Part 8

Oven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He odottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen sijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin ja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin. Kumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi kappaleina lattialle.

Kaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja vihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu oli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:

— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja käsirautoja!?...

Hätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he sitoivat hänen kätensä.

Johtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei "tuomari" tutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä heränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui kumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen tasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta sitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin Korpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa. Niin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin kirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä. Tämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui huiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen mies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla virallisella messuäänellä:

— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa armollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan ja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään Turun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on olemassa.

Pöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa muuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys nousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän olikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä neronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella selvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon oikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia, sekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin tietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin kohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän hetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä onkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.

Jopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa. "Rakastuneiden" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas eikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain kiemurteleminen!... Mikä korvaamaton nautinto!

Mutta kuinkas olikaan?

Avatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä. Hänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin vaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan maalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui uumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille kudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja muoti.

Katarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti pilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä, muuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen joka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan yksinkertainen, kauniimpi entistään.

Katse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien vaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon palveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina tässä merkityksessä.

Mutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja vaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan. Tuomari ajatteli: Mikä ihme?... Mieshän on ihan tyyni? Ei edes häpeämättömyydellä enää ole rajaa... Tahi ovatko sittenkin hänen luulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä ovelasti?... Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän muodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:

— Neiti Saloheimo!... Entinen isänmaan arvoisa ystävä... Vastatkaapa muutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos tämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi. Vaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua mitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista. Peittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan saattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle teidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se viiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran sijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme etu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan ystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti petettynä... tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän jalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä ja toista... Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus ylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin... Sillä katsokaa tätä. Suomen mahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo meilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle... (!)

Istunto odotti vastausta.

Hetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:

— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä suhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista, ei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua. Hankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat, mässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee...!

Lautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan istuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät sopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei vielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla puhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota "kurppaa", joka uskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:

— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan! Lautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat jotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat ja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:

— Emme!... emme solvaisemaan tietenkään!... — Tutkimista ja tuomitsemista varten me.

Penkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui toisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:

— Neuvoisiko häntä sanalla?... Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona, sillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka meitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme. Mooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta. Kumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo ja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen päänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki myöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja liha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä kuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko ja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan maamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä kamppauksessa välmehtii... Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä sanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa kuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos. Jos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille aistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan vaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan niinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä tammikuun pakkasia.

Lausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja toinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista. Tuomarikin ilmotti:

— No hyvä!... Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi nöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä kysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne...

Katarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:

— En ikinä tunnusta tyhjää...

— Ette?...

— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä siveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?... Mitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!...

Tähän tuomarikaan ei voinut sanoa mitään vastaukseksi... Ja lautakuntakin puhkaili ja pihisteli. Vihdoin selkeni oikeuden puheenjohtaja:

— Mutta onhan meillä valta teidät sitoa ja päästää. Kaljamasilmäinen lautakunnan jäsen pyyhki luomiansa ja luvatta lisäsi:

— Mikä on sidottu maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa. Mutta mikä taas täällä päästetty on, se myöskin siellä irtaimena oleman pitää.

Katarina hymyili ja sanoi:

— Sangen merkillistä siellä valkoisten taivaissa...

Tuomari huomasi, että tässä oltiin alettu kokonaan väärästä päästä, että yritys pelotella kuolemantuomioilla noita oli kokonaan turhaa. Uhka siinä suhteessa ei vähääkään pelottanut. Nainen oli ja pysyi itsepintaisena. Muistipa Kassun kerran sanoneen: "Kuolemantuomiot eivät ketään muita peloita kuin valkoisia." Sentähden piti mietiskellä asiaa. Olihan ennen kaikkea voitettava tuo jäykkäpäinen ja yleväsieluinen nainen. Hänen suosionsa tuli hankkia hinnalla millä hyvänsä. Kuta kitsaammalta se tuntui nyt, sitä kiintoisampi se oli. Tarkoituskaan ei ollut tuomita. Tulihan näennäisesti koetella, peloitella, taivuttaa tuo ihminen äärimäisillä keinoilla otolliseen suuntaan.

Kiusallisen äänettömyyden jälkeen jatkoi "tuomari" uudestaan "oikeuden" kuulustelua:

— Ette siis tunnusta rikollisuuttanne?...

Tyttö kysyi ironisesti vuorostaan:

— Yhtä hyvin voipi tuomarilta samaa tiedustaa. Tunnustakaapa pois rikoksenne. Saamme tässä käsitellä "korskean oikeuden" edessä yht'aikaa. Että te jahtaatte ja ahdistelette minua vielä kuolemantuomionkin jälkeen. Tuokin tekopyhimys tuossa penkin nyppylällä tuomitsee minut käärmeenä korpeen ja ristille roikkumaan. Sitte taasen kiskoo uudelleen tuomittavakseen. Ettekö te "lihalliset" miehet nähneet ja muistaneet minua koululla jo ennen tuomioistuimenne edessä? Näitte, varmaankin näitte ja ajoitte ehdostanne joukon muun mukana Konikorpeen ja koirakuopille... Ja tuo lepakko tuolla pöydän takana "pelastamaan!"... Minkä vuoksi pelastamaan? Mustasukkaisuuden ja raakain himojensa, mutta ei säälin eikä ihmisyyden vuoksi. Tehän riipuitte kiinni minussa kynsin hampain... Vai säälistä ja laupeudesta!... Kiitos, kyllä me tunnemme teidät mitä miehiä te olette. Valmiita kaikkeen mielijohteiden ja oikkujen edessä. Killistelkää vain katsellainne minua!... En pelkää yhtään. Kyyn silmillä minua mulkoilette. Kyllä teille maistuu nuoren naisen liha ja veri... Jo tuomari hätääntyi:

— Oikeudesta loukkaavia sanoja kiellän lausumasta! Ketä se neiti tarkoittaa?

— Sinua kapakala minä tarkoitan!... En ketään enemmän vihaa. Olet kuin kuivanut luu mustan korpin suussa. Olet kärppä ja nahkiainen! Halaisit palata elämään hekumassa nuoruuden kustannuksella!... Hyi alhaista raakimusta. Mielikää vain te kaikki, nauttikaa ja iloitkaa teuraistanne rakkarit. Kansa teitä ei turhaan lahtareiksi kutsu. Raiskatkaa ruumiita, koska elävänä ette onnistu! Siskoni tapoitte! Äitini tapoitte! Isäni ja isoisäni tapoitte! Pienen veikkoni viimeisen värähdyksen viime yönä vankilani ikkunaan kuulin... Haluatte minutkin ja meidät kaikki... haluatte... Ottakaa!... Miksi kysellä!...

Nainen yltyi vihassaan laskemaan sanoja enemmän kuin niitä voitiin käsittää. Syytökset tulivat toinen toistaan tuomitsevampina. Jo viittasi tuomari oviloikkarille, tukki molemmin käsin korvansa, eikä halunnut enempää kuulla. Pitkä mies ei tarvinnut kahta käskyä. Parilla loikkauksella harppi perälle. Tarttui kiihtynyttä naista kiivaasti käteen ja kutsui järjestykseen. Mutta nainenpa riuhtasi itsensä irti ja huusi:

— Irti minusta!...

Tätä sanoessansa hän vasta huomasi edessään Arvidin. Hän lensi kasvoiltaan tulipunaiseksi eikä voinut mitään enää sanoa.

13.

TUOMIO TAUKOAMATON.

Asiasta ei enempää kysytty.

Viittaus vangeille, viittaus mykkä ja salaperäinen. Oviloikkari levitti yksipuoleisen oven apposten auki. Ovi tosin olisi pitänyt edeskäyvästä olla kaksipuoleinen, kuten edellisessä paikassakin, mutta koska "korkea oikeus" oli liikkuvata kalustoa, alinomaisen muuttelemisen muodossa, joksi myötäkäymisten aikana laitos muuttui, oli tähän tyydyttävä. Pitkää lakeijaa ei tämä kumminkaan huvittanut tämä "läpien ahtaus", mikä tässä talossa vallitsi. Varsinkin hänenlaistaan miestä varten eivät nämä aukot olleet tehtyjä, hänelle, joka halusi astella suorana viirinsalkona. Siitä huolimatta oli hänen mukauduttava ja kumarruttava matalien päällispuiden alatse, vaikka "kapsäkki" tahtoi jysähdellä "yläseen kynnyspuuhun", joksi hän ovenpäällisiä tapaili sanoa.

— — —

Kuka ja mistä oli tämä pitkä mies kotoisin?

Suomea hän puhui välttävästi... Mistäkö hän oli? Sitä seikkaa ei oltu kysytty, eikä sitä tiennyt yksikään oikeuden jäsen. Ei tuskin tiennyt tuomarikaan. Se vain tiedettiin, että hän tähän virkaan oli kuin valettu. Itse hän siihen myöskin ilmestyi, ilmestyi kuin sieni sammalkantoon sadekuuron jälkeen. Hänen käytöksensä oli "mallikelpoinen" tiesivät isännät. Ammattinsa tunsi hän perinpohjaisemmin kuin kukaan voi aavistaa. Kaikki ihailivat "sivistyneen" miehen "käytöstä." Yhtenäkään oikeuden istuntopäivänä, tahi muussa mahdollisessa tilaisuudessa ei edeskäypä kuitenkaan jättänyt kehaisematta pietarilaisen Tserementtevin palatsin ovien korkeutta ja leveyttä. Sen palatsin piti hänen puheittensa mukaan sijaita jossakin Fondanka-kanalin varrella. Hänen kertomuksensa viihtyivät erinomaisesti kaiken maailman laatuisissa kabineteissa ja kullatuissa kehyksissä, taidetöissä ja maalauksissa, joista tosin härkä-suomalainen hakoniska hyvin vähät ymmärsi. Kaikesta huolimatta kuunneltiin häntä tahi ei, veti tämä joka kerta pitkät säärensä "vetosolmuun" ja alotti tähän tapaan:

— Niinpä kyllä, armolliset herrat... Stolypinistä jos jotakin tiedätte, niin en minä hänen aikanansa mahallani itseäni kynnysten yli tämän kaltaisista sikalätin ovista vedellyt. Siellä kaalivellin kotimaassa oli joskus sentään jotakin toista. Välkähtelivät siellä peiliovet, kantakengät, sekä univormujen napit. Kun astelin ovien aukaisijana edellä hänen kirkkautensa kamareissa ja saleissa niin muistuvatpa mieleeni moninaiset ajatukset. Toivonpa sitä kaiken aikaa, että polsut soudetaan Sahalinin saarelle, päivää, jolloin kaikki nahkiaiset kyörätään takaisin tehtaillensa haluaisin minä kasapukkina punikkien kaalimaassa olla. Ja että sama satikuti siellä mikä teillä täällä rajamaassa.

Lautakunta hevosina hörötti mokoman miehen kustannuksella. Nuoremmat matkivat ja vääristelivät tahallaan pahasti murrettuja sanoja. Omahyväisessä irvessä, suut hymyssä särpivät mehevän miehen sutkauksia. Tuomari osasi tällöin aina olla totinen ja arvokas. Pääasiallisesti mietiskeli etumies keinoja kiusallisen asian ratkaisemiseksi. Tunsihan hän kunniansa ja arvonsa kolahtaneeksi äskeisessä kuulustelussa. Puheenjohtajassa aatosti yhä punnitsematon puhe. Itsensä tunsi hän erittäin kevyeksi todellisessa arvossa ja kunniassa. Hän oli itse mielestäänkin kuin ylitalveinen hyönteinen. Vaikka vasta äsken hänen mielialansa oli suuremmoista, jopa valoisaa, niin nyt se sen sijaan oli matalaa ja vaivaista. Ja kiusallisinta oli se, että tämän totuuden oli lausunut hän, jota hän ikinä ei olisi uskonut tietoisuudessa näin pitkällä olevaksi... Ei!... Mutta tuomarina, jopa kohtaloiden herrana, oli olla jotakin suuremmoista... Eihän enää tullut kysymykseenkään tämän naisen kanssa entiset kuivat konttooripäällikön palvelukset! Ehei lähimainkaan!... Huutia piti opettaa toki tietämään. Tuskinpa hän käsittää mitä tarkottaa kuolema? Mitä marenteeraa ihmisen hengiltä otto?... Kenelle kuuluu kunnia ja arvonanto? Öhoh!... Kenelle? Kenelle polvia notkistellaan? Eikös minua kaikkien tarvitse pelätä? Eikö kunnottomien tarvitse vapista pelosta? Tuomio se on, joka jokaista kohtaa!... Vai eivätkö he todellakaan jumaliste vielä tiedä kenen käsissä tässä ovat kipineet ja kipinäkirveet?!... No jos eivät tiedä, niin tietämään tulevat, niin totta kuin tässä tuluspussia käytekään. Se mitä tähän asti on ollut, tulee olemaan vain lasten leikkiä siihen kaikkeen verraten mitä tuleman pitää. Luikkarit! Sehän on ruuti ja rauta joka maailmaa hallitsee! Niin moni menneisyyden kapina ja kumous on savi- ja sorakasan alla mielissä ja muistissa. Siellä se kansan kiihko ja "pyhä sota" suitsuu savessa ja tuhkassa. Sorakuopan pohjalla lepää Suomenkin punikin peru. Ja lapaluut sadan vuoden perästä kaivaa kentiesi uusi polvi, vieläpä lasikaappiin ihailtavaksi asettaa. Historia todistaa, historia todistaa... Mutta kuta surkeilemattomampi murha ja marina, sitä pikaisempi rauha ja tasapaino! Ja perästä tuli mitä tuli! Horikoot kukin kohdaltaan omaa aikaansa!... Minä elän aikaani.

Vihdoin hän jätti mietiskelynsä sikseen ja puhkesi lautakunnalle ääneen puhumaan:

— Kuten te, korkean oikeuden jäsenet itse omin silmin olette nähneet ja omin korvin myöskin kuulleet miten pahuuden, ylpeyden ja itsekkyyden juuttaan juuret ovat syvälle viholliseemme iskeneet. Teidän täytyy olla todistajina siitä, että jokaista heitä aina neuvoilla ja hyvyydellä oikeaan olen koettanut ohjata. Minä olen ollut kuin kultaisen isänmaan isä ja edustaja, joka lapsiansa koettaa holhota. Jos ei hyvästä apua, niin paha on seurannut perästä...

Tähän pisti väliin jumalaapelkäävä isäntäkin:

— Ja me emme tuomitse sillä ankaruudella kuin herra jumala käskee! Me jätämme sentään toisia eloon ja henkiinkin. Ja jotta voivat todistaa jälkimaailmalle laupeudestamme, emme edes ristinkuoleman kaltaista kenellekään ole pakoittaneet... Ja jokaista tuomittua on minun henkeni saattanut isän ylhäisiin esikartanoihin palavasti pyytäen: älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Ei ollut tuomari edes kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Tämäkin nainen tässä! Hyväkäs unohtaa kokonaan, että on korkean esivallan ja maallisen tuomioistuimen edessä. Rikollinen ihminen, joka on vedetty pahoista töistänsä vastaamaan. Aatelkaas... Puhuttelee meitä kuin tavallisia ihmisiä hyvänsä, ilman pelkoa ja vavistusta... Kuulitte kuinka katalasti solvasi sitä, mikä meille on korkeata ja arvoisinta. Ja vaikka itse sen teille sanonkin, olen minä liian hyväsydäminen ja hellytetty, kasvanut jalojen ihmisten keskuudessa. Minulta voivat kyyneleetkin vuotaa pian, jos oikein osataan liikutuksella puhua. Annoin hänen meuhata osottaakseni naiselle sukunsa suuren syyllisyyden. Ja päälle päätteeksi hänen sukupuolensa kavalan alttiuden hän paljasti oman kielensä kautta... Ovathan nämä punikit langenneet siksi syvälle synnin nietoksiin, etteivät voi erottaa hyvää pahasta. Vaikka sellaisiahan ne rikolliset aina ovat olleet maailman alusta. Menkääpä vankilaan, niin ette löydä sieltä seinien sisältä yhtään pahantekijää, ette ryöväriä, ette murhamiestä, joka sanoisi: Kas tämän minä olen ansainnut. Kas näin minua pitää rangaistaman. Päinvastoin väittävät useammat sulaa syyttömyyttänsä, jopa taivaan enkelin puhtaudelle vertoja vetelevät...

— Oviloikkari tarttui puheeseen:

— Vaikkako murhamiehiäkin?

— Vaikka murhamiehiäkin...

Toisetkin lautakunnan jäsenet vilkastuivat:

— Punikki on aina punikki...

— Kun jumalanpelko häviää, perkele ja paatumus astuu tilalle.

— Pappeja piinaavat ja kirkkoja polttavat...

— Ovat kuulemma kaikki kirkot polttaneet siellä etelässä.

— Moni hengenmies on saanut lähteä maallisesta majastaan mäelle. — Rikkaiden ryöstöllä elelevät ja oleilevat.

— Työhön tottumattomat rääkätään, ruumiillisella työllä tapetaan.

— Joo... sama se on ihmisen kuin luontokappaleenkin. Hevonenkin, joka ei ole työhön tottunut ajetaan hyvin pian köykkyseläksi, vallankin varsat. Ennenkuin ne kerkiävät tarmistua ovat järjettömillä läpisuoleksi ajetut.

— Niinkuin tuokin Rahkalan-Tanelin tamma.

— Uskovainen isäntä puuttui puheeseen:

— Jehova on hylkäävä sen huoneen missä yöt päiviksi muuttuvat. Ja missä rietas nainen herrallensa haaremin on pystyttänyt. Sillä katsokaas lihavia rintoja, sanoo Syyrakki, etteivät ne saa vaimoltasi povelta pilkistää kuten naarasteeret. Ja pohkeet häneltä kiireesti peitä, jottei vieras repo jälissänsä juoksisi... Veljet, minä katsoin, että tämäkin nainen ei ole mikään kaatumaton kuusenjuurikas...

— Mutta mitäpäs me nöista jehovista ja syyrakeista. Me vain pitäkäämme huolta isiemme maasta ja mannusta.

— Samaa sanon minäkin. Omaisuudestamme tässä on huoli pidettävä itse kunkin muutoin sen kavala naapuri hyvinkin peijaa...

— Joka rikas on, se olkoonkin rikas, joka taasen köyhänä syntyy, se olkoonkin ja sinä pysyköön. Jumalan järjestys olkoon maailmassa paikoillaan. Ketä se tahtoo siunata omaisuudella ja rikkaudella, sitä ei pidä kadehtia. Ketä taasen katsoo kiusaavansa köyhänä, se köyhänä pysyköön. Ansioistammehan me herra paratkoon kulun elämme.

— Vähät ihminen omasta tahdostaan saa.

Tuomari otti suun vuoron:

— Niinpä niin. Kohtalon käsky on meidät miekka käteen pannut kaitsemaan. Elämän puut ja paratiisi vallitkaamme ajassa. Oikealla tavalla vallitkaa! Tähän asti on käynyt armeliaisuus oikeuden edellä useammin kuin on säädyllistä. Jonkun aina olemme laskeneet livahtamaan käsistämme. On jo aika kovakouraisesti tarttua asiaan...

— Aivan... kuten herra lausuikin: kovakouraisesti! — Suuni kun puhtaaksi sanon: Puhdasta on tehtävä!

— Hengiltä kaikki tyyni...

Tuomari oikaisi:

— Ystäväni, ei juuri niin, vaan että punikit on tuomittava. Miten?

— No nirriltä sitten...

— Ei nyt niinkään, vaan tuomittava korkeimpaan rangaistukseen.

Lautakunta yltyi:

— Aivan oikein!... Aivan kuin minun suustani sanottu!... kuorosivat kaikki yht'aikaa:

— Korkeimpaan rangaistukseen!...

Tuomari lisäsi;

— Nyt siis tämänkin parin katsomme ansainneen monin verroin mainitun rangaistuksen. Olemme yhtä mieltä asiassa?...

— Yhtä mieltä! Yhtä mieltä!...

— Kuitenkin minä määrään tavan ja ajan itse, niin että jo tänään, niin että jo tänään kello viideltä... Naisen läsnäollessa... Ja sitten viimemainittu myöhemmin.

— Aivan kuten herra korkea tuomari itse vain suvaitsee!

— Tehkäämme senkin syyn tähden, että omantunnon herääminen tuossa naisessa tulisi mahdolliseksi. Sielunsa kuolemattomuus meitä hänelle avuksi yhdennellätoista hetkellä vielä kutsuu. Ja me autamme ohjauksilla ja neuvoilla kääntymään taivaallisen isän tykö, sen sijaan että tuliseen järveen luiskahtaisi.

— Oikein puhuttu veli... oikein puhuttu...

Viittauksesta oviloikkari oli tehnyt asiaan kuuluvat temput, lateli arvoa ja kunniaa osoittavat lauselmansa. Nyt seisoivat tuomittavat uudelleen tämän narrimaisen komedian edessä... Tuomari nyppi hiirenpartaansa, teki tahallisesti kiusallisen äänettömyyden, suki sanansa tarkoin ja sitten lausui:

— Korkea tuomioistuin on paljon ja raskaasti harkinnut ja punninnut, eritoten etsinyt kaiken ohdakelyhteen seasta vain nisuja, varsinkin herra Pylväistön eletystä ja koolle korjatusta kylvöksestä, jota hän on viime aikoina ympärilleen siehottanut. Lautakunta on ottanut kaikki mahdolliset lievittävät asianhaarat huomioon ja yrittänyt niiden suhteella punnita rikoksien painavat punnukset. Olemme myöskin ottaneet hänen yhteiskunnallisen asemansa, sivistyksensä, ynnä varallisuutensa huomioon, sekä hänen ylevän sukunsa... Lautakunta huomaa sen tosiseikan, että olette kaikella muotoa ollut liian herkkä vaarallisia bolshevistisia aatteita ja puheita kohtaan. Olette rientäneet ehdoin tahdoin avuksi perustuslakien kaatajille ja Suomen itsenäisyyden tuhoojille. Vastoin parempaa tietoanne olette tehnyt esi-isiltä perittyjen hyvien tapojen rikkomuksen... Niin että sitten kun valtiorikosoikeuden 32 osasto päätöksellään lokak. 23:lta päivältä 1918 valtiopetoksesta..., sekä perustuslakien kuninkaallisen kaaren 624 kohdan 99 momentin mukaisesti, kuin myöskin ottaen huomioon, että vaikka olettekin korkeimman rangaistuksen ansainneet ei vähempää kuin neljä kertaa... ja kun oikeus on siinäkin ollut armollinen, koska yhteen ihmiseen yhtä kertaa enempää ei voida sovelluttaa mainitunlaista tuomiota... niin myös syytöskirjelmän perusteella ja virkavelvollisuutemme kunnioituksen nimessä, kuin myöskin arvossapidettyjen lakien noudattamisesta, joista itse kukin hengellämme edesvastuussa olemme, tuomitsemme teidät kuoleman rangaistukseen yhden kerran, johon herra jumala meitä vahvistakoon...

Tuomari pysähtyi katsomaan sanojensa vaikutusta, sekä lisäsi sitten alentuneen, tavallisen sivili-ihmisen äänellä, ei enää tuomarin asennossa, ei paatoksella:

— Sulasta rakkaudesta kutsuvat meitä vanhat ritarilliset tavat säädyllisiä henkilöitä kunnioittamaan, että voisitte tällä lyhyellä ajalla tehdä kalliin sielunne suhteen, mikä on hipene jumalan omaa henkeä, mutta joka ei ruumiin kanssa kuole... että voisitte ylhäisen isän ja itsenne välit selvittää herramme vapahtajan välityksellä... olemme tuomionne helpottaneet, kuten itsekin huomaatte kolmella neljänneksellä...

Uskovainen isäntä ryntäsi pystyyn mielen ylenpalttisella vimmalla, mutta tuomari teki jyrkästi torjuvan liikkeen ja tukki kerrassa tämän taivaallisia tarkoittavan saarnan. Sen sijaan hän himokkaasti ja tyynesti, vaahdonvalkea pyre suupielissä tiedusti tuomitulta:

— Onko mitään toivomuksia lausuttavana?

— Puolestani ei minulla ole mitään. Miten herroja lahtareita vain haluttaa... Tämän kultuaan puheenjohtajan suu kureentui, leuka liikutuksesta väkätti. Hänen viittauksestansa siirrettiin vanki oven ulkopuolelle, josta Katarina kutsuttiin sisälle. Tälle tuomari sanoi pöyhkeilevällä äänellä:

— Asianne, arvoisa neiti, on tutkittu ja tuomionne on vieläkin raskaampi kuin edellinen. Olettehan ennen lankeemustanne ollut isänmaan ystävä, sen jälkeen petturi ja kavaltaja. Tämä on tapahtunut tietoisesti. Emme ole eduksenne löytäneet lievennystä. Näin ollen ei olekaan syytä muuttaa ennemmin teihin osunutta päätöstämme, jota erehdystä uskoen olimme tässä istunnossa uudelleen käsitelleet...

Katarina nosti silmänsä lattiasta ja suuntasi ne ikkunasta ulos ulontuvalle lumipeitteiselle järven niemelle, jonka rinteisiin paistoi puolenpäivän aurinko.

Hänen korvissansa kohisi tuomio taukoamaton.

14.

KIUSAAJA.

Himoittu ja haluttu päämaali.

Se oli tuomarilla täyttynyt enemmän kuin sataprosenttisesti.

Maksoi olla täynnä sisäistä riemua ja yltyvää iloisuutta.

Kello puoli viiden aikana astui Pystytukka Katarina Saloheimon vartioituun huoneeseen. Sotilas sai poistua sisältä. Nytkin oli Katarina katsellut ikkunasta ulos. Hän eli enemmän kaukaista kuin paikan päällistä henkistä ajatusmaailman elämää. Tulijasta mitään tietämättä istui hän aivan hiljaa. Ja vaikka tuomari tahtoi herättää huomiota läsnäolostaan, ei se ensi otteella onnistunut. Sitten vasta kuin tämä oli käsin koskettanut, kauhistui avuton nainen.

Mies peräytyi ja seisoi hetken aikaa keskilattialla. Pyöreän pöydän luona hän pysähtyi ja naputteli sorminaulojansa tyhjään sikaarilaatikon suljettuun kanteen... Kiljahtanut nainen seisoi selin. Tyynesti siirteli toinen tyhjiä lasiastioita ja vaaseja. Katarina kerkisi tällä aikaa koota rohkeutensa, käänsi katseensa kiusaajaan ja vaivoin hillitsi suuttumuksen myrskyn lyhyeen lauseeseen:

— Mitäs tahdot, konna?!

Liehitellen alentui teeskentelijä ja liikkein sekä ilmaisuin alotti:

— Arvoisa neiti! Tulin unohtaneeksi sanoa, että te, sekä rakastettunne olette valmiit puolen tunnin kuluessa.

— Säälistäkö sitä puhut?...

— Tarkotin sanoa, ammutaan...

— Hyvä!... Liikuttaako se sinua? Onko siinä jotakin kummaa?...

— Ettekö tahdo muutosta itseenne nähden ennenkuin kahdestoista hetki lyö?

— En!... Ohhoh!... Muutosta?

— Ettekö mieheenkään nähden?

— Sehän riippuu kokonaan teistä!

— Eihän se minusta riipu...

— Kenestä se sitten riippuu?

— Myöskin neidistä itsestä.

— Minä en ymmärrä...

— Kuulkaa... Puhukaa minulle maltilla. Näettehän että olette täysin vallassani, eikä tässä auta muu kuin suostuvaisuutenne, tahi kaikki on lopussa. Tulin luoksenne viimeisellä hetkellä tarjoamaan sovinnon suopeata kättä. Voin lahjoittaa teille elämänne, kuten kai ymmärrätte. Mutta siinä on olemassa muutamia pieniä seikkoja. Ne seikat juuri teidän on näissä olosuhteissa otettava huomioon. Jos te siis muitta mutkitta muutatte mielipiteenne minuun nähden... Olenhan ollut kaiken elin ikäni rehellinen, uskollinen ja rehellinen ainoastaan teitä kohtaan. Avuliaisuuttani olen aina uhrannut auliisti, sen teidän täytyy myöntää. Jo hamasta lapsuudestanne saakka olen holhonnut ja pitänyt huolta onnestanne. Olenhan kasvatusvanhemmistanne asti osottanut kohtaanne parasta. Miten lienee, tuon merionnettomuuden laita, joka on kuin eilinen päivä edessäni, vaikka siitä onkin kulunut yhdeksän vuotta... Jos sallitte kuulla tuon jälkisäädöksen kohtalosta, minkä lain voiman voittaminen minulta nimellenne, Sandberg-vainajan suvun silmäin edessä vaati jo enemmän kuin mitä päivän valo sietää sanoa. Kuten aavistatte oli minulla käsissäni muutamia hetkiä sekä kassakaapin avaimet, sekä koko kirjanpito. Ne ovat tehokkaita aseita ne, joka niitä osaa ja ymmärtää oikealla tavalla käyttää edukseen. Paljon sitä numeromies saa aikaan, jos ei hänen kynsiään polta. Ja minä en polttanut. Ja ennenkuin perunkirjoitus pantiin talossa toimeen olin menetellyt parhaani mukaan eduksenne...

Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi Katarina:

— Ja tämän kaiken vääryyden kehtaatte avoimesti edessäni tunnustaa!... Houkko, vai mikä tuo mies lienee?... Olethan kahdesti minut tuominnut kuolemaan! Ja kumminkin tulet kettuna luokseni. Ja kaiken kukkuraksi ilmotat minun hallinneen vääryydellä hankittuja omaisuuksia... Mitä kaikkea konna tällä tarkoitat? Onko kurja omatuntosi pakottanut tunnustuksille? Vai tahdotko ja himoitsetko haltuusi niitä? Kavaluudella hankkimiasi pääomiako minulta kaipaat? Kyllä!... Kyllä ne kernaasti minulta joutavat! Olenhan hautaan menevä. Ja vaikka eläisinkin, en ikinä kalpaa kontujasi. Lahtarille joutavat saaliit, niitä valliahan te olettekin. Nauttikaa vain terveydeksenne onnestanne. Irstailkaa omienne keskuudessa. Mässätkää vain, onhan teillä nyt siihen aika ja tilaisuus.

— Malttakaa kumminkin, rakas neiti!... Sallikaa minulta kuulla pari sanaa... Vain pari sanaa. Älkää tukkiko korvianne minulta! Minä alistun kuten mies, jonka nainen on tahdollansa murtanut... Tätä sanoessaan kiusaaja polvistui lattialle kalpeana kasvoiltansa. Perin kurjana ja ojennetuin käsin hän rukoili: