Part 21

Silloin saapui apu. Tienan tytär toi armon. Itse sousi ruuhellansa luoksi ja saarelle asumaan otti. Ehdot asetti, että suorasääri, sorja poika tulee ainiaaksi tänne härkämaille jäämään. Lauhtuivat leppeäksi. Uros näille appeille yhyttääpi... Tarjoukseen suostuivat tsuhnat.

Ja ennenkuin tämä ikimuistoisa taru taukoaa, kertoo se luolan olleen turvapaikan täällä. Taisteluiden aikana lapset ja naiset sekä lunnaat likimmäiset lymyyn toivat... Rodun uuden ja omaperäisen sanotaan siinneen. Lukkoina olivat olleet ne miehet monet ajat ja aikakaudet vainolaista vastaan... Aikaa omaa me eleämme. Ikuinen taistelu oikean ja väärän eestä iskee. Osattoman ja heikon olkoon nousu. Vähäväkisten voittoon käyköön tie. Jaloimman aatteen eestä kohti kuolemaa...

Punerva tuhka hehkui hiillustassa.

44.

PÄIVIÄ MYÖHEMMIN.

Hiirenkorvalla vihersi viidakon päivänpuoleinen rinne.

Rannikot raitoi värien viriävä verho. Vihreys varjosti niemet, reunusti poukamat pensastoineen... Jopa pihkalehtikin paisui täysiteräiseksi. Halapajut kutoivat höytysinä kontuina keltaista kukkaa. Siellä ja täällä putoili jo siitepöly hiljaisina hiutuisina lahdelman tyvenelle. Yöhyen hentoinen henkäisy vei värit suikaleiksi... Rannan korteikko kurottui, pilkisti piikin sieltä, toisen täältä. Mutta vanhan kaislikon rinnassa tuolla parveilivat salakat ja ahvenparvet. Syvältä saapuivat myöhästyneet kutukalat. Ne laskivat maitinsa mustiin pohjasammaleihin. Siellä ja täällä tyvenen alla saattoi selveytyä oivakin kalain kihelma. Pitkän poukaman perästä, läheltä ukkivainaan venevalkamaa kukahti käki. Salmen takana, helokoivussa haavan latvassa istui haukka... Virstojen takaa kantausi iltatyvenellä kaukainen kaihoisa naisen laulu:

— Trui vassuni, trui... trui... trui...

Sitten selkeni emälehmän ja vasikan yhtaikainen ammunta... Vasemmalla tuolla kolisivat airot. Alusta aseteltiin kuntoon. Nuottatalaiden tykönä kitisi valkeenkuiva kynnyspuu paatin pohjaan... Haukiniemellä tuolla poikettiin nuottaa. Sieltä saapui kohu epäselvänä kahden kokonaisen virstan päästä... Uistinta soutelevia herrasmiehiä kierteli maalatuissa venheissä pitkin rannikoilla. Petokorven kainaloon kurottautuivat illan viimeiset säteet. Loisti auringon laskeva kajo kunnahille... Maalatun venheen kolmihenkinen kuoro lauloi:

Ja muuttunut hän oli täl' erää paljonkin. Soturin ryhti jalo ukossa nähtihin...

— Trui vassuni, trui...

Kymmenes tunti oli illalla.

Suvinen lauantai hankkiutui morsiuspukuisena levolle.

Kalliosaaren isännällä, kuolleena kuhisevan kaislikon sisässä seisoi viimeinen alus poislähtövalmiina. Kysymys oli tässä verkonlaskijain yöpuulle asettumisesta. Mutta vuotteleminen tänä yönä näytti turhalta. Kaikkialla valvottiin. Saattoivat olla ylhäällä aamunkoitteen nousulle ja nostaa liinat lämpimästä vedestä leikkaantumasta. Saattoihan tarttunut kala liivastua.

Oli pitänyt vähältä ettei viimeisten pakolaisten poistunut vene eilen iltana ollut joutunut kiikkiin. Saattaja palasi kumminkin. Sinne vastaisen rannan viidakoihin olivat hävinneet.

— — —

Myllykosken kohina kantautui kaukaa pohjaisesta. Siellä saattoi olla tuulen ylhäinen henki. Yötaivaskin siellä tummentui tuokioksi. Kosken kohina kumminkin pauhasi yhtäjaksoisena. Se saattoi olla selvän ja jatkuvan sään merkkinä. Karjan myöhäiset hakijat etsivät laitumen perillä eksyneitä mullikoita ja huutelivat:

— Trui vassuni, trui... trui...

Juopuneen bassoäänistä laulua kuului:

— Mut' muuttunut hän oli täl' erää paljonkin...

Koko kesäistä saloyön maisemaa häiritsivät äkkiä kiväärin räikyvät laukaukset. Rannikoilta rannikoille kuului kimakka kaiku. Se repi rauhaa, ratkoi luonnon unista apajaa. Punikkimetsästäjät teuhasivat. Isänmaan unnunta aavisti valkoisen viileyden lienteän sylin.

Taajan leppämetsän läpi saattoi Oskari huomata saarelle saapuvan soutuveneen. Täydessä lastissa siellä loilottivat. Juopuneet suojelijat ampuivat ilokseen... Veneessä nousi Mandi hitaasti kurkistamaan kaislikon yli joko siimanlaskijat loittonivat. Oskari juoksi alukseen. Ja he molemmat työntyivät viimeisinä saarelta, jossa viipyivät ja vuottivat tietoja Kiiskilästä. Mutta niitäpä ei kuulunut. Kello oli jo tunnin yli määräajasta eikä vieläkään Kustaan merkkiä näkynyt.

Rantahaavikko seisoi juhlapuvussa tiheänä ja läpinäkymättömänä. Ukon mökki upposi suven syliin. Liiterikuusen murheellinen tauoilta tiesi yksin kaiken tuttavuuden tässä suojateiltaan loppuvan. Tiesi autio tanhut, että totiset tavat täällä takaisin toistuvat. Ja hämärä, salaperäinen onkalo kätkeytyi tyystin tulevaisuudelta. Sorahaudassa, kalliohalkeaman kätkössä kuivuvat Robertin luut. Siellä on ihmeellinen salaperäisyys säilymässä...

Kuulumattomat aironvedot loittonivat.

45.

PYLVÄISTÖN PIHALLA.

Punervankeltaiset säteet paistoivat vaakasuorasti maanpintaa pitkin multakunnaan ja metsäpihan yli. Kastehelmet kihoilivat jo katveissa juhannuskukkien latvoilla. Pisteaidan yli puutarhaan satoi sumua. Aidanseipäissä siellä ja täällä häilyivät kinolangat. Karjapihassa putosivat tyhjän sinkkisangon pohjaan ensilypsyn pisarat. Kellolehmä katseli kylläisenä pihaveräjän yli ja alotti ensimäisen märepalansa. Se oli teräväsarvisin ja muista voiton saanut Mansikki. Nuoremmat punaiset saivat pelätä mokoman kaiharin puskuja. Monetkin vanhat rutaleet, jotka aikansa karjassa olivat jehuna kunniassa keikkuneet saivat nyt aina olla kylkimyreessä ja pelonkaaressa pakosilla.

— — —

Naapurin riihikalliolla päkätti pukki.

Pujoparta olikin ainoa vuohensukuinen elukka koko kuuluvilla. Mutta paimenpoika kertoi sen köröttelevän lammaslaumassa. Isäntävainaja oli tämän koiruuksissaan jättänyt eloon. Vuohet olivat laissa "kavaluutensa" takia kielletyt laitumilla kuljeksimasta. Sentähden olikin tämä pukki kymmenen vuotta kaiket talvet kytkimessä heinän kolmuja kuninut. Piioilta pyysi aina parhaat palat. Kymmenen lyhyttä kesää sen kyntynen kapsui kaatran perässä. Sarvenkoikaleet olivat sille kasvaneet keisarimaisiksi. Eikä sitä aitaa ollut jonka yli pukki ei päässyt jos se mennäkseen oli. Se ahtoi sisäänsä olervat ja tähkät, mutta kun siinä oli vain yksi suu, ei se suuria vahinkoja saanut aikaan. Toisinaan sekin toki harmitti. Ja lampaankeritsijäeukot puhelivat aina sen villan liiallisesta karkeudesta. Ne sanoivat: "Pitäisi hävittää koko pakana!" Mutta sille uhalle se asia aina kuitenkin jäi.

Emäntärouva asteli suola-aitan poikkiportaita ylös, aukaisi ovet ja painui aittaan. Pukki kuuli puusaranan narinan ja laukkoi sinne suoraapäätä perässä. Sitäpikaa ryöstäysi se räälissäkille. Ja kun pukki vihdoin pakeni korkean kynnyksen yli ulos, oli sillä silmät ja sarvet jauhoissa. Emäntärouva roinusi ovella äyskäri kädessä:

— Tuonanen hylky!... Ei tuotakaan konia tullut tuosta elintarvelautakunnan lihatiinuun suolattua...

Sanat kuuli Juurakkoniemi, joka pahimmoiksi ajoi siitä Runttella maantietä pitkin ja puuttui ohikulkiessaan riemuun:

— Ka!... Pukki pakana poskee jauhot! Vuoraa rieskalla takapieluksensa!... Myykää minulle tuo pökö! Minä voin siitä hyvästä miehille neuloskella neljät housuparit talon kankaasta. Annan vaikka vielä nahkankin takaisin.

Hämillään myhäili aitan portaille tullut emäntä:

— Eipä tässä tiedä... Ei taida tarvita housuja kun ei ole housun pitäjiäkään. Ei ole miehiä talossa omasta takaa. Ilman muuta käänsi raatari hevosen pään aitan edustalle, laskeusi vilposilta alas ja tuli tervehtimään:

— Luojan rauhaa teille!... Ainako se tämä emäntä peräsimessä jaksaa?

— Täytyyhän sitä...

— Valkosiksi ovat hiuksenne huuhtoneet...

— Vähemmästäkin murheesta...

— Ikävästä!... Tietäähän sen, hyvänenaika, kun molemmat pojat sotaan häviävät.

Pukkia taputellen hän lisäsi:

— Monta, monta on mahdottomuutta tämän kevään kuluessa tapahtunut. Olettekos kuullut siitä Hulipas Konstan mökistä mitään?

— Enhän minä mitä...

— Se Toivo ja Eemeli poika olivat vävyn kera kuikkailleet kotosalla näihin asti. Navetan vinnillä asuivat, nahkaansa naittamatta säilyttivät. Mutta akka, jolla oli yksi pojista jääkäri antoi ilmi...

— Äiti antoi ilmi?...

— Äiti itse... Tunnen minä tämän akan. Sitähän se on kuoreveteläisten ruskeasilmäistä sukujuurta. Enkä ollenkaan ihmettele. Sinne Seinäjoelle pojat vietiin. Toiset kuuluvat olevan Lylynkankaassa... Nuorimmasta, siitä jääkäristä saa akka eläkkeen. Se taisteli ja kaatui Rautussa. Ruumis kuulutaan juhlasaatossa tuodun kotikirkolle. Haudalle panevat pystyyn huikean tornin. Tornin nokkaan nostetaan marmorinen miehen rutales ilkosten aatamina. Eikä kävyn peitoksi kuuluta katettaman karvaakaan. Se on sivistys Suomessa kuulemma nyt mennyt siihen junttiin, että eevojen suku siitä saa riitingit laatia ja vapauden patsaiden rakennus alkaa heti sodan loputtua. Ja mitäs minun piti vielä kertoa kengännauhoista. Sehän oli toinen juttu josta Vileniuksen emäntäkin hulluksi tuli.

— Ja mikäs kengännauha juttu se on?

— Se Lehtisen Manu, se joka oli elänyt kaikista kauimmin niistä Nälkäkankaalle ammutuista kuudestakymmenestä. Saarisen sanoivat käyneen ampumispäivän huomenissa katsomassa paikkaa, ja Manu oli siellä istumassa...

— Istumassa?...

— Istumassa, vaikka oli jo eilen ammuttu. Kenkiänsä oli nauhoittanut.

— Hyvä isä siunatkoon!

— Katsojan sanotaan sanoneen, että oli pakko finistellä (viimeistellä). Oli sanonut, ettei siltä ihmistä kumminkaan enää olisi tullut.

Tämä julma kertomus puistatti emäntää. Hän kiersi aitanoven lukkoon mielenliikutusta peittääkseen. Mutta raatari oli puhetuulella. Hän antoi uutisen tulla toisensa perään yhteen lykkyyn:

— Emäntä ei tiedä kai sitä kevättalvellista kuoppausta kirkolla. Talvella kun ampuivat Korkeakoskella seitsemänkymmentä punikkia, niin pohatan pojat otettiin kuolleita ajamaan kirkolle "saapaspalkalla." Ja kun kaikkien jaloista ei kenkä hevin lähtenyt, sulatettiin niitä roviolla. Eihän niistä kuulunut pitotavaraa tulevan, koska loisteessa saattoi nahka palaa, housuja jos vielä... Eikä se mikään ihme, sillä eihän jalkinetta olla vuosiin kunnollista saatu. Niitä piti koettaa keinoja. Kopsamon järven takana tekivät isontalon pojat urakalla sitä työtä. Joukkohautaa sulloivat hevosten kanssa. Jäätyneen maan kaivaus maksoi munaa. Ja kansa kertoo, että siitä pitäen se Turhalainen on sairastellut. Kyykäärmeen suomuksia sanotaan pinnan kesivän ja kasvavan.

Perunakuopan Anni saapui siihen pussineen ja oikasi raatarin puhetta;

— Eipäs se niin ollut!... Oikeita kalansuomuja sen selkä kasvaa. Ja puukon kanssa perkovat niitä pois...

Raatari otti suunvuoron ja sanoi:

— Sehän on nyt se sama onko se kyykäärmeen nahkaa, vaiko kalan suomusta, kunhan vain jotakin... Hitto häntä funtieratkoon...

— Piru sitä juuri kasvattaakin. Ihmeitä ne tappajat kuulemma saavat silmissään nähdä. Kertovat kaikkien emälahtarien nyt myyvän hynttyynsä ja pakenevan pois koko paikkakunnalta. Murhapaikkain ohi kulku kuuluu olevan kamala asia. Hulippaan kylänkin ainoa isäntä kun ajoi sorakuoppien sivu yöllä, niin Lahden Hermanssonni, se Antti, hyppäsi suitsipieleen kiinni, pidätti hevosen ja oli alkanut puhella kirvestyöpalkoistaan, joita oli tullut tehneeksi...

— Vai se Antti, joka keväällä ammuttiin?

— Sama Antti!... Ja kun isäntä oli kauhistunut ja riipaissut hevosta ohjaksista, oli elukka vain hypännyt pystyyn. Päättömiä punikkeja oli pilvenään kiekkunut ympärillä. Kukin heistä oli erikseen halunnut isäntää haastatella. Hallanurminen, pisin mies muista, oli sanonut, että lasketaan menemään sillä on sillä yksi hyväkin työ elämässään ollut. Hartun Einarikin siellä oli mustan tuonelan joukon johtajana ollut lapinlakki päässä. Tämä oli selvimmin sanonut, että on siellä minulla viisi potraa poikaa ylenemässä, palaavat ne kerran Juupajoelle...

Puhetta kuuntelivat toiset pöyristyksellä, mutta raatari jatkoi:

— Olisin minä tiennyt toisenkin konstin kuolleita vastaan, jos ei olisi sattunut vainajien joukossa olemaan Halla-Nurmista. Isävainajan kera ajoimme kerran yöllä Tammelan kivikirkon ja hautuumaan ohi Mustialasta Forssaan. Siinä seisoi hevonen pääportin kohdalla kuin tukki. Se seisoi justiinsa sille paikalle, josta ruumiita oli yli tien enimmän sinne suoraa kappelista kannettu. Ja vaikka isä räippäsi ohjan perillä ja yritti Virmaa liikkeelle, ei se pekanuus könnähtänytkään, vapisi vain joka jäseneltänsä. Ja tietäkää, että silloin oli synkin ja syvin sysimusta syysyö. Kirkonviiri ja tapulinkukko kirahteli korkeuksissa, mutta taivaasta ei näkynyt häivääkään. Se oli sama katsoi sitten ylös tahi alas, piti silmiänsä auki tahi kiinni, kaikki oli yhden tekevää. Jopa minä poloinen silloin ajattelin; Tässä sitä nyt ollaan pyöreen asian edessä... Mutta silloin kuuli isä vikisevän äänen kiviaidan takaa: "Kummi! Kummi!... Kääntäkää vasemmalle, avatkaa hevoselta rinnustin ja katsokaa valjaiden ja kaulan välistä!" Toista käskyä ei siinä tarvittu. Ja kun nämä temput olivat tehdyt, vyörähti hevosen etujalkain edestä maantienojaan kaksi mustaa kertasäkkiä. Ja siitä paikasta kirmasi Virma pillinä kahdeksan virstaa kauppalaan saakka. Matkalla kertoi isäni minulle kuinka hän kerta neulomusretkillänsä kastoi hätäkasteeseen kuolevan lapsen. Se oli tapahtunut saman pitäjän Kaukilan kylässä.

Puhetta jatkoi Perunakuopan Anni;

— Aatelkaas Einari Peltosta, joka siellä kuolleiden joukossa johtoa oli pitänyt. Hänellä oli viisi pientä ja vakainen vaimo... Armahtamista oli pienoisten puolesta miehelle pyytäneet. Kittilästä olivat vasta saapuneet. Eivät Hämeessä kenellekään pahaa tehneet. Mutta tätäpä puhetta eivät valkeat kuulleet. Löivät miehen Jokelan jyväkuormaan, jota juuri ryöstivät ja sanoivat: "Tarvitaan sitä pojat jumalavita lihaa kun on leipääkin! Ajetaan vain koko morstokka Lylyyn!" Retrika vaimo tyrehtyi kyyneliin. Ei jaksanut seurata miestään telotuspaikalle. Mutta Einarin pojat juoksivat kauan kuormien perässä ja pyysivät: Laskekaa sedät isä kotiin!... Laskekaa isä... Eivät laskeneet. Keväällä sitten kun normarkkulainen isäntämies palasi sodasta jalkapatikassa, niin kertoi että kotipitäjänsä miehet ne olivat. Ja että eräs isännistä sairastui, tuli heikoksi ja tunnusti vaimolleen kuinka alinomaa hänen korvansa kuulevat poikain huudot: Laskekaa isä kotiin! Mies oli toipunut tunnustuksensa jälkeen ja toivoi helpotusta, mutta pian palautui epäluulo ja tuska. Eräänä aamuna ei vaimo ollutkaan löytänyt miestään yövuoteelta. Pöydällä oli kirjoitus: "Minua ei mikään auta. Isä on laskettava kotiin." Ja olkiladon orressa isäntä sitten aamulla kiikkui.

Raatari jatkoi juttua:

— Entäs Albert Korpi!... Miehen polttivat vankileirillä. Tunnustuttivat asiata, josta oli kokonaan tiedoton. Tutkivat kahden juupalaisen isännän murhajuttua, joista toisen sanotaan syyttömästi punaisen terrorin uhriksi joutuneen. Eipä ole salaisen asian näkijää Pirttisaaren talossa. Punaiset olivat viljaa omin aloitteinsa tulleet ottamaan. Kamarissa istuivat isäntämiehet. Heitä vartioitsi Mäkelän renki, joka siellä sisällä tuntemattomalla tavalla tuli murhatuksi. Isännät selittivät tapahtuman vahingonlaukaukseksi, että panos olisi lauennut vartiosotilaan haulikosta varomattomasti omaan rintaan. Kuohuksissa oleva punakaarti käsitti tapahtuman kamarissa taisteluksi, jossa ase oli lauennut. Tapahtuman johdosta ei tutkintoja, esikuntia tai johtajia kuultu; aika, taistelun laki teki tehtävänsä...

— Mutta seuraukset siitä olivat pahat. Satakertainen valkoinen kosto. "Sata päätä yhdestä päästä." Se oli lahtareiden kosto päästessään vieraan vallan avulla tilanteen herroiksi.

Emäntä meni avain kourassa aitan portailta pirttikartanolle, mutta Anni ja raatari jatkoivat puhelua monista sodan kauhuista. Jämsäläisistä pakistiin pitkä puhe. Ison-Lukkarin, Rummin-Jussin, Sippolan ja Saaren-Jallun urotyöt tiettiin. Kirkon kellotapulin kivijalka oli hikinen kuoleman kuilu. Rahikaisen Arttu ja aatteensa kannattajat kaikki kuulemma siellä teurastettiin. Anni oli kiertänyt pitäjiä, tiesi tunnonvaivoista, jotka raakimuksia nyt raastoivat. Sitten kääntyi puhe Pylväistön asioihin: — Poissa ovat tämänkin talon pojat. Kuu ei heitä kuule, ei päivä näe. Sille tielleen Waasaan se Kassu herrakin hävisi... Stiina tuossa kakara kainalossa... Vesittelee herralle koska piika on patjaa parempi ollut!... Jo minä sitä syksyllä kuulin kun päällikkö Saksasta saapui. Karjakeittiössä kahdenkesken huomautin lätkälle, ettei passaa pistellä paljasta rokkaa kauhanvarrella. Mutta mitä vielä, rokalle ei tyytynyt, makialle mieli teki.

— — —

Pukki oli kiivennyt raatarin kuormalle.

Rauhallisesti kuni auki nahkaisen selkärepun soljet. Työnsi partaisen turpansa sisälle reppuun, tutki jokaisen puodista ostetun käärön. Etsi kahvivientelin, nisu jauhokilon, rusinapussin, ropeeraritupakan. Viimeksi puljutteli sokeripalapaketin. Kyljet repi kaikista paketeista auki. Etuhampailla tempoi. Pohjimmaisena nielasi kymmenen pennin "rässijästin." Sitten se alkoi lipoa jokaista ostosta erikseen. Yhdelle suupalalle se haukkasi rusinoita, jauhoa, sokeria ja tupakkaa... Mestari ja Anni seisoivat selin Runtten kuormaan päin ja keskustelivat erittäin innokkaasti Jämsän herranhuoneen verikellarista ja kauheuksista. Vuorotelivat ajatuksia, uskoivat toinen toisellensa montakin salaisinta ajatusta. Anni puhui pitkät virret jäsenkirjoista, rautanauloista, avantoon hyppäyttämisistä, pieksäjäisistä, puhui ruumiskasoista N:n vainion takana. Puhui puoliksi tapetuista raajarikoista. Näkyjä sanoi ilmestyneen öisin kaikista verisimpien saunain ja riihien vaiheille. Ja että viime yön uni oli ollut kaikista kauhein. Näet itse piru oli tullut majaan missä Anni makasi ja naulasi ikkunanpieleen kaikki ne neljä takonaulaa, jotka olivat olleet Kristuksen ristiin iskettynä Golgatalla. Oli sitten sanonut: "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa hirtetään tähän kaikki Europan imperialistit!"... Tätä raatari kuunteli aikansa, mutta otti sitten huutamalla suunvuoron, jota väkisinkään ei varttomalla suupaltti nainen olisi antanut:

— Olemme tähän maailmaan syntyneet "nenän leikkauksen aikaan." Minä ammattimiehenä en pidä suden, en vuohen puolta. Minun on tehtävä takki työmiehen ja herran selkään ja siitä elettävä. Mutta sen vain sanon, että hyvin ovat piilununeet... Murhatun veri vinkuu nurkissa käänsi katseen mihin käänsi. Se on samallaista kitinää ja kätinää, porua ja parkua kuin siantappajaisissa Taipaleen tallissa. Minä kammoksun asetta...

— Mutta sanotaanhan mestarin syksyn suussa...

— Paakkulahan se siihen vimmaan vikitteli... Ja enemmän minä neulalla olen työtä tehnyt kuin pistimellä... Tappanut totisesti en ole torakkaa suurempaa, vaikka piru tästä paikasta nielisi... Anni tirhensi vastaan:

— Mitämaks' se tussaroiminen teiltä, jos ei isänmaan puolustamista. Ja armeijassa...

— Pussihousuja pistelemässä... Tietä näyttelin... Vahtina olin.

— Tietä punaisten luo osviittasitte. Vihjailitte kauheat lahtarit köyhään tölliin... Saapuivatko Kiiskilään kutsumatta? Sanokaapas kuka ne Kiiskilään opasti...

Raatari huomasi pukin Runtten rattailla ja pahanteossa:

— Johan nyt vietävä riivaa! Hyväkäs! Annappas olla kun minä tempasen! Ihan helvetin koni! Ihan on liponut makoonsa koko repun, riivattu! Tuonasen hylky! Ja mihin mahaan tuo kaikki on mahtunut?! Voi sun hyvä hylky! Vartoopas sinä halvattu! Herja sun pakanan perii! Ja voin ja rässijästin ja kalamaksarasvankin imenyt, jonka piti tuleman sille suutari Salmisen vääräsääriselle Alabrektille! On lupsuttanut korkin pois pullosta, liponut vatsavoiteen... Äläpäs huoli, paholainen!... Raamatussa sanotaankin: "Saatana asustaa mielellään sarvia kantavassa, jopa kangistaa ihmisten ja elukoiden hännät." Vuohissa se piru aina on mielellään asunut. Jos puolenpäivän aikana katsot määkin silmää, on se silloin soikio kuin leppään veistetty poikalorvin puumerkki. Ja kevätpälveellä karjanlaskun aikaan, kun kuuset punervina kukkivat, kerttuset laulavat, käy luomakunnassa eri kutina. Nelijalkaisesta kaksijalkaiseen kanaan saakka viillättää sua piru...

Pauhatessaan ja säkkiä kuniessaan etsiskeli raatari kättä pitempää tuolta ja täältä, jolla olisi antanut elukkaa saparoon. Sai siitä käteensä raatarin linjapuun, ja ei muuta kuin sen kuin kintut kantoivat pukin jälkeen. Viisas elukka ymmärsi hyvin syömisen ylimääräiset seuraukset. Sentähden sen kyntyset rapisivat jo aittakalliolla.

Anni hyrskähti vahingoniloisesti, mutta kumminkaan nauramatta.

Hetkisen ajan kuluttua saapuivat kumpainenkin, pukki ja mestari läähättäen suoraa päätä portaiden edustalle. Hengästyneenä ilmaisi raatari tavaralaskut ja kuittaukset pukin pahoista töistä...

Mitä emäntä lienee sanonut kuistilta, sitä ei Annille asti kuulunut. Hetken päästä köytteli raatari kumminkin pukkia Runtten rattaille ja vihelteli. Hän sijoitteli ryykiraudan, linjapuun ja suuret maasepän tekemät sakarakanta sakset takaisin nahkaiseen laukkuun, laittoi repun vilposlaudan nokkaan killumaan. Anni avusteli papujen kentältä keräämistä, jolloin toinen hymähti hyvillään:

— Sinä saat pitää ne loput pöönät jotka maasta huomaat.

Eukkokin silloin ilostui:

— Yksinkö se raatari yhä leskenä?

— Yksillänihän minä.

— Löytyyhän niitä mielitiettyjä teille.

— Löytyyhän niitä, jos niilleen asiat ornieraillaan. Emäntiä niitä minulle tunkee yhtenään. Yötisaikoina kun kuulevat kotiin saapuneeksi... Sekin Kiiskilän Henna, uumalta heikko, on keväästä asti ihtiään kaupannut...

— Vai on!... Kas kas kun Konstavainaan eläessä keimaili. Muita miehiäkö muutteesta mieli... Ja mestari sitä onkin kiintynyt niihin Amerikan leskiin.

— Kyllä... kyllä se oli hoikka varrelta ja käsivarsi kiertyi siltä somasti kupeelle, jos on kiertyäkseen senkin akan ympärille. Mutta ujous tahtoo pakkautua...

— Vai kietaantuu... Vai ujous... — Kapinan aikaan keväällä kun kuulin Konstan kaatuneen, kiertelin töllin tienovilla... Ja mikä tiesi vaikka kaupat olisivat syntyneetkin, mutta mistä lienee yrmistynyt. Ja kerta kosasinkin, vaikka se oli tuhkapisto.

— Ei olisi pitänyt niin kuoleman kuumilta...

— Vanha Anttikin oli käärmeen näköinen... Ja leski on niuha kapine. Ajattelin, että maltetaan, maltetaan. Aika parantaa asiat ja arvet. Mutta jos se Anni on peräkulmalle menossa, niin tässä sitä sopisi istua Runtten rattailla. Pitäisit tuon pukin pakanan päätä, se kun rimpuilee hyväkäs. Kipin kapin nousi Anni rattaille. Pyörät ratisivat soraisella maantiellä.

Pukin mäkätys kuului karjuahteelle.

46.

TUVASSA TUMMAISESSA.

Kiikkui kätkyt.

Emäntärouva liekutti yksin lasta. Piian poikaa sousi haltija. Kukaan ei keltään kysynyt tai mitään virkannut vauvasta vanhuksen kuullen. Siitä asiasta oltiin vaiti. Ei keskusteltu pikkuasioista. Suuret ne nyt sijansa saivat.

— — —

Historian lehti toisensa jälkeen täyttyi. Sanat ja aatelmat piirtyivät voimakkaina. Elämä uurtui ihmismieliinkin. Merkit uppoutuivat ikipäiviksi ja puurtautuivat poislähtemättömiksi miespolviin. Kansan sieluun iskeytyivät arvet.

Väikkyi vapauden aamun kohtalo ja koitto... Väikkyi Suomen kansan vastaisuuden ranteella kultainen kajo... Uuden ajan lento ja siipien suhina jo kuului. Kirkkaan aamupilven reunamalla helotti veripunainen vapaus. Idästä se aate läksi uljaana, läksi päivänpaiste ja pälve. Mutta vastaan huokui lännessä valkoinen kuoleman valta. Teräksinen imperialismin halla loikkasi nuoret vallankumouksen puhtaat ruususet. Pöyrryttävän korkea oli kansan vapauden suunta. Hengen tunteen ja sielun viinivirrat pulppusivat ihmisrinnoissa ja sydämissä. Uusien, tuntemattomien lähteiden kristallipurot uhosivat puhkeilla ihmiskunnan alttarille... Mutta kuinkas kävi?... "Lännen kulttuuri" laahasi kaiken lokaan, survoi rauta-anturan alle. Kykäinen kavio ja korko kävi kaiken yli. Vuossatain yöstä viskautuivat vastaan kirkon kamalat varjot. Mustat papit kävivät sanan voimalla veritöihin... Yksityisomistus ei muodostunut mahoksi. Ehtymättömänä se ilmaisi myrkyllisen manauksensa...

Kiihkeät joukot, tuliterät oli vanha nainen nähnyt. Uhrautuvaisuuden, urhokkuuden mittaamatoin määrä selventyi ilmeiseksi. Sanomaton sankaruus puhkesi kukkaansa. Vakaa työmies, vakaa talonpoika käsitti tuskin selvästi... Vaan ainoa tieto oli: "taisteluun viimeisimpään", kuten huuto kuului. Toiset taivalsivat iloiten tietä, jolta eivät palanneet. Toiset ottivat asian tuokiotyön tavalla. Toiset kulkivat tietoisina taukoomuksen maille.

— — —

Kätkyt kiikkui, tupa tummui.

Mietelmiä jatkoi eellehen harmaahapsi. Tähän taisteluun olivat eentyneet äitien pojat... Olivatpa kysymyksessä aikamiehet ja partasuut, niin kaikkien niitten silmäin suloloisto oli sama. Sama niillä sydämen hellyys kuin äidin sylissä lepäävällä lapsella.

Apeus tuli tupaseen. Yksinäisyys palautti aina mielenrauhan. Aatelmat saivat aloilleen. Hetken sointu ja sopusuhde pääsi tiloilleen... Silloin kohoutui aina kaukaisten toivojen takaa tumman hämyn hälve: Mitä jos punaiset saapuvat!... Mitä jos vuosien viertyessä aate virii uudelleen ja saapi jalansijaa? Mitä jos miesten mielet muuttuvat?... Elämä ja kevät koittaa uudelleen!... Toivojen taivas kirkastuu silloin. Synkeät pilvilinnat lientyvät... Ah, jospa uskaltaisi ajatella!

Tuudinta hiljeni tuvassa. Ehtoon ulontuvat äänet hiljenivät ja himmenivät. Yksinäinen emo sai olla rauhan rattona. Arvidin luoksi kaukaisille maille kiiri aatos. Uneksunta samoili uudesta ajasta ja voimasta. Se teki retkiä, kuulumattomia kyselyjä ja haastoi. Uudet ihmiset ja uusi into ilmestyi silmäin eteen... Jopa vanhuskin sai hiljallensa ryhdin jakkaralla istuen osansa. Rinta nousi ja vartalo suortui. Mielen reippaus tarttui kaihonnan areenalle...

— Poika tikahti tuutuessa, ilmaisi isänsä emolle olemassaolonsa. Sykähti vanha sydän. Ilosta riemastui rakkaus. Hän muisteli nuoruutensa tyttölaulua. Sen lauleskeli hyräellen, sitten toisen ja kolmannenkin laulun. Tätä tarkkasi poika äänettömänä. Jopa silloin vanhus sepitti sävelmään uudet sanat. Sommitteli sinne ja tänne kunnes sai ne kokoon ja lauloi lenteästi:

Sulosaarelle sampoa soudan, punaseppoa takojaa. Aatteille urosta noudan uutta päivälle nousevaa.

Tuuditan turvoa emolle, elomatkalle varmempaa. Tuutu immelle uinuvalle kaunokutria kiikuttaa.

Soudanpa Suomelle suloa, punapoikaani Pohjolaan. Idän ääreltä laulun kuulen, loimot ahjolle hulmahtaa.

Tuudinpa tauonnan tulta, mi' sannassa uinahtaa. Sorahaudassa suku on sulta, häpy Härmään himmentää.

Veripellon kyisen kynti "veli" valkea miekallaan. Punaorpoin kyyneleet kylvi kirolaihoksi kasvamaan.

Soudan sukua suurta, punapoikaa Pohjolaan. Soudanpa sankarin suuren, valkovaltikan voittajaa.

— — —

Laulu sammui, nukkui lapsi... Kehdon käynti hiljeni hitaasti.

Hämäryys hiiviskeli ikkunoilla, tiuheni penkeillä ja pieluksilla... Pylväistön pirtin patriarkallinen asu ei vuosisadoissa liikahtanut. Savuttuneet orret, parrut ja laipiolaudat kuuntelivat, katsoivat, hämmästelivät haltijan laadunomaista laulantaa... Asuihan tyhjyys ja ikävä talossa ja viipyi siinä kutsumattomana vieraana. Toiveet olivat täältä kaikki kadonneet.

Palaneen ihmissydämen sopukassa selkeni himmeä hiven kummallista tulevaisuutta. Keskellä raisun rauhan, ikävöidyn iltatunnelman virisi vieno viihdyke. Vaiennan viimeinen tyyneys ja pakopaikka oli puhjennut.

Vanha katse kohosi hitaasti ikkunalle, tähyili ulos ja edentyi ilmanpieluksille. Mutta siellä pysyi mustanpuhuva pilvi. Hämärästä autereesta kuontui pimeä Piilainvuori ja kallioiden kunnas. Ruso lankesi ja raukesi länteen. Metsämaisema tummeni kuin tuonelan taus ja taulu, tummeni laakso, tummeni järvi.

— — —

Mennyt päivä pyyhki näytelmän poistuneeksi.

— — —

Kuului kummallinen, kaukainen kumina hiljaisena ja tuskin huomattavana... Aatelmien erämaassa kumahteli vaimeasti mahtavien kellojen kumu. Iäisyyden tuomion taonta se siellä kajahteli. Tulevaisuuden tuntemattomille äärille ulontui aavikko. Sieltä siinti sarastus mannermien ja merien takaa...

Emäntärouvasta tuntui ovi äänettömästi avautuvan. Yli kynnyksen astui mieron matkalainen... Mies outo vaaniskeli ympärystä, varoi, otti askeleen emännän luokse. Sanoi tervehdyksen suljetuin suin. Sitten kalvoi poveltansa kirjeen ja ojensi sen äidille. Sen jälkeen häipyi mies hämyyn hyvästiä heittämättä...

Kirje alkoi:

"SSSR, syyskuulla, 1918.

"Äiti, äiti! Olemme pelastetut! Suuri Venäjä syleilee meitä..."

* * * * *

Kirje loppui:

Rakas äiti — Kajaavat tuomiokellot...