Part 9

Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä 27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi saapua yhä suurempia joukkoja.

Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi. Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat kokemattomia sotilaita.

Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia. Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin markkinat olivat tulvillaan.

Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta suojelisivat.

Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä. Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.

Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat, varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta siihen oli.

Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin lujittamaa soturia.

Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat, sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva ja kenen puolelle voitto oli jäävä?

Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää herraansa matkalla.

Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa, korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon, tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin mahtavaa henkilöä.

Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin kysymys olisi ollut vain hänestä.

Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda, olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.

Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju. Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista, joita ei säästetty pistopuheilta.

Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia, joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä sanat olivat.

Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa kuten salamanterit.

Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle, kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas, minkä he olivat unohtaneet.

Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.

Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.

— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia... ja ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme, jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet, astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä vieraan apua? Emme!... Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen »Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!... Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta kolmanteen?... Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot... Me pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee vuotamaan...

Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.

Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä, ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä ne olivat nyt.

Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun, toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.

— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema, mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten herroille ajoissa tiedon.

Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman pituudelle.

Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.

Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa päivässä viiran rannalla.

Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan voinut laskea kunniaa omalle osalleen.

Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita, viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle, että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää, säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.

Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista sietämättömän paljon sääskiä...»

Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin anomukseen päästä kotiin.

Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi »tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto: »Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.

Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon tuostakin ylevästi:

— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä, mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.

Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain partaansa hokien epätoivoisesti:

— Neuvokaa, jos voitte... Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.

— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski. — Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!

— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.], jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.

— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.

— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.

Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin, epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.

— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat valmiita puremaan Puolaemon rintaa!...

— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! — huudettiin.

Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan, mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli ollut. He epäilivät näet itsekin.

Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.

Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.

Useat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat yökaudetkin.

Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.

Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.

Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn, julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä, se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä pienintäkin viittausta.

Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia, joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa, ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä saksalaisia.

Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen; hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä hurskaita virsiä laulaen.

Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli koko sotajoukon ylipäällikkö.

Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin, ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä seurasi kuormasto.

Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli valkoinen risti keskellä.

Päivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot toisistaan.

Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida, rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää ihana. Metsä tuoksui pihkalta.

Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat, katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.

Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle, aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.

Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu. saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.

Mutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät, ettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui suuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa muisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta ratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen ruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan tuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen sankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset sodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin tuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa taittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.

Iloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei ollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä kuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen, jonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.

— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä joukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?

Vaaleatukkainen mies hymyili ja vastasi:

— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni pantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin johdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes hänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon kanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan herroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..

— Eivätkä he saa mistään apua?

— Eivät... kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla sotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ Liettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan Kasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä lähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut sodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime tingassa... hahahaa!

Tuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta kasvoiltaan ja lisäsi:

— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me marssimme Suur-Puolaan!... Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!

Wittenberg katsoi häneen ihmetellen ja kysyi:

— Iloitsetteko te siitä?

— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi. Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.

Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:

— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata... Voitte olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne maaherraksi.

Lihava mies otti taas hatun päästään.

— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen katseensa taivaaseen.

Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa vihollisen käsiin.

Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski, Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti vehkeili isänmaataan vastaan.

He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.

— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.

— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.

— Mutta jos hänet tunnetaan?

— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle... Minä tunnen puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä, jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat ulkomaalaisten ylistystä... Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta, sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi vielä voinutkaan ennättää takaisin.

— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?

Radziejowski rupesi nauramaan.

— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.

Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät kasvot kirkastuivat jonkin verran.

— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.

— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.

— Entä lopputulos kirjeistämme?

— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat neuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla muutamia laukauksia ilmaan.

— Käyköön ennustuksenne toteen!

— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja puoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä... Ja että olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on minulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan. Meillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne maat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille, Czarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen Ujsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä aatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille vain vakuutetaan heidän oikeutensa.

— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen kuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan runsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää tämän maakunnan otettuna.

— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!... — toisti Radziejowski innostuneesti moneen kertaan.

— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle Kustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.

Ruotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä aikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin ruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja Wittenbergilta.

Herra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo, ja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista» ihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia, pystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin matkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat katseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja pitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta kannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman suuruutta.

Vihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat ylimykset olivat saapuneet.

Kirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin hovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä häntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja alkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.

Herra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä syystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän epäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä antanut vangita häntä.

— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy saada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin... Minä käsken antamaan hänelle kymmenen dukaattia matkalle.

Sillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten aatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa kaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa, Ujsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin ruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa. Aateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää ympäri leiriä.

Sinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat ne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja Wieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan aamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten mahtavuudesta.

Aamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan, että ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä puolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa hevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla niitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle kauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan jonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus jyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.

Vähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan korvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten hyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen kirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien takana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.

Sillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta, joka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti myös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan vihollista.

Piotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan vakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski saivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin ottamaan vihollisesta selvää.

Molemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä ryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:

— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan? Kuka tahtoo haistaa ruutia?!

He olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei astunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka olisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri tökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»

Ratsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui kirjavapukuinen mies huutaen:

— Hyvät herrat! Minä lahden vapaaehtoiseksi, ja te rupeatte narreiksi!

— Ostrozka! Ostrozka! — huudettiin.

— Yhtä hyvä aatelinen kuin joku teistä! — vastasi narri.

— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. — Mitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!

— Ja minä! Ja minä myös!-huusivat monet.

— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus oli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka puolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra Skoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:

— Riittää, hyvät herrat, riittää! Kaikki eivät voi päästä mukaan!

Sitten hän yhdessä Skrzetuskin kanssa järjesti miehet, ja he läksivät.

Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.