Part 3

Saapuipa jo Tampereen työläisten murhatalkoihin merirosvojen mustaprikaatikin. Ja valkoryssän kenraalit potsottivat osviittoja antibolshevismista. Tässä touhussa tuoksuivat sekaisin tervan ja tärpätin, kalarasvan ja kaalin, sillin ja sipulin sekainen haisu. Valkoinen veli kohautti housuja, kiristi tuppivyötä, silmäsi palavaa kaupunkia, irvisti. Toisinaan pääsi röhäkkä röhönauru, sillä "masinan työ" oli toista kuin käsikeinot ja kamsut. Oliko hänellä ylenpalttinen riemu, vaiko pahan omantunnon tahallinen tyyneys? Katseliko saksalaista ja ruotsalaista raakimusta vierellänsä häveten, vaiko naivilla kainoudella. Huomasiko hikisen kiireensä keskellä, että vieras perkele lohkoo suomalaista kaupunkia! Huomasiko valkea veli, että Suomen kansaa ja työn sankareita ammutaan hajalle. Että kauaksi kuultu ja ammoin ihailtu "Tammerkosken helmi" nyt häväistään. Ja että vieraat vornat ovat tulleet teuhaamaan Pirkkalan pitkille pihoille. Että suomalaista kansaa taasenkin murhauttaa kaukaisen maan kapitalisti. Heidän renkinsä prenikoita rintoihinsa tienailee, ansaitsee arvonnousuja, nauhoja ja "kunniaa."

— — —

Houna ihminen el ajattele mitään.

Mutta hurtta häärii tuhmasti, tahtoo telata toista, jossa syyn on uskonut olevan... Muussa tapauksessa olisi asettunut vastaan. Olisi kääntynyt kahdennellatoista hetkellä katumukseen ja alkanut ajaa haalimiansa rosvoja pois tästä maasta. Olisi kentiesi hyljännyt kihisevän himonsa ja yhdessä työmiesten kanssa kyörännyt asiattoman ulos. Ehkä vieläkin olisi voitu pestä historiasta lahtarin verinen nimi...

Mutta ei...

Valkoiset ajoivat tehdaskapitalistien, metsäparoonien ja pankkiirien asiaa. Tukkiyhtiön tuhmat pösöt "isänmaan asioilla" heiluivat. Kotimainen saalistaja liittolaisineen poltti poroksi orjuuteen taipumattomien, vapaiden miesten talot. Ampui nuuskaksi omaisuuden ja ihmiset, rienasti kansallista rikkautta.

Tämä väkivaltaan, taitoon, arvoon ja aseisiin sonnustanut sakki elosteli ja oli jo ammoin viskautunut raatajakansan rekiin ja leipiin. Virkamiesinto ja ruumiillisen työn lommo houkuttell maaturpeesta manttaalimököjen sukujuurta keljunkonstiin. Vieraissa kannuksissa ja vouhojen vormuissa pokkaamaan ja matkimaan hoviloikkarien kumarruksia ja siroja ruumiin käivertelyjä. Sivistyksen syvällisyys esiintyi kirosanoissa, vertatihkuvissa puheissa, pussihousuissa, silkkisukissa, kiiltokauluksissa, sikaareissa ja hajuvesissä. Keppi ja silmälasit piti kuulua tervejalkaiselle ja tervesilmäiselle miehelle. Totta kyllä, olisihan voitu harmaat "maapässin silmät" havaita tolkuttoman älyttömiksi jänörenkaiksi... Perhekirjastot (tosin käyttämättömät), nahkanidekansineen puhuivat puolestaan henkisestä isänmaan omaisuudesta.

Retkujen aristokratia-aate oli Suomessa päässyt maailmansodan aikana pelottavaan vauhtiin. Pahe oli tarttunut syvälle erääseen ainekseen talonpoikaisluokassa. Varsinaiset porvarit saivat mieleistään kannattajakarjaa, jota edessä kiehtoilivat, mutta takana pilkkasivat ja josta tekivät purevaa ivaa. Tarkoitus oli painaa köyhälistö paariaisorjuuteen, jotta se ymmärtäisi oman arvonsa "parempien ihmisten" rinnalla ja jotta vastaan panematta taipuisi edelleenkin ryöstettäväksi, piiskattavaksi juhdaksi.

Sentähden tässä apumiesten ja palkkajoukkojen kera porvaristo päälle kävi. Sentähden ase asiat ratkoi, että tässä taisteli kaksi luokkaa, joilla kummallakin elinehto ja asema oli puollettavana. Vaikkapa vuosiakin saisi ratsastaa vielä kansan harteilla entisillä loistovaunuilla...

Mutta porvareiden voittovyöryä pantiin Pirkkalassa vastaan! Työmiehet asettuivat iskentään. Kun on yritetty niin ei ole kaduttu... Joko painui voittoon, taikka paloi paikalleen. Kansan ja maan vapautuksen puolesta tässä nyt taistellaan!

Kunnia tamperelaisille, sillä he taistelivat!

4.

TAISTELU TAMPEREESTA.

Kahdeksaa päivää myöhemmin kaupungissa tapahtui kaatuneiden hautaus. Tällöin normaalielämästä oli nähtävänä yhtä ja toista. Taloista asujamet olivat asettuneet kivijalkoihin ja kellareihin. Puutaloista järjestään tunkeusivat ihmiset kivisuojiin. Oikeastaan maanpäällinen elämä olikin käynyt sietämättömäksi. Yhtämittainen pommitus kiihtyi ulkoa päivä päivältä. Maa järisi putoilevista ja laukeavista pommeista. Tärinä yhtämittaisena saattoi muutamat totuttaa vallan pelkäämättömiksi. Sentähden monet elivät ja liikuskelivat kuin tavallisessa ukonilmassa tai sitten hiiviskellen siellä ja täällä.

Valkoiset voimat saivat lisää tykistöä.

Sitä tuotiin kiireimmiten paikalle pohjoisesta ja sijoitettiin Messukylän, Lempäälän ja Tammelan suunnalle... Rata pohjoiseen jäi punaisilta epposten ehyeksi. Yhtään siltaa ei räjäytetty. Sentähden Vaasan hallituksen tuhoaikeet joukkojen siirroissa joutuivat. He siirtelivät ja ryhmittelivät voimiansa aivan avoimesti. Lahtareiden liikettä seurasivat kaupungin puolustajat kiihkein ja hieman levottomin mielin. Kumminkin kaikesta "häiritsemisestä" oli nyt kielletty. Ainoastaan säästäväisyyssyistä silloin tällöin pamahtelivat punaisten tykit.

Toki jokaisella oli selvillä se, että päällekarkaajat valmistautuivat johonkin ennen näkemättömään ja kuulemattomaan otteeseen... Mitä se mahtoi olla, sitä ei tarkalleen voitu aavistaa. Että raskaan aseistuksen kuntoonpano oli kyseessä oli selvää. Illan tullen kumminkin näytti yö tulevan rauhallinen. Mutta tässä ei erehdytty. Myrskyn tullen tiedettiin olevan ilman tyventä. Punainen päällystö puolestaan ei antanut aihetta lepoon. Tykistölle menivät määräykset aikanansa. Vielä kerta katsottiin mahdolliset sijoitukset. Ja tykkipattereiden ihastukseksi jaettiin panoksia tällä erää runsaasti. Että annokset olivat viimeiset, sitä miehistö ei tiennyt. Vielä annettiin punaisille pattereille selvyys toiminnasta siinäkin tapauksessa, jos taistelussa joudutaan eristetyiksi...

Kului keväinen ilta.

Kuluivat tunnit, jopa yökin alkoi ehtiä. Jännitys kohosi joka hetki. Punasotilaan olemus vavahteli. Ei pelosta, mutta toiminnan halusta. Tämä kiusallinen ratkaisu oli edessä, joka saattoi tuoda sen, mitä ei kukaan sanoa halunnut. Tieto se siellä välineenä oman sydämen alla kullakin viihtyi. Työssä ja iskennässä se tuokioksi tuonnemmaksi poistunut oisi. Ja kentiesi, kentiesi toiseksi vielä kaikki kääntyy. Onhan tämä vallankumousta, rajattomain voimain ja innon joukkoponnistelua.

Kello yhdentoista aikaan yht'äkkiä alkoivat piirittäjät kamalan pommituksen. Hetki hetkellä se kiihtyi. Uusi valkoinen tykistö toi tuhoa aivan odottamattomalta suunnalta. Tuli kaikesta päättäen kysymys kaupungin omistamisesta. Nyt ei punaistenkaan tarvinnut säästellä ammuksia, mitkä aijemmin luultiin olevan tyyten lopussa, koska vastaisuus oli kaupungin puolustukseen silloin laskettu viikoissa eteenpäin. Puolustajat voivatkin vielä käyttää kaikkia kanuunoitansa. Ja mikä hämmästys olikaan tuholaiselle siinä, että "tulta ja rautaa" syöksyi kaupungista vastaan miltei samalla mitalla kuin sinne lähetettiinkin. Mylvähtelihän pääkapellimestarina iso "härkäpunikki." Sanan todellisessa merkityksessä ruiskivat savea ja rapaa, kiviä ja multaa laajalle ympäristöön. Ja mihin ikinä panokset putoilivatkin, tukkeutui siellä "isänmaanystävien" kaikki yhdeksän läpeä tarkkaan, niin että tarvitsi aikaa niiden auki rassaukselle. Tässä nikotuksessa valkoiset viipyivät toipuakseen toista vuorokautta. Eipä syytä jos punikit alkoivat uskoa "tien aukenevan Inaria myöten." Mutta kumminkaan nytkään ei ollut viimemainituissa älyä pikaiseen uloshyökkäykseen, jota piirittäjät kauheasti pelkäsivät.

[Parhaan käsityksen taistelun vaikutuksesta ulospäin antaa porvarien oma lehdistö. M.m. "Otava" kertoo: "Hirvittävä tulisade, joka tuli punaisten puolelta, vei meidän joukkomme vallan hajalle... Miehet valtasi kammo ja hirveä pelko, sekä taisteluun haluttomuus, että pakokauhu. Ruoska ja ase kädessä saatiin miehiä uudelleen taisteluun paikoilleen."]

Samoin "Suomen sotilaassa" kuvaa eräs nais-sanitaari Messukylästä, miten siellä epätoivoon ja menehdykseen asti tuotiin haavoittuneita, että usko alkoi horjua... Monet muutkin valkoiset lehdet valittavat ja vaikeroivat "syviä haavoja", joita kärsien "piti pelastaa isänmaata." Leikkeleitä voisi myöskin esittää ulkomaisista silminnäkijöiden kertomuksista, mitkä ovat olleet seuraamassa mieskohtaisesti Tampereen proletariaatin sankarillista taistelua.

Tämä yöllinen viime tervehdys sai yhä vähenemään punaisten ammusvarastot. Taistelu oli tuottanut niihin nähden tuhoisan tappion. Tosin oli vaurioita viholliselle saatettu summa, sekä ankara pommitus ja hyökkäysaije torjuttu takaisin, mutta kaikesta tästä huolimatta jäi useita tärkeitä kohtia pattereilla vallan kylmille. Siellä miehet siirtyivät kivääreihin ja ruiskuihin. Vihollinen huomasikin heti yhden kolmanneksen työläisten tykistöstä vaijenneen ja seuraavana vuorokautena punaisten mielenkarvaudeksi toimi niistä enää vain puolet.

Mutta siitäkin huolimatta taistelu jatkui.

Tällä ajalla ajoivat viholliset lakkaamatta laumoja Tamperetta kohden. Rynnäköissä kaatuneiden rivien tilalle nousi sakeana uusia. Vasta niitetyn vastuksen jälkeen huomasivat punaiset eteensä kasvaneen uuden. Valkoiset reservitkin tuotiin tuleen. Perinpohjainen, mekaninen masinoiminen murha-aseittensa ympärillä kävi rosvoleirissä spesialisoiduilla käsillä. Insinöörejä, mekanikkoja, punnnitsijoita, tähtääjiä ja tähystäjiä ei puuttunut.

Jääkärit häärivät uusissa Saksan univormuissa. Pussihousuiset tekivät työtä ja ärhensivät toljaileville maajusseille. Ja kun he olivat vihdoin saaneet kuusituumaisensa hilailtua paikalle, laitettiin niille ensi töiksi lavetit. Seurasi vatraukset ja tarkistukset.

* * * * *

Uusi taistelu alkoi.

Yöllä huhtikuun kolmatta päivää vastaan kello kaksi olivat valkoiset valmiina. Tulipommeilla päättivät he polttaa Kyttälän puurakenteista kaupunkia. Mutta punaisetkin selvisivät pian seuraavan hyökkäyksen valmistelusta. Huhuttiin ruotsalaisen mustan prikaatin teppaavan telteillään. Merirosvot kuuluivat juuri saapuneiksi ja "halasivat kuumeisesti taisteluun." Skandinavialainen sinikeltainen sankari liehui siinä sotalippuineen tsuhnalan kamaralla. Oikein hykertelivät "Lotta Svärdit" tätä hoikkaa vartaloa katsellessa. No mikseivät sitten ylpistyneet muutkin tästä historiallisesta sotajoukosta. Olivathan kolmikymmenvuotisen sotaretken muistot tässä ikäänkuin "veljeskansoilla" verestymässä. Olihan Kustaa II Adolf tuossa sotajoukon edessä ratsuineen hengessä ja totuudessa saapunut "Hakkapeliittojen" maata perkaamaan kaalivellin katkusta. Seisoivathan siinä hoikat ja uljaat "kaarlolaiset" uurtamassa uudelleen auki ammoin jo umpeen mennyttä verisarkaa. Oltiinhan sitä käyty Saksat, Puolat, Tanskat ja Itämeren maat, jopa Novgorodin ruhtinaillakin karkua ajettu. No miksei sitten nytkin tässä kuuluisassa Suomen sisällissodassa? Miksei voida mainetta ikuista niittää suomalaisen työmiehen häpäisemisessä ja vapauden veriin tallaamisessa, lihaksi piiluamisella?... Ja tämä sankarillinen sotajoukko teppas ja oli telteillään. He tiesivät, että "kaikkien silmät vartioitsivat heitä." Että jotakin suurta nyt tulee tapahtumaan. Olihan tässä historiallisesti taattu joukko. Sentähden he "paloivat taistella." Ja kun hyökkäys Tampereen proletariaatin rintamaa vastaan vihdoin heille luvattiin, väikkyi Kaarlo Kahdennentoista henki ja haamu heille tietä näyttämässä tuleen ja iankaikkisuuteen.

[Persoonakohtaisessa haastattelussa muutamia vuosia jälkeenpäin kertoi se rohkea punapäällikkö V.L., joka oli työläisarmeijaa johtamassa ruotsalaista "sankarikaartia vastaan seuraavanlaisen lyhyen kuvauksen tapahtumasta:]

[— Me olimme jollain tavalla saaneet mustista merirosvoista vihiä. Kuulimme heidän saapuneen tänne todella sankarimainetta leikkaamaan ja laakereita Tukholmaan tuomaan. Sentähden päätimme heitä tervehtää ja kestitä lämpimästi näitä lahtareiden aatekavereita.]

[Olimme asettuneet aluksi sille lakealle lumihautalinjalle kaupungin pohjoispuolella, mikä on Finnin sillan ja Hatanpään hovin vasemmalla. Kumminkin paikkaa en tarkoin osaa pimeyden takia enää määritellä, koska vuosia on jo kulunut ja taistelua valmi tellessa muutimme suunnitelmaa. Vihollinen kun tarkoin tiesi asemamme, pudotteli vaarallisia pommeja ympäristöön. Hyökkäystä odotellessa minua kaiken aikaa vaivasi paha omatunto siitä, että meidän asemat vihollinen tietää ja me voimme kärsiä kahakassa. Ja vaikka aika oli täpärällä; niin pimeän keskellä tein rohkean päätöksen. Se suunnitelma oli tosin omapäinen ja jos se epäonnistui, tiesi se pääni menoa. Mutta ei auttanut, piti uskaltaa panna kaikki alttiiksi. Oikealla osa kuusiaitaa sahattiin metsästä ja taaempana hankittiin kiireessä kuusen näreitä lisää. Nyt se siirrettiin viisikymmentä syltää suoraa sille suunnalle, rautatien ja sairaalan puolelle, mistä cpäilimme hyökkääjien päälle painavan. Liike onnistui erinomaisesti ja tuskin kaikki oli kunnossa kun röyhkeät, korkearintaiset rosvot ryntäsivät esiin. He marssivat kuin paraatissa, taajoissa kolonioissa, tahdikkaasti kuin yksi mies... Laajaa peltoa he astelivat kuusiaitaukselle aukeaman vastaiselle, minkä suojissa poikain ruiskut olivat. Varotin olemaan hiljaa kunnes koko parvi porhaltaa esiin... Se se oli koira vieköön jännittävää se. Mutta ei ihmel Kylläpä siinä oli apajaakin. Siinä kykittiin kuin sorsanammunnassa pikkupoikana. Ja kun käskin sitten poikain "niistää", oli siinä edessämme ei vähempää kun tuhannen miestä, voi olla puolitoistakin. Tulos tässä kahakassa oli se, että Suomen köyhälistö antoi auttavan koston merentakaiselle mustalle keikarille. Olivatkin harmaantuneet palvelusinnossaan valkoisten hyväksi. Apunsa valkoiselle veljelle koitui ruotsalaisen kuolemaksi.]

[Tämä Tukholmalle valitettava tapaus tuli piankin kuuluksi kotikaupungissansa ja laakeriseppeleiden asemasta alkoi sinne uida mustia surunseppeleitä. Isänmaan hurmeissa riekkujille saatettiin kalman sanoma, että prikaati "svenskahärinkiä" makaa kylmänä punaisen Tampereen edustalla Pirkkalan pitäjässä.]

Tässä taistelussa tulikin tuho tuolle ruotsalaiselle mahtavuudenaikain prikaatille...

Muutamien tuntien aikana muuttui asema yhä kriitillisemmäksi.

Seurasivat uudet ja uudet hyökkäykset, mitkä tehtiin haupitsien suojassa, johon punainen tykistö — suurelta osaltaan jo valjennut — ei voinut ottaa vastatakseen. Jalkaväen taajat hyökkäilyt otettiin vastaan kuularuiskuja kivääritulella. "Isänmaalliset" taistelivat kohoutuvassa moraalissa. Hurraa huudot alinomaa uudistuivat. Valkoinen Suomi kokonaan riippui tästä taistelusta. Tämä tietoisuus kiihotti. Olihan heillä sitäpaitsi ylivoima ja aseistus. Lakkaamatta saapui apuvoimia, syöneitä ja levähtäneitä, taisteluhaluisia miehiä. Heitä vastaan paljon valvoneet, huonosti ravitut punaiset joukot saivat levähtämättä seista. Ahdinko tilanteesta täytti muutoinkin tuskaisena mielet. Asian tyyni harkintakyky säilyi muutamilla tallella. Valkoiset lentolehdet "tarjosivat rauhaa." Valloittajan vahva propaganda ja kaikenlainen valkoinen agitatsio täytti ilman. Taisteluteho oli huomattavasti laskemassa. "Piispalan lähetystö" juonitteli joukot horjumaan siihen määrään, että paikalliset taistelijat jättivät rivit ja heittivät aseet luotaan, juoksivat koteihinsa, tahi kätkeytyivät mikä minnekin kykkimään kiväärinkuulilta suojaan.

Nekin pohjoisesta peräytyneet ja taisteluissa nyt mukana olleet, tulivat hämmästyksellä lyödyiksi. Esimerkki aseiden hylkäämisestä ehkä tarttui, tahi sitten koski se heihin kipeästi. Muutamat osastot kumminkin pitivät kutinsa. Aavistivat mitä tarkotti valkoisten veljeily heille. Eivät luottaneet valheellisiin lupauksiin, joissa kurjina ehtoina: "Henki sotilaille säästetään, jos päälliköt luovutetaan." Selvänäköiset ja rehelliset työmiehet suuttuivatkin tästä törkeästä juudas-ehdosta. Aatteen ja ihmisyyden loukkauksen nimessä eivät katsoneet voivansa ostaa itselleen armoja tovereiden verellä. Mikä hävyttömyyden huippu ja aito lahtarin tapainen houkutus.

Tapahtuneen viimeisimmän ja raskaimman hyökkäyksen seurauksena syntyi pako mainitulla tavalla tiedottomissa taistelijoissa. Mutta ne joukot, jotka päättävästi jatkoivat kamppailua, niitten tuli vetäytyä kokonaan kosken siltain taakse mikä puolestaan merkitsi Kyttälän kaupungin kokonaan luovuttamista. Toiselta puolen piti perääntyä radan varteen ja lujittua uusiin asemiin.

Tampere oli täydellisessä eristetyssä tilassa melkeinpä saarron alusta alkain. Etelästä el tullut minkäänlaista vuorovaikutusta eikä tietoa. Minkäänlaista ajatelmaa, ei päätelmää voitu tilanteesta lausua, mikä joten kuten olisi joukkoja rauhottanut. Kiihkeihin alinomaisiin kysymyksiin ei kenkään kyennyt vastaamaan. Mutta kumminkin oltiin herkkiä mielikuvituksille. Tähyiltiin apua ja sanomaa ilman kautta joka päivä ja yö... Mutta mitään ei kuulunut. Sanotaan lentokoneen heitelleen ilmoituksia, joissa huomautettiin jonkunlaista vihjausta taistelun välttämättömyydestä, koskapa apua ollaan touhussa lähettää. Toiselta puolen arveltiin maihin nousseiden saksalaisten saattaneen hidastusta aikaan. Toijalan kautta, sekä Lempäälän puolelta kuulutettiin komennetun apuvoimia Tampereen hätään, mutta etenemisen alkuun päästyä koitui sille vaikeita, jopa ylitsepääsemättömiä esteitä. Niiden tieltä raivaaminen kysyi aikaa muutamia päiviä. Tuli hankkia erinäisiä välineitä, tuli keskittää miehiä. Lentokone lähetettiin Siuroon, minne vasta viisituhatta porilaista punakaartilaista oli saapunut... Mikä kumminkin avunannon viivästymiselle oli syynä, ei saatu selvää, koska lentokone ei palannut. Ei myöskään joukkoja piiritettyjen avuksi kuulunut. Varmaankin apua toivottavilla itsellä oli kädet täysi touhua. Laajenihan vaara uhkaavasti joka puolella, koska vieraiden sotajoukkojen maihin lasku yleisesti oli tiedossa... Katsoiko punainen päämaja Tampereen jo silloin olevan toisarvoisen kohdan hallussapitämiselle? Ehkä tämä työläiskaupunki oli jo kulon keskelle palamaan tuomittu rovio.

Piiritysajan kolme ensimäistä päivää saivat kaupungin puolustajat sisällä asuvilta vihollisilta olla rauhassa. Jokapäiväinen vakuuttelu porvariston taholta kävi yhä omituisemmaksi. "Olemme täysin puolueettomat viimeiseen hetkeen" kuului heidän lausuntonsa. Olipa sellainenkin ihme tapahtunut, että muutamat heistä täydestä todesta tarjosivat palveluksiansa. Myötätuntoisina lähennellen otti oppineistostakin henkilöitä kaupungin puolustusosuuden. Olipa ylioppilaita osa etsinyt tiensä suoraa punaiseen kaartiin ja kivääri kädessä seisoi työläisen rinnalla. Oli heittänyt pois valkoisen lakin ja tittelit, touhusi kuin periaatteen mies konsaan, työpuserossa ja tamineissa. Aluksi epäiltiin näiltä palveluksia ottaa vastaan. Miksi isänmaallisuutensa hyljänneet olivat, tahi olivatko omistaneetkaan sitä koskaan? Vai ihmisyyskö esiin astui? Oikeudentuntoko voitti viime tingassa?... Ehkä toiselta puolen kannusti pelko vastaisesta. Vai oliko äärettömän pitkälle kehitetty valkoinen urkinta? Kujeiliko rikollisuus työläisiä kohtaan tämän tien kautta? Tahtoivatko isänmaansa aatteiden innoittamina valita alhaisimmat petturin keinot rehellistä Suomen työmiestä kohtaan?... Paljon mahdollista. Joukossa saattoi olla niitäkin. Mutta lopputulos kaikesta oli kumminkin se, että Tampereen porvareita työväen punainen hallitus aikansaolon säilytti kuin silmäterää. Ja ne pettivät lopulta puolustajat. Monista vakuutteluista huolimatta ilmestyivät sala-ampujat punaisten selän taakse. Kaupungissa pesiytyneet suojelijalahtarit olivat onnistuneet ase-etsinnässä säilyttämään kätketyt varastonsa. Olivat luovuttamatta pitäneet hädän viimeisen varalle... Nyt he alkoivat puolestaan maksaa hyväntekijöillensä "mitäkuuluu."

— — —

Liikkuminen kaupungilla tuli erittäin vaaralliseksi.

Vallan tuntemattomasta paikasta saattoi lentää murhaava, hyvin tähdätty kuula ja tappaa punasotilaan tahi pikalähetin, joka sattui tärkeissä asioissa liikkumaan sinne tahi tänne. Sala-ampujia vastaan järjestettiin metsästä jäjoukkueita siitä huolimatta että nämä patrullit olisi tarvittu tiukasti ulkoiseen taisteluun. Varsinkin nyt, jolloin läheni katutaisteluiden aika ja sen alkaminen oli tuntien kysymys. Näihin asti oli saanut rautatien asema vieläkin olla punaisten hallussa, ja olisikin se pitkäaikaisesti tehnyt kiusaa valkoisten tulon viivyttämiseen Kyttälän kaupungista. Mutta Hämeenkadulla aseman puoleista osaa alkoi kummaltakin taholta rakennusten ullakoilta, ovista ja ikkunoista paukkua. Kellarikerroksistakin lensi kuulia.

Vihollinen hääri edessä ja takana. Tarkoitettu "valkoinen nousu" oli alkanut. Hämminki ja epäjärjestys oli punaisissa ilmeinen. Vieläpä juudasmaiset veljeskavaltajat valkoisten joukoissa ilmestyivät punaiset nauhat ja merkit hatuissa sekä hihoissa, käyttivät väärennettyjä tahi varastettuja jäsenkirjoja hyväkseen, tunkeutuivat joukkojen keskuuteen tekemään "isänmaanpalvelusta." Jo aijemmin agitatsionin merkeissä, nyt kivääreillä, kuularuiskuilla ja heittopommeilla.

Kuten yleisesti tunnetaan, tuli eräänä iltana piirityksen aikana pidätetyksi valkoinen insinööri, joka myrkytti kaartilaisten ruuan. Toiset pitivät huolta mieltenkuohuista ja järkytyksistä alinomaisilla hälyytyksillä ja kähinöillä.

Tämä sisällä syttynyt sekasorto ja anarkia joudutti monin verroin kaupungin antautumista.

Huhtikuun kolmannen päivän iltana julkeni porvaristo häikäilemättä ottaa taisteluihin osaa valloittajien rinnalla. Toiselta puolen yrittivät erinäisinä yksityisinä ryhminä siellä ja täällä paraillaan tapahtuvassa katutaistelussa punaisia vastaan. Sitä mukaa kuin lahtarivoimat tunkeutuivat kaupunkiin, sitä mukaa ihmisyys ja hyvätahtoisuus katosi. Viha, röyhkeys ja ylvästely kasvoivat ja karvat pörhistyivät... Äskeiset makeilevat herrat häärivät murisevana petona patterin ja joen tuolla puolen, kiväärin takana irvistelivät hampaitaan.

Katutaisteluissa käytettiin kivääreitä.

Siellä ja täällä räiskyi kuularuisku.

Käsipommit paukahtelivat talossa sisällä, tahi ikkunoista alas kadulle viskattuina. Barrikaadeja tuskin moniakaan rakennettiin. Tämä vanha ja historiassa tunnettu tehoisa tapa niiden käyttämisestä suomalaisen kaupungin kaduilla oli tuntematoin. Kuuma ranskalainen sen olisi rakentanut pikaisesti ja hallinnut ojentuvia katuja neljään suuntaan. Puuttuihan barrikaadeista kokonaan kokemus. Ne olisi pitänyt rakentaa jo kaupungin puolustuskuntoon saattamisen yhteydessä. Ehkä hädänhetkenäkin vielä olisi tullut vetää törkyä, kasata kiviä ja rautaa suojaksi miehille ja aseille. Eikö kaupunkiin ollut eksynyt yhtään Pietarin kaduilla äsken ollutta taistelijaa?... Tottakai ei, koska merkkejä siihen suuntaan ei ollut olemassa. Ei voitu siis vertailla lokakuussa ollutta taistelua rajan takana ja kotona täällä meillä. Mitään eivät suomalaiset työläiset olleet bolshevikeiltä oppineet. Mikä olikaan lokakuun kumous?... Mitä Suomen sosialidemokraattinen puolue? Eihän tämä enemmistön johtava puolue meillä ollut mennyt hiuskarvaakaan yli ohjelmansa. Kuumeisista katukahakoista ja suluista oltiin toki luettu kertomuksissa, runoissa ja historiassa. Yksi ja toinen tiesi jotakin Parisista, gladiaattoreista ja Kartagosta. Oltiin ihailtu taiteilijain tauluja, joissa vallankumoussankarit tukahtuivat kuuliin, savuun ja vereen. Ihailtiin äärettömästi uljuutta. Jumaloitiin aatteita, joka kansan nostaa ja paisuttaa kuin ankaran kosken rukkaan ja laukeamiseen saakka. Mutta ihailua pitemmälle ei mikään järjestö ollut kyennyt menemään. Puhumattakaan ohjeiden ja osviittojen antamisesta tässä tapauksessa. Kuin ihana uni oli se heräämättömälle työläiselle, jonka utuisissa maailmoissa kuvastuivat menneiden kansain kohtalot ja vaiheet. Mutta käydä tietoisena käsiksi työhön, mikä historian sääntönä sinulle on annettu, siihen meillä ei voimaa eikä kokemusta ollut. Niin auliisti kuin vuorikauris saattoi peto kintereillä tulla. Hengen ja elämänuhkaiseen otteluun tässä murhaavassa tulessa tuskin enää oli päämäärä. Eihän ollut kokemusta, ei opetusta, ei osanottoa entistä... Kenen syy?... Kuka vastaa?...

Ihmeellistä kyllä, mutta sitkeästi punaiset viime hetkeen asti taistelivat. Alttiina kuulille, alttiina tiedon, alttiina taidon puutteen takia... Joka talosta tässä kumminkin kysymys oli. Parhaimman puolustuskyvyn pimeälläkin tiellä tässä jännittää tuli. Olihan heillä elämä ja kuolema oikeastaan yhdentekevää. Kuolema taistelussa, kuolema antautumisessa! Vain kaksi oli ehtoa:

Valitse hauta, tahi hauta.

Kumpainenkin veivät samaan tulokseen. Mitä muuta valinnan varaa ollut oisi?... Vastatkaa. Valintaa ei mitään muuta...

Luotettavin, uskollisin tovereista, ystävistä: kivääri, käsipommi, sitten revolveri. Eivätkö nämä olleet ainoat elämän ehdot, välikappaleet ja avaimet?... Käydä puolustukseen tyynesti. Mitä muuta vallankumousmies olisi ajatellut päällekarkaajia vastaan? Vain taistelun avulla tuli elämänhetkien jako kysymykseen. Ja taisteluun painuvan soihdun valo ruskotti kauan proletariaatin orjuuden sysimustassa yössä. Taistelun soihtu vain yksin johtaa kärsivät voittoon ja valoisiin maailmoihin.

— — —

Tampereen työläisnaiset.

Kuuluisuuteen ja maineeseen kohonneet tamperelaiset naiset, jotka voivat miesten murentuneen rohkeuden voittaa. Ne samat naiset, joita jälkimaailman porvaristo on raa'asti loukannut, häpäissyt ja ruokotonta kieltä heistä käyttänyt, pilkannut ja syytänyt sylkyä ja lokaa heidän nimensä kaiken ylle.

Näistä taisteluun osaaottaneista naisista totuuden sanoja tietää aniharva. Historia heistä kirjoittakoon, mainettansa sankarittareista kuulematta ei saa olla yksikään koti, matala maja, ei kansamme korva. Kaukainen taru kertoo Kartagon naisten puolustaneen kaupunkiansa uljaammin kuin aikakirjat muut mistä mainitsee. He yötä päivää jousien jänteitä punoivat, hiuksensa keritsivät ja kuiduiksi kehräsivät. He muureille nuolikimppuja kiihkeesti valmistivat. Ja sen jälkeen miehen rinnalla kilpi ja keihäs kourassa roomalaista vastaan karkasivat. Yhdessä kaatuivat urosten oivallisten kanssa. Taistelussa tulisessa muurien alle sortuivat, tahi paloivat kaupungin kanssa armoille antautumatta...

Niinkö taisteli Tampereen mies tuhon tuimalla hetkellä? Eikö enemmistö heistä asetta luotaan heittänyt? Tämän näki katkerasti nainen, jota ihailtu ei ennen oltu milloinkaan. Tampereen työläisnainen, jonka askeleissa kulki aina alentuvainen osa ja miesten iva ja pilkka, jopa arkinen ajatuskin... Nytpä vihdoinkin oli hetki lyönyt, tullut päivä keväinen kelmee, milloin pestään puhtaaksi häpeä. Nyt katsoa saapi naista urhoisaa mokoma housujoukko mihin tässä kelpaa mies, niihin "halpa nainen." Hetket kalliit kun kunnian ja maineen paloivat nyt alttarilla menneen elon, sekä vastaisuuden. Tässä ratkaistavana eikö osa osattoman nyt, kun sydän löi lujimmin, kiihko oli korkein ja kalpa kuumin... Jättivät miehet monet paikan — mutta naiset eivät!

Mitä maksoi kurjan elonlieskan lepattaminen kellarin kiviholvissa? Sammuttaahan viheltävä valkoinen viima sen myöhemmin... Parempi viime rovioon käydä ja kepalen heittää, palaa pois kirkkaassa loistossa ja työssä ennenkuin koirana kelvottomana sorakuopille käydä, missä ilkku ja ivanauru rähinöi.

Ei!...

Tampereen naiset nousivat!

Kotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat. Ja kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle ja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja puolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan miehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot... Että vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana ja eheänä... Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä Pohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin Suomen proletariäitien ollut tuuma?...

— — —

Taistelu kiihkeänä jatkui.

Minne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.

Missä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne vastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti vahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun käytiin...

5.

MINÄ OLEN VALLANKUMOUS, SINÄ OLET SANKARI.

Kahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.

Norola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt aina Maarianpäivän lauantaista asti.

Heidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle perääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen ensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui kokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki Tammelan raunioihin... Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi tunnottomana sairaalassa... Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.

Joukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä enää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista eivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä. Samanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen kuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota. Sentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe jälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.

Jäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan. Uskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet juoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan. Tämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi kahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun puistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet Leppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja Väärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin. Mies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt. Miksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja esikuvaksi meille monille.

Heitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.

Päällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi ja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta ja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua tienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla tämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun kaatui... Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina väikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja kukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä tulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui mieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset... Missä olivatkaan lapset?... Nehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä... Tämä kohtalokas vaihe, mikä jokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen päämäärään, vissiin päätökseen riensi.

Mutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä vilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi povesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä. Se kuiski "minä olen vallankumous, sinä olet sankari!" Toivorikkaat, taisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat sittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.

Toisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat ärtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi Sirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan laskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen katseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti häipyivät.

— — —

Eräänä iltana Norola oli saanut lepoa.

Odotteli miehineen "suuhunpantavaa" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu pikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on kysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan...

Norola nousi ylös teknillisen opiston portaita.

Harmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen, sinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa jo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava. Isällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti tarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä pyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla saarretuksi varastoja sekä väkeä.

Kaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti enemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola näki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen ihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja paukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään kysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta vaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli kun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos viitattiin, tahi kädestä talutettiin... Nyt hän tajusi ylipäällikön käsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa korviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:

— Keskustele sentään miestesi kanssa... Jaksaisivatko käydä leikkiin? Jaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?... Vaikkapa tunniksikin jaksaisitte... Tämän sanottuansa tarttui puhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa käsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:

— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi toista ei muualla miestä... Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä Norola kuuli Salmelan puhelevan:

— Lepoa tulee joukoillesi saada...

Mitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut. Ei ymmärtänyt, ei tajunnut... Taukoamatta hänellä pää humisi kuin honka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua. Itse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu ja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa, seisoi juurillansa vakaana vankkumatta... "Lepoa joukoillesi!" Kertaus! korvissansa. Lepoa?... Niin oikein!... Lepoa hän juuri kaipasikin. Lepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli miellyttäväksi ja rakkaaksi.

Askeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse hän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, "missä lämpenee." Sykähtelivät suonet ja sydän.

Kerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian korjasi päälliköt molemmat pois.

— — —

Yöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.