Part 13

— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!

Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle, puhkesi kaikkien suusta:

— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!

Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä hajaantumaan.

— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?

— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.

— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa! Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee isänmaalle karhunpalveluksen.

— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!

— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.

— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.

— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole täällä mitään tekemistä.

Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli ensimmäisenä.

Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.

— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.

— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies... se kuuluisa Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.

— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa asioihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille hän sanoi:

— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?

— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta Jumalani, se on hän!

— Kuka hän?

— Neiti Billewicz.

— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?...

— Se... Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!

— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.

Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies, jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.

Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:

— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa, onko se tykki vai nainen.

— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? — kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.

— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla. Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa, jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja rahakirstuja.

Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa, koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.

Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.

Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa, eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta. Sanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta, Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä antautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat sotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet päivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista armeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen ammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja aateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi everstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa taistelussa.

— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen kelvottomuus.

— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista kansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu, että leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi ja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat rantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan. Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan toista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden. Tataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät näe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei meri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz, olette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?

— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.

— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se toisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.

— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!

— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan, eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.

Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan, mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta. Hetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja käski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.

Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.

— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne! — huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä. Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus, ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.

— Rauhoittukaa!

— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!

Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia. Zagloba vain virkkoi:

— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.

— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi. Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina sotureina... Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän ystävyytenne.

— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.

— Sanottu ja tehty!

He syleilivät toisiaan.

— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!... — sanoi Kmicic.

— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba kuin kaiku.

— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä pidän huolta, että saamme juotavaa.

Michal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.

»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka siellä on...» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.

Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:

— Missä lippukuntanne on?

— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn, että puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se merkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn. Koko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.

— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli Jan Skrzetuski.

— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä... Kyllä minä sen pian saavutan.

Samassa Harasimowicz astui sisään.

— Arvoisa herra Andrzej Kmicic! — huusi hän kumarrellen ovessa.

— Tässä olen! Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.

— Ruhtinaan luo! Ruhtinaan luo!

— Kohta, kunhan ensin pukeudun. Poika, pukuni!

Palvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti ruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli hopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä puolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu suurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla koristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin [päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom. huom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja kauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista joukoista.

Michal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herra Zagloballe:

— Tuollaisen kanssa kukaan ei voi kilpailla naisten suosiosta!

— Viskaa vain kolmekymmentä vuotta hartioiltani! — vastasi Zagloba.

Ruhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui. Puvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he olivat kahden.

— Hyvä oli, että jouduit, — sanoi ruhtinas.

— Olen teidän ylhäisyytenne käytettävissä.

— Entä lippukunta?

— Odottaa käskyänne.

— Ovatko luotettavaa väkeä?

— Menevät vaikka tuleen, vaikka pätsiin!

— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat valmiit kaikkeen... Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun.

— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten ansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin silloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.

— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, — vaikka... vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että kaikkein luotettavimmatkin horjuvat.

— Surma sille, joka vaaran hetkenä luopuu teidän ylhäisyydestänne.

Ruhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.

— Entä sinä... etkö luovu minusta?... Nuori ritari tulistui.

— Teidän ylhäisyytenne!...

— Mitä aiot sanoa?

— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän saattoi antaa ne minulle anteeksi... Mutta kaikkien näitten syntien joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.

— Eikä valapattoa?... Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin rakastaa sinua kuin omaa poikaani... jota Jumala ei ole minulle suonut. Pysy ystävänäni!

Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja suuteli.

Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen syvälle Kmicicin silmiin:

— Neiti Billewicz on täällä!

Kmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.

— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys teidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa isoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo miekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti paljon minulla on työtä.

Kmicic tarttui päähänsä.

— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin maksaa?...

— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte naimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu nyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän palkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota korkealle... Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet myöskin niittänyt kunniaa... ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan sinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat... Olet Kiszek-sukua niinkuin minäkin... Sinun tulee vain vakautua, ja siihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi mukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.

— Teidän ylhäisyytenne... minä en löydä sanoja!... Minun elämäni kuuluu teille!... Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani?... Käskekää, teidän ylhäisyytenne!

— Palkitse hyvä hyvällä... Luota minuun ja usko, että mitä minä teenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka näkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään... ja vaikka minut itseni...

Tässä ruhtinas yht'äkkiä vaikeni.

— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan, että viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne, päällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.

Sen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen, mutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan kasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan, hikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen kiilto.

— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa? — kysyi ritari rauhattomana.

— Ei mikään... ei mikään...

Radziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti ristiinnaulitun kuvan.

— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.

Valmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.

— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!

— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!... — vastasi Kmicic laskien sormensa ristiinnaulitun kuvalle.

— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus. Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.

— Nyt sinä olet minun... — virkkoi ruhtinas vihdoin.

— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä? Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?

— Koettelemuksen hetket lähestyvät... — vastasi ruhtinas synkästi, — ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa, petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon: koettelemuksen hetket lähestyvät...

Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.

— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.

— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. — Mutta lähtekäämme nyt saliin.

He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan. Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.

— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.

Radziwill säpsähti ja pysähtyi.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.

— Käykäämme eteenpäin... Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!

Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. — Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Entä lähetit?

— Myöskin.

— Avatkaa!

Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita varten.

Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja sadoista rinnoista kajahti:

— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!

Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita, jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.

Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä, joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä kajahtelivat.

Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen sydämensä jyskytti.

»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen kanssaan!...» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. — »Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa ja vaalea tukka! Se on hän!»

Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi, mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita kasvoja... Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa...

Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea, kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain, ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät, lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan! Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni... Ja muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita: tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat, joissa he istuivat kahden kesken... Kuinka suloista muistella!... Ja rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!... Mutta sitten alkoi maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että minä olen täällä...»

Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:

— Ah Oleńka! Ah Oleńka!...

Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa tuskaansa lisäten:

»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»

Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin sanovan hänelle:

— Lähdepäs kanssani!

Kmicic havahtui ajatuksistaan.

Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen, ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra Billewicziä, ja sanoi:

— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, — olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.

— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.

Herra miekankantaja punastui onnesta.

— Mutta ei ole ollut aikaa!... Sitten kun naitat pois sukulaisesi Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.

— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra miekankantaja.

— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan, joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä kuin veljiään...

— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill itse teki selvää.

— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman ylpeästikin.

— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.

— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä nuoren miehen olkapäille.

— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.

— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.

— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia. Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.

— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»

— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!

— Kuten suvaitsette käskeä!... Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa häntä tähän.

Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet, jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä, ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan, jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden, tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.

Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.

Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:

— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on kaunis kuin kukkanen!... Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko minua?

— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.

— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on... Sallikaa minun nähdä silmänne... Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja, joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita onnettomia. Tunnetteko hänetkin?

— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.

— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne synnintunnustuksille... Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä suurempia syntejä.

Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin puoleen.

— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta. Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa toimituksessa.

Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.

Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee. Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.

Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:

— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?

— En, — kuiskasi neitonen.

— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa sinua, luota nyt minuun!

Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.