Part 13

Katariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli kysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi ajaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta aikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen tuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:

— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen ajavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan. Palatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota, erotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu ja huohotus selveni kovasta ajosta... Pakolaisille tuli hätä. Nyt piti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan pysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi kuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja lumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon kehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta, jottei tämä hirnuisi.

Kumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan. Pysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla hepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli rannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen vastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:

— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen tulosuunnastamme?

Keskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa... Sen sijaan että Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen päänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja taitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti korvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.

Kaikki tuli ilmi.

Arvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.

Mutta kuinkas olikaan?

Jäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat alkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:

— Ei nyt muuta...

— Meidän on mentävä... Ääni oli tuttu. Arvid huusi:

— Oskariko se?...

Kukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki äänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:

— Kuka siellä metsässä?

— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa uudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:

— Minä olen Oskari... Kuka siellä? — Arvid...

Kaikki selvenivät silmänräpäyksessä.

— — —

Pieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.

Rekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti ainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi vastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui kokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja jatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli tähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli kokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi monisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla etsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse. Siitä ryömi yksi kerralla sisälle.

Viritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku pisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä nähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.

Reen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.

Nuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin luolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden vierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä luolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen otuksen luumuruja?

Tähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon kosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode sijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa parhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä maailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain ankaria tuskia.

— — —

Muutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet. Elämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja vastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut kosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja huolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen pitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä hetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä kumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi valppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.

Aapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän kirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan arvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin, siitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua keskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän kuluttua oli mies taasen terve ja reipas.

Nälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.

Tosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty kaukaisimpaan luolan nurkkaan... Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies, ei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat ajatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli ja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä itsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa. Mutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi voittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se harmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui siltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku sopisivat yhteen tuon miehen kanssa.

Pitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.

Ikävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas ilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion takia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin virikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian mukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen määrä.

Yleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä, mikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä honkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa kulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo kutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita riittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat yöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.

Sairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja värkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta onkalosta lämpimäksi.

Eräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä kapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja jonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti pujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi kiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen komero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla pitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.

Tämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen lopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä olevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta. Saunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään. Yhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä lämpisi luolasauna erittäin lupaavasti... Haittaa teki rakennus- ja polttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti tulla japanilaisella "tuppipuukolla", jonka avulla oksien taitteleminen kävi laatuun.

— — —

Jopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.

Hanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta kuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat erakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus palasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot esille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin vakuutettuja siitä, että ilmitultua "armo ei käy oikeuden edellä" vastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle ja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä hetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty vartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen... Ulappa saattoi näkyä vain yhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren läntisen puolen suhteen.

Saattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa seisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen tuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta mannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan sekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja...

Tällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka osasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen autius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli palautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen... Kuka voi vielä jotakin käsittää?... Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun kumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan alta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö loittoni murhatuiden mykkyyteen.

Tahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä luottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo ketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli käsiään.

Kumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat pian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.

22.

NUOTION LUONA.

Nuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.

Aapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta. Palavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta. Toiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli yksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin syvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista asioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut yhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin kuin istua alituiseen kiviluolassa.

Poika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut hyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat parveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan lihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä suhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven jäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti kivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.

Taasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja kivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana ilmoittamaan:

— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään. Kottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja jos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä...

Aapo jurahti:

— Ja varis, rastas ja korppi...

Toisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:

— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi lentäneen... Mutta västäräkki!... Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja kottarainen... Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja korppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä. Kalaukon mökillä käsin... Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan mainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.

Pylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien talvisiirtola on Sysmässä... Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa on?...

Poika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:

— Kuusenhavuja...

— Juu... ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?

— Pihkaa...

— Taitaa olla käpyjä?

— Variksen muna...

— Saako omaksi jos arvaa?

— Omaksi saa...

— Marjoja sitten!

— Oikein!... Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin. Iloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi Katarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.

— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita. Hän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset maiskuttelivat... Poika sanoi silloin:

— Nuolette kuin pukit pihkaa...

Katarina sanoi:

— Kuinka mainio maku!

— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.

— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?...

— Enkä juossut!... Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin mättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo... Lumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua. Pilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee. Huomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu piankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen... Voi ihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä kokoisen palan... Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.

— Ohhoh!... Vai pääsi kokoisen!

Huomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:

— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika...

— Kyllä minä vaan paljon söisin...

— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.

— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä...

— Jossa olisi vielä makusuola!...

— Ohhoh!... Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja kottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi...

— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista haaleata saunanpesuvettä...

— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.

— — —

Vaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään hymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet aina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti iltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat Aapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina oli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä. Sittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle. Mutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat yllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö sitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi...

Mitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?... Kenties! Katarina naisen vaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen miehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä syystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta. Heikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan... Mitään vastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset valmistautuivat kuulemaan.

Tervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu soitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan. Laskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen katossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:

— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä tässä onkalossa... Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt, eikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa. Joko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni salaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä syysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan oli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet rahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin. En suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin sisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja sakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se oli kalain aika.

Puhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit syysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet virstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä. Yötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin...

Läpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä haahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä tapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.

Loimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan entisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon muinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle kertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan suussa miespolvesta miespolveen.

Siellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä ritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä kantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa, jonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä orjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.

Tässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja kauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin. Vastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: "Hän muille jo luvattu."

Kenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen yksin piti salaisuutenaan... Yksin sen oli määrännyt juomingeissa, kostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi. Hänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa ja kasvatus.

Mutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?

Ylkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt kaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa... Kovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja korskea... Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat vanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle. Olutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.

Kutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui suojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa oleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin arkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki häntä suosi, lempi ja lellitteli.

Katsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi julkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija typerä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman katsannon... Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:

— Huutia!... Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla... Mieheksikö sinä minulle?... Et koskaan sinä korskea kokartti!...

Tyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni. Sitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään...

Tästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai kiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä... Kuntoon käski panna kaiken... Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko väki... Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan etsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti yhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin kamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi... Se oli kuitenkin kaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut tuon illan jälkeen.

Kihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki ylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla. Lakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.

Lähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä maineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita ihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli keula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli. Hänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:

— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo piilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi perkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan... Tahi nokkii sinut korppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!...

Vapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella, mutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi uhkausta ja kutsutti kolmanneksi "verivoutinsa."

Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!... Lapsesi murhaa halajat! Eläthän kuin villi ja peto... Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu sinussa... Varo huonoa elämätäsi... Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä pahalta tieltä...

— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!... Korppi ja karju saakoon sinusta ateriansa!... Sanotko... sanotko suosiolla!?... Sinä se syyllinen, ellet sano!

Selitti silloin vapiseva vaimo:

— Pahan pauloissa on immyt... Tapion riistan paimenella. Vuoren vaskisen onkalossa istuu... Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana on mies verraton voimiltansa...

Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin. Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi, sekä etsinnän johtoon innolla astui...

Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään... Juoru oli kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin, oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa. Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä. Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.

Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli. Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille. Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän. Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen oven sai säppiin... Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen edestä. Se oli elämisen ehto.

Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla. Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui, tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet kerrat.

Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas, kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.

Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona, mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän sorean immen.

Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön pylväistössä... Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti. Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa, eikä uskaltanut...

Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi ja uneksi... Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen. Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä... Kuunteli ja katsoi, kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja. Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten kasihelmet riippuivat ripsilöillä...

Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron, ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut... Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä, kuuminta kaihoa lievittää...

Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana, voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti... Leveät harteet himoitsivat pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta. Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.

Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin kappaleihin... Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa, kaipauksista kokoonpantu.

Mitä sitten tapahtui?

Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat toiset ihanat, toiset suruiset.

Mutta mitäs ollakaan... Kuuluiko laulua?... Oliko se ihmisen ääni?... Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!... ihminen... Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten selvempänä laelta.

Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla kepeinä... Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?... Eipä kuulunut sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.

Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne. Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona. Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin... Mutta kuinka? Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?... Kenties... kenties hän?...

Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:

— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani. Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!

Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi tarttunut. Hädissään huusi:

— Kuinka sinua auttaisin!?... Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!

— Sama olen kuin arvaat!... Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni... Ehdi ennenkuin tulevat!... Oi!... muutoin täytyy minun kuolla...

Tämä huusi vastaan:

— Tulen!... Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!...

Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja pisimmät, sitten sen järveen raastoi... Mutta hitaasti edistyi tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka ponnisti, tuskin välimatka lyheni... Silloin ratkesi jo Kaarina epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.

Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko... Ja vaikka voimat uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt. Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.

Kumminkin ui uros ulapalle... Vaan silloin saapui rannan paljakalle ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi kutakin kohdastansa:

— Ellet mene, pääsi menetät!...

Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen... Veteen vain toinen, kolmas polskautti...

Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin. Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai seisoiko paikallansa lasti... Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken... Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen nähden kuin ennen... Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara paljas jo välkkyi. Ei auta!... Yritys tässä on pelastukseen ainut tie. Voitto sitten tahi tuho ja turma... Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen... Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni... Surman säilä välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle, "roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista raasti korpiin saalistansa.

Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä vedessä... Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle. Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo toisen ja kolmannenen kerran.

Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella... Eihän eimäinen ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa... Välimatka lyheni. Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä... Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä... Uipa jo ratsu rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan...