Part 10

Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle. Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa selkään ja asettua paikoilleen riviin.

Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus. Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja johtaa sitten uusiin voittoihin.

— Osastomme palaa!... Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.

Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli vihdoin virran yli.

— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.

— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista, joka ei ollut uskoa silmiään.

— Vankeja tuovat!... Vankeja tuovat!...

Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat todellakin ruotsalaisia vankeja.

Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään, vaan karahduttivat vastaan huutaen:

— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!

Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa jotkut ruotsalaisia.

— No!... Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne tapella puolalaisten kanssa?

— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!...

— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.

Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.

— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko ne hyvin?

— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.

— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?

— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.

— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!... Hyökkäys — siinä se meidän valttimme onkin!

Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin hämäräperäinen.

Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:

— Luuletteko voittavamme?... Montako päivää kestämme?... Vastaatteko kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?...

Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä vähän ennen parveilua.

Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään vihollista.

Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana taivaanrannalla.

Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän komensi:

— Vasemmalle — mars!

Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä, valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää ja haavoittuneitten huutoja.

— Seis! — huusi herra Stanislaw.

Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja. Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.

Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.

Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.

Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä. Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.

Sillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.

Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä, että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä vastaan.

Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat, pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»

Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko leirin peräti helposti.

Aamu valkeni.

Seuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi masentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen valmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa kulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen leirin.

Maan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt kiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat niitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.

Vojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja neuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta loistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja kenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.

He ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski pysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili, tervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:

— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole tulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko enää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän vapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton ylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te sellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja uljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan viholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle Kustaan suojelukseen... Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on tässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne, teidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä itsestänne... Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa tukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin voi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne armoa...

Tässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta Radziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän yhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.

Aateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten päällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa ratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan punapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien sukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät ulos odottamaan... Vallitsi syvä hiljaisuus... Seinän luona seisovat kuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta neuvottelua kesti yhä.

Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski syöksyi ulos.

Ympärillä olevat peräytyivät peloissaan.

Kyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo tavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin, että haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä olivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti kaksin käsin päästään kiinni.

— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää puolalaisia! — huusi hän vihlovasti.

Ja hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön. Mutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava tunne valtasi kaikki läsnäolijat.

Yht'äkkiä Skoraszewski ojensi vartalonsa ja huusi hurjalla äänellä:

— Aseihin! Aseihin jokainen, joka Jumalaan uskoo! Aseihin!

Humaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin ensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin... epäröitiin. Mutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:

— Aseihin! Aseihin!

Kohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja herra Skrzetuski... sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea ratsumestari.

Aateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa puheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat. Wladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja huusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin:

— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme kuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla jättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja tykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat omasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat hallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja me kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista sattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta, kuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen maakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on antanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää oman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!... Pelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on aatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!... Uhratkaamme henkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo olla!... Emme!... Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka nyt vertaan säästää... Pelastakaa isänmaa!...

— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma pettureille!

— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.

— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.

He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.

Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko puolalaisia ylimyksiä.

Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka hiukan käheällä äänellä:

— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön kuningas Kaarle Kustaa!

Kukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:

— Veto!

Vojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:

— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme raunioiksi.

Hän vaikeni, mutta kysyi hetken kuluttua:

— Kuka sanoi »veto»? Ei kuulunut vastausta.

Vojevoda rupesi taas puhumaan ja lausui yhä kuuluvammin:

— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei suurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan... Kukaan ei tule kärsimään vääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan samat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla...

Vojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia, ikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta jatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:

— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan nimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa esimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja Ukrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat on palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!

— Vivat Carolus Gustavus rex! — huusivat sadat äänet.

— Vivat Carolus Gustavus rex! — kaikui ympäri leiriä.

Sitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen ja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä. Alkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä. Innostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi. Sitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken hiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:

— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen leiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen Ruotsin kansan kanssa.

— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,

— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään pelastaneet isänmaamme häviöstä.

— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, — sanoi Radziejowski.

— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.

Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:

»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen: mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä. Suom. huom.]

Taivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa. Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-, toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä, kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta näkyi otsaluu.

Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle, jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.

— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.

Sitten hän kääntyi poikien puoleen:

— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!

Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka, alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:

— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.

— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!

— Rupea Bohuniksi, vaari!

— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi tänne!

Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse... Olkoon sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista, tämän kerran vain.

Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.

Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.

Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta piestä kinttuihin.

Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi, Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle, Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle voihkien:

— Oh, noita poikaviikareita!... Ihan tähän läkähtyy!...

Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja hoki yhä innokkaammin:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen, että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:

— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?

— Sinä, sinä! — vastasi ukko.

— Tuleeko minusta ritari?

— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon, että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon vastoinkäymisiä kokea kuin hän...

— Kerro, paljonko isä on tappanut!

— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole totinen tosi, niin...

Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista urotöistään.

Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen, joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias, piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja katsoi niinipuuhun päin.

Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.

Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:

— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!

— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.

Pojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:

— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?

— Päivälliseksi oli porsaanpaistia... siis mieluummin simaa.

— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona, siitä voi saada kuumetta.

— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?

— Hän meni aittaan.

Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee, niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.

Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien kasakkajoukkojen lävitse.

Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien silmänsä.

— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän itsekseen.

Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.

Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä. Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan. Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia, milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin olisivat laulaneet päivällisuneen.

— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä kuin leikki... Niin, niin...

Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua...» ja nukahti makeasti.

Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut, vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan Skrzetuskin kaltainen.

— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin, ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.

— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut: Skrzetuskeja.

— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee aina kunnioituksella.

— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura [tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.

— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.

Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta, avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan.

— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?

— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.

— Herran tähden!... Mitä te puhutte!... Antautuivat?...

— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja valtakunnasta... Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.

— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan kuullut?... Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin kuninkaan arvonimestä.

— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee... Jumala ties.

— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!... Ja te olette ollut Ujsciessa?... Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne... Se on petos, jollaista historia ei tunne!

— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin. Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu. Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi, jollaista ei vielä ole tapahtunut.

— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?... Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?...

— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat... Minä, molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan. Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta, ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!

— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?

— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.

Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin toiseen...

— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. — Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia, eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole armollinen isänmaallemme!...

— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa...

— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.

— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan. Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän vaimoni ja lapset sinne.

— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli leimahtaa näillä mailla.

— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä tiedä siitä.

Hän kääntyi herra Zagloban puoleen:

— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa erämetsiin?