi syvänä ja sinisenä... Sitten se hämärtyi taasen... Muta vaippa vetäytyi kaiken ylle.

37.

KAHDEN MATKA.

Aisakki teki päätöksen.

Hänen tuli kiireemmiten poistua paikkakunnalta ennen talven tuloa... Valkoisten alinomainen vaino uhkasi tarkkaakin miestä. Henkiset ja ruumiilliset voimat kuluivat, sentähden tuli hänen hyvästellä Hennaa ja totisesti poisua kiitollisena ja koskemattomana. Saunalahden seutu ja salmis-salmi olivat hänet kätkeneet aikansa.

Määrätty lähtöpäivä läheni.

Apinaihminen ajatteli muuttaa muotoansa. Parta tuli saada poikki. Hän oli sitä aijemmin yrittänyt katkoa lasinpalasella, minkä rannikon sannasta löysi. Ruskean olutpullon vinottainen viillos kykeni leikkaamaan, jos vain jaksoi kärsiä. Mutta tämä kysyi kamalia ponnisteluja. Äänekäs vaikeroiminen olisi saattanut lähimailla sattumalta olleet höristämään korviansa. Ajan kanssa, yksi karva kerrallaan jyrsien jatkuu työ hitaasti.

Tässä parran katkaisemispuuhassa viertyi jo kolmatta päivää, eikä vieläkään ollut enempää kuin puolet poskea ylhäältä ajettu. Kaikesta päättäen tuli yritys ottamaan kahden viikon ajan, ehkä enemmänkin, sillä leukaparta oli tuntuvasti paksumpaa ja pani vastaan. Sitäpaitsi tuli "veistä" hijoa. Se tapahtui siten, että lasin syrjää lohkotiin taitavasti. Tuliterältä katkesi välkkyyn muutaman karvan. Loppujen lopuksi ei työstä täten näyttänyt tulevan mitään. Ajeltu ala vuosi verta ja siihen viilletyt pitkät haavat kirvelivät... Mutta koska ihmisten ilmoillekaan ei sopinut mokomana kerpoleukana mennä, täytyi keksiä jotakin. Täytyi edes puoliarshinaista partaa lyhentää.

Kauan mietittyänsä hän keksi eräänä yönä keinon, jota päätti aamun valjetessa heti yrittää. Aisakki etsi läheltä mustat piikiven palaset, istui tarkkaan ja hikiseen työhön. Hän asetti särmikkään kiven kulmia vastakkain ja naputti käsikaupalla. Ja ennenkuin ilta ehti, oli musta kerpo miehen leuasta hävinnyt. Nyt siinä tosin törötti vielä tuumanmittainen käryävä kannikko, mutta tämäkin oli sentään paljon siistimpi entistänsä.

Ja kun Henna eräänä päivänä saapui tapaamispaikalle, hämmästyi tämä suunniltaan. Niin tavattomasti oli erakko muuttunut. Kaiken ikävän asian keskellä ei tämä lopuksi voinut olla nauramatta, lupasipa tuoda sakset kanniston tasaamiseksi.

Jo koko kesän oli Henna hautonut ajatusta palata takaisin Amerikaan. Michigan kummitteli alinomaa hänen mielessänsä. Miten monta kertaa olikaan hän yltynyt itkemään ja kaipaamaan vanhempiansa ja Watersmeetiä. Olipa hän yrittänyt virkamiehiltä passejakin poistuakseen maasta, mutta kaikki yritykset raukesivat tyhjiin. Eilen saapui hänen lopullisen toivonsa romahdus siitä, sillä vallesmanni ilmotti jyrkästi poismuuttamiskiellon, epäsi passit "kaikilta maan kansalaisilta."

Tätä surusanomaa oli hän saapunut tuomaan ainoalle uskotullensa metsään. Nyt oli Aisakkakin vuorostaan korviansa myöden säikähtynyt, koska Henna kaikin mokomin halusi heti mukaan Venäjälle.

Hetken mietittyänsä ei mies tähän anomukseen vastannut sitä eikä tätä. Monien vaarojen ja vastuksien eteen astumista vain mietti. Kuinka voipi heikko nainen kestää yönsä taivasalla, rankkasateessa ja vilussa, mihin tässä oli opittu ja vastaisuudessa vieläkin enemmän antauduttava? Mutta huomautuksistakaan tähän suuntaan ei Henna halunnut kuulla. Sanoi jaksavansa... kärsivänsä. Eikä siinä auttanut muu kuin painua yhdessä matkaan.

— — —

Aluksi tuntui öillä tiettömässä metsässä jalan kulkien matkan teko hankalalta.

Teitä kun tuli visusti karttaa, sekausi pilvisinä päivinä suunta. Toisinaan, milloin itään oli aikomus, astuivatkin kohti länttä. Etelä-Suomeen mennä ei ollut kysymyskään. Pohjoinen pikemmin saattoi olla lupaava. Sinne sitä pyrkiä piti. Rajavartion valppaus Karjalan kannaksella oli Aisakille kyllin tiedossa. Olipa vielä toinenkin syy, mikä veti miestä pohjolaan. Hänen mieleensä muistui monien kuluneiden ja kaukaisien vuosien takaa eräs himmeä ajatus. Se kaihoili sieltä Amerikan ajoilta asti. Se oli seuraavanlainen:

Superiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki rautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan varrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi sellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki tullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven ympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla maatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan kuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt tiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut, montako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista Ouluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja montako patteria "pellonvoidetta" muhi Kaulan kaikilla vainioilla. Myöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten solakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö; miten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen kumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä asua... Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin paras kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka kymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita ja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt. Niin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa, kynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin sanotaankin sanoneen: "Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista Rooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon..." Niin oli Kaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut... Tämä mennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.

Kaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa... Sentähden johtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki koskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä neuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut pilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat vastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa kallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen ja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja viskyä.

— — —

Ja kun aika joutui niin tie lyheni.

Eräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon kartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan ihan perättömiä... Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa jymyseinäinen pirttirakennus.

Ennakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan suunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli vedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin aimo erämaan linna.

No entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään proletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas, eikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen vieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla hän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin kuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, "ettei hän ole mikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat."

Maitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän jutusteli:

— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen rinnalla... Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat sääriänne!... Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret kaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin kissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies "rokasta" kiinni tarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin päästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti...

Tähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille kaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat Aisakki ja Henna huolista huuahtaa... Hetkessä hengittivät he hieman vapaammin.

Ruokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:

— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme... Meitä toiset kenties eivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut. Ahdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus...

Kaulan isäntä katkaisi:

— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se tahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset, ulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m. sullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä... Voisiko sitä sanoa Kalevan kansaksi?... Kyllä se voisi Väinön heimoa olla, mutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella...

Kun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli lakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin eri sängyistä toisillensa...

— — —

Muutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa pulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.

Ajaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen...

38.

RAATARI JA RUNTTE.