Part 5
Olihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin mahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa. Jotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä ilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet tuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa maalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset suhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki, sitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän johtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä tervettä, että mätäpaiseita.
— — —
Sisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta Suomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä apinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen. Ne tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään. Manttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa "vanhaa aatelia", peräisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on tavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten kanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja ylpistyä... Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat ulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid käänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.
Kas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset työläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se liukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena lokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua pitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja kivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä oli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat ajatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.
Sittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta kalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon veitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli sanonut Arvid ujostelevalle tytölle: "Sinun kalasi maistuu kaikista parhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla." Tyttö oli punastellut ja väittänyt vastaan: "Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään emäntää." Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.
Tämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö osakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei minkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti väikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid jo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä kirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan ihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin pöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty: "Pikkutyttö Martta Norola." Se oli leimattu ja pantu postiin San Franciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty oli siinä: "Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut onget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan... Iltana suvisunnuntain."
Kirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat että aamut... Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa aukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien kivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja penkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle ja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti... Luki uudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui tunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan veräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven alta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti esiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:
"Kilienkivellä 18.6.1910.
Isomies Arvid: —
En uskalla kirjottaa kaikkea sitä mitä sydän mulla sanoo. Siitä kortista monta kertaa kiitos... Mutta isä on kertoillut siellä Californiassa olevan mammottipetäjiä suuret määrät, simpukankuoria, kultaa ja kiinalaisia, neekereitä ja intiaaneja ja että siellä kasvaa etelän hedelmät. Oletko näitä hedelmiä syönyt? Oletkos uinut siinä punaisten lohien lahdessa? Eivätkö ne lohet ole kaikki paljonkin parempia kuin meidän Kalliosaaren onkiahvenet? Oletko tavannut Jack Londonia?
Tässä Kilienkivellä minä olen nyt yksin. Tätä tuskin siellä enää muistaa. Rastaanaholle tästä suurin on näköpiiri. Pukkipaimenessa vuolit kierokepin leppäsen. Se on nyt siellä kotona katonrajassa Rantatuvassa. Meidän vanhalta pukilta katkesi toinen sarvi kun tappeli Hakalan pukin kanssa. Nyt sillä ei ole sitä "majesteettia." Vasikat ja lampaat huutavat Notkoveräjällä. Täytyy lopettaa. Tuskin tulette milloinkaan! Turhaan kai vuottavat täällä. Vissiin olette vallan vihanen "sinästä." Voikaa sitten hyvin! Nyt minä lähden juoksemaan...
Martta."
Neljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.
Tämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö mennyt koko mokoma lippu?... Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan odottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään! Hänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme. Ulkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa ja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle häntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli kuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi. Asettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva miehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi muistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. "Olkoonpa omissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä."
— — —
Päivät menivät ja tulivat.
Kansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja ei oltu vielä sytytetty... Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse kultakin.
Tapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.
Arvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren selälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita kiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli sinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät lahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan... Nyt haulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle rannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen saaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina venheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.
Vaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti aurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä tapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten rannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä saaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua tunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen tekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa onkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon mökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:
— Kiitos kirjeestäsi Martta... En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei ole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt tehdä.
Punastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana voitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!... Eikö vuodessa neljässä vastausaikaa?...
— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!...
Molemmat nauroivat ja Arvid jatkoi:
— Tahdoit tietää ovatko hedelmät, simpukat ja lohi parempia ahvenesta? Vastaan; Eivät parempia minulle olleet — kenties! muille.
— Turhaa kuvittelua. Te varmaankin olette äärettömän isänmaallinen?
Mies suurensi silmänsä ja katsoi tyttöön, joka puhui "isänmaallisuudesta." Tyttö jatkoi kiusaillen:
— Ja mikä täällä viehättäisi? Sanokaapa mikä?...
— Martta ei ole koskaan ollut syinnyinmaan rajain ulkopuolella, eikä tunne...
— Kalaukko on ollut. Hän on kertonut, ettei suinkaan ikävät vaivaa vaikka meriäkin kulkee ja kyntää jos siellä vain on kyllin kauan ettei "nahkapoikana" heti kotirannoille kipase...
— Nahkapoikana kipase... kertasi Arvid enemmän ihmetellen kuin vastatuksensa. Onpas tuolla tytöllä oivat tuumat...
— No sanokaa sitten mikä täällä minua kaipaisi ja mitä te juuri enimmän ikävöitte?
Toinen mietti, sanoi sitten:
— Oman äidin kirnupiimä. Ja... ja myllärin Leenan talkkunajauhot. Mikä muu olisi niiden veroista... Tyttö nauroi helakasti:
— Nepäs herkkuja!...
— Nuo kaislikot ja kivet, rannikon pohja jurmuinen, kotilahden laineiden loiskinta... ulpukat ja ummut... vesi väritön ja kuulea. Tämä on toista kuin kaukana siellä vihreä savilieju helmiaarteineen... Ja sitten koti... ja...
Nuorimies ei sanonut enempää vaan käänsi katseensa järvelle kuihtuneen kaislikon taa. Marttakaan ei halunnut häiritä, leikki vain siinä savuavalla kepaleella, pyöritti sitä ilmassa ja katseli syvälle tuleen. Tyttö ei tosiaan muistanut kotia, ei äitiä joista Arvid nyt kertoi. Tälle totuudelle veitikoiminen ei ollut eduksi. Äänettömyyden jälkeen nuorimies jatkoi:
— Vaikka en minä ole täällä tavannut juuri sitä mitä olin lapsen muistoissa kanssani kaikkialla kulottanut. Muuttunut on muuksi. Kylmennyt ja vieraantunut. Kumminkin sentään... Hän aikoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, tahi muutti keskustelun muuksi:
— Etkös laittaisi ateriata... Paistamme onkiahventa kuten kerran kauan, kauan sitten. Sinä olet suuri tyttö nyt, vaikka silloin pieni...
Tyttö vastasi iloisena:
— Pieniä nyt kalamme, eivät silloisen veroisia.
Juoksipa poikakin siihen suoloilleen ja nyt alkoikin reipas askartelu. Metsästyslaukussa oli Arvidilla aamuselta kirjavarintainen pyy. Hän laittoi linnusta paistin. Kaivoi sitten kaukaa ostetut onget syvältä kukkarosta. Arvid oli ne tuonut mukanansa kaukomailta. Anterolle antoi. Nyt säteilivät tämän silmät. Pyytä paistaessansa nuotiolla kertoili saapunut kuinka nuoret miehet kulkivat joskus maan laidasta laitaan. Mitenkä kapitalistien rautateitä "piittasivat", onkivat kanatarhoista talonpoikain kanoja, joutilaiden joukoissa metsämailla ne nuotioilla korvensivat, tahi saven sisässä paistoivat. Eihän pataa parempata kenelläkään selässä. Olivathan aikoinaan villi-ihmisetkin samoin tehneet. Rehevässä, luonnonrikkaassa maassa, missä kotoiset eläimet alkuisin villeinä ovat olleet, niin samoin luonto ihmistäkin houkuttelee luokseen huolista vapauteen. Moni sieltä on palannut kaikesta kulttuurista esi-isäin asuinmaille. Asiantuntemuksella ja taidolla Arvid siinä nytkin lintuansa paistoi ja "pommareista" monta kaskua kertoi. Maan rannasta rantaan kertoi joustavata juonta, pientä ja suurta, missä oli samoillut. Lapset kuuntelivat hartaina juttua ja kukaan ei heistä huomannut ukkoa joka ilmestyi joukkoon, ennenkuin vapajava vanhus päästi äänen ja kanervaiselle kivelle istui:
— Poika, olet kotiutunut. Matkasi on ollut pitkä, kuulemma. Merituulia monia ja tuimia olet tuntenut... Olenhan tuota minäkin sillä puolen matkustellut... Arvid nosti ihmeissään silmänsä ja kummissaan kuunteli, kuinka ukko Välimerestä ja Marseillesta, Brasiliasta ja Rio Janeirosta, Chilestä ja Valparaisosta, Port Stanleystä sekä Etelä-Amerikan tulimaasta kertomuksen monimutkaisen alkoi. Yhä suurenivat hänen silmänsä. Ukko kasvoi hänen edessänsä uljaimmasta uljaimmaksi, merikarhuista kokeneista kaikista kovakouraisemmaksi. Milloin keinuilivat Intianmeren aaltoja seiliparkilla, milloin Kap-Hoornin kärjen ympäri kiersivät kanotilla. Milloin Kongon rannikoilla soutuveneissä afrikalaisten kanssa kilpaa soutivat ja näitä orjiksi pyydystivät. Musta mies oli palkkaorjista kapteinille mieleisin... Kertoi Kalkutasta, kertoi Keltaisesta merestä, Sahalinista ja Kamtshatkasta. Ja kun nuorimies siinä kertomusta kuunnellessaan kokoili ajatuksiaan ukosta, muisti hän kuinka kummallinen tämä oli ollut muisti-iän Arvidille, kuinka salainen ja suljettu luonteeltaan ja kuoreltaankin. Aavistamaan hän nyt alkoi tämän suljettua salaisuutta.
Tästä aikain tuli heistä erottamattomat ystävykset.
Sekä tämän salaperäisen paljastuksen, että yhteisten harrastusten vuoksi johtui seikka siihen, että ukon erakkoasunnosta sen jälkeen yht'äkkiä Arvidin kotiin palattua sukeusi mitä viehättävin, vaatimattomin ja herttaisin vallankumousnuorison kokoontumispaikka.
Vanhuksen ulkonainen muoto pehmentyi. Umpimielisyys ja yrmeys sulivat hänessä yhteisymmärrykseen. Ja olihan hänellä, vanhalla miehellä, vanhuuden illan viime hämärillä leimahtanut sammuneeksi luullun tuhkan alta uusi kytö. Ja kipinä siitä toivosta sinkosi, mitä ukko yksin oli kauan povellaan kantanut.
Tämä kerta oli ainoa mitä Arvid Martan kera muistoista keskusteli.
Sen jälkeen seurasivat toimien ja tehtävien kuumeiset ja kiireet ajat. Millekään muulle ei enää saattanut olla sijaa kumoussydämessä.
— — —
Kas tämä sekä paljon muuta olivat vitkaan vierineet Arvidin ajatusmaailmassa sen jälkeen kun hän synnyinkodin ja äidin armaan, sekä siskon kotiin kevätyön hoivaan ja valkoisten valtaan jätti. Se mille hänen elämässä vapaa-aikoina ei ollut sijaa, eikä hetken ajatusta suvainnut, astui nyt esiin vaikeimpana yksinäisenä unhoituksen aikana.
8.
ELÄMÄ ON KUOLONSUUDELMA.
Muistamme kuinka Antero ja Arvid ratsastivat pois Pylväistöltä.
Kauas heidän jälkeensä kuului kotikartanolta koiran haukunta.
Heidän suuntansa oli suoraan etelään... Valtatieltä tuli poiketa, koska vainolainen saattoi karata päälle ja käydä peliin kohta kaikkialla. Ja kuta pidemmälle yö kului, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tie etelään sekä itään on kohta kaikkialla katkaistu. Kumminkin kuluivat penikulmat. Taipale taittui kilometri kilometriltä. Mieli ja murhe oli keventynyt, ellei outo ajatus jostakin epäonnistumisesta olisi eteen astunut. Olihan tämä jo kaikki onnen kauppaa. Kiitää joukkojen jälessä siksi kuin ne saavuttaisi. He tulivat ratsain metsäisen seudun kautta jo siksi pitkälle, että piti tulla näkyviin ihmisasunnoita. Arvid katsoi eteen sekä taakse, sitten pysähdytti päristelevän hevosensa, laskeusi ahteen päällä satulasta ja odotteli notkossa vielä tulevaa poikaa. Tässä hän tunnusteli paikkakuntaa ja kun pääsi siitä selville, olikin juuri otaksuttu kirkko lähimailla. Kirkon taustalla metsässä päättyi oikotie hiekkakuopille, missä lähellä oli haudankaivajan mökki. Pikaisen päätöksen jälkeen pistäysi poika sisälle matalaan majaan. Ja kun varmuuden saivat liikuntaan, jättivät hevoset metsään, koska yksin kotona oleva töllin emäntä ilmotti suuren vaaran väijyvän juuri täällä. Mutta kun palaamisestakaan omia jälkiään myöten ei ollut kysymystä, miettivät he kaikin kolmisin mitä tässä oli tehtävä. Ja terhakka työläisvaimo keksi joutuisasti avun, sekä puheli seuraavaan tapaan:
— Herran huoneesta eivät teitä keksi. Kas sieltä kaikkein vähimmin osaavat vainota teitä. Neuvoi ja kuiskaili kellotornin kivijalasta, joka on umpinainen. Kas siellä kellarissa on varustettu aimo piilopaikka.
Kivijalassa osui irtain paasi neuvon mukaan kohta kouraan. Pimeässä hapuilivat sieltä ja täältä, mutta muuta kohtaa ei osunut eteen. Tornin perustuksiin ryömivät sisään. Erittäin ahdas oli tästä ison miehen tunkeutua, mutta kun se oli tapahtunut ja kivi takaisin tiloilleen kiskottu, kuuluikin jo maantieltä valkoisten äänekäs melu. Etsiskelijät nuuskivat kylässä innokkaasti joka talon ja loukon.
Pilkkopimeässä ja ikkunattomassa sokkelossa hapuilivat piilottelijat kellarin ovea. Ovi löytyi, mutta se oli tuntemattomalla tavalla tiukasti kiinni. Vanhanaikaiset, paksut rautakankiraudat ja saranat olivat koristeellisesti kiemurreltu haaroille puoleen ja toiseen. Ne tuntuivat olevan jykevästi niitatut ja paksun ruosteen vallassa.
Kellotornin pohjakerros ja kaava tuntui olevan alkuperäisen arkitehtuurin suunnittelema neljään yhtä suureen kammioon. Yksi näistä huoneista toimitti vainajien kappelin virkaa siihen aikaan kun ei ollut varsinaista lämmityslaitoksella varustettua leikkaushuonetta. Yksistään ajatuskin olisi tavallisissa oloissa kammottanut heikkoluontoista ja pelkoa ihmistä. Arvid muisti kotipitäjän kirkon ja kellotornin rippikouluvuosien ajoilta, että se oli suhteellisesti aivan saman tyylinen. Muisti vainajien huoneen ja kuoleman huonekalut. Muisti kantopaarit, rautalapiot ja kuluneet kanget. Tarkoin muisti kahdet kantoliinatkin, joista toiset uudet, toiset vanhat. Köyhiä oli laskettu hautaan kuluneilla, reuhkasyrjäisillä ja virttyneillä liinoilla, kun taasen rikkaita ja arvohenkilöitä uudemmilla, joista toinen syrjä oli valkoinen, toinen musta. Muisti vielä "siunatun mullan lapionkin." Vallan hyvin muisti Arvid mitenkä oli yhdeksän vuotiaana, viluisena talvipäivänä ollut Isänsä viime matkalla. Muisti kutka olivat olleet mukana, kutka mitä ja kuinka sanoivat. Muisti tarkistaneensa kaikki nämä kuolemankojeet.
Niiden käsittely oli saanut aikaan kummallisen kammon. Mustat paarit olivat olleet korkeajalkaiset ja kohtuuttoman puisevat. Miten paksut jalkain alapäät? Tuntuipa kuin kuolema itse ne olisi rakentanut Tuonen mustassa tuvassa. Oli tuntunut kuin olisivat olleet kootut suurista kuolleiden luista.
Olihan niillä kotipitäjän ruumiskantopaareilla saatettu monta vainajata lepoon. Selvät kulumisen ja paljon käyttämisen perstaantuneet kohdat sen osottivat. Kaksitoista miestä oli isää osavasti ollut kantamassa. Pylväistön koturi-Oskari oli heitä kovasti etukäteen varottanut kompastelemasta, tahi muutoin huonosti tätä työtä tekemästä. Ja jykevästi sitä sitten jykeviin paareihin olivat väkevät miehet tarttuneet kiinni. Isä oli siellä korkealla, mustassa nikkari-Jussin tekemässä honkalauta-arkussa. Kirstu oli huojahdellut pahasti, koska kaikki astuivat eri jalkaa kohti kirkon suurta läpikäytävää... Kyllä tämä oli väkevä ja kova joukko yhdeksän vuoden vanhan pojan mielestä. Missään muualla ei hän sellaista kulkuetta ollut nähnyt paitsi siinä kuvaraamatussa, jonka isä itse eläissään vasaran alta oli huutanut Ala-Kolhin muorivainaan avisioonista. Tässä tukevassa puukantisessa kirjassa muisti poika nähneensä yhtä jyryn kulkueen kuvassa kuin siinä viittoihin puetut israelilaiset kantoivat voitonliiton arkkia...
Siinä pilkkosten pimeässä kellotornin kivi sokkelossa hetken istuessa olivat Arvidin silmäin ohi kiitäneet kaikki nämä lapsuusaikaiset kuvat. Mutta vierellään olevan pojan kosketus hänen käsivarteensa herätti nuoren miehen tällä erää ikävään arkiseen todellisuuteen. Miehuus oli hänet jo saavuttanut ja mikä edesvastuu? Mikä ääretön velvollisuuksien ja pettymysten kiviraunio paasi paadelta kasaantuikaan alituiseen yhä korkeammaksi ja uhkaavammaksi hänen harteillensa. Hapuiltuaan lattiata pään päältä löytyi luukku, jonka kautta molemmat nousivat vaivalla koleihin, kylmiin ja kolkkoihin huoneisiin. Ja osavasti, kuten Arvid oli aavistanutkin, olivat kapineet saman tapaiset täälläkin paikoillaan aivan kuten ennen muinoin kotikirkossa. Vankoissa honkaseinissä ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Kylmän, sammalettoman varan kanssa hakattu jymy rakennus kajahteli korkeana ja tyhjänä pienestäkin kolahduksesta. Pohjakerroksen paksuissa väliseinissä ei ollut ovia eikä pihtipieliä. Aukot olivat siltäseltään sellaisina, millaisiksi ne kirvesmiehet alunpitäen olivat jättäneet. Yhdessä seinässä teki toki harva, pystylautainen yksinkertainen lukuton luukku oven virkaa. Raapaistun tulen valossa he kurkistivat tänne sisälle. Puolikasvuinen poika kauhistui, sillä siellä seisoi puisia pyhäinmiesten puumuumioita. Nämä puuapostolit muistuttivat vielä niitä katoolisajan aikoja, jolloin niitä palveltiin ja jolloin niillä kirkkoja koristeltiin. Myöhemmin oli uskonpuhdistus ne riisunut alas ja korjannut kirkon seiniltä tänne pimeään kellotornin loukkoon. Huolellisempi kokoelman tarkistelu osotti, että sinne joukkoon oli saanut tehdä seuraa myöskin pari ulospalvellutta ja puoliksi lahonnutta vaivaispoikaa. "Vaivaspyssyjen" tökerösti tehdyt kasvot oli ajan hammas halkeillut ja taivastuttanut. Tavallinen kylänikkari oli koettanut panna parhaansa ja etsinyt ulkomuistilta ihmisen muotoa, jotta olisi kirveen ja taltan avulla voinut piirteet taiteilla tukevaan puupölkkyyn. Niinpä olikin anelevan, laihan ja kurjan kerjurin sijasta sattunut tulemaan tavattoman lihavakasvoinen "kirkonäijä."
Muistuipa siinä mieleen kertomus vanhoilta ajoilta, että juuri tämän seurakunnan kirkon olivat rosvot ryövänneet sanomattoman monta kertaa. Ja joka kerta oli vaivaispoikakin tullut tutkittua. Ja kun nyt katseli noita "ryöstetyltä raukkoja", oli niitä aikanansa todellakin teräaseella ulkoinen tuholainen pahoin tärvellyt. Myöhemmin oli niitä raudoituksen avulla kyhätty kokoon.
Seinillä oli siellä ja täällä puisia kolmihaaraisia kynttilän kannattimia. Seinustalla hämärästi tuntuva, lyhyen lieskan avulla nähty taidemaalaus. Helvetti siinä sisuskotasiltaan oli pantu puitteisiin. Sarvipäitä piruja ja perkeleitä hääräili hiilihankoineen...
Poika pelästyi kaikesta tästä ja tarrasi sylin kaikin aikamiehen vyötäisille kiinni. Sen kynttilän pätkän avulla jonka he löysivät korkealle asetetusta puisen kattokruunun koukusta oli heillä kylliksi mahdollisuutta tutustua tähän pimeyteen, missä kättä myöten sokkoilivat.
— — —
Vainolainen piti kirkon ympärillä ja kylässä ajojahtia.
Suursiivouksen seuraukset alkoivat kylän raitillakin näkyä ja kuulua. Huutoja, itkua ja laukauksia. Kaiken yötä elämöivät hevosilla ajavat miehet maantiellä. Hätähuutojen seassa lauloivat juopuneet jotakin rekilaulua, tahi suoraan raakamaisia sotalauluja. Kiinni saatuja punaisia ajettiin ulos. Riemu ja verenhimoinen vimma valtasi tämän tienoon. Hevosia ja mieskuormia kulki äänistä päättäen kirkon sivu metsään sorakuopille.
— — —
Tässä asemassa ja ulkonaisessa tietämättömyydessä sekä kauhussa olivat nämä kaksi ihmistä olleet värisemässä kylmässä kellotornissa. Vilussa ja kärsimyksessä he saivat olla kaksi päivää ja kolme yötä. Korkean rakennuksen eri kerroksissa kierrellen ja kuikkaillen he kuluttivat aikaa. Lämpöisikseen liikkuivat alinomaa portaita milloin ylös, milloin alas. Korkeimmasta huipusta he saattoivat nähdä koko laajan ympäristön sikäli kuin kellohuoneen suljettujen luukkujen raot siihen antoivat myöten. Oli selvää, että valkoiset joukot herrastelivät ja hallitsivat kylää. Kirkonvartijan vaimon näkivät he vangitun. Valkoinen asemies kuljetti hänet pois, koska ei hän osannut sanoa mihin hevosten omistajat olivat hävinneet. Vaimo oli sisukas. Ei uhkauksista eikä pieksännästäkään suostunut sanomaan töllin takana hiekkakuopilla olevien hevosten omistajia, vaikka jäljet päivänselvästi johtivat haudankaivajan mökkiin. Piiloutuneet saivat niinmuidoin olla oman onnensa nojassa kenenkään heistä tietämättä, tahi apua arvaamatta.
Kolmannen päivän iltapuolella huomasivat lymyyjät korkealta tornista, miten kaukaa järven jäällä kirkkoa kohden saapui jono hevosia. Hevosroikka lähestyi hitaasti kylää. Lähemmä saavuttua saattoi reissä olla jotakin loimilla peitettyä... Ja kaiken ihmeen ja kumman vuoksi ne pysähtyivät kohdalle ja käänsivät kuormansa suoraa kellotornille. Vanhan ja entisen hautaustavan mukaan ei tässä kylläkään olisi ollut mitään ihmettä. Olihan reessä edimmäisessä musta kirstu.
Ylitse kivisten ja korkealle johtavien askelmain, sisälle kellotapuliin kävi heidän kulkunsa. Seurue oli sanatoin ja suruisa. Vahvasti ruostuneen lukon avasivat ja Tuonelaan tulijat kantoivat sisälle. Sanattomina ja kauan kantoivat. Kuinka pitkä aika se ja kuinka paljon heitä mahtoikaan olla? Rikirintaiseen riviin, pitkälleen siihen lattialle, kylki kylkeen he kunkin säännöstelivät.
Piileksijät hätääntyivät jäämään ylös.
He pujottelivat ylhäällä kolmannen lattian päälle vinottain, poikitse ja pitkinpäin olevien paksujen ryhtäysparrujen sokkeloissa. Siellä suojissa he seurasivat tapahtumia alhaalla, kuuntelivat kolinaa ja kuiskailevaa puhetta. Ja vihdoin kun vainolaiset toimituksensa tehtyään paiskasivat raskaan, vuoritetun ja raudoitetun oven jyrinällä kiinni, tuli tornin alakerta jälleen pilkkopimeäksi. Ruosteinen salparauta sorahti pahalla vikinällä kahdesti kierrettynä lukkoon. Tämä kaikki rauhoitti jälleen ja toi mukanaan helpoituksen huokauksen.
Päivä kului iltaan.
Tänään tuli tuskin mitään muuta muutoksia asioissa. Kiihtyvä nälkä muuttui kumminkin polttavaksi tuskaksi. Ajatellessakin ruokaa valui vettä kitalaesta kurkkuun ja tuntui kuin olisi ollut tarpeen imeä omia sormiansa. Visusti alettiin miettiä keinoja ensiyöllisestä poistumisyrityksestä. Poislähtöön houkutteli sekin, että vihollisen valppaus ihmisjahtiin alkoi nähtävästi laimeta, tahi sitten olivat oletetut otukset kaikki ansassa. Mutta ennenkuin illan myöhäinen hämärä lakkasi muutamista seinänraoista kumottamasta, oli päätös pakoilijoilla valmis. Hitaasti laskeusivat he alas sinne missä vastatuotujen vainajien tiesivät olevan. Ketä ne olivat, siitä ei heillä ollut vähääkään halua ottaa selvää. Pääasia oli päästä tavalla tahi toisella sieltä kautta lattialuukulle. Kättämyöten he hapuilivat pimeässä paikkaa tarkoitetun luukun luo tullakseen. Kumminkin huomasivat he kaikeksi vastuksekseen sille paikalle kirsturivin ladotuksi koko lattian pinta-alan täyteiseltä.
Tässäpä ei ollut muuta keinoa neuvoksi kuin käydä niitä varovasti siirtelemään... Siinä puuhaillessaan pidätetyillä henkäyksillä ja ähinällä arkkujen kanssa hätkähtivät molemmat miehet jotakin ääntä, minkä oivalsivat ulkoa kuuluvaksi. Tämän jälkeen oltiin erittäin hiljaa. Seisottiin toisjalkaa hengittämättä juuri siinä mihin asento sillä hetkellä sattui. Mutta kun mitään ei kuulunut, kuiskasi Arvid:
— Pelkäätkö...? Poika ei vastannut. Toinen uudisti:
— Kuolleita... tarkoitan? Rohkeutta teeskennellen kuiskasi tämä:
— Enkä minä niin pelkääkään...
— Jos pelkäät, kuulee korvasi väärin, sillä minä en kuullut mitään.
Taasenkin yritettiin, mutta yhtä huonolla tuloksella. Syntyihän jyrinää sittenkin. Kirstuja oli kerrassaan liian paljon. Niillä ei ollut tilaa muutoin kuin siirtää koko huoneen levyinen rivi, joka oli aloitettu toiselta puolen seinän viereltä. Siinä tapauksessa piti liikutella joka ainoata kuollutta. Ja kun tästä osa oli tehty, osottausi tila sittenkin pieneksi. Senpätähden päätti voimakas mies käydä käsirysyssä mustaa komia keskeltä kiinni ja nostaa niitä muutamia toisten päälle poikiten. Tässä ensimäisessä painiskelemisessa oli tarakkaa, sillä olihan ruumis suuri ja painava. Mutta nytpäs kuului kuin kuuluikin seinän takaa selvää ääntä. Kuuluipa ihkailmeistä rahinaa... Kirstu sylissä kuunteli mies maltillisesti. Molemmat kivettyivät siihen paikkaan. Sydän läpätti ja uhkasi lujilla ja harvoilla iskuilla. Korvia huumasi kun kuului selvän selvästi, että siellä ulkona myöskin osattiin olla ovelasti hiljaa... Mitä tehdä. Eihän siinä väkeväkään voinut tuntikaupalla suurta ruumiinrökälettä polvien päällä kometoineen päivineen punnita, täytyi hiljaa laskea... Laskea hiljaa, niin hiljaa kuin putoavan höyhenen sammaleiselle maalle. Ja kun se oli tehty, aprikoi Arvid kolmea ajatusta: Joko juosta ylös korkealle torniin, rynkästä luuku väkivalloin auki, tahi asettua ovelle huimaan taisteluun... Vaikkapa arkun kansi kouraan... Mutta sittenkin, sittenkin tuli siirtää häthätää kirstuja, ehkä se oli luonnollisin ja viisain keino. Mutta ennenkuin se ajatus oli valmis, kuului liikettä ja nyt päättivät he paeta ylös kaikessa tapauksessa.
Ulkoa kuului todella askeleita... Poika takertui toverinsa vyötäisille, juuttui kiinni kuin takkiainen. Arvid irroitti tämän kädet väkivalloin, päättäväisyydellä, nosti kirstut luukun päältä toisten päälle vähääkään välittämättä kolinasta ja sanoi sitten:
— Sinä pakenet kivijalan kautta... Minä tappelen täällä heitä vastaan. Sitä sanoessansa hän tempasi luukun auki. Nousseen kannen päällä oli lähemmän kirstun kulma, josta seikasta tämä sysäytyi kyljelleen. Kansi irtautui arkusta ja vainaja kierähti lattialle... Nyt kuului ulkoa koiran haukuntaa. Maantiellä kulkevain hevosmiesten huudot sekausivat kuuluville kellotornin toisella puolen:
— Tuota seinää se raapii...
— Kummallista!...
— Mitä se oikein siitä tahtoo?
— Ihmeellistä se on...
— Ei koira koskaan tyhjiä urise.
— Mutta minä otaksun, että ovat koiran isännän tapuliin tuoneet.
— Jopa varmaankin.
Koira haukkui ja vikisi, hyppeli tapulin seinää vasten kahta kovemmin kun huomasi hevosmiestenkin siihen sekautuneen. Ajajat pysähtyivät. Joku asteli lähemmä. Huutelivat toisilleen jotakin sisälle selittämätöntä... Poika joka oli kiivennyt tavalliselle paikalleen, mistä ylhäältä rapulta saattoi nähdä ja kuulla paremmin alkoi hätäillä:
— Siinähän on se Mäkinen ja se herra...
— Kuka on?...
— Se herra joka syksyllä kerran tuli Pylväistölle ja Katarinan kanssa läksivät... Nyt oli toinenkin tullut sinne ylös ja molemmat sihtasivat pian pimentyvään iltaan ulos. Mutta poika jatkoi:
— Siellä menevät!... Eivät saapuneet... Siellä ulkona onkin meidän Vahti. Minä tunnen sen vikinästä vaikka en näe. Se on haistanut jälet ja tullut... Arvidin täytyi todeta sama huomio. Oma koira se oli eikä mikään muu. Poika kipasi alas ja hyväili puheillansa ystäväänsä:
— Vahti sinä... Vahti... Ole hiljaa. Nytpä koira päästi oikean möläkän, alkoi hyppiä ja haukkua, vikisi kuin vimmattu. Sisällä olijoille tuli tästä hätä. He toruivat koiraa sanoilla, mutta tämä ei ymmärtänyt ennen kuin sisältä kuului kovia sanoja ja uhkauksia. Antero läiski vyötänsä seinään, uhkaili:
— Vahti!... Ellet lakkaa, pieksen... Koira ottikin tämän onkeensa, lakkasi hiljaiseksi ja pakeni loitommalle.
Äänettömyyden jälkeen hääri Arvid hiljaa. Hänen aikomuksenaan oli asettaa vainaja takaisin leposijoilleen. Mutta poika oli itsepäinen ja vaati että heidän on heti paettava tästä kolkosta kortteerista.
Rauhoittavasti puheli toinen:
— Ainakin on vainaja nostettava teloillensa takaisin. Turhaa pelätä Antero. Mutta ennenkuin tämä oli rohkaisevan lauseensa sanonut loppuun asti, karkasi poika uudelleen kiinni suojelijaansa, hoki:
— Liikkuu... Liikkuu! Se liikkuu...
— Mikä?... Mikä liikkuu?!
— Se siinä liikkuu...
Arvidin kävi poikapoloista sääli. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Olihan hän lapsi. Isällisesti sulki hän tämän syliinsä. Nälkäisenä ja viluisena, peloissaan ja päällepäätteeksi tapahtumain vaiheet muuttelivat ja järkyttivät. Kolmessa vuorokaudessa kokematon poloinen näivettyi ravinnotta ja värisi yhtämittaisesta vilusta sekä kohoavasta kuumeesta. Ja vaikka hän olikin kuinka monasti kehoittanut poikaa poistumaan ja koettanut selitellä, etteivät valkoiset lapsille mitään tee, niin tästäpä ei ollut vähääkään apua. Mitäpä tässä vaikeassa asemassa muuta olisi lopulta voinut tehdä kuin heltyä.
— Koetahan kestää hetkinen. Yön aikana yritämme hankkia jotakin syötävää... Mutta Antero jatkoi kinasteluaan:
— Etkö usko?
— Mitä usko?
— Että se liikkuu.
— Mikä liikkuu?... Eihän tässä pimeässä näe minkään liikkuvan. Silmäsi vain valvonnan takia näkevät väärin. Sinulla on heikkoutta. Sydämesi lyö liian kiivaasti. Toisinaan se tuntuu aivan pysähtelevän. Kaikki aistisi ovat ärtyyntyneet... Päästä hyvä poika irti ja laskeudu luukusta alas.
Mutta poika oli nyt joko menettänyt kaiken entisen rohkeutensa, tahi sitten puhui totisen totta, pitäen tiukasti kiinni havainnoistaan.
— Ei minun silmäni näe väärin. Se liikkui... Nyt ei auttanut muu kuin piti pojan rauhoittamiseksi tehdä jotakin. Piti yrittää muistella ja kertoa. Arvid haasteli tilanteesta missä he tällä erää ovat. Ja että sankarillisilta miehiltä vaaditaan urhokkaisuutta ja rohkeutta, mielten lujuutta sekä järkähtämättömyyttä. Ja että valoisa toivonkiven saattaa löytyä heissä itsensä voittamisessa ja terästämisessä. Arvid jatkoi: