Part 14

Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.

Mutta Heikkipä ehti ennen häntä... Tavin koholle nosti, iskun antoi tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.

Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin. Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle...

Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla... Ajanut oli jo muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui. Keinon toisen keksi.

Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa. Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.

Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin. Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan... Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana...

Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista, jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki, näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi takaisin... Mikä uljas mies... Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän on... Ei orja kurja ole tämä mies... Karhuksi kooltaan ja voimiltansa luulisi, mutta hirveksi liikunnalta... paremmin kuin uskoisi ihmiseksi. Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:

— Minä taistoon lähden!... Sinä pysyttele tässä onkalossa... Jos palaan, luoksesi pyydän tulla... Jos minut kuolleena löydät, niin rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni. Sen säveltä tahdon levossa kuulla... Jos minua taasen ei kuulu niin unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille kätke. Jätä minusta maininta... Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja kamppaukseen se vaatii...

Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi karkealle parralle ja korvaan kuiski:

— Heikki!... Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista... Miksi et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?... Mene taisteluun, mene! Mutta palaa voittajana!... Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä, ylväänä sieltä takaisin astuvan!... Kuule, Heikki!... Tuhat suuteloa annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni kaulaasi kiedon!... Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin minut. Ota kaikki... rakkauteni ja lempeni ensimäisen... Katse ja kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän lieska!... Mene taisteluun!... Palaa voittajana... Mutta luokseni sinut haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin myöskin minun tuhoni!...

Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä...

Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin kerrotaan.

— — —

Kuinka kahakassa kävi?...

Kuinka se taisteltiin?... Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä... Sanaa ei kenkään saattanut kartanoon... Ei tuulen mukanakaan retkueesta milloinkaan tietoa tuotu... Turhaan vuotti väki asemiehiänsä, sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa. Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken lopun... Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa alempana matalintakin mätästä... Toisinaan todistaja tapahtuman näkee. Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.

Oliko se ollut noidan kosto julma?

Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät. Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:

— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä, taistelu kuolemasta taukoamaton!...

Kas, tämä taisto jatkuu... jatkuu...

— — —

Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:

— Palasiko uros?...

— Yksinkö jäi impi elämään?

— Kaikkiko kaatuivat?

Arvid viimeisteli:

— Sankari palasi, vaan ei omin voimin... Kolmen päivän kuluttua löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla... Nyt kävi impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu. Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta. Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla. Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja ympärillänsä... Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden rantamilla vihertyivät vienoisemmin... Silmä etsi salista tästä viimeistelyä... Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita saata... Siitä huolimatta pysyi mies ujona... Aatostansa ääneen ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta... Jopa uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai sanoiksi:

— Etkö... etkö Heikki huolikaan?... Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta vastasi:

— Tottakai minä rakastan...

Tyttö sanoi:

— Sitten jään ikipäiviksi tänne!...

— Likeni mies, omansa otti...

— — —

Vaiteliaisuutta...

Kukaan ei kysellyt mitään... Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen. Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan. Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon olkapäälle... Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: — Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?...

— Tästä kohtalostammeko?... Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää...

— Mutta pakoa minä tarkoitan,

— Siihen en löydä vastausta... Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.

— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.

— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?

— Turha...

Hetken perästä sanoi aatosalta:

— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty...

— Jaa se kirkon taisteluko?

— Se.

— Oli se.

— Kummallisesti se sinä säilyit.

— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.

— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.

— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää...

— Kuinkahan se oikein tapahtui?...

Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona vainusi vaaraa joka taholle... Korkeat kelot kohisivat kunnaalla. Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.

Onkalon asukkaat nukkuivat.

23.

AAMUN KOITTEELLA.

Kevään tuulet kuluttivat lumen.

Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi mustalta maalta... Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään. Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät kiviä... Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja kellittiin... Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.

Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti syvä lumi jyrkän esteen... Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.

Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä. Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä tuonnemmaksi... Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi kuin koira.

Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.

— — —

Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.

Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana ja harkkoisena... Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi kokonaan vailla vihjaustakaan.

Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.

Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren kuuluville... Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin. Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan salaperäinen, rauhoitettu paikka... Moni makea paisti saattoi siinä olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät kielen koskemattomissa.

Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut... Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä, punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen. Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat mieleen jouhet... Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet. Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.

Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.

Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan. Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi siitä uroholle osan sanoen:

— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.

— — —

Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.

Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille altis.

Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.

Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan. Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli Aapon karjahtavan:

— Kurppalako se siellä!?...

— Kurppalahan minä...

— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun. Veneesi on tässä tarpeen...

Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:

— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes lähellekään... Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?

Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:

— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä...

Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään, vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.

Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka oli voittajana sodasta selviytynyt...

Juuri tämä seikka epäilytti.

Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle sinne ja tänne sointipaikoille... Sitten oli ukko liukunut hämäriin mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin rantakivilöille.

24.

VERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.

Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.

Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena. Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä kopertelivat lätäköltä ja lampia... Ajateltiin: kunhan saapuu keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä ilmenee silloin ympärilläsi...

Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen, ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.

Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea... Vaikka leppeät tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan lorisivat laaksoihin... Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi... Länsi ja lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta... Kalliorannoilla, tahi hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat kuorot.

— — —

"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.

Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin aina valoon ja aurinkoon... Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan luomakunnan herrasta...

Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?

Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?... Ken tätä luonnon viehkeyttä vastaanotti?... Jakoihan luonto sitä täysin käsin ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha, sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen kuolinpaareilla... Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta rakkaimmista rakkaimmat.

Silloin sammui toivo... Sammui elämä.

Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja musta veljeismurha... Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin...

Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!

Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja... Rajaton rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.

Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi... Siellä valvottiin yöt, vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin tulevan...

Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla... Missä lie, toimilla tyystin tärkeillä... Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä...

Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti... Eivät aavistaneet orvot että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein veri vasta nousevalle nurmen nukalle...

— — —

Kuolema kurkisteli.

Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli kuolema... Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi näkymätön kuiskaaja:

— Katsokaa murhia... Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä elävät!...

Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.

Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset. Salamurhaajan musta käsi teki työtään... Vieraan voimalla ja avulla teutaroi porvaristo... Tarpeekseen piti juopua... Viikkoja ja kuukausia lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät uskomattomat vaistot... Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]

Näin ei saisi kirjoittaa!

Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen ja kunnian vuoksi"... Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt pimittää... Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua... köyhien paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi...

Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!...

— — —

Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.

Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta... Verissään voitetut pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin, vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.

Verikevään laulu valmistui.

Saunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille

VERIKEVÄÄN LAULU.

Pää pystyyn nainen ja mies vaikka särjetty kotisi lies. Ja hongiston kummuille käy, siellä urhosi näyttäy.

Sinä äidin laulavan kuulet kun hän soutaa kätkyttään, tai tulen räiskeessä muuten urhon jatkavan haastettaan.

Ja muistista silloin kirpoo tuhannet sankariteot, ja totuus henkihin virkoo ja konnien tihutyöt.

Verikevään ankea aika, vaino, sorto ja turvattomuus, ja jälkehen jääneillä aina palaa mielessä aika uus.

Eivät urhomme jää unhoon, heidän työtään ei peitä yö. Eivät hurtat jää siihen uskoon, vaan kesken meillä on työ.

Tuhatrantain tienoolla teuhas usulahtari, syöttiläs maan. Isä töllin ja työn oli teuras, uhrilunnaaksi äitikin saa.

Ja verisenä temmelsi tihu, raasti armotta asujaa. Täyttyi määrä, nousi sisu, vihdoin köyhäkin ponnistaa. Pian kankailla kalske ja huuto ja taistelun tiimmellys soi. Ja "Kalevan portailla luuto", niinhän porvarit ilkamoi.

Ja Väinölän ahoilla parku, savu tuprusi, tappara kaas. Kotiriena iski ja karhu sotasaralla — katsokaas.

Ja teotoonin koulusta parvi lihamiestä ja Vöyriä myös; Härmän iikat, kupeella sarvi alkoi möyriä murhissa myös.

Hei apuun raatajaheimo, vuosituhanten palaa työ. Se ainoa tehokas keino, millä murtaa sortajan yö.

Osa parhain kansasta kaatuu ja juoksevat hurmeiset vuot. Yhä uusia joukkoja saapuu, vaan enemmän sortaja tuo.

Tätä maailman kansat katsoo, rusoloistetta hankien maan. Ja povet ne kuumeesti kohoo vaan riennä ei auttamaan.

Niillä kullakin kädet täynnä; oma sortaja sydäntä syö. Ja vaikkakin halua näyttää, niin kuitenkaan ei hetki lyö.

On taistelu omasta kohden ja petturit jäytävät myös. Ja itäinen aamun hohde viel' sammuvi lännessä yöks.

Siks ennen aamun koittoa punaurhojen sammui lies, vaan taistelu ilman voittoa kumoukselle tuttu on tie.

Se painuu takaisin korpeen ja tehtaitten raadantaan, ja takoo ja nostavi jälleen joukot uudelleen taistelemaan.

Siks' äidin laulavan kuulet hänen soutaissa kätkyttään, ja tulten räiskeessä tuulet tuovat viestejä urhoiltaan.

Ja sankarit nuosevat uudet ja valitsevat taistelun tien. On tehtävät heillä suuret, kunnes horna sortajan vie.

Verikevään muistot raskaat heille uutta intoa luo. Sorakuopista huutavat vainaat: uusi päivä voiton tuo.

Siks' taistele, uhmaa ja iske kunnes kirpoovat kahleesi nuo. Älä vaivojas vaikerra, itke, sulle taistelu voiton tuo.

Ja vaikka päiväs on harmaa ja yö sitä synkempi lie, niin se on ainakin varmaa että taistelu voittoon vie.

Sen melskeen jo kuulet kaukaa; sua kutsuu ja viittaa se luo. Siksi älkäämme olko arkaa; se viihtyä rintaamme suo. AAA {[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit itsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin yhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta kansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin lahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten ja inholla ne kirjoittelivat "valkoisesta terrorista Suomessa 1918."

Ruotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa lahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman räikeä kuva siitä: "Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet. Ei taisteluissa, mutta rintaman takana", sanotaan kirjassa "on väkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille: 193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia, liikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia ja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja naista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.

Valkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta 1919 pietarilainen "Vapaus", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia numeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat viisilmmentä; "Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta viikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat valkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä: Riihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä 400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200, Karhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho 600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40, Pälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi 15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö, Perkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30, Kemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114, Kymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000."

Lahtauksien sanotaan tapahtuneen "saksalaisilta saadulla luvalla." Tilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa siitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan otettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin 15,000.

Yksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750 vankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti olevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri paikkakunnalta.

Sangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu joukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko paikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin 450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.

Ylläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei suinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen terrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti maksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen upseeri kirjoittaa sattuvasti: "Jos Suomen porvariston täytyy maksaa viisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän rotunsa ei mitenkään siihen riitä..."

25.

YKSINÄISYYDEN ILMESTYS.

Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.

Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena... Hänen elämän tiensä ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi paistamaan... Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.

Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.

Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa... Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä sumennoissa soinnahteli sulous... Sinisellä taivaalla lauloivat leivo ja kiuru... Sorsat saapuivat salmien suihin... Halki hämärän aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat... Pyhyys, puhtaus ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle... Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.

Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren kaikilla äärillä... Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi sulaneella selänteellä... Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella...

Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla... Mökkihän köhjötti tuolla saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.

Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli visusti lepakkoina lymyttävä... Vartiovuorot olivat nyt kokonaan jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat...

Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima yhteenotto... Muistui ukko mieleen... Muistui ukon kuolema ja Kassu... Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun mielen.

Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.

Siinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat tuolla... Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja kuolinvuode... Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä siinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli kiinnikuivaneita suomuksia... Perkkauspuukko pysyi pistettynä siltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut... Pöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko... Kaikkialle oli laskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja... Lattialle olivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä rautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman laatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli armon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut, ja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille taivalluttanut...

Uunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita... ja...

Hänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut silmä huomasi kohta kaikki kohdat.

Korvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä. Ulkoa, rantahaavikostako liikettä?... Se hämäsi syvän rauhan ja hiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti... Kumahteli jämerä kunnas. Tasainen, arkaileva astunta läheni.

Kumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni...

Arvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt onkalosta ulos astumaan... Mutta ei. Heillähän oli jokaisella tekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.

Mies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan tämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen muisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma joutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten selkeyttä painosti... Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä yksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa hellänä ja rakastettavana tunnelmana...

Olivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa elämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois unohdusten valoisille maailmoille.

Mutta askelten ääni uudistui.

Nyt ne kuuluivat portaissa...

— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet... Ehkä ovat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti Arvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.

Kuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!? Nainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen otti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi liikkumatta, hengittämättä outo... Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten uunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin henki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä johti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:

— Äidin muisto... Äidin muisto... Suruni suurin... Minulle ei missään lohtua löydy... Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa... Veikot, siskot, kaikki... kaikki menneet ikipäiviksi pois... En kuulu oi... En kuulu millään sitehillä tähän maahan... Pois kalpaa mieli mulla päästä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:

— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä... Ja kun saavuin on autius kammoisa vastassani... Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo mulle lohdun lempeän, sulohetken...