Part 1

VEDENPAISUMUS I

Historiallinen romaani

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Puolankielestä suomentanut

Reino Silvanto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

_Nimissä äännetään_ (suunnilleen):

c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h; rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski, lue: Skshetuski.

JOHDANTO.

Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi. Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet, mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.

Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.

Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita sukuja.

Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin. Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.

Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia, onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen, sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin johdolla.

Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa, Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.

Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin, Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.

Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.

Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä, alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko, suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.

Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne, jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin, suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.

Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset, jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi, sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita, niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia. Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen, hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo, joka oli Pacunelessa ensimmäinen.

Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.

Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi, että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen, lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin menee, Laudan koko aatelin... »joka on ollut minulle hyväntahtoinen (sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana, jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”

»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet, ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni, niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä, Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni. Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin, menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.

»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö, koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon...»

Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt. Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti, ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta puhumasta.

Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä, tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa. Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt, miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.

Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio. Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja. Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä etsimään herra Andrzej Kmiciciä.

Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli, herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin Aleksandra-neiti itse.

Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon, jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle, heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen Lauda lähti miehissä liikkeelle.

Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen uutisia.

Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään, paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä, mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.

Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut, viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.

Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa. Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin. Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.

Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan toisilleen virkkamatta.

Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut, kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät, sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen samogitialainen jyristi yhä myllyään.

Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.

Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.

Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen, ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.

Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä, muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä ollut seurustellut hänen kanssaan.

»Missä on hän nyt?... Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.

Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka. Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan, jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa, mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä ei vain kuulunut mitään.

Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.

Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia, tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita. »Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?... Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»

Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.

Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin sanoistakin:

— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.

Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.

— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle samogitialaiselle.

Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä virkkoi laiskasti:

— Herra Kmitas.

— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.

Kehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.

Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä. Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:

— Hei, missä teidän neitinne on?

— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.

Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja sanoi kumartuen:

— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat, kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.

Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja virkkoi:

— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.

— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi neiti Billewicz.

— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta, jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti. Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.

Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:

— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?

— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja, jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän nyt ympäri. Kas noin!

Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.

— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä milloin häät?

— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.

— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!

— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.

— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!

Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:

— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.

— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.

— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.

— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!

— Nyt te laskette leikkiä... Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.

Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.

— Kyllä kai täti tulee kanssamme?

— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?

— Minun neiti Kulwiecini.

— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?

— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.

— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.

Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.

Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.

— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin prinssin tulevan.

— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua sellaista vastaan.

— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.

— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja kukapa ei sitä tekisi?

— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit, menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.

— Onnellinen neiti!

— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.

— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.

— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla! Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!

— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui epäkuntoon.

— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä! Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!... Ei ole sellaista edes Kiejdanyssakaan!

Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.

Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:

— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne, vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla korkilla?

— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en ole niitä.

— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.

— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että ihan kummastuttaa.

— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava, sillä niin tulee aina olemaan!

— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.

— Ehkä heitänkin... Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt aikani leireissä enkä hoveissa.

— Eihän se mitään... isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies. Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha. Soturi myönsi:

— Te olette aina minun toimiani johtava!

— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.

Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.

— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten...

— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?

— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:

— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun... ja tätikin voi tulla...

Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa silmiin.

— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.

— Nouskaahan nyt.

— Nousen jo.

— Istukaa tuohon.

— Istun jo.

— Petollinen olette kuin itse Juudas.

— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!... Saanko näyttää toteen?

— Ei millään muotoa!

Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren oriin.

— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot! Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!

— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta tänne, niinpä istukaa nytkin!

— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!

— Parempi, jos en sallisi.

— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!

Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.

Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.

He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.

Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.

— Orszastako on nyt matka?