Part 20

— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!

Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä.

— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa, minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!...

— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.

Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin kiihtynyt hän oli.

— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja, antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!... Mutta Kiejdanyyn te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli. Muuta kostoa en halua... Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut... Teidän suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!

— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.

— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa löivät loukkua kuin kuumeessa.

— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!... Kuuletteko kavioitten kapsetta!... Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei lähde?!

Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:

— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten saa setänne kuulan kalloonsa.

Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että ikkunat helisivät:

— Matkalle!

Mutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:

— Minne, herra ritari?

Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja kädessä paljastettu miekka.

Kmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.

— Herra... Wolodyjowski! — huudahti hän.

— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui muutaman askelen huoneen keskustaan päin.

Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit, Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.

— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari sai toisen kuonon kourahansa!

— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit... pelastakaa aatelisen vapaus!

— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.

— Ja pappia! — iski Zagloba.

— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen, — sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni... Te ette kai arvellut saavanne tavata minua täällä?

— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.

— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät kaksintaisteluun... eikö niin?

— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.

— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan, mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.

— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen Wolodyjowskia suoraan silmiin.

— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!... Lyhyesti: valmistautukaa kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän viimeinen hetkenne nyt lyönyt.

— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.

— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä kysy millä oikeudella... Jos teillä on puolustukseksenne jotakin sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään, joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.

Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.

Kmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.

— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!

Aleksandra-neiti vaikeni.

— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen seuraamana huoneeseen.

— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja ampukaa kuula kalloon!

Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.

— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic Wolodyjowskille. — Menen itse!

Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui rauhallisesti virkkamatta sanaakaan... rukousta vain hiljaa supattaen.

Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna lattialle.

Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:

— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.

— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta. Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen, hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.

— Mutta omaisuuteni tuhotaan.

— Sen korvaa valtakunta.

— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan, eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko mitä löysin Roch Kowalskilta?

— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle, jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja helposti säikähtyviä.

Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa kavioitten kapse.

Herra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:

— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.

— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen, olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.

— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.

— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski... Oh! Se kirottu Opalinski!

— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut puolustaa petturia?

— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat, että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle koetuksen raskas hetki.

— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.

— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.

Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.

Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle. Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja, ja vihdoin neiti avasi silmänsä.

— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me naiset tulemme täällä toimeen.

Miekankantaja johti vieraat pois.

— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, — sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?... Hän sairastuisi.

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.

— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.

Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.

— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!... toisteli Oleńka astuessaan huoneeseen.

Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.

Tuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.

— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.

— Matkalle! — huusivat upseerit.

Samassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.

— Minä estin mestauksen! — huusi hän.

Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja yritti turhaan haastaa.

— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski ihmeissään. — Miksi?

— Miksi?... Antakaahan, kun ensin hengähdän... Niin, siksi, että jollei Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa... Uh!... Olimme tappaa hyväntekijämme!

— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.

— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.

Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.

— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.

Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle, mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.

Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.

— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän kanssanne!

— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.

— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään...

— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.

— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se, sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan lukea, mitä tässä seisoo!... Aloin lukea... Tiedättekö, hyvät herrat, että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!» Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!» Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut... Uh!...

— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei...

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet saattoivat Kmicicin huoneeseen.

— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä ahdistaneet.

Ja sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:

— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.

— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.

— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa petturia isänmaataan vastaan.

— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!

— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme, niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan rikkonut.

— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään, mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.

— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!

— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää... Voikaa hyvin!

— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa. Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte sitä häneltä?

— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan ajan vankina Birźessä.

— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan ja viskasi sen lattialle.

— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän kätenne kautta!

Ja hän poistui huoneesta.

— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen, — siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki, luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on johdettu.

— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, — niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta. Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.

— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme nyt mitä meidän on tehtävä.

— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!... — sanoi Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.

— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi Mirski-herra miekankantajalta.

— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis, mutta en nyt.

— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä, — vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?

— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte... Sinne jätän tytön talteen, sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä palvella isänmaata ja kuningasta.

— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja paremmissa olosuhteissa kuin nyt.

— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.

— Voikaa hyvin!

— Onnea matkalle!

Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.

— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani... Tervehtikää heitä ja voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.

— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi Wolodyjowski.

Sitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.

— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!

Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen ääneti huulilleen.

SEITSEMÄS LUKU.

Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa ja palasi Kiejdanyyn.

Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista. Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä. Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden tahtonut muistella asiaa sen enempää.

Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa. Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä kasvamistaan.

Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw takaisin Samogitiaan.

Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.

Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä, että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä, Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.

Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut käsittää edes koko Samogitiaa.

Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan, mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista selityksistä huolimatta juuri parantunut.

Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra, jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja oikaisi metsien kautta.

Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita. Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.

— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.

— Niin! — vastasi Kmicic.

— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?

— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.

Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Sinä tiedät siis?...

— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö...

— Vaikene! — huusi Radziwill.

— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.

Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:

— Tukehdun!...

Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.

Kmicic poistui.

Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.

— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.

— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.

— Hm!... Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.

— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?

— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.

— Tuotu?

— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin teitä.

— Missä he ovat nyt?

— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet, niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?

— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. — Voikaa hyvin!

Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä, että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin! Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan. »Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia, niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?...»

— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo tuhannennen kerran.

Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:

— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!

Tai:

— Sitä en olisi odottanut... Jumala häntä rangaiskoon!

Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi tavata häntä.

Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä, jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.

— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän Andrzej-herralle.

— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä ajattelin.