Part 2

Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti tämäntapaisen lyhyen saarnan:

— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!... Kuinka kauan teillä kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia lahjomasta... Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä... Maahiselle maineestamme nimeämästä... Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä ijänikuista kumartamasta.

Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan. Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme. Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon. Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine, voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata... Mikäs meillä ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla...

— — —

Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.

Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani. Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua, ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön pääsi Poukka.

Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa. Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat. "Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset, koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko, joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden hankinnalle.

Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.

Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon. Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat." Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset, viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta. Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään. Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen kumina ei lakannut kuulumasta...

Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut, ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui härjän sisuksi.

Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja sitten. Vapauteen!... Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.

3.

TAMPERE.

On koittanut uusi päivä...

Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt...

Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?...

Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?...

Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?...

Missä uhkeat umpiset aarniometsät?... Missä kylät ja kaivonvintit?

Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?... Missä huoneentarpeen myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa kussa?... Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin ollut usko ja tapa tämän kansan... Kussa Poukkalan tietomiehet, taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja, röyhkeä pappi... herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän... kussa?

Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla... Tuolla Messukylän puolla... notkelmassa nojallansa... Ja kun katsot sinne niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!... Vai siinä sun nyt näen!... Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä! Röyhkeä olit!... Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit... Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?... Et siunausta, et sopua, mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.

Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää... Saatanan töiksi sanoit ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon. Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit. Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut. Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset vastaisuudessa yhä suurenevat?...

Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä aina ovat näkyvissä.

— — —

Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.

Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat... Kehräämöt ja valimot, tehtaat ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan puolessa sadassa tuhannessa... Rikkauden ja varallisuuden pitäisi kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.

Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan haamut ylös Tammerkosken kuohuista... Nokinen tehtaantyömies ja -nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet. Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä riikinkukkoina...

Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918 leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.

— — —

Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.

Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa, kuten kerta kauan sitten... Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea porvari pellolle...

Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä kaduille... Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen punaisine nauhoilleen... Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat rivakasti rautatieasemalle päin... Elintarveviranomaiset hoitivat sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti... Punakaartin ravintolat kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon. Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.

Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan alkamisesta.

Kansa alkoi siihen tottua...

— — —

Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.

Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut. Syvä sanattomuus kätki kaiken.

Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.

Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja. Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.

Tämä päivä oli murheen musta juhla.

Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen hautaus sattui yhteen... Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.

Rautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan kansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki, aina Pyynikin törmälle asti... Tämä vaikutelma on punaisen Tampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki... Saapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia... Tämän unhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät kaupungin takana havuiset harjut... Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle entisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono teräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja, aatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten pappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja, pyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria, kahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita... Kokonainen sekamelska siinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä... Mikä rihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua että ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat oltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden yössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi harteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit taistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten pirkkalaisten hautajaisiin...

Mutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.

Pyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu kuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun aarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle, kunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän ikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten nuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.

Puoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa saattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet ja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla valkoiseen vihan viimaan kaatuivat.

Seisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat. Seisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa. Mitä merkitsi meno tää?... Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi? Mitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus mielessänsä?... Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa joka mies ja nainen... Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo takana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton synkeys, hyinen kyy povella puisti... Korvesta kaupunkiin — korvasta korvaan kuihu kurja kuului:

— Valkoiset tulevat...

— Vilppula on antautunut...

— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa...

— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati...

— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.

— Vaasan valta vyöryy etelään... pian yli maan.

Uuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.

Valko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti... Jopa jäntereihinkin tulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo alkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli. Kiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia kahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan saattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi. Iski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein pimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli taltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia "isänmaan leijonia" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin avaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen portti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen lauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on alettu.

Jopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos. Isomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina... Sanoja ja aatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin tuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä. Pohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen kuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia, rallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden perheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia tyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili vinttikerrosten ikkunoissa.

Mikä peloittava vastakohta!

Kadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui hitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama joukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä kulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista viestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.

Mutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle tulkintaa ei ole edes runoudessa. "Rakkaissa isänmaan ystävissä" virisi tunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien tasajaolle... Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina, vihdoin himokkaina hynkijöinä.

— — —

Kuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja alastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää taisteluista poistuneita... Heillä ei ollut mukana raskaita aseita. Sen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka mitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta työläisissä.

— — —

Nestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti kaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet punakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se eteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys ja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja sisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.

Tampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.

Apuansa kiireimmiten taritsivat... Nyt ei ollut kyselyihin aikaa, eikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen ja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin venäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo rauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat työläistoverit:

— Olkaa huoletta... Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan otamme... Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille pihoille.

Lohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti mielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa tasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:

— Niin!... tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi... Jos kerta sakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.

Ja oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa oli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin kodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa ja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee vaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu... Olkikupojen päällä kuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan kuka se on orasa... Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.

Aamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat ja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot astuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille, kohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja vasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta, jotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi tuhanneksi.

— — —

Tässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta Arvidia ja Aapoa... Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut niihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin, jotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.

Joku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain taistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat pienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne. Asemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta tulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa tykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita, haavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja hatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse ihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty kuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa yhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.

Ratojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet ahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien tovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto punakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt hän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli kyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta huolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.

Tampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin. Olihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja vastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä ja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta ratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta seistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää? Antautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu, kätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa puolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa vastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua tätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä...

Tiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.

Tiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden takana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli työntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.

— — —

Kuinka ripeästi valkoiset etenivät?

Huomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa, 21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat Kyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin katkesi Porin rautatie.

Korpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja olivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset alkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä pikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat alunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt kaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se, että hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.

Tämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.

Mutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä ikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän tunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen taisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät kaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina, lujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan etelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella ennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.

Asiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä kyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa. Jos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat voimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä periaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu ollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän taisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan. Osa miesväestä, "puolueettomista", piiloittautui, tahi heittäytyi välinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä. Valkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin valloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää vastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä oli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta saapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati kouraantuntuvia "isänmaallisia urotöitä." Maailmansodan malliin ja tapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti "töihin." Taistelu alkoi tuima. Mutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan armahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita kärsien.

Tämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.

Valkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja Kivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat kolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.

Tässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä uloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei ollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla vallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes lukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä ohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat yksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät. Siten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne missä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman osilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset harvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin asti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen eroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain ei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa suulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto siihen oli toisten tehtävänä.

Kivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei ollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin maailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin venäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet juoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset olivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään peitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa. Eihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta olleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä. Valmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja sidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan oli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja perustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä ja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän tarkotukseen.

Vastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin huomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He huomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule toimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin tajusi, ettei niin vain "marssimalla mennä" punikkipesään. Niinpä heti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä mainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä uudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden avulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena alettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten tarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta rakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. "Tule raivata silme ala", olivat Saksan ja Ruotsin "ekspertit" arvelleet. "Tule punalehme aja silla taa."

Sitten se "punalehme" ajaminen alkoikin.

— — —

Valjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui kamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten pesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä käsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli "valkoinen veli" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla apureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena osviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin laukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista kaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita. Ja kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi soraläjäksi, kasvoi "isänmaanpelastajien" hurtanhalu. Kosken ja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia. Tiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta, kortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja lapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit putoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin leimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta kaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu ja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet malttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä vielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset tehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla kolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin itse "härkä-punikki" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät "vasikkanutiket" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille tässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä justeerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa. Hanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä päätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja jytinä, jos kerran ei muusta apua ole. "Katsotaanpas rapiammasti, kuka tässä kettuilee ja isänmaata pettää."

Ja kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan sai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo ahisi, huusi väliajoin Varjaageille: "Pus kiinni!" Ja kun vainolainen oli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat hyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.

— — —

Koska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja yhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty pommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi kokonainen kellari... Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä säännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin kokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta arveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli pitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä antamisen varalle...

Joka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia säästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti ja hävyttömämmäksi kävi.

Tykkipattereilla purtiin hammasta. Miksi annettiin otuksien uiskennella ilman että niitä hätisteltiin. Mutta milloin tilaisuus viekotteli, pistettiin "kipu kirnuun" ja annettiin valkoisten malliin "paakahtaa."

Mutta vihollinen oli tästä vajavaisuudesta vakoojiensa avulla saanut vihiä. Urkinnan, vaiko kokeilun kautta taisi tietää kaikki. Toisinaan saksalainen alkoi pommittaa eri aikoina päivässä. Toisinaan taasen piti väliaikaa. Mutta hämärän tullen antoi tulipommeja niin että liekit leiskusivat lakkaamatta. Jyry oli aika-ajottain niin ankara, että yksinäisiä räjähdyksiä tuskin tykeiltä kuului. Jokaista ryöppyä seurasivat hyökkäilyt... Tämä kahakoiminen kesti yhtämittaa neljä vuorokautta. Vainolainen ei hetkeksikään hellittänyt antaakseen rauhaa kaupungin puolustajille. Etukaupungin osat paloivat järjestelmällisesti. Siellä missä ennen olivat vasta raketut korttelit, olivat nyt rauniot ja savupiiput pystyssä.

Tämän kaltaiseen julkeuteen ei uskottu valkoisten ryhtyvän.

Isänmaan pelastajat olivat etsineet avukseen verisen Europan ammattilahtarit, raunio-dinosaurukset ja muurien murtajat. Maailmansodan saksalaiselta idän rintamalta tuodut grottemyllyt ja pääkallomyllärit. Eipä aseveljeä tässä tarvinnut enää suuresti usuttaakaan. Kesyt pedot puhkesivat alkuvaistojensa huumaan. Kaikkea elämää ja ihmiskätten valmistamaa särjettiin surkeilematta.