Part 11

— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään, mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta. Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!... Kirput kai kiipeilevät taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät maleksimaan vieraille maille... Kyllä minä ne heput tunnen, sillä Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin... Varmaankin ovat nuo lurjukset saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette? Mutta vartokoot vain!... Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa, otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän vanhentunut? Odotapas, Jan!... Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!

— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.

— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä, saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.

— Se on mahdollista.

— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa, hyvät herrat... Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan. He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.

— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan, että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.

— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.

— Saattaa olla niin.

— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.

— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.

— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä, vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan, Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa, ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin. Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut vangiksi.

— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras toimia.

— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään juuri Bialowieźin erämetsäin halki.

— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi Stanislaw.

— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.

— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, — virkkoi herra Stanislaw.

— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin kanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat tehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni kanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi kuntoon matkaa varten.

— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.

— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän itkee... Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»

— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.

— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw, olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska matkalle on valmistauduttava.

He läksivät.

Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti, sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin; kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.

Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.

Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina. Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin, missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.

Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika, joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa. Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui metsästämään.

Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään. Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran vuodessa tekemään tilin toimistaan.

— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, — mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa. Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat... ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa, jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä puutetta...

Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä itseään jäämään.

Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen lippukuntansa kanssa Ukrainassa.

Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.

— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! — sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!

— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat suoraa päätä painaa kuninkaan luo... Mutta minä sanoin, että miks'emme verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi ruotsalainen.

— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.

— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.

— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba, — sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa, niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat: »terveydeksi!»

— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa. Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena kukaan ei enää epäillyt... Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme, vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista...

— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi Jan.

— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen johdollaan taistellut?

— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?

— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa... Tosin hän on äskettäin joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä kahdeksaakymmentätuhatta vastaan... Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta heidän kanssaan voiton kunniaa... Jumala ties, miten asian laita on... Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt... Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan lähtee Liivinmaalle.

— Miksi niin otaksut?

— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.

— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet, sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin latina.

— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, — sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.

Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan tukkaansa.

— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut hänelle Liettuan hetmanin sauvaa... Kaikki tämä on totta, samoinkuin sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa, että pitää kerettiläiskokouksia... Mutta otan valalleni, että hän ennen vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät... Me tulemme sotimaan niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.

— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa... Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja luulevat heti olevansa viisaita... Muita moittivat, mutta kun sapeliin on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei sotilasluonto voiton.

— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on riittävästi, mikä on tärkeintä.

— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.

— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma, että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen. Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista Ujscien luona.

— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.

— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.

— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.

— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.

Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon laskua he olivat jo Krakinowissa.

Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin, mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.

— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.

— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, — sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.

— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa ollut enää hampaita.

— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa, veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?... Muistatko kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi, sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit tusinoittain ostaa markkinoilta.

— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin siihen tulla!... Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on matkustanut... Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken... Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun...

— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.

— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi, minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat! — Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä... Se kävi niin sydämelleni, etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.

Zagloba alkoi nauraa.

— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja — rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä ja sopiva neitonen...

— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski. — Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties, missä hän nyt lienee.

— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!... Se oli ihanata aikaa, joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole vähääkään huonompia kuin Radziwillit.

— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.

Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.

Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.

Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.

— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.

— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?

— Tuolla. Tornit näkyvät.

— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.

— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin ensimmäisiä rakennuksia.

Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:

— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla, eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä, ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia. Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan. Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.

— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, — tiuskaisi Zagloba.

— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.

— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi yhtä hyvin kuin Radziwill.

— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia. Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä...

Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan harvinaista.

Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna. Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.

Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä. Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti, jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.

— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka tuolla harjoittelee rakuunoita.

— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?

— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.

- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.

Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä vauhtia hänen luokseen.

— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.

— Hyvä oli, että tulit!

— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba, johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan, kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..

— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! — huudahti herra Charlamp.

— Kunniaa!

— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.

— Vai Ujsciesta?... Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman häpeän?... Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.

— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista tapahtuisi.

— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski...

— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.

— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani. Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus on tällä kertaa lopussa.

Sen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:

— Käännös vasempaan — päin!

Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle päin.

— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä katseli rakuunarykmentin lähtöä.

Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.

— Olkaa hyvä!... Asekartano on tuolla linnan takana.

Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa ääressä jutellen uudesta sodasta.

— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen. Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia Harasimowiczin kanssa.

— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten, mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.

— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee vielä vuotamaan... Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne, jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.

— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra Wolodyjowski.

— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot. Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.

— Hän itse käski minua tulemaan.

— Mitäpä siitä... Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi... en tiedä, voinko herroille sanoa... mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki puhuvat... Täällä on suuria asioita menossa...

— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.

— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta varmaan olette kuulleet...

— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!