Part 9

— Älkää sysätkö minua luotanne syvemmälle kuin jo olen!... Ettekö tiedä, että sydäntäni polttaa alinomainen tuli ja tuska. Katumus ja synti lankee päälleni kuin harmaa tuhka!... Rintani halkee! Se pakahtuu surusta. Helvetin tulikivikäry minua kärventää. Minua paistellaan ja käännöllään, hiivutetaan sen kauhean paikan päällä, josta näen savut nousevan ylös jalkaini alta. Minä tunnen olevan! yksi niistä, jota mainitaan kaiken hyvän vastakohtana... Kaikkien katseet kiiluvat päälläni kuin kyyn kamalat silmät. Kirous karkaa kintereilläni sitä karkeampana, kuta kauemmaksi hoihkaavat voiton huudot. Katseetkin meitä kalvavat. Paljous pahaa lepää harteillani. Koston käsi laskeutuu hiljaa pääni päälle. Toisinaan tuntuu kuin se jo koskisi. Lepoa en elämässä enkä kuolemassa löydä kun olette mennyt pois. Ajatelkaa... Tyhjä on minulla silloin sydän, tyhjä maailma. Pimeys ympärilläni sakenee ja synkkenee. Teissä minulla on asunut toivo, valon häivä ja anteeksiantamus. Ainoa valoisa kohta on se minulle ollut. Liian pitkälle käytin keinoja, joilla kolkkoa korpitietäni raivasin avoimeksi. Koskaan valitsematta parempaa kävin suorinta tietä murheelliseen tarkoitukseeni. Mutta kynttilä, joka kaukaisuudessa minulle kumottaa, pakenee pois ja häipyy hämyyn...Että olen vielä elossa, on sitä pystynyt lietsomaan tieto siitä, että olette kumminkin te olemassa. Toivo on pitänyt minua vireessä... Ah... sallikaa tilaisuutta, sallikaa tilaisuutta...

Katarina kuunteli sanatulvaa aikansa. Mutta kun lattialla läähättävän miehen lähentyminen tuli vaaralliseksi, torjui hän tämän tarjoukset:

— Vaiti kurja! Minustako murhaaja hyvyytesi riippuu?... Minäkö sinua verinen mies tihutöihin olen kutsunut?!...

— Ei puhuta nyt siitä, lähdimmekö matkaan yhdessä vaiko erikseen. Mikä on tähän asti tehty, sitä ei voi korjata. Mutta kuinka tästä alkaen edelleen on aivan eri asia. Tahtoisinpa palata takaisin rakkaaseen Turkuun! ja olisin onnellisin entisessä asemassani. Ihanteeni olisi, että kerta vielä voisin palvella teitä... ja...

— Palvella isänmaatasi!... Olethan kantanut valkoisen leijonan vaakunalippua voitonjuhlien uhrialttarille. Nimesi olet ikuistanut ijäti poislähtemättömäksi iankaikkisuuteen, niinhän sinä saarnasit. Mitäs sen rinnalle voisit asettaakaan?...

— Antakaa minun sanella loppuun mitä minulla on mielessäni. Tehnyt mitä olenkin, on se ollut sulasta rakkaudesta teihin. Ja isänmaani sitten... Mitäpä minulla maailmassa muuta olisikaan. Ja tästä aikain, olkaa armollinen minua kurjaa kohtaan. Minä lakkaan antamasta vaikka kuolemantuomioitakin. Minä päästän punaiset vangit lievästi. Minä olen oppinut vastikään heitä ymmärtämäänkin (!) Minä päästän heti sekä teidät että Pylväistönkin vapauteen, jos vain lupaatte minulle hiukkasenkin myötätuntoa. Katso miten moninaiset ovatkaan keinoni päätelmieni toteuttamisessa. Kuoleman uhka on edessä teillä, synkkyys minulla ja musta määrä ja tie...

Hän nousi lattialta verkkaan. Sitte jatkoi muutamien minuuttien päästä:

— Kaikki olette kuullut. Sanoin sen mitä aijonkin. Kohtaloiden punnus olkoon teillä kädessä. Niissä käsissä olkoon omanne, minun, sekä hänen, kuin myöskin monien muiden, jotka ratkaisua odottavat, mutta kumminkin vielä hengittävät... Yksin teistä, arvoisa neiti, teistä se nyt riippuu... Otatteko vastuullenne sielujen kadotuksen vaiko autuuden. Nämä ehdot ovat vastaisen verityön... Tahdotteko syöstä työläisjoukot kylmästi ja raakamaisesti luotanne? Ajatelkaas leskiä ja orpoja, jotka viattomasti armoa pyytävät. Armahtakaa heitä, älkää syöskö sitä joukkoa perikatoon. Olenhan varma siitä, että jos ette olisi minua pettänyt näin paljon, ei tokikaan oltaisi näin pitkällä, jumala paratkoon... Oi herra missä liejussa nyt loiskimme!...

Putosi nainen herpaantuneena tuolille. Nämä sanat olivat kamalammat kuin mitä hän jaksoi kestää. Saattoihan tuon roiston puheessa olla perääkin. Vihan puuska, tulinen kiukku raivosivat ja etsivät väylää ulospurkaukseen. Nuo verisen miehen kasvot polttivat. Ääretön inhon ja vastenmielisyyden tunne pursuili voimattomana pannakseen vastalausetta. Mutta miten oivaltaisi, miten löytäisi ne sanat, joilla kyllin voisi iskeä tuota ilettävää roistoa?... Oma entisyys oli painajaisena kohtalon kädessä ollut kuin leikkikalu. Se sitoi hänet salaperäisellä tavalla tuohon mieheen. Tämänkertainen hyve ja maailmankatsomus oli verrattava kuolemankangistukseen. Mutta uhka kumminkin asui hänen sydämessänsä. Sanoa suoraan totuus tuolle roistolle... Rusentaa kokonaan tuon luisu kallo... Repiä hänen savenharmaat kissansilmänsä. Mutta kenties voitto murhamiehestä ei kallistuisi nytkään hänelle. Yritys kenties koituisi tappioksi ja sen jälkeen hänen vimmansa ei löytäisi rajaa. Mies joka on antanut tappaa siskon, veikon, isän, äidin, kaikki omaiset... Entäs toisessa tapauksessa?... Niin, toisessa tapauksessa?... Sitä ei saata ajatella.

— — —

Katarina ponnisti.

Mutta hän ei voinut taakan painoa kestää. Avuttomana vaipui hän pöydälle, jossa itki katkerasti. Valtava kiukku ja liikutus kaiken loukkauksesta mikä hänelle oli pyhää tulvaili ulos kuumina karpaloina. Hän joutui kokonaan tilaan, missä oli käsittämätön kaikelle. Hillitön mielenpurkaus ja äärimmäisten tunteiden riehunta sai hänessä hereille mielipuoliset vaistot. Nyt hänellä ei ollut harkintakykyä. Hän oli tahdon voimaa vailla. Hän tiesi yhden ainoan tosiasian, nimittäin että kuoleman kolkutus jo kuuluu ja että tuonelan asiamiehen askeleet lähestyvät... Mutta siihenkin oli hän jo aiemmin kahdesti valmistautunut. Oikeastaan kalpasi hänen olemuksensa nyt kiihkeästi haudan lepoa ja rauhaa... Vähin erin virkosi hänessä ajatus, että eletty elämä oli kuin kaukaisen lapsuuskevään kangastus, ammoin unohtuneen, menneisyyteen häipyneen kevään, mistä enää koskien kohinat jaksoivat vienon purjetuulen taustalla heikosti kuulua. Elämän lakien alamaisuuteen olikaan turha enää kuvitella kuuluvansa. Sielunsa silmillä saattoi hän nähdä aurinkoisia, vihreitä niittyjä. Lakeuksilla siellä nyökyttelivät orvokit hänelle päätänsä. Unikukkien kentät kutsuivat ja reunustivat jalkakäytäviä.

Mitä olisi ollut omaisuus, elämä ja rikkaus kaiken tämän kauniin rinnalla?... Vain vierasta ja alhaista. Ihmispyrkimys hyvään ja kauniiseen, sehän oli hänessä kuin perinnäinen taipumus... Miten lienee hänelle yhtäläisenä selkeytenä astunut esiin työväen ja köyhälistön alastomuus ja osattomuus apua anovana. Sillä oli oma tarinansa.

Ja nytkin kun kiusaaja uudelleen lähestyi ja iskeytyi hänen kimppuunsa, viekoiteli ja lupasi rauhaa... Uhkasi sotaa. Olipa konna julkeasti viskannut nämä vastakkaiset kohdat Katarinalle ratkaistaviksi. Hänen ensi ajatuksensa oli työläisten asia. Niihinhän hänen toverinsa kuuluivat. Ehkä säästyisivät murhilta?... Ehkä uhrien luku todellakin vähentyisi. Jospa uhraisi niitten edestä itsensä? Mutta sitten muistui taasen mieleen kiusaaja, verinen mies, elinikäisen vastenmielisyyden esikuva ilmestyi hyisenä ja riettaana... Tämä kaikki puistatti...

— — —

Katarina tunsi kuumeista läähätystä lähellänsä.

Huohotus lämmitti niskaa ja heilutti hiuksia. Tämä tunne puistatti, jopa pöyristi. Jotakin muuta olisi ennemminkin voinut sietää... Nyt se kokonaan kauhisti.

Kalpeana ryntäsi kiusattu nainen ylös ja huusi:

— Ulos!... Ulos roisto!... Ja puinen kynäkouru tempautui pöydältä ja lensi vasten tuomarin kasvoja. Sen jälkeen tuolit, vesikaraffi, kukka-astiat, kirjat. Niitä Katarina raivoissaan paiskoi kiusaajansa päälle. Tämä yritteli nousta iskujen alta ja panna vastaan, mutta saikin silloin jo toisen, kahta tehoi§amman kolauksen. Kiusantekijä katsoikin lopulta parhaaksi loikata porstuaan... Mutta salpaa avatessaan hiilihangon rautainen haarukka iski häntä selkään. Hätään juosseiden vartijain pikaisella avustuksella palautui rauha. Mutta apuhenkilötkään eivät uskaltaneet sisään, katsoivat vain eteisestä hurjistunutta naista, joka vaatteet auki ja hiukset hajalla seisoi yli kynnyksen tullakseen erittäin uhkaavana.

Kun käsiraudat olivat Katarinan ranteissa paikoillaan, alkoi nyt kahden kesken hänen luokseen jäänyt tuomari tuiskailla ja viskellä vihojansa. Kumminkin palasi hän porstuaan ja syytti julmasti oviloikkaria siitä, ettei tämä ehdoin tahdoin ollut lukinnut käsirautoja, koska ne olivat vapaasti neidin huoneen akkunalla. Ja kun tästä uhkailusta näytti nousevan huikea prosessi, niin että se tuomarin tuoreessa, kihisevässä vihassa uhkasi tuoda tuokiossa uuden ja harvinaisen pitkäsäärisen uhrikaritsan, sujutti tyttö lukitut kahleet yli pienten nyrkkiensä ja viskasi ne räyhääjälle jalkoihin ja sanoi:

— Kihlasi, konna, ovat sopimattomat!... Voithan silmätä lottia muita!... Villiintyneen naisen kädet sidottiin uudelleen, tällä kertaa kapealla hihnalla... Ja kun se oli pienen kamppauksen jälkeen tehty, ajoi ylivaltias apurinsa potkimalla huoneesta, sekä huusi heille tuomion täytäntöönpanosta heti kun saapi tämän "tutkintonsa" loppuun suoritetuksi.

Tällä kertaa oviloikkari kumarsi vallan paljonkin syvempään kuin tähän astisilla kerroilla. Nyt hän vasten tavallisuutta tyytyi olemaan mairittelematta. Oven takana tosin kuului jotakin sen tapaista mykinää.

Itsevaltias istui rauhallisena uunin luo, paineli poskiansa nenäliinalla, koetteli kuhmuja ja kiristeli hampaitansa. Ne kimoilivat riivatusti. Orvaskesi oli vasemmasta lonkasta rytinässä kohlaistu vereslihalle. Housujen kosketus siihen kirveli. Harteissa mojuili pahasti nakkimakkaraksi paisunut mustelma. Teki mieli hiipaista. Kirous tuli tosin tuskainen, mutta sisu ei kumminkaan sallinut sanoiksi suuremmiksi sitä selittää... Hänen himonsa olivat raatoa ja pirun pirua, ne kun yhä vain kiihtyivät tulisimmistakin vastustelemisista.

Tuomari oli tällä erää mielentilassa, joka ei lannistunut vastuksista. Sitä kiihotti nouseva himo huolimatta siitä, että oli kuin halolla piesty kiimainen koira. Hän pikemmin olisi toivonut Katarinan uudelleen ryhtyvän kaikin voimin häntä kynsimään ja repimään. Tuolilla siinä sadatellessaan johtuivat hänen muistiinsa muinoin kuolleen köyhän isänsä sanat: "Tapellen lapsia tehdään, tukkanuottasilla taputtelut toistetaan." Tuomaristakin alkoi tuntua siltä, että tämä oli asiaan kuuluvaa, yksi muoto rakastelevien kesken, johon intohimojen aallokossa silloin tällöin hätäydytään. Kun ollaan kahden asetuttu elämän ulapalle aviolliseen purjealukseen, saattaa siellä olla tuulia jos tyveniäkin säitä, vihaisia vihureita, jopa raivoisia myrskyn hetkiäkin. Ja varsinkin, jos alukseen ui joku kolmas asiaan kuulumaton — kuten tässä tapauksessa tuo toinen, ei siis ole ihme jos mehakka syntyykin.

Erinäisistä vammoista huolimatta heltyi hän pikemminkin kuin kiukustui. Hetken kuluttua hän alotti koomillisesti:

— Taputtelette mua hiilihangolla... Olettepa helkkunassa ensimäisen lähentymisen! ottanut vastaan liian kuumasti... Kumminkin ottakaamme uusi kuuri ja kurssi. Likistelkäämme luontevammin. Tämä ehkä on mielestänne ylön tunkeilemista, mutta minä, rakkaani, voin puolestani esittää näkökantoja, jotka kyllin selvästi osottavat mielenkarvautenne... Tässä maailmassa nimittäin täytyy _tottua!_ Varsinkaan kaikki ihmiset, jaloluontoiset erittäinkään, eivät ole mitään vahakappaleita. Ihmiset eivät ole samoja, vaan ne muuttelevat paikkaa sinne tänne. Ja sellainen sitä laisensa olio, monta kertaa valistunut, laajakatseinen... Taikka sitten tulee siitä paikallaan ollen maanmyyrä, joka potkii palkitsijaansa, tihruilee reijästään ainoastaan kotitanhuiden näköaloja... Kumminkin päätän puheeni lyhyeen ja olen hieman hävytön: Ellei neiti suostu suosiolla mielipiteisiini, tulen minä käyttämään omia keinojani...

Ei vastausta.

Hiljaisuuden jälkeen alotti tuomari uudelleen:

— Ettekö ollenkaan tiedä, mikä mies minä tällä erää olen? En ole se "kuiva konttoripäällikkö", joksi minua yleensä luuloteltiin. Minulla on nyt valta ja voima tehdä kanssanne mitä ikinä haluttaa. Ja mikäli asiaa tahdotte ymmärtää, sanon sen suoraan, ettei haluja minulta tule puuttumaan... Ensinnäkin annan minä ampua rakastettunne, sitten seuraavat ilman muuta kaikki ne henkilöt, joista vähimmässäkin määrin olette olleet riippuvaisia. Tietäkää, että poistan tieltäni ihmiset, jotka eivät minua miellytä, ovatpa ne olennot sitten väriltään ja arvoltaan siinä suhteessa sinisiä tahi punaisia. Sen jälkeen teen minä itselleni _kristillisen_ aviovaimon, joka on kunnioitettu jumalan ja ihmisten edessä. En kysy siihen ollenkaan suostumustanne. En voi olla sanomatta julki, että kiintoisuuteni hetki hetkeltä teihin nousee. Kuta suurempi on vastustuskykynne, sitä ankarammin minun tulee hyökätä päällenne, sillä se on juuri suurin hetkeni ja haluni. Kas sellaista kiinteää ja kimmoisaa rakkautta aina olenkin kaivannut. Kuta hikisempi kohta ja koettelemus, sitä houkuttelevampi hekuman himo ja osuus. Mitä enemmän taistelette minua vastaan, sitä hurmaavampi tulette olemaan. Kuta vähemmän osotatte mieltymystä minuun, sitä hehkeämpää tunnetta se tuo. Minä en mistään auringon alla saa siinä suhteessa vertaistanne. Ja jotta pysyisitte kunnialla tallessa karkailematta, tulen pitämään siitä helkkunas itse huolen. Keinoja löytyy varunkin varsan taltuttamiseen. Minun on tässä suhteessa vainottava vain punikkeja. Ettekö ole erinomaisen onnellinen, että niiden käsistä vasta pelastuitte... Minä olen holhoojanne ja siihen virkaan määrätty jo läsnä ollessanne. Ja nyt, kun punikit tulivat lyötyä ja valkoinen valta seisoo lujana, ovat minulla aina valtit takanani. Ohjissa pysytte, ohjissa... Sitten vielä — puhui tuomari verkkaan — tullaan sodan jälkeen, arvaan ma, jakamaan arvon osoituksia parhaimmille ja sankarillisimmille valkoisen armeijan urhoille. Parhaimmat valtion virkapaikat jaetaan juuri heille. Korkeimmat palkat takseerataan. Tuloja virtailee ehtymättömästi. Ja sitten päälle päätteeksi mikä arvo ja kunnioitus lankeekaan heidän osallensa! En epäile, ettei minulle sitä tule, koska ansioni suuret sitä edellyttävät. Rouvana mahtavasti saatte olla rinnallani kun vain suostutte olemaan kauniisti kanssani... Sentähden minä kysyn nyt vielä muuten vain: Hyväksyttekö vaiko hylkäätte tarjoukseni?...

Ei vastausta.

Kuulematta mitään katseli Katarina ulos ikkunasta.

Kuka tiesi mitä hän mietti. Voimattomuus vaiko pelko, ehkä viha saattoivat pitää suun sanattomana. Vaitiolon käsitti kiusaaja merkitsevän myönnytystä, että tyttö on tullut joten kuten järkiinsä, että hän perin perältäkin punnitsee ja on ulottanut miettimisen hänelle itselleen onnelliseen suuntaan. Jopa herkesi Pystytukkakin puhelemasta. Siitä paikasta alkoi hän tehdä johtopäätöksiänsä. Naisen luonto on huikentelevainen. Se läikkyy kuin vesi liukkaassa emaliastiassa... läikkyy, jos sitä liikutellaan. Henkensäkin oikein heltyi. Jopa katui sitä, että oli tuohon hentoon vartaloon voinut vihaa kantaa, vaikka valjuakin. Solakkana se siinä seisoi. Kuinka houkuttelevana hän käsivartensa kietoisikaan tuohon, joka tuossa ikkunan edessä seisoo. Talonpoikaisnaisen laajan röijyn alta hahmottui hento ja huokuileva rinta. Ja kuta enemmän hän tuota olemusta katsoi, sen kiintoisemmasti siihen hänen silmänsä juuttuivat. Savenharmaat kissansilmät kiiluivat odottamatonta tulta. Hänen viivamainen, jopa jonkun verran kureentunut suunsa pikistyi piukemmaksi. Polvet vavahtelivat himokkuuden huumosta. Ryöppynä kihosi vastustamaton halu nousta ja käydä käsiksi tuohon jumaloituun... Ylväs ja mahtipontinen asento asui tuon olennon läheisyydessä. Tämä oli pitänyt häntä aina kunnioitettavan matkan päässä tuosta naisesta. Mutta nyt se matka lyheni... Nyt oli iskettävä kiinni, kävi kuinka kävi. Kuin iilimato tuli imeytyä ikipäivikseen irtipääsemättömäksi, koska nyt vielä oli aika ja hetki. Piti iskeä vasamana vain... Harata vaikka kynsin ja hampain kuin haukka... Ah!... minkä makuinen onkaan veren ja himon sekoitus ja hurmoinen huikea humala!...

Luiset laihat käsivarret kietoutuivat rautapihteinä äkkiä avuttoman naisen ympärille...

15.

LYÖ KAHDESTOISTA HETKI.

Kestikievarin pihalla kävelivät oikeudenkirjuri ja oviloikkari.

He olivat perin pohjin hämmästyneitä sekä tuomarin äkäilemisestä, mutta paljonkin enemmän juuri kuulleensa huhun johdosta, joka toi kiusallisen tiedon punaisten sissien läheisyydestä... Mokoman hälytyksen kumminkin katsoivat näissä olosuhteissa mahdottomaksi. Olihan se typerää ja äärimmäistä mielikuvituksen hätiköimistä. Mutta tieto oli tuotu kumminkin ja se kertoi sissien lähestyvän kirkonkylää. Sukeusi siinä pihassa itsepintainen keskustelu:

— Se on mahdotointa... Juorut ovat juoruja. Pitkäkorvat niitä uskokoot.

— Sitäpaitsi, rajavaaralaisista kuului eilen lopullinen selvä tulleen... Oli se monimutkainen juttu, mutta ei siinä auta vastaanpano.

Puhellessa siinä sinne ja tänne huuteli pihan takana sotilas samaan joukkoon:

— Väitetään punikkien saaneen lisäjoukkoja! Sanovat Ilmestyneen...

— Mistäpäs niitä?...

— Paha tuli ja tiesi mutta ilmestynyt oli...

— Höpsis!... Kokonaan turhaa turinaa...

Oltiin hetken aikaa hiljaa. Mutta sotilaan väitös kumminkin kaiveli mielessä huolimatta päällikön rauhoittamisesta. Päälliköthän olivat aina sitä Vilppulassakin vakuuttaneet, ettei muka hätää mitään. Ja kumminkin vakuutuksista huolimatta saatiin tuta piankin punikkien päällekarkauksia. Sentähden kysyi toinen:

— Muutenko sinä arvelet?... Vai mistä sinä tiedät? — Laivan sanotaan Amerikoista tulleen Kristianiaan. — Norjaanko?... Laivanko?... Amerikoistako?... No ja sitä minä en usko. Mutta toinen suojeluskuntalainen, joka Pihtiputaalta aikanaan meni Amerikaan ja kymmenen vuotta sitten palasi, kiirehti kysymään: — Siinä on varmaan Amerikan suomalaisten punakaarti?...

— Se kai se sitten on!... Pihtiputaalaisen ääni sai vauhtia:

— Mutta sitten pojat ei olekaan leikin asiat!... Ne ne kuuluu olevan pahoja tappelemaan!... Ja niillä on kalut... Jos te tietäisitte, aijai pojat niitä winsistereitä... Ja minä arvaan että siinä on eri miehet, jos on kalutkin... Toiset jo hämmästelivät:

— Niinköhän se sittenkin olisi?

— Mehän tässä lopulta sittenkin?...

— Joo, lopulta sitä ahdistuu vaikka kiven väliin...

— Ohhoh!... tuota en olisi uskonut.

Mutta oviloikkari joka käveli rauhattomana tiellä, eikä voinut saada ajatuksistansa äskeistä tuomarin antamaa häpäisemistä, millä tämä pahoin oli pitkää miestä loukannut, kuunteli toisella korvallaan, kunnes puuttui hänkin keskusteluun:

— Yksikään sielu ei siinä tarkoituksessa Amerikasta pääse tulemaan jos mielikin tekisi. Maailmansodan takia mannermaasaarrot sulkevat tien kapinoitsijoilta ja estävät siirtymästä toisesta maasta toiseen. Joten se on vailla alkua ja loppua. Mutta mikäli Hämeessä oleviin punikkijoukkoihin tällä erää tulee, on niitä sukseilemassa siellä ja täällä sivupuolilla metsissä. Pyrkivät pakoon Tamperetta kohti jos löytävät tilaisuutta... Ja täältä nekin aikoja ovat karkoitetut...

— Lienevätkö ne niin vallan aikoja, koska vasta eilen Rajavaaralla teuhasivat.

— Paljonkin mahdollista... Joku siellä liikuskelee. Perkaajat eivät ehdi kaikkia. Ja mies siellä ja täällä ei merkitse mitään. Vasemmalla Lempäälässä ja Ikaalisissa oikealla ovat sivustat painaneet pussinperän tukkoon, niin että apajassa ovat kuin kereskalat. Antaapa heidän puskeskella puolelle ja toiselle. Eivät tästä kumminkaan kuuhun joudu.

Keskustelu taukosi.

Pihan alapuolelta maantien takaa pirstoutui rakennuksen peräikkuna. Ruutu siitä säleinä singahti hangelle. Siten syntyneestä aukosta saattoi sisältä kuulua tukahduttavia avunhuutoja... Sattuipa siihen kapeluun tulla talon isäntä itsekin. Tämä, ties millä matkoilla oli ollut, ei talossa sattuneista tapahtumista tiennyt mitään. Ukko oli matala, tiukkakatseinen, paksu jäärä... Siis oviloikkarin täysi vastakohta. Tiukeasti tihrusti isäntä sinne ikkunaan, sitten kysyvästi miehiin, varsinkin pitkää miestä epäili ja ounasti. Sanoi sitten:

— Mitäs perhanaa siellä?... Ikkunoitahan siellä? Vai mitä?...

Kukaan ei viitsinyt vastata. Tämä suututti yhä enemmän hidasta isäntää:

— Mitäs pliipslaakaria te, vai hunsvottiako siellä?... ikkunoita ruotii. Isännän äyskäiseminen tuli toki vakavaksi ja talon isännän sana se painoi valkoisten armeijassa. Sentähden toisten takana seisonut oviloikkari hötkähti esiin:

— Tuota... kunnioitettava korkean oikeuden... tuota hyvä isäntä... Korkean oikeuden tuomari ja herra, ja... kuuluisan kauppakonsulin konttoripäällikkö Turun kaupungista tutkii siellä parhaillaan erästä analyyssiä... Yh hm... tuota sanoakseni, jonkinlaista tutkintoa vangin kanssa, joihin kokeiluihin liittyy sitä paitsi jonkinlaisia pienempiä fysiologisia koeharjoituksia... Nähkääs, herra isäntä, hänellä voipi olla muutamia vissejä voprooseja ja oikeuksia väkisin kihlaamaansa holhottiin...

Ison aikaa katseli isäntä hoikkaa loikkaria, joka puhuessaan horjui kuin virvi, niinkuin kuitukorsi tuulen henkäyksissä. Ja mitä oli tämä mokoma puhe? Mitä se meriteerasi? Oliko se ivaa, vaiko täyttä totta? Päällisiksi viirinsalko kumarteli luonnottomasti ja äiteliäästi... Jopa maalaisukon mielestä tämä totisesti oli osoitettu hänelle pilkaksi. Sentähden hän sanoi:

— Mitäs saatanaa huojut!?... Enhän min'ou mikä apostoli, enkä neitsyt Maaria. Pyhäin kuviako tässä palvelet!? Mieshän min' oun!

Oviloikkari ei ollut tottunut näin kuivaan kohteliaisuuteen. Sen tähden hän säikähti ja huippi muutamalla loikkauksella sivuun. Siellä kymmenen sylen etäisyydellä pihasta seisten teki entistäkin syvemmän kumarruksen. Näitä pohjattomia kohteliaisuuksia ei isäntä kumminkaan enää joutanut näkemään. Hän kiiruhti pitkävartisissa metsäsaappaissansa yli pihan vierashuoneustolle, mistä kuuluivat jatkuvat avunhuudot katkeamatta. Sanat ja ääni eivät kumminkaan rikkinäisen ruudun kautta jaksaneet selviytyä. Toiset pihassa olijat näkivät isännän juoksevan ylös korkeita kuistin rappusia ilman että vartiossa olevat uskalsivat estettä asettaa. Oviloikkari risti napansa ja teki sen kohdalle yhäkin hartaampia ristinmerkkejä. Jonkinlainen vahingonilon puna ja riemu peiliytyi hänen poskillensa. Pienen toimituksen tehtyään harppi hän pitkillä kamelikurjen säärillänsä seinuvierustaa hissukseen, sormi ja kieli piipalla aina särjetyn ikkunan alle asti. Täällä hän otti lakin päästään ja kuunteli, kuunteli ja käiverteli. Nyrkkiänsä hykerrelen hän alkoi nyökkiä ja viittoa muitakin kuulemaan. Viittauksen ymmärsivät kirjuri sekä muutama sotilas. Nyt heitä jo siellä useampia yhdessä kurkkoili kaulat pitkinä ja kuuntelivat. Varovaisina liikkuivat varpaillansa. Siellä tapahtui jotakin... Toisinaan kuului melun keskeltä:

— Mitäs helkkunassa sinä mies sitä naista täällä lähmäät!?... Kukas sinun noin on käskenyt keskellä päivää evervaltaan?...

Jytinän jälkeen kuului taas:

— Kyllä minä sinulle halju näytän mistä naparetki alkaa!... Vai sinä halvattu villakoira!... Minun talossani nopojasi näyttelet!... Sen täytehinen... Nenästäsi sinut näen kutunlypsäjäksi! Enemmän sulle satikutia...

Sen jälkeen kuului nyrkin iskuja ja mäjähdyksiä selkään. Taasen kysyi isäntä:

— Kukas sinun käski talostani ikkunoita lampsimaan?!... Pysyivät ne ehyinä punikkienkin aikana... Niin että antaapas olla vastakin rauhassa!... Ulos mökistäni kalju kaalinkerä!...

Ovi lennähti auki. Ikkunalle kurkkijat ottivat siinä samassa vihaisen kilpajuoksun. Mutta oviloikkari sääri monin verroin edelle muista ja kerkesi tielle varalta valmiiksi. Toisetkin tulivat siihen ja kuiskailivat:

— Se taisi olla parahiksi...

— Jäärä se oli...

— Pässi totisesti.

— Mutta voimmehan joutua me muutkin matalan miehen muksittavaksi sanoi kirjuri:

— Sillä taholla tuskin vaaraa.

— — —

Lakittomin päin juoksi juristi rakennuksesta ulos.

Korkea-arvoisen oikeuden isänmaalliselle edustajalle tämä edesottaminen oli perin alentavaa. Vapaussodan sankari ja ihailtava avu oli alkanut kiitelemään pitkin pinteleitä. Tässä tuomarin souvissa oli sukeutunut tällainen kuuma kohtaus, joka kipristi varpaita. Erittäin kipakkana juoksi kaljupäinen lakiton mies, juoksi yhtä mittaa keskelle pihaa ja ähkyili:

— Ettekö te nähneet?... Ettekö te huomanneet mitään?... Kuinka te ette!?... Mitenkä te oikein lurjustelette?...

— Oviloikkari otti asennon ja kumarteli syvään:

— Jahah!... Teidän arvonne on saanut varmaankin tutkimuksensa suoritetuksi lopulleen...

— Vaiti!... Minä kysyn teiltä: Ettekö te nähnyt? Ettekö te ollenkaan nähnyt sitä kirottua jäärää?

— Mitään jäärää emme totisesti nähneet!...

Tuomari kummasteli ja ihmetteli:

— Yks' mustapartanen merisika!... Mutta teidän täytyi huomata!?

— Niin että mistä se olikaan taas kysymys?

Miehet vaikenivat kuin hauta. Tuomari puhisteli ja pihisteli, rassaili muutamia reikiänsä hengen kulkukuntoon, jatkoi sitten selvemmällä ja käskevämmällä äänellä:

— Vai ette tiedä!... Sepä ihme ja kumma? Vai ette ollenkaan? Kauniita vartijoita!... Tosiaankin kauniita isänmaan sotilaita! Teidän tulee tietää kuka teille antaa palveluksen, kuka leivän, kuka palkan maksaa ja kuka ylläpitää. Ketä teidän tulee kuulla, totella ja ketä vartioida. Ja ellette tee sitä huomiota ja velvoitusta tunne, niin teidät pannaan tuntemaan. Pannaan seisomaan seinää vasten punikin rinnalle. Pannaan sorahautahospiksi joka sorkka niin eiköhän ala jumalauta lipumaan palvelus ja työ tämän maan puolesta. Nyt minä ammutan teistä vielä tänään muutamia opiksi ja nuhteeksi toisille, sekä ojennukseksi yleiselle järjettömyydelle... Muutoinhan rienaus ja ruokkoomattomuus saattaa syöpyä ja iskeä kyntensä hyvinkin syvälle. Saattaa käydä siten, että jonakuna päivänä löydämme itsemme mahdottomuuden keskeltä... niin... Mutta nyt teidän tulee heti ottaa kiinni kaikki vangit, ja se jäärä... se sika... Se merisika... Sille rojolle heti paikalla näytetään helvetin kuumaluukku, se häkäläpi! Muutoinhan ette ansaitse ruokasuolaanne siinä toljaillessanne...

Upseeri ja oviloikkari hätkähtivät.

Sotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja saapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät pihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille sikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta kapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi pyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä kertausivat kiroukset karkeina.

Korkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid. Talon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski ja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä joutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli vaiti.

— — —

Yli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.

Mukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit. Tuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen. Kiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri vohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi. Nuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi "mukavin kohta."

Maantieltä metsään ei johtanut tietä.

Kumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain jalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle olisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin, josta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään hurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi kohteliaasti isännältä neuvoa:

— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?... Odottakaapas...

Isäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi sekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:

— Kyllä vallan... riihen takana savikuoppa.

Tuomari ilostui:

— Oivallista!...

Isäntä jatkoi:

— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida...

Oviloikkari ehätti:

— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?

Isäntä vastasi yhtä totisesti:

— Siellähän niitä kärryvajassa.

Siitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.

Kuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.

Arvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:

— Polttakaa, döden väntar oss alla... (meitä kuolema odottaa). Tuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä vankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä "pirullinen mies" kaamealla hymyllänsä tarkotti?

Isäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki. Tätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa rauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa... Sen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi käskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana asettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita kantavaa miestä saapumaan... Mutta se vaan hidasteli.

Ja mitä ihmettä?

Mies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta ja kiirettä kuhnaili.

— — —

Talon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä näköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä tuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä erää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.

— Mitäs äimäilet?... Lapiot tänne!

Mutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä taakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki katsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen käsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden hän alkoi sadatella:

— Tässä kallista aikaa kuluttaa!... Kyllä saakeli!

Jääkärille hän sitten tiuskasi:

— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla... Siinähän ovat punikki punikin läheisyydessä...

Murhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.

Hälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:

— Tänne!... Tänne!... Pojat! Hei siellä!... Täällä miestä tarvitaan!...

Haapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.

Niitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi niitä pihalle joka puolelta...

Ihmeellistä!... Ketä ne olivat!?... Punaisia nauhoja!... Ja — mitä tämä?... Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.

Kai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää... Kai tämä oli unta!... Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö viimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin tiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen rattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen lopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan autereen pyyhkäisty siivenpöly... Oi että se pian sammuisi... Oi että tämä eilinen päivä jo olisi ollut!... Että elinrihman säije pois pikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu... loppuu...

Mutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:

— Punakaartilaisia tulee!...

Mikä olikaan tämä nimi?... Mikä tenho?... Mikä jumalainen sointu? Tämä huumasi. Salamana se iski... Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus ja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä reiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä... Turvattoman uhrin sydän ja henki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua kuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina kantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa... Kas oikealla hetkellä he tulivat...

Punakaartilaiset tulivat!