Part 15
Hän huomasi pöydällä lampun, näki tikut... Useata tulitikun raapaisua seurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa... Tämän valossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut kokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä. Tarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten hetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie ollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai sen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska, kellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja yksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:
— "Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan, vaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailman valtiaita vastaan... pahuuden henkiolentoja vastaan..."
Katse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:
— "Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä, näet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se katkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan... Jospa joskus palaat niin olkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut paikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin tahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka päivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle järven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä lerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.
"Sinua ijäti muisteleva Signe."
Tyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi paperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian väliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi tuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan... Pitkän ajan päästä vasta saneli taasen itsekseen:
— Mitä on siellä ollut?... Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä? Ijäisen vaipan alla outo asustaa... Kuulumattomien huokausten aika se on ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon... Kaipausta, tuskaa vain ovat kulkijat saaneet kestää... Sitä ennen, samaa nytkin... Tulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?... Ken on kerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön... Ken elämään on astunut, se kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille... Etuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten elämää.
Nainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo... Astiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa ja sanoi:
— Pylväistön leipätörppä... Tunnen sen... Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi niitä oli... Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt...
Otti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan valo.
Arvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?... Kuinka voisin tästä päästä totuuteen?... Oi, että tämä uni kestäisi kauan... Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.
Poloinen koetteli purra huuliansa... Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.
Mihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia. Ei ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.
Mutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin selvä kuin että hän itse seisoi tässä...
Mutta mitä puhui tämä ilmestys?... Ja vaikka hän koetti kuinka luonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että mahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin että: Martta on kuollut!... Martta on kuollut!...
Öljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin? Ilmaistako kaiken?!... Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä pois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan henkipattona asukkaana.
Olento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla, survotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja tuvan mustanneet...
Oli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka jäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti syöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten...
Hänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi katsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin... Niissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys ja erillään pysymään käskenyt... Kumminkin olivat piirteet laihtuneet. Ne olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta, marmoriin muovailtuilta.
Oi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!... Sydän sykähteli valtavana, vuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli, toisinaan jäytävä jää... Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä! Onnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys ja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella... Päistikkaako tästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen onneen?!...
Ulkoa kuului askeleita...
Pihan santaincn kunnas kumisi... Mutta sisälle porstuaan ei astunut kukaan... Askeleet ohjautuivat, etenivät sivu mökin. Ylös liiterikuuselle kävivät. Repaleiden ympäröimä puu kohjotti tankeana, tuskin kuulumattomana kohisi. Sellaisena se seisoi kuin se ukonkin eläessä siinä suvaitsi olla.
Kuului laulava hiljainen ääni:
Punaiset, punaiset... joutukaa pois. Aamu jo koittaa, valkea kuolon torvella soittaa.
Mies astui ulos kaihestansa... Tätä tuskin toinen huomasi vaikka katsoi... Tajusiko?... Tuskin, koska arkailematta otti askeleen ulos. Kuin varjo ukselle hiipi ja hävisi. Äänettä ulontui ovea sulkematta.
Arvid tahtoi seurata perässä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Ulkoa hän etsi sieltä ja täältä, mutta turhaan. Jokaisen kolkan katsoi. Juoksi rantaviitakoihin, kuunteli ja katsoi... Mutta missään ei mitään... Jostakin ehkä airon loiske kantausi lahdelta... Hän kuunteli ja kuunteli kumminkaan mitään muuta selittämättä kuin yölinnun laimeata uikutusta, joka arkana ja raisuna herätteli hänet unesta...
Arvid jäi kalliolle rantaman kivelle katsomaan kunnes havahtui. Eikä hän sen jälkeen ollut varma siitä oliko tämä unta, vaiko ajatusten äärimäinen yksinäisyyden ilmestys... Tosi se tuskin oli... pikemmin voimakkaan mielikuvain luomus.
Lakitta päin hän juoksi harjanteille mistä tahtoi mitä pikimmin pakoon päästä. Tavata toisia oli välttämättömyys järjelliselle ajatusten uudelleen alkamiselle. Epävarmana itsestään, ajatusten tasapainosta ja ylösalaisuudesta oli tässä kysymys. Aikomus oli hänellä aluksi luolaan astuessaan kertoa juuri sattuneet tapaukset. Mutta hän luopui heti aloilleen mitään virkkaamatta.
26.
SUNNUNTAIMETSÄSTÄJÄT.
Ennenkuin aamun ensimäinen sarastus nousi sunnuntaina, saapui vene saaren rannikolle.
Tämä oli paha enne pakolaisille, sillä Kurppalan venheeksi ei Aapo sitä omistanut... Eipä siinä auttanut muu kuin jättää pyydykset kokemattomiksi ja peittyä nälkäisinä niin syvälle luolan kalliohalkeamiin kuin suinkin oli mahdollista.
Tuntia, puolta toista myöhemmin saapuivat varsinaiset "metsästäjät", kuten sopikin olettaa. Tähän asti oltiin osattu toki peittää jäljet onkaloon. Niitä ei hevin oivaltanut... Kuinka se sitten kävi päinsä oli hyvin epävarmaa... Olivathan jo kahdesti ihmiset yllättäneet heidät.
Ääni ja hälinä oli yhtäkkiä ylimmillään.
Juosten ja huutain asemiehet kilvottelivat. Naisia hyppeli veneistä maalle. "Punikkeja" metsästeltiin... Kivien kolot ja pensaikot etsittiin. Kymmenet naisten silmäparit katsoivat urhojen hyökkäilyä saaren joka suuntaan... Pitsihelmaiset mampsellit silkkisukkineen ja lyhyine kolttuineen kepsahtelivat kiveltä kivelle... Taivaansiniset auringon varjostimet oli niillä koholla. Kuultavine päärmeineen ja välkähtelivät.
Kaupunkilaisperhoset olivat lentäneet luontoon. Hienoston pikkaraiset kengät "kopeikkakorkoineen" kohosivat kevyesti. Kiemailijat keikistelivät kavaljeereille... Solakka herrasvartalo norjaili ja nöyrtyi katsomaan punikkeja pienimmästäkin kurpankolosesta... Kikatus ja teeskennelty nauru kiikkui ylinnä ja juopuneen remakoita hohotuksia. Suomalainen "suojelija" rekkasteli uudessa univormussaan. Kivääri, heittopommi ja puinen MauseriMikko "puuloolassa" killuivat kupeilla. Iskupistin kädessä moni "sankari" teki käännöksiä Lottaparven keskellä tuolla kalliolla... Ja mikä tenhoisuus isänmaallisella sunnuntaiaamulla olikaan täällä saaren selänteellä, siintävän sinipinnan sylissä. Näiden nuorukaisten poskipäillä väreili isänmaallisuuden runebergilainen innostuksen puna.
Huolimatta innokkaista ponnistuksista osoittausivat etsinnät täällä tuloksettomiksi... Kumminkin piti saada jotakin mieltäylentävää. Sellaista ritarillista tuli panna aikaan. Mutta mistä saada siihen aihe?...
Huvittelijat nousivat ylemmälle ylängölle, mistä kaunein näköala avartui saaren kalkkiin suuntiin.
Laulettiin:
"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa", — — —
Sitten kuului voimakas isänmaallinen puhe. Esittäjä oikein kädenviittauksilla osotti joka puolelle sinistä ulappaa, saaria ja salmia, niemiä ja lahdelmia. Korkealla innostuksella huusi:
— Katsokaa tuota maidontyventä vettä... Ryypättävä siinä edessänne laajenee ja lepää kuin lampaan rasva kynttiläkirnussa... Ja tiedättekö velikullat, mistä minä ensi vaikutukseni isänmaallisuuteen olen saanut?... Minä olen sen saanut savukelootan kannesta!... Penikkana paitaressuna avasin meidän maantieveräjän kauppias Kymiläiselle, joka siitä hyvästä viskasi tämän tyhjän ikimuistoisen askin aivan omakseni. Sisällä siinä oli vain yksi paperossi. Sen kannessa oli ihan tällainen kuva kuin te tässä näette edessänne!... Siinäkin seisoi Suomi-neito kultaisine kiharoilleen samallaisessa asennossa kuin te, minun hellät hempukkani siinä... Myöskin samallainen maisema, järviä, saaria ja lahdelmia. Ja sitten se värssy! "Oi maamme Suomi synnyinmaa..." Silloin minä poltin ensimäisen paperossin ijässäni ja luin sen säkeen. Ja mikä huumaus!?... Mikä huumaus veljet onkaan siitä pitäen sielussani ollut... Sentähden minä esitän tämän laulun laulamista juuri tässä paikassa...
Matkailijain kuoro laulaa loikotti ensimäisen värsyn, sekä lisäksi:
"Täs' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat" — — —
Säveleet sointuivat ja kantausivat kauaksi hiusviivana sulautuvan rannan sineen... Mutta lähempänä, aivan erään saaren takaa sousi salmelle venhe, joka kantoi kahta henkilöä. Tästäkös syntyi huikea meteli siinä paikassa:
— Punikkeja!... Ihan varmasti punikkeja!... — Hei pojat!... Antakaapa saippuaa isännän silmiin!
— Peskääpä pojat kun on aika!
— Hantaaki!... Hantaaki!...
Eikä toista käskyä tarvittu. Kiväärit kohosivat. Kuulat piirsivät ja sirisivät peilinkirkasta päilyä. Venettä ammuttiin kaikin voimin ja kiihkeästi. Selvästi kuulat poukkoilivat paatin joka puolta. Pirraus kävi pitkin lahdessa aluksen ympärillä... Mutta pois painui paatti kaikessa rauhassa saaren suojaan, kuten sota-alukset aina tapaavat painua. Punikkien uskottiin karanneen läpi käsien. Eikä muuta kuin takaa-ajo kiivas ja kiihkoisa... Retkue solui saarelta pois entäpikaa ja niinpä enempi etsintä jäi sikseen juuri siitä, mistä sitä piileksijät pahimmin olivat pelänneet.
— — —
Kuinkas kävikään.
Viikkoa myöhemmin kävi samallainen jahti. Pitäjän isomahainen pappi jylisevällä kirkonkuulutuksella ja saarnalla kyntää jytisti seurakuntalaistensa sieluja. Pyhä innostus oli mennyt sisälle tähän mieheen ja valkoinen seurakunta tuli saada liikkeelle. Loppulauseissansa tämä sanoi sunnuntaisaarnassaan:
— Ja herra suojeluspäällikkö vastuullensa ottakoon rakkaan kaatrani kaitsemisen. Hengen, sielun ja ruumiin rauha olkoon tykynämme. Herra jumala on pannut valkoisen miehen vartijaksi uskotuillensa. Punaisen perkeleen elki tässä meillä on ollut sangen moninainen... Kumminkin taivaallinen sotasopa säihkyvin miekoin ratkoo munaskut ja selkäytimet. Pahan on poistuttava ja kuoleman karkoituttava... Lumivalkoinen taivaan karitsan karva olkoon merkkinä jumalallisella sekä isänmaallisella sotajoukolla... Vaviskoon kurja hökkeli pahan asuntona. Saatana on asettunut matalaan majaan ja ottanut köyhyyden kasvonaamarin... Sillä vikate käypi ovelta ovelle kuten ennen Israelissa!
Ja saarnan kuultuansa köyhät vapisivat.
— — —
Seuraavalla viikolla oikean emälahdin ja jahdin jälkeen raportteerasi suojeluskunnan päämies "korkeimmille paikoille":
— Suurilla ponnistuksilla alue on lopultakin puhdas! Hengen ja omaisuuden rauha palautettu!...
27.
ERAKKOJEN VAIHEISTA.
Kauan olivat onkalon asujamet onnistuneet pysytellä piilossa.
Jos heidän jälillään oltiinkin, ei niistä kukaan varmuudella saanut selvää. Olihan Kurppalan tervanpolttajalla omia matkoja eräreissuilla halki ja poikki. Oli lintulahtoja ja katiskoita kaikilla rannoilla. Eipä sentähden voinut epäillä hänen Kalliosaarenkaan yöllisiä asenneitaan... Rohkea mies, kuletti pakolaisille henkipitimiksi yhtä ja toista mitä sinisen köyhä avustaja rutiköyhänä sota-aikana saattoi ajatella. Senpätähden sisältyikin apu yksinomaan suolarakeiden saantiin.
Vaikka tervanpolttajan piti lauantai-iltana pakolaisia tavata etäisellä saarella selkäveden toisessa päässä, oli yritys kuitenkin rauennut tyhjiin... Suojelijakätyrit näet liikkuivat ukon kintereillä ja vangitsivat hänet. Siten hävisi ukko teille tietämättömille...
Sen jälkeen seurasi saarella epämieluisa aika... Tuli kahtena peräkkäisenä päivänä etsinnöitä... Epäilys siitä, oliko Kurppalan täytynyt tunnustaa ja oliko häntä piinattu ja piesty siksi kunnes kaikki oli ilmi annettava, tahi oliko ukko kentiesi kestänyt koetuksen. Oliko hän vaiennut kuin hauta?
Tästä ukon vangitsemisesta sattumalta saadun tiedon vuoksi oltiin jokseenkin onnettomia... Ja että jotakin huhua heistä täytyi olla tiedossa, sen saattoi asettaa merkille monista seikoista. Tähystämistä ei voitu luolasta poistumisen uhalla ollenkaan ylläpitää... Mutta etsinnöiden tämänkertainenkin tulos raukesi kumminkin tyhjiin.
— — —
Vesien auettua olivat elinkeinot paljonkin parantuneet.
Koetettiin kalaukkovainaan katiskoita. Niistä saatiin haukia. Pelkällä lihalla eläminen kauhistutti ja inhotti. Saattoi tulla arveluttavia vatsatauteja, joiden rääkkäyksessä uhrit saivat kieritellä ja huutaa tuntikauden jokaisen syönnin jälkeen. Mutta lihavarastokin käytettiin loppuun. Ainoana elinkipenenä se oli ollutkin... Eihän rospuuton aikana oltu kertaakaan uskallettu mennä maihin. Epäluulojen herääminen ja tuntemattomat syyt pahoittivat olemaan paikoillaan. Nuuskinnan matkaansaattaminen pysyi tuiki tietämättömyydessä. Ellei siinä olisi alotetta ollut, niin eihän tyhjältä näyttävästä saaresta pitänyt mitään vainuilemista oleman. Saattoi hyvinkin olla mahdollista että "suojelijain" sunnuntaimetsästely oli enemmän huvin ja urheilun kuin periaatteellisen tarkotuksen kannalta järjestetty. Täydellisesti ei tätä piileksijöille henkeä salpaavan ahtaissa oloissa ollut mahdollisuus punnita. Alinomainen jännityksen hehkuva hiilusta kuumensi ja korpesi. Kärsivät saivat tuntea sanomattomia tuskia... Aika-ajoittain vetäytyi jokainen heistä entistä ahtaampaan kalliohalkeamaan odotellen vapistuksella ilmitulemisen yllätystä.
Etsinnän edellisiltana kantoivat miehet ukon majalta löytyneen suolakalasaavin. Astia oli iso ja aivan täynnä suolattuja särkiä... Kurppala oli ennemmin kaikin mokomin kieltänyt majalle menemästä... Mitä mies sillä tarkotti ei tullut kenenkään ajatuksissa ratkaistuksi.
— — —
Kaiken sen jälkeen mitä mökissä tapahtui käveli Arvid kuin unissa... Paljon ei hän kiinnittänyt ympärillensä huomiota. Tapahtui mitä tahansa tahi oli tapahtumatta, se oli hänelle yhdentekevää. Synkkämielinen ja juro mielenlaatu voitti. Katarina tapasi Arvidin usein tällaisessa mielentilassa. Vartiovuoroillansa vietteli hän ajat yksin istuskellen kunnaiden kivillä. Tuijotteli uneksuen tovit pitkätkin pääksytysten. Selkäveden yli oli katse aina samaan kaukaiseen kohtaan suunnattuna. Riutuvilla illanruskoilla kareili hänen katseensa kauemmin... Kentiesi etsi Katarina mielellään hänen seuraansa. Tuntuihan aijemmin varsin viihtyisältä oleskelu sivistyneen henkilön läheisyydessä... Mikä lie syynä, mutta mies mykkeni. Hän oli pikemminkin nyt synkkä ja sulkeutunut ihminen, pelkäsi ja kartteli kaikkia. Koskaan ei hän enää kertoilemaankaan antautunut, eikä ajatuksen vikkelyyttä viskannut. Muiden huviksi ei halkisanoja lausahtanut... Sentähden vaihtoivatkin muut hänestä katseita mietelmäänsä toki julki tuomatta.
Veli ja sisko haastoivat kaiken keskenään avomielisesti.
Katarina toi huomionsa Robertille julki seuraavaan tapaan;
— Hänestä voi näissä olosuhteissa kohta tulla arveluttava vastus. Perämies loikoili vuoteellansa kalpeana. Hän kuunteli, sitten pudisteli huolestuneena päätänsä ja tiedusti:
— Olisiko hänellä ollut suhteita kenties... Entisyys palaa yksinäisyydessä kirkkaampana kuin sitä on huomattu eläessä.
Katarina vastasi:
— En voi suinkaan sanoa. Toki Martasta jotakin tiedän. Hänestä piti mies paljon... Robert laskeusi takaisin vuoteelle mistä oli noussut ryntäille. Hän kuunteli tarkkaavaisena kaikkea sitä mitä Katarina nyt siskon suhteista arveli sekä tiesi. Oskarilta kuului jotakin kalakatiskalta. Pojalta oli näet mies vasta eilen leikin vuoksi kysynyt: "Uskoiko tämä, että kuolleet kummittelevat?" Hänenlaiseltaan mieheltä tällainen kuullostaa poikkeukselliselta. Ja sitäpaitsi uskon, ettei hän yhtenäkään yönä ole unta vuoteellansa ottanut. Ei hän myöskään ole levollisena pitkään aikaan enää istunut... Vaitiolon jälkeen sanoi Robert:
— Ei ole ollut, ei... Olen itse hänen huomannut vuoteellaan paiskelehtivan ja valvovan kuin uneksuisi. Hän puhelee kuiskaillen ikäänkuin jonkun kanssa keskustelisi. Kerrankin kuulin hänen sanovan: "Ehkä jo tänä yönä saapuu!... Ehkä saapuu... Ehkä on jo saapunut." Niin hän sanoi. Tämän sanottuansa riensi hän luolasta ulos. Oskari sanoi hänen asustavan aina saaren eteläisellä suunnalla.
— Ja mitä tästä ajattelisimme?...
— Ehkä on poloinen nähnyt harhanäyn...
— Tahi mielikuvituksensa kiihkeydessä yhäkin käyskentelee järkyttävissä tapahtumissa...
— Mitään hyvää ei siitä suinkaan voida odottaa...
Siinä keskustelun kulkiessa saapui Oskari ulkoa hätäisenä ilmoittamaan:
— Rantahaavikon luona on vene!... Veneessä onkii mies...
— Ja sitten?
— Arvid kävelee vartiopaikallansa vallan rauhassa mitään miehestä tuolla tietämättä...
— Arvid vartiopaikalla mitään tietämättä!... Sitäkö sinä sanoit?
Kaikki kertasivat kysymyksen. Tämä tiedonanto hämmästytti. Sairas Robert sai selvimmän ajatuksen:
Nyt olemme kaikki ilmi... Ja minä olen päälle päätteeksi pakoon ja puolustukseen kykenemätön... Mene nyt hyvä Oskari ulos... Hiivi liki. Anna jollakin tavalla tietää... Kutsu hänet heti pois...
Katarinakin joutui yhteen matkaan. Ulkonahan vaikenivat hänellä kuusikossa vasta pestyt pyykit. Kiireimmiten kaahi hän niitä talteen...
Mutta mitä ollakaan?
Onkimies oli itse nostanut uppinsa ylös ja tuuli kantoi alusta jo kaukana ulapalla... Kukatiesi... Hyvinkin taisi huomata kaihessa olevat puuhat.
— — —
Illalla sitten samana päivänä oli Katarinan ja Oskarin pakko viedä Aapolle apua, joka pelottomana oli alkanut paikkailla kalaukko vainaan hinskaantuneita, lahonneita rysiä... Olihan liha kokonaan loppunut... Saavutetun suolaisen särjen nojissa elinvaatimukset kirkuivat liian kovaäänisesti. Särkisaavin tutkimisesta oli tullut ankara jano ja janoa seurasi juominen, mistä taasen vonkui suden nälkä ja kurisi joka suolen mutkassa. Paljon veden juominen heikensi sydämen toimintaa. Jalat, jotka muutoinkin olivat pitkät aikaa olleet pöhötyksissä, olivat toisilla haavoissa. Haavoja oli ilmaantunut sisäpuolelle poskiin ja huuliin. Liikunta oli tullut vaikeatakin vaikeammaksi.
Jäidenlähdön aikana, kovana myrsky-yönä oli vedessäolevista rysistäkin kaksi hävinnyt... Kolmas ja ainoa löydettiin lysmyisenä ja vanteet kappaleille katkenneina. Ennenkuin tästä vastoinkäymisestä oli taasen selviydytty vaati se ponnisteluja. Parselankain puutteessa purettiin kalaukkovainaan käpästä löydetty Saksan myllyn säkki. Kuteita ja loimia purkamalla oli saatu lankaa... Robert ahersi tässä toimessa. Purkaessansa lankoja keksi hän säkissä saksalaisia leimoja. Kirjoituksen suomensi ja sanoi, että siinä oli sisällä ollut ruiskuorijauhoa, Stettinissä jauhettua ja pakattua. Jauholaaduista selosti Robert luolan asujamille varsin huvittavassa muodossa, mikä enemmän kuului sadulta. Kuinka paljon nimittäin maailmansodan aikana Saksa jauhaa koivu jauhoa ja selluloosalisäkkeitä leipään. Ja saksalaiset professorit eivät katso sen olevan ihmisruumiille vaaraksi. Vielä hän kertoi raatokärpästen siitoslaitoksista, minkä kautta voitiin saada rasvaa. Ja kuinka saksalaiset professorit valmistautuivat juur'ikään suurisuuntaiseen Englannin kansan kokonaisuudessaan murhaamiseen. Tuli kunnostaa valtava ilmalaivaeskadeeri kuormitettuna intialaisen ruton basilleilla, jotka lasketaan purkkimannien maahan purkitettuna. Mutta kun ne joutuvat maan pinnalle hajoavat ne miljooniin alkutekijöihin. Ranskaan tullaan samoin kylvämään kylliksi paljon mustansurman sikiöitä. Ja täten todistetaan vihollismaissa fyysillisen tuhon aikaansaamisen olevan varmimman ja tehoisamman. Pariisin viinitarhojen maa, sekä Pohjanmeren "lammassaari" jäisivät täten saksalaiselle vapaaseen nautintoon ja käyttöön...
No miksi sitten ei aijetta ole toimeenpantu? Se on johtunut tuhmien pässinpäiden jarrutuksesta. He nimittäin ratsastavat "ihmisyydellä." Ja tämän taakse asettuneiden lukumäärä on näihin asti ollut enemmistönä.
— — —
Illalla saatettiin rysät veteen paitsi kentälle nostettua isointa ja rikkeintä. Tämän kimppuun olivat Katarina ja Oskari ryhtyneet.
Ja vaikka myrsky parhaillaan oli sateen kanssa yltymässä, houkutteli hauinkutuaika nälkäisiä ihmisiä moninverroin tähdelliseen ponnisteluun. Ulkoa aina uhkana olevasta vaarasta ei nyt myrskyllä ollut lukua. Saaren suojissa saattoi kalamies kokeilla. Tähysteleminenkin uskottiin huolettomasti hajamielisen Arvidin osalle. Ja lakitta päin tämä miesrukka harppi ja harhaili saarenselänteellä.
Kivikkorannoilla jo kuohuivat aallot.
Useat niistä vyöryivät vihaisina vaahtopäillä ja sinkosivat pirstaleiksi, kunnes tyrskien, hajanaisina ja huokaavina vuorotellen tasaantuivat rantaa vasten. Mutta kivikoille vyöryi uusi, korkeammalle entistänsä uusi ja taasen uusi laine ulapalta tänne toinen toisensa takaa-ajamana.
28.
ROBERT NORDESSEN.
Olosuhteiden tuskastuttamina, vaihtelun kaipuun halussa, elintarpeiden puutteen vuoksi kyti jokaisessa heistä yhä kovemmaksi virinnyt poispääsemisen toivo... Eihän tämä elämä näin voi jatkua... Ja vaikka mihin muualle hyvänsä, kunhan ei vain näin tarvitse asua kallioluolassa. Mikä pilmeys, kosteus ja kylmyys!
Vaikein kaikista tässä oli ollut Robertin kohtalo.
Olihan hänen jalkansa kokonaan kuivettunut. Liikuntokyvytön mies hoidettavana ja ruokittavana. Mitä sitten jos muut vielä omin nokkinsa nojissa ryömiskelivätkin. Ja kuka olisi hennonut häntä tänne heittää?! Aapo jos olisi lähtenyt niin mitä olisi se merkinnyt toisille?
Sairas tästä tietoisena oli päivä päivältä tullut kalpeammaksi. Jopa oli menettänyt kokonaan ruokahalunsakin. Sydämen lyönti heikkoni tuntuvasti. Aika-ajottain kohosi kuume arveluttavasti. Ja vaikka oltiin yritetty keinoja lääkkeiden hankinnaksi, oli tämä yritys kokonaan joka kerta rauennut tyhjiin. Valvoen vuoteen äärellä vuodatti sisko monet kalliit kyyneleet.
— — —
Kirkkaana aurinkoisena aamuna aikaisin palasi Aapo ulkoa. Hän astui luolaan tapansa mukaan kalaraksin kanssa... Toiset nukkuivat vielä. Mutta mitä ihmettä... Robert makasi kasvot kellastuneina, nenä entistä terävämpänä, supisuorana kalliopaadellansa... Uskollinen hoitaja, joka oli kaiken yötä valvonut, uinui nyt tuossa sikeydessä veikon vierellä...
Kohtalon ratkaiseva käsi oli tässä vieraana käynyt.
Kauan ja äänettömänä katsoi Aapo tätä. Kärsimysten ja kivun uhri oli saanut rauhan... Vasta eilen hän muisti Robertin itsensä sanoneen:
— Meidän on tässä hankittava matkaan... itse kunkin. Emmehän kumminkaan näinkään yhdessä voi ylen kauan elellä... Te, toverit, soutakaa tuonne itäiselle rannalle ja etsikää pahaista polkua. Eentykää vapaille maille, missä on elämää ja siihen mahdollisuutta...
Sairaan silmissä oli asunut omituinen kiilto ja kosteus oli käynyt katteeksi tuikkavan terän. Tähän harvakseen lausuttuun ajatukseen ei kenkään ollut lisännyt mitään. Jokaisen ajatusaitta oli ollut köyhä, tyhjä.
* * * * *
Iltapäivällä etsi Aapo liiterikuusen luota pahaisen lapion. Varsi oli siitä käyttämättömyydessä ulkosalla taivastunut. Terän oli ruskea ruoste purrut... Tällä lapiolla kalvoivat pakolaiset vuoron perään soraisen kallion halkeamaan miehen mittaisen matalan haudan... Sinne laskettiin sanattomasti rakas Robert... Katarina vuodatti sisarkyyneleet kuumat ja vuolaat.
Pieni piileksijäin parvi oli taaskin antanut uhrin lisää. Valkoisen hukan purennasta peri kalvava kuolema osansa... Pääkallomyllärien kurkkuun viskattiin vaatimatoin ja pienoinen nuppi.
Mutta kun kaikki oli valmista, hakkasi Arvid halkeaman kiviseinään kummun kohdalle sanat:
Tää maa on äitisi valkoinen, sitä kuumana kaihosit noin. Tää maa on musta ja lausumaton, ei unelmies' koillinen koi... Kätky santainen, yö peitteinen, ikimustoinen, ei armainen.
Eihän tämä nuori mies milloinkaan ollut unohtanut isänmaata.
Lapsuuskevään tulipunerva aamu kangasteli lakkaamatta. Tavat vieraat eivät voineet riistää pois henkistä perintöä. Pohjolassa kumotti koillinen koi. Vuosikymmenten takaa vuotteli turhaan odottava äiti, kotitanhut ja muistojen tanner... Ja kun se päivä vihdoin oli koittanut tulikin vastaan pettymysten ja yksilöpyyteiden vihan valkea. Uskotun isänmaan asemasta kohosi raakuuden ja intohimon onneton kukka. Täällä hän kohtasi yhtäaikaa ryöstäjän sekä ryöstetyn. Näki myrkyllisen kamppauksen ja kauhun. Oikeuden edestä taisteluun asettuneita ajettiin otuksina ja raadeltiin. Tilaa oli heille tuskin soran alla kovan kamaran halkeamassa kallionkupeen luona...
Niin lohdutoin oli poloiselle maan kylmä povi.
29.
SAUNALAHDEN RANNALLA.
Silloin kun Suomen vallankumouspalot loimusivat, saapui siitä voimakas ja kiihkeä kutsu Saunalahden sopukkaan saakka.
Tämä kutsu vei Konstan mukanaan. Veipä vallankumous vielä koko kulmakunnan nuoret miehet, vei monet metsänkävijät mainiot. Rintamille käytiin karskisti kohti kohtalokkaita taisteluita ja tuoksinaa. Ja ryske ja humina kuuluikin kohta kahakoista Kontukorpeen saakka. Ja jopa sitten kerran Kiiskilän töllin tanhuillakin tapeltiin. Tapeltiin tuima temmellys tuholaista vastaan tuliaisottelussa...
Tämän temmellyksen jälkeen oli ennenmainittuna yönä Konsta viimeisen ja ainoan kerran rampana ja haavoissansa hiihtänyt kotikartanolle. Kuinka silloin tuollaisen kuutamoisen pakkasyön muistoissa säilytämme. Hajanpirstaleina mökki ja maja. Ikkunat ja ovet silvottuina säpäleiksi. Tantereella temmellyksen moninainen merkki ja maine... Kuinka sitten kaiken jälkeen savuttuneen uksen otsan alatse uros astui saunaan. Siellä oli toki pimeässä korsussa vielä Henna, sekä vanhus vakaa ja vapisematoin harmaissansa...
Tämän sodan varhaisajan metelin ja myrskyn jälkeen tuli tölliin takaisin erämaan rauha... Mutta monet ajat kaikuili vanhukselle korvissa kohina ja pauke Pajavuoren kiviseinäisestä jyrkänteestä... Kuolemankulon humina karkasi korpeen, samosi sieltä ylös ylängöille ja sammui vaarojen taakse...
Tämän erän perästä ei Konsta ollut kotona.
Harvoin sitä Hennakaan saattoi aloillansa olla... Yhdessäolo katkesi ja kaikkoni... Rakkaudelle, kaihoille ja kyynelille oli tässä tilaa kaikkein vähimmän. Nyt elettiin aikaa jonka moista ei oltu ennen nähty... Inhimilliset ominaisuudet ja arvot astuivat itse kussakin uusina muotoina esiin. Ilmilieskaan syttyi jalous sydämessä. Tahto tehdä jotakin hyvää valtasi sydämet. Riemullinen läikähteli lieska siitä, että meitä odotti edessä jokin sanomattoman suuri ja tajuamatoin. Mittaamattomia kärsimyksiäkin saatettiin kestää hymyillen ja tyyneydellä. Ihmiset asettuivat kukin odottamaan kohtalon käden kosketusta. Kaiken katoavaisen kuilu ammotti ja sen äärimäisellä äärellä saatettiin käydä vallan varomatta. Ihmiselämän olemassaolon lopun ja alun kanssa oli yhdentekevää. Povet hehkuilivat vallan uutta, vallan yli kaiken arkiaatosten ja murehien... Matalat asiat saivat jäädä syrjään.
Näyttipä tässä roihussa kaikkinainen kuona palavan puhtaaksi. Ja että puhdas, kultainen ihminen vapautuu yksilöpyyteidensä katalista kahleista... Henkisten hiillustain hehkut kuvastuivat nuorison katseissa. Se kajosti povilta poskipäille. Salamat tulivat silmiin... Innostus hehkui otsilla ja tykytti ohimoilla.
— — —
Alkuaikoina, ensimäisen eron jälkeen ajatteli Henna alinomaa lähteä Konstan mukaan... Mutta Kiiskilän tölli oli kumminkin rakas. Se oli ainoa kohta tässä onnettomuudessa missä viihtyi. Polut ja pielukset pyysivät häntä jäämään. Eläimet toki tarvitsivat askartajansa... Ja vaikka vanhus tiesi tässä hoivaa tarvittavan, kehoitteli hän tapansa taukeeseen toviin:
— Te nuoret..., aika ja aate kutsuu teitä. Koetan tulla toimeen turvattanne.
Henna Itsekin kaihosi ajoittain pois.
Yksin piti ikävissä istuskella ja tuijotella ulos ikkunasta iltahämärät tielle päin. Aatteen ja maineen sankaria hän odotteli sieltä saapuvaksi.
Seurasi sitten aika että hänet vietiin väkivalloin pois.
Kuukausien kuluessa teki vankileirin elämä hänestä toisen ihmisen. Ja nyt kun hän taasen tässä vapaana vietteli aikaansa, ei hän enää uinaillut esi-isänmaallista unta, minkä lumoissa oli tähän maahan saapunut. Ei hän enää uskonut siihen kuviteltuun taikavoimaan, mikä kiehtoeli ja loihtieli tämän maan osakkaiden omistajilla. Hänen tajunsa tavotteli lopuksi lepoa ja rauhaa...
Hänestä riitti jo Kalevan kankahilla eläminen ja asuminen. Tämä "onnellisuus" oli tullut kuoleman varjon maaksi. Valkoisen ja verisen Suomen saaristoissa kiiriskelivät nyt kalman karjut paljon kiihkeämmin kuin ennen. Paljon kiihkeämmin halasi hän nyt sen vuoksi pois. Heimohuumeiden henkevyys hupeni tyyten...
Yksi ajatus piti hentoa elämäntoivetta vireessä.
Salainen toive oli hänessä kätkeytynyt sysimustan surun alle sydämeen... Hän uskoi Konstan elävän... Aikaa voittaen alkoi hänen uskonsa tyyten horjua. Synkkämielisyyden sijaan muutti epätoivo... Epätoivo käski tekoihin joita ei saanut harkita... Salaiset toiveet eivät enää palanneet sydämeen, ne asuivat syksyn mailla. Iloisuus pysyi poissa. Toivottomuus asusti koleissa kuolinliinoissansa. Ystäväksi asettui yksinäisyys. Siellä ehtyilivät iskut sykkivän sydämen. Siellä pikemmin sammui polttava lieska kyynelten kosteuteen.
— — —
Eräänä kesäiltana oli taivas pilvessä.
Kosteus norahteli ikkunoissa. Yön tullen lepäili Henna aitassansa puhtoisella vuoteellansa. Unta ei tullut. Korvissa kuului kattotuohusten tasainen rapina. Ja kun hienoinen sade sitten lakkasi, niin tuntuipa siltä kuin hänen sydämensäkin seisahtuisi sykkimästä... Silloin karkasi Henna ylös vuoteeltansa ja häipyi syyskesän yön hämärään.
Mutta vanhus imi verkkaan pirtissänsä piippua. Hänkin valvoi huokaillen... Hän oli miniänsä unettomuuden usein kuullut öisin... Nyt hän kuuli viiltävän haikean valituksen kuin uneen häipyneen. Siksi hänkin riensi ulos selvän saadakseen...
Mutta uikutukseen ratkennut suru ei saanut laantumusta. Pellon piennarta pitkin tuonne asteli yksinäinen elämä... Valituksin eteni nuori nainen niinkuin haavoitettu otus... Ukko ei voinut pelastuksen eikä lohdun sanaa keksiä. Huoahtaen ja päätänsä puistellen hän palasi takaisin tupaan rahillensa.
Kaiken kukkuraksi tuotiin muutaman päivän perästä Kaskurilta sanoma. Kiiskilään kurotti murheen katkera kukko. Paljon parempi jos ei tätä sanaa ikinä olisi saatettu perille. Emäntä itse luki esiliinallaan pitäen tamperelaista vitivalkeata sanomalehteä. Luki palstamäärin kaatunehista, tämän paikan kuollehista. Luki "otuksista", jotka piirityksessä pääsivät pakoon, mutta pian sitten saivat saman tuomion Lahdessa. "Pahantekijöille" oli maksettu ansiosta...
Lopuksi kirjoitus päättyi: "Katso herra on vanhurskas... Ja kumminkin, kuinka paljon hän kärsi ennenkuin synnin tekemiselle asetti esteen. Mutta kun he eivät jumalan puoleen hädässänsä kääntyneet, jätti herra heidät yksin. Korvaansa ei ylhäinen kallistanut avunhuudoille, sillä kahdestoista hetki oli jo lyönyt. Ovi pysyi suljettuna."