Part 6

— "Jospa kuollutta käsin koskettaa", oli minun äidilläni tapana sanoa, "rohkaisee se kokonaan pelkäämättömäksi." Ja vaikka hän esitteli yhtä ja toista, ei siitä ollut vähääkään apua. Ja kun pojan lohduttaja siirsi lakanaan käärittyä vainajata sen verran, jotta olisi voinut pojan laskea ales, havaitsikin hän ruumiin todella olevan sulan ja notkean, ei jäätyneen eikä kankean kuten oli olettanut. Huomasipa tässä aikuinen mieskin jotain eriskummallisempaa, mitä pilkkopimeässä ei voinut selittää. Nyt ei hänkään enää puhunut mitään. Hän vaikeni kokonaan vastaamasta pojan kyselyihin. Molemmat laskeusivat alas ilmaavirtaavasta kylmästä luukusta. Lattian alla kysyi poika:

— Kuuluiko se? Eikös kuulunutkin?...

— Jotakin luulen... Mitäs muutakaan olisi voinut toteen asiaan vastata. Tässä syntyi outo, odotuksen hidas kiusallisuus. Poika tahtoi paikalla pois, kyseli:

— Miksi emme sulje luukkua?

— Joutaa olla auki... Ajattelin mennä sijoittamaan vainajan. Tässä sukeusi miehen mieleen eräs vissi ajatus, josta hänen miten hyvänsä oli otettava selvää. Koira siellä kivijalan ulkopuolella vikisi ja raapi, eikä malttanut olla ilmoittamatta itseänsä. Antero kiskoi pienemmän kiven seinän alta sisään. Palkkioksi hyvästä työstä nuoli Vahti pojalta nenän ja pisti pusun.

Yht'äkkiä ylhäältä permannon päältä selvisi tuskin kuuluvata kahinaa. Hienon hienoa se ääni oli. Se muistutti liinavaatteen liikuntaa. Olipa kuin pitkä ja pidätetty tuska siellä tyrehtyneenä vaikertaisi. Nyt oli poika jo rohkeampi. Tällä erää hän tahtoi näyttää uskaliaisuutta eikä hätäillyt sanomaan mitään. Kietoi kumminkin käsivartensa pitkäkarvaisen Vahdin kaulan ympäri ja kuiskasi:

— Kuuliko setä?...

— Luulin kuulleeni. Ehkä hiiret juoksentelevat...

— Eikä ole... No eikös nytkin?...

— Jotain luulen kuulleeni. Jokainen sekuntti oli siinä kuin ajanjakso. Arvid mietti, mutta ei osannut saada aivoihinsa järjellistä alkutekijää. Aatokset pysähtelivät sinne ja tänne. Vilkkaasti ne pyörivät, mutta vaeltamaan eivät kyenneet, eikä todellisuutta etsimään käydä. "Puu se pysyy liikuttamatta siinä mihin se kaatuu." Ja kun taasen hänen mielipiteensä selvisivät eräästä seikasta saattoi hän pojalta kysyä:

— Jäätkös koiran kera tähän, tahi ehkä pistäyt kirkonvartian mökissä?

— Ja mitä setä tarkoittaa? — Nousen luukusta sillä aikaa ylös. Asettelen vainajan paikoilleen ettei huomiota herättäisi. Oleskelumme täällä saattaa ilmaista tien jäijillemme. Ottavat kiinni. Poika ei voinut heti vastata. Silloin jatkoi toinen:

— Tahi mitäs arvelet, ellei hän olisikaan kuollut? Olisi valekuollut, tarkoitan. Poikakin innostui otaksumaan. Mutta kaiken takeeksi kysyi:

— Ei suinkaan setä tiedä jos kuolleet kummittelevat?

— Kuolleet kyllä eivät kummittele.

— Minä uskon sedän sanoja.

— Ja mitä sitten tahtoisit sillä?

— En minä sitten oikeita kuolleita... Mutta miten tämän selittää?

Aatosti mies, uskoi pojalle oman johtopäätelmänsä:

— Jospa tuo tuolla ylhäällä ei olisikaan kuollut...

— Että eikö ruumis?...

— Ei olisi, vaan valekuollut ja...

— Todellakin!

— Ja minä otan selvän asiasta. Sinä poju lähdet hiiviskelemään täältä. Hankit apua. Kenties tuolla mökissä saattaisi hyvinkin olla, tahi sitten kylän alapuolella töllissä... Neuvojansa antain hän samalla irroitti varovasti paaden pois, josta poika ja koira pujahtivat ulos pimeyteen. Itse hän miehevänä ja rohkeana otaksumastaan hyppäsi luukusta lattian päälle.

— — —

Tulitikku paloi lyhyesti.

Lattialle pudonneen karren hehkussa saattoi nähdä valkoisen olennon istuvan siten, että kasvot käsiin kätkettynäkin miehelle selventyivät. Sitten lankesi musta varjo horjuillen ja kaikki oli pimeätä.

Mitä kaikkea siinä koleassa Tuonen porstuassa tapahtui?

Mitä oli rohkea mies nähnyt?... Minkä tähden tämä varmuus ja voima herpautui. Ja vahvimmista vahvin ihminen vaipui alas... Mitä merkitsi hiljaisuus?... Mitä mykkyys? Mitä vaimea vaikerointi? Mitä nyyhkintä? Mitä valitus tyyni, kuulumaton kuin emosta eksyneen peipposen uupuva liikutus? Sysimusta kuoleman kammio valitti. Kaukaa Tuonelan tieltä saattoi kuulua eentyvää onnettomuutta. Luiset käsivarret kantoivat ennenaikaista saalistansa. Hämärään manalan korpeen kulki kuoleman hukka ja raahasi mukanaan rakkainta rakkahista, kauneinta kukkaa elämästä, työläistytärtä talutti. Teilaajan tylsä ase oli immen tuintanut ja syysyön sumuun suistanut. Tämä tässä oli enemmän kuin ihmisen onnetoin ääni. Se valitus vaikeimmista vaikein... Kaiken katkonaisuuden keskeltä tuli tuskin kuuluville:

— Martta... M-a-r-t-t-a...

Hitaasti koukistui jäntevä käsi. Hiljaa hyväili vaikertaja kuolemanmorsianta. Tahtoiko tuokin käydä tähän lepoon rinnallensa? Tahtoiko irti omansa, riistää ja takaisin tuoda Tuonen tanhualta? Unelmiensa salaisimmista salaisimman tapasi kylmänä tässä. Uhri tämä oli liian kallis "isänmaan ystävien" alttarilla. Elämän ja hengen nuorena riisto on kuin karitsan teurastus ja hengen huutavan hukka...

Tuskainen, kuuma hengitys läheni jääkylmää poskea. Värisevä kosketus. Se kosketus totisesti oli ensikertainen. Se oli viaton, puhdas ja pyhä. Elämän ja kuoleman suudelma se oli yht'aikaa. Ensimäinen sekä viimeinen... Tätä määrää varten nämä kaksi olivat ilmaa hengittäneet. Tätä varten kaiho ja kaipaus. Tätä varten ilot ja surut, murheet ja riemut elämässä rikirinnan jaksettiin. Tieto tästä sydämen salaisimmassa sopukassa virvatulenakin valoi kultaa ja loistoa keskellä kurjuutta. Se syttynyt kipinä jaksoi syyspäivän pilviseen sumuunkin tuoda aurinkoa ja kirkkautta. Salattu sana oli siellä syvällä itse, rakkaus. Eikö sitä varten kevät herää? Eivätkö ruusut puhkee? Eivätkö kukkaset tuoksu, eivätkö linnut viserrä ja laineet läiky sekä lammet päilyile? Kas eikö elon mitta ja määrä ole kehdosta hamaan hautaan asti ihmisen ja ihmisen vihan vastakohta. Raatajan sielu, eikä pyhimyksen siivekäs henki, on paikka puhtauden ja hyvyyden. Elämä on itse rakkaus, jossa loistavat aamujen säteet, iltojen rosoiset ruskot, sinivuorten sillat, kaartuvat avaruuden holvit, kuultelevat kultapilvien kehykset, tähtitaivaan himmeys ja kirkkaus. Unohtumattomain päivänpaisteiden heijastus olkoon lemmen uumottu ikuinen usko jonka edessä väkevinkin taipuu, lujimmista lujin lukko ja linna avautuu, uros iäkäs nuortuu ja vanhuksen valkohapsen selkee katse, keventyy jalka.

Ihmisaistimusten yhteinen kohtalo yhdistyy rakkaudessa. Rakkaus on taivas, viha ja helvetti. Metsän puut ja suhina siitä sinulle sanelevat. Eläinten äänet, ihmisten ilmaukset ja sanat silmäyksen senlaatuisen ymmärtävät. Huuhkain ja korppi, kyy ja kalkkalo kutsuvat toisiansa. Niin myös ihmissydämet sulavat... Vanhat ja nuoret, rammat ja vaivaiset kutsuu rakkaus ikuisesti pulppuavan metsäpuron rantaan, kutsuu kunkin osaansa ottamaan. Kenties, kenties monilla inehmoilla on kaunein ajatus ja aika ohi eletty ja elävät enää eväistä, muistojen maailmoista. Toisilla taasen väikkyvät kaikki vastaisuudessa ja huomenessa.

— — —

Tuntuipa miehestä murheen iskemästä siltä kuin rakkaus ei olisikaan kuollut, vaan että se vienosti sanoina ja ajatuksina sointuisi korvissansa näin:

— Vaikka olemme kuolleet, niin siltäkin me elämme. Kuulen ijäisyyden pauhaavan. Merten valtavina kuohuina tulevaisuuden kansat nousevat. He elävät voimassa ja mahtavuudessa. Sikiäneisyyden katkeamattomassa, alituisesti uudistuvassa vaihteessa asuu elämä. Tulevaisuuden aatteille ja toivoille rakentuu huomen. Elää saamme asiamme puolesta, ei vihassa, mutta ylpeydessä. Vanha, lahoova vaipukoon himoihin ja alhaisuuteen. Hekumoissa veren ja raiskan käy heillä esiin turma. Kanssaeläjänsä elinehdon ja osan saalistaja, kiromerkin ja tuomion tuo. Rakkaus itsekkyyttä pakenee, mutta ihmiskunnan pelastaa ja voittaa se ken sen askeleissa käy. Taisteluja ja tappioita tulee voittajien uhota ja uskaltaa. Kuinka mahtava onkaan taisto tää ja voitto!... Oi maailmaa ja aikaa, että läpi tämän kaiken jaksaa!... Oi sitä aikaa jolloin ihminen ei ole ihmisen orja! Proletaarin on se valta ja nouseva voima!

Sammuivatko sanat? Mielikuvatko kaiken elävänä loihtivat esiin?... Mutta yö tuuli kohisi ylhäällä tyhjässä tornissa... Kolea kuolleiden asuinsija tuntui elävästä ihmisestä puistattavalta... Oliko, kysyi hän itseltänsä, hän ollenkaan järjillä? Mitä tämä kaikki merkitsi?... Ilmeissäkö eli, vaiko pahassa unessa? Tavatuin tapahtumako eteen yht'äkkiä aukeni? Onnettomuuden onnettomuusko yht'aikaisesti kaiken vastuksen ja pohjimmaisen kivun ennen kaiken katoomista tahtoi antaa?... Ei vastausta.

Näitä mietti, ja ratkaisua hetken, jopa toisenkin turhaan uumoi. Kohmeen ja kummastuksen kangistama mies mietti murtuneena, kunnes tempausi aatoksista irti ja ulos yhtäpäätä nyt tahtoi rientää tästä kauhistuksen paikasta.

9.

SOI VERITUOMIOKELLOT.

Mutta ulkona rapisi yökylmän kermä tie.

Ääniä kuului maantieltä. Vihainen mies tutkiskeli avutonta ihmistä. Ja kun Arvid kuulosti paremmin, setvisivät hänen korvaansa Anteron hätäiset lapsen lauseet ja sanat... Nyt hän katui hirveästi, että oli uskaltanut laskea pojan yksin. Ihme ettei itse mennyt. Nyt valkoinen villi puristaa tiedot tästä ja tappaa poloisen...

Enemmän kuulostaa turhaa. Kaikki oli lopussa vaikenemisen jälkeen. Reippaat askeleet ohjautuivat tien puolelta suoraa tornin korkeille kiviaskelmille. Avain suoralta kädeltä karskisti työntyi lukkoon. Jopa rohkeus sisällä olijasta säikkyi. Sen sijaan että olisi luukusta lattian alle sukeltanut, suoriutuikin summanpäin puisten muumioiden sekaan seisomaan...

Kun kirahti ruosteinen lukko.

Salpa solahti sivuun. Suuri honkainen ovi kitisi saranakoukuissansa. Savuttavaa lyhtyä kantava tanakka mies astui häikäilemättä keskilattialle. Nyt se kohotti valon ja katsoi tarkistain tähän Tuonenvirran valkamaan saapuneita vieraita. Mustissa puupalttoissa maalattuna ne valossa välkkyilivät.

— — —

Tunsi tulijan toinen.

Katsoi kuinka tämä raakkimus astui sinne kussa vainaan leposijoiltansa ulos tulleeksi huomasi... Sitä visusti valon kanssa sutena sirkas. Saalis vaikka vainaa, himon kamalan ja kärkeen murhamiehessä uuden toi ilmi. Hampaissansa murina kuului:

— Aa-a!... Vai niin kanalja... ettäkö elävän pestillä iankaikkisuuteen ajaa meinaat?!... Teeskentelijä! Teeskentelyn tässä tingassa auttavan yhäkin uskot?... Annappas olla! Kesykana, irstainen ihmislintu... Viimeistelemme sua hiukan!

Nyt hän hapuili asetta vyötäisiltänsä tuo julma mies. Näyttipä todesta siltä kuin käsi olisi liikahtanut valkovaipan alla, kuin kuolleen kasvot olisivat elon ilmeen hetkeksi saaneet. Ennenkuin tämä hyena kerkisi asetta oikein kohollekaan saamaan jo ryntäsi toinen nurkasta kolinalla esteeksi. Aseen saaliikseen salamassa sieppasi... Ovelle astui ja sen salpas ja sanoi sitten:

— Vai niin!... Teeppä tili itsesi kanssa kurja!...

Niinkuin naulittuna, niinkuin pöyhkö metsän pässi, tahi piiloja tehnyt poika sormi suussa seisoi lurjus. Tuijotti sitte tuokion pari jäniksenrenkaillansa... Jopa kauhistui kamala mies! Tulen tikuisen käistään kauaksi viskasi ja ilveksenä ruopasi portaille ja ylös kellotorniin karkasi...

Jo teki mieli nauraa toisen mokomata konua miestä.

Mutta eipä ollut tämä leikin asia. Hetken seuraavan oli taasen riihimustana ruumishuone. Varoin aprikoitsi Arvid torniin nousta... Silloin kuuluivat askeleet taasen taustalta... Varovaisina ne siellä hiiviskelivät seinustalla. Arka ja tuskin kuulumaton koputus muistutti Anteron arkuutta ja toi mieleen seikan: Kenties ei pojalle pahoin käynytkään? Kenties hän onkin tuolla takana kuulemassa kuinka täällä on käynyt? Kiireimmin hän luullun kautta meni alas ja riensi kivipaadelle irtaimelle. Kuulosti ja katsoi, mutta mitään ei ollut. Irroitti jo kivenkin. Silloinpa ilmestyi nyt nainen, liinapäisenä, kumarassa, kiihkeänä. Tämän tunsi hän Santalan Mäntiksi sanoiltansa ja ääneltä heti toinen. Kopraan kovaan jo reijän kautta tarttui. Tämä hengästyneenä voihkas:

— Oi!... Roisto pojan avaimen iskulla tappoi tuolla tiellä... Ja sitten päätäsuoraa tähän ruumishuoneelle saapui!...

Tämä kylliksi riitti! Se riitti turmioksi tuolle joka tornissa nyt on paossa, mutta tallessa varmassa pakoon pääsemästä. Sanalla muutamalla kertoi Mandi hälinästä tuolla kylässä. Sieltä kohta saapuu joukko. Aprikoitsi sitten, jopa kyyneltyikin. Pakoa parhaaksi katsoi kuin kostoon virmaisan vihan:

— Onhan vielä aika... Lähtekäämme nyt! Mutta vastaan kivijalan raosta kuului ääni:

— Ei! Nyt en voi lähteä. Minulla on velvoitus ankarana. Ja vastuu puhuu puolestansa, vaikka yksinkin olen jäänyt. Minun täytyy taistella iskun viimeisen puolesta. Poikavainaan viattoman veri kutsuu kostoon. Olkoon mulla turma itselläni jos on ollakseen. Vaieten vastasi tähän nainen. Äänettömyys puhui enemmän kuin kauneimmat kyyneleet ja sanat. Sitten neuvoi mies Mandille ei niinkään helpon seikan. Hiipi pois ja hitaasti vaimeana kuin syysyö siellä sisällä jotain toimi. Sisään sinne tunki jo toinenkin ja otti vastaan lattialuukusta kaimeen kantamuksen. Puheli... Mutta kumahti kumeasti tornissa kello. Kumahti jo toisen kerran, kolmannenkin. Se säikkymään sai kaiken. Kuiskasi hätäisenä mies vielä:

— Roisto siellä soittaa... Mutta sinä Mandi, jos eloon jäät, hautaa Martta lehtoon sinne, sisko kulta... Tää kalleinta mulla maailmassa. Minä en nyt tule. Mua kutsuu suuri työ!... Tästä Mandin nousi rohkeus:

— Sua kutsuvat kaatuneet! Kostoon sinun ja taistoon viimeisimpään... Kostoon Jaakon puolesta ja niiden muiden kaatuneiden. Siellä ylhäällä on se sama meidän monien omaistemme pyöveli. Multa sulho, sulta morsio on mennyt...

— Mäkinenkö se?...

— Sama!... Verihurtan sen tuomarin renki. Teilaajan tuki ja käsi. Sama ihmismetsästäjä, konna... Tunnen sen pimeästä. Tunnen vaikka tuhantenkin joukosta ruton. Nyt Arvid vasta muisti miehen. Koon aprikoi ja kasvot olivat julmurilla tosiaankin samat. Vielä polvillansa siinä, pohjalattialla, avoimella luukulla kumarassa, kuiskata aikoi jotain tärkeätä Mandille kun taasen kumisivat kauheasti tornin korkeat kellot. Hätäillen ja tulisesti nainen ylhäältä miestä hapuillen sanoi:

— Nyt ne tulevat! Herra jumala!...

Tosiaankin ääniä kuului tieltä. Sanattomana ja hieman hätäillen sulki mies luukun. Sen sijaan että olisi Mandin kanssa mennyt kellarin kivijalkaan, nousi hän päättävästi ase kädessä ylös. Tahtoi sinne, missä musta murhamies itselleen kuolinkelloja soitti. Ennenkuin hän kumminkaan ehti pimeitä kiertoportaita ensimäiselle ylemmälle permannolle kumahtelivat kellot yhäkin mahtavammin. Mitä kaikkea tämä tarkotti? Sitä saattoiko muuksi kuin avunetsinnäksi arvailla? Ylemmä tullen jo kumo kun hieman herkesi, kuului avunhuuto selvä:

— Joutukaa!... Jumalan tähden joutukaa!... Täällä punikit perkeleet ruumishuoneessa!

Tosiaankin kuuli Arvid meteliä tieltä. Mutta tornin seinät ja kellon kumina sekotti kaiken kuulumasta. Sitten taasen alkoivat kellot pauhata. Koko ilma tornissa vapisi. Äänet tukkivat korvat. Milloin lakkasivat malmisen kielen ankarat iskut messingin kovaan kypärään, silloin kumisi vaimentumaton hätäkellon kaiku. Avunhuudot uudistuivat lakkaamatta ja kuuluivat kyllä ulos, mutta eivät selventyneet sisälle torniin.

Päästäkseen johonkin johtopäätökseen ja saadakseen tässä tilanteessa hetki aprikoida piti pysähtyä rappusille hengähtämään. Keuhkot tapailivat kiireistä ponnisteluista ilmaa. Täytyi huohottaa poskien täyteisesti. Siinä hetken seistessänsä muisti hän tehneensä tyhmästi. Avaimen oli oveen ulos jättänyt. Ei muuta kuin kiireesti riennettävä alas uudelleen. Mutta kun hän oli muutamia porraskiertoja laskeutunut, kolisi jo alhaalla ovella. Joku kiroili ja kompuroi pimeässä ruumiskirstujen kansilla. Nyt selveni hänelle kumminkin johtopäätös: Tuli kääntyä takaisin, ennen kaikkea kostaa tuolle, joka tuolla ylhäällä yhä soitti ja metelöitsi. Oli se sen kaiken ansainnut. Kostaa tuli ennenkuin ehtivät hänet itsensä uhrikseen saada.

Kellot pauhasivat ja torni ylhäällä huojui tuntuvasti.

Hurja murhaaja siellä pelon ja kuoleman kauhussa vimmoissaan soitti. Hän sekä huusi että ulvoi apua ja soitti yht'aikaa.

Arvid tuli vihdoinkin sille lattialle, mistä voidaan avata kellohuoneen ääniluukut. Ja aivan oikein, hän huomasi miten hurja mies heilui ja polki siellä ylhäällä. Jokaisen luukun hän oli sitä ennen avannut ja asettanut seipään mittaiset tuulihaat täsmällisesti paikoilleen. Ovet ammottivat selkosten selällänsä. Tähtitaivas kiilui jokaisella kantilla. Tässä pauhussa "valkoinen verienkeli" soitti elämän katoovaisuutta taivaallisella tohinalla.

— Oi millä metelillä tuleekaan sinun sielusi eroamaan tästä matoisesta laaksosta... Soittajan luokse tullakseen piti pyrkiä tuonne vieläkin ylemmäksi. Kapeat, heiluvat portaat arveluttivat. Olivathan avoimet ovet ja avaruus hänen ympärillänsä. Ehkä tuholainen tekee hyökkäyksen juuri silloin. Mutta ei auta. Tulee uskaltaa sumeilematta. Nyt soittaja huomasi tulijan. Heti tämä pinnisti kaiken voimansa suuren kellon polkimeen. Hän ei enää huutanut, ei kironnut, oli vain ääneti, teki vain työtänsä kuin mielipuoli. Yhtäkkiä heitti hän kellon omiin valtoihinsa ja hävisi näkyvistä. Kello hiljeni hitaasti ja moukuili sinne tänne. Kieli kosketti tuskin kumpaiseenkaan laitaan. Mutta metalli kumminkin kumisi kauan ja itsepintaisesti. Korvia särkevä tärinä sammui. Soittajan paikalle saavuttuansa varoi takaa-ajaja mahdollisia äkkinäisiä päällekarkauksia ja käsirysyjä. Sitä varten vanui jokaiseen mahdolliseen puuhun ja pieleen lujasti kiinni. Avoimista luukuista aukeni yön pimeys ja laajat kirkonkylän ihmisasuntojen ikkunain valot sikerminä siellä ja täällä. Tornin rapuilla alhaalla kuului kiireellisiä askeleita ylös. Siellä kolisivat jotkin puuesineet ja putoilivat pimeässä, mistä syntyi vaarallista kinastelua ja meteliä. Ylhäällä, kelloluukkujen yläpuolella, missä Arvid nyt seisoi, sillä tornin huipussa kuului jotakin rapinaa. Sinne saattoi osapuille olla matkaa vielä monia syliä. Sitä paremmin tarkastellen siirtyi hän sivuun ja kuuli miten siellä potkastiin ahdasta luukkua mikä yht'äkkiä aukeni. Hapuillessa sinne ja tänne tulivat käsiin pään korkeudella olevat tikkaiden ensi askeleet, jotka seisoivat pystysuorassa. Nämä paloportaat olivat raketut puolapuiden malliin pyöreistä kapuloista. Päästäkseen tarkoitukseensa tuli hänen nousta niitä pakenijan perässä. Ja kun kolmen sylen arviomitta ahtaassa, pystysuorassa solassa päättyi ylimmäisessä huipussa neliömetrin suuruiselle lautalavalle, sai Arvid päähänsä äkkiä iskun. Millä häntä lyötiin, se ei ollut oikein varmaa. Mutta rohkeasti nousi kuin nousikin hän yhä ylemmäksi. Iskuja seurasi heti toinen ja kolmas, sitten lukemattomia. Mäkinen potki ja ähisi kaikin voimin vastaan. Toinen sai saappaasta kiinni ja oli vähällä temmaista miehen alas. Ote kumminkin heltisi ja tämä kuukertui toiseen lavan nurkkaan. Nousematta ylemmäksi sanoi Arvid:

— Potkit pakana...

— Mitä sinä minusta?

— Antaudu, tahi ammun!...

— Ampuako vain sinä punikki tahdotkin?

— Paljon pahempaa sinulta vaadin...

— Ja mitä sinä minua tänne torniin?...

— Että ajan tuosta tervaluukusta.

— Mutta emmekö voisi keskustella?!...

— Mitäs murhaajan kanssa. Oletkos jo monetta kertaa kiipelissä?

— Monta kertaa olen ollut... Mutta pelasta henkeni, minä pelastan sinut!

— Ahaa!... Että puntariin sielumme sinun ja minun?

— Kuten huomaat mieheni ovat alhaalla. — Vaikka ovat niin sinä hyppäät luukusta!

— Mutta...

— Hyppää luukusta!...

— Mutta... mutta... voi, voi!...

— Hyppää luukusta!...

— Hyvä! Jos minä hyppään luukusta hyppäät siitä sinä jälessä. Varro hitunen hyvä saatana!... Kuulethan että alhaalta tullaan...

— Siksi se kiire tässä onkin kuin alhaalta tullaan. Hyppää luukusta!...

— Armahda minua onnetonta viimeisellä hetkelläni!

— Armahditkos sinä poikaa poloista tuolla tiellä?

— E-en armahtanut...

— Viimeinen sana: Hyppää luukusta! Huomaathan että tulee saada tilaa.

Arvid päätti nyt ampua miehen tahi viskata väkivalloin ahtaasta tervaluukusta alas kirkontornin huipusta. Mutta ahdistettu huokasi syvään ja huomasi toisen lopullisen päätöksen tinkimättömäksi. Nyt hän nousi viimeiseen soppeen ylös ja hävisi vastaan sanomatta.:

Oliko hän todellakin hypännyt?

Ja vaikka jo lähenevät äänet ja askeleet alhaalta kuuluivatkin yhä selvemmin ja selvemmin, nousi kiipeejä siitä huolimatta varmuudeksi neliömetrin laajuiselle pinnalle, mistä tervaluukulle tuolla huipussa saattoi päästä. Ja kun Arvid pisti päänsä siitä ulos, huomasikin siellä ylempänä vielä ulkopuoleiset portaat. Ne johtivat viimeisen tien suippokartion kärjelle ja siellä olevan ristin luo. Sinne saattoi olla matkaa arviolta kolme syltä. Kiiluvaa tähtitaivasta vasten tuskin huomasi suippilon takaa ojentuvat ihmisen käsivarret, mitkä kietaantuivat ristin juuren ympäri, mutta mitään ei miehestä saattanut nähdä. Tarttuessaan näihin portaisiin huojuivat ne läpimätinä ja raukesivat käsiin. Tie ylemmäksi oli ehdottomasti poikki. Alastuleminen taasen mahdoton. Luukkua kiinni kääntäessänsä sanoi Arvid enemmän itselleen kuin tuonne tarkoitetulle:

Ristissäsi olkoon sulia suoja.

Mitä sitten tapahtui tuolla tornissa ylhäällä on epämääräistä sanoa.

— — —

Koko kirkonkylä ja lähitienoo kuuli kovan hätäkellojen kaiun ja kuminan, samoin koko kotona oleva valkoinen asujamisto, sekä myöskin muut siinä sivussa. Kansaa kerääntyi joka suunnalta ja samosi metsistä ja mäiltä. Mitä merkitsi kaiku ja yöllinen kumina? Juoksujalkaa piti painallettaman. Ja vähittäin siinä sitä väkisykermiä hevoslassilla parveilikin ja uusia laukotti oikein reki matkassa. Ensimäisinä häärivät hihakääreiset suojelijasotilaat. Pian kuhisi öisellä kirkkomäellä kansaa ja tiedusti toisiltansa, että mitä se tämä "joulukirkko" keskellä kevätkautta ja sota-aikaa oikein tarkotti? Mutta käsilämpimäisiltä ei siihen kukaan oikein selvää vastausta saanut eikä antanut. Nyt jo toiset kurkkoilivat ylös torniinkin. Siellä äijöttivät kaikki lävet apposten auki. Täällä ja tuolla jo hätäilivät, huutelivat. Huippu siellä siinteli hämärässä ja häämötti taivasta vasten. Jopa kuului verisen murhaajan valitus ja voihke. Siellä tornissa se vika asiaan täytyi olla. Sen tähden tahtoi sinne tunkea ovesta yksi ja toinen. Mutta tyly vastaanpano oli edessä. Nyt tyydyttiinkln vain katsomaan täältä alhaalta tasajalkatantereelta että mikä se siellä sitten valitti ja vikisi.

Torniin työntyneet turhaan häärivät ja hosuivat.

He eivät apua ja keinoa voineet keksiä. Kävivät välillä maassa ja kiipesivät tapuliin. Minkäänlaista mahdollisuutta ei etsimälläkään löydetty. Tikkaita ja köysiäkin tuotiin paikalle. Rohkeimmat uskoivat henkensä alttiiksi ja uhallakin sinne luokse yrittivät. Kaikki turhaan. Käsistänsä roikkuvan miehen voimat alkoivat virua. Käsivarret ja koko ruumis puutuivat kokonaan tuntumattomaksi.

Hälinä ja hääre kirkkomäellä kiukutti jo "isänmaan uroita." He jo häyhensivätkin silloin tällöin olemaan hiljaa. Henkeä pidätellen seurattiin sitten asioiden kulkua kuin ensin joka ainoa tuli ällinpäälle mistä tässä oikein on kysymys. Näkemyksen jännitetty pinnistys silmäin edessä kutitti huomattavasti kansaa. Eikä sitä niin salattu ääneenkään ajattelemasta:

— Tätäköhän se tarkoitti kellojen yhteen soitto?...

— Minäkin sitä jo tirhensin, että mikä siellä moikaa?

— Ja mitä se meteli ja mehakka?!

— Jotakin ne ruumiskuormatkin meriteeraa?

— Punikkia ne eikä muuta...

— Kyllä sitä kauheita kuuluu. Jo päivällä sinne oli summa tuotu. Joku tiesi että kuolleista oli joku noussut ja julmalle miehelle yhtäpäätä kanakvyörin kirkontorniin antanut... Toiset taasen kertoivat itse peijakkaan pikasseen ja pelmujaan pitäneen. Edelleen kulki keskustelu samaan juuttiin:

— Kyllä minä sitä jo sanon...

— Ja minä!... Että liikaa sitä lihanpuolta taitaa yhteen lykkyyn tulla. Itte harkkelisarvi eljen etehensä on ottanut. Nyt ne jo kiikuttavat pääpahantekijöitä kirkontornin huippuun...

— Mikäs muukaan sen sinne olisi vienyt...

— No tietysti ei... Raput ja ihmiskäsi ei sitä sinne kyllä kuskannut...

— Pudottava sen sieltä... taitaa...

— Pudottava.

— Pudottava.

— Mutta kyllä se loukkaantuu...

-— Kyllä ei se tuskin kävele.

Joku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että oikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety kirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.

Yhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti. Rohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä tilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin haamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä joka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta... Eri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa alkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun liha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset saattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina, tahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla. Aateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen pinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä toivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä. Vallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea vainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku heistä huuteli sinne ylös:

— Koeta veikkonen pysytellä!

— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!...

— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!

— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!...

— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!...

— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa...

— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä missään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!...

— Älä suotta käske... Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin...

— Kyllä!... Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa kakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.

— Hohhoi!... Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.

— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi...

— Kyllä ei tuo, ei!...

Muutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan pirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö laatuun kävisi, sekä lisäsi:

— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien aikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen kartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon kolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät sänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe sai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja kankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta panivat vastaan:

— Ehei poijat!... Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari. Eikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse Hämeenkyrön kirkko?

— On!... Kyllä tämä se on.

— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan...

— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään selkosten lävelleen. Ja sanotaan että "vassa guu mister."

— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?

— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?

— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.

— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja kehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla teikinnokassa.

— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on avattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne kutsuivat teitä.

— Sisällepä tietenkin, sisälle!... Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se sinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?... Ehei märkään poika niinpäin ei piiputkaan!

— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee. Joka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä poislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin kohdassa näkee.

— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä kuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa kuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten kun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi senkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!... Aateikaas miljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia, josta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa...

— Usko sinä!... Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä uskon sanaan joka kirjoitettu on.

— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset auta.

— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on kynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan...

— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän rakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa... Ihminen pöyhkönä pelkää kuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet ajavat... Niin tuokin tuolla tornissa.

— — —

Kirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin kokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen, minne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin kulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa hengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta vastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain uhkaava kuoleman syli alinomaa auki.

Mutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.

Pappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha suutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He muistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen. Hänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut sitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty apua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.

Riemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä oven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki ymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan se kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet oli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla ja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja ristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion peruutuksesta: