Part 8

— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen jo ikävöinyt taistelutanterille.

— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.

— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty riippumaan minusta.

— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa kaikki valmiina puolustukseen.

— Vai Birźeen?

— Niin.

— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa. Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi kuristaa heidät yhdellä kädellä.

— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.

— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota! Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on mukana, on pirulla syytä iloita.

— Älä sano! Hän on rohkea soturi.

— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen kuin puolalainen... Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin eripuraisuus on hänen työtään.

— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin, Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.

Wolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.

— Naimisiin?...

— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin paraatipuvussa?

— Jätä minut jo rauhaan!

— Tunnusta pois...

— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään... On niitä sinullakin. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.

— Oletko valmis heinäkuussa?

— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa. Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.

Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän. Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja ja Domaszewiczeja.

Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja. Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena. Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.

YHDEKSÄS LUKU.

Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas, niin oli hänen kätensä kevyt.

Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti, mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä hänelle sanoen:

— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.

— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.

— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli käydä.

— Mitenkä jaksatte nyt?

— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä sitä ihmettelen.

Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:

— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun milloin haluatte.

— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa...

— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt, kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut miekkailutaitonne?

— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen. Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon, ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.

— Onko mahdollista, että oli sellaisia?

— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.

— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän etunimenne Michal?

— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet suojeluspyhimyksenäni.

— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.

— Sama.

— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa. Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.

Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut kipua haavassa.

— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.

— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut hävyttömästi vastaan.

— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja viimeisellä ryöstöllä.

— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen, tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin, niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana minussa... ja minä kostin kauheasti... Ja voitteko arvata miksi heidät oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa... Kukapa ei olisi kostanut?

— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat? Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi surmattu.

— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon oven kautta... Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä, raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja, sillä me kidumme kovasti...» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä... Messuja olen kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää, että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä?!

— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.

— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.

— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut... Totta kyllä, minä olen rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut uskollisempi minua.

— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin toista, — arveli Kmicic.

— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun, ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas, mitä hän teki?

— Mistäpä minä sen arvaisin?

— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan. Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!

Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:

— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon. Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten olitte vähällä päästä neidistännekin.

— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä hänelle on tapahtunut?

— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä vaimokseen.

Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:

— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!

— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.

— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?...

— Minä juuri.

— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!... Entä hän?... Kautta Jumalan, kertokaa kaikki!... Suostuiko hän?

— Kielsi vähääkään arvelematta.

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:

— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.

— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään. Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut sitten vaikka itse paholainen!

— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?

— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.

— Siksi, että rakastaa teitä.

Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.

- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua?

— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin: kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.

— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun haavaani voidellaan jos jollakin... mutta minulle ei voisi löytää sen parempaa balsamia kuin teidän sananne.

— Onko se petturi, joka tuo balsamia?

— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että hän vielä ottaisi minut...

— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään puhunut... Se on toinen asia!

— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi elää ilman häntä!

— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne. Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön? Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?... Jokaisella... Mutta jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä kansalaisille, palkitkaa... Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa päänsä seinään.

Kmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:

— Te puhutte kuin tosi ystävä.

— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset, sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja... Minä en rukkasten tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.

— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan oikeuteen... Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus tuomitsee varmasti syylliseksi.

— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille käskykirjeitään.

— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?

— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas kirjoittaa minulle.

Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen, huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:

— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai enkö.

Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.

— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.

— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.

Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo ripsissä.

— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen tavannut jalompaa miestä kuin te!... Jos te minun tähteni olette saanut rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä syvemmälle... Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin haudasta ylös!

— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette ollut sitä tehnyt!

— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!

— No niin... Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi, sillä isänmaa on sen sydämellä... Te voitte vielä hyvittää rikoksenne, voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko... Ja sitten tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan palkinnoksi.

— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä, kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo saappaani!... Ei kuulu ketään!... Yksin olen!... Mutta lyököön salama minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!

Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:

— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.

Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.

Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten matkansa Wodoktyyn.

»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin häpeästään... Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen, että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun itseäni tarjosin...»

Tässä tuo rehellinen ritari huokasi ja virkahti:

— Onkohan maailmassa neitoa, joka olisi minulle määrätty?

Tällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen samogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:

— Emäntä ei ole kotona.

— Onko hän lähtenyt jonnekin?

— On.

— Minne?

— En tiedä.

— Milloin hän palaa?

— En tiedä.

— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?

— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä. Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.

— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!...

KYMMENES LUKU.

Tavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien talvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja vihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin paremman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna 1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille tuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina etelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa, eivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni ja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia merkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla kiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka ukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota lumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät kummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja putoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia täpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn sydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä moiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien sydämet.

Uusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu tiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään ei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä kuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta valtiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle Varsovaan toukokuun 19 päiväksi.

Yhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky saattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja Naruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin, mutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi asettanut sitä.

— Se lähetystö haisee sodalle, — kirjoitti Janusz Radziwill.

— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten lähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl, on tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole saanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin huomatuita senaattoreja.

Rauhallisemmat asukkaat eivät kuitenkaan vielä uskoneet sodan mahdollisuutta.

— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä voimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen ja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa vielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona saamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran itse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa. Ruotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa mainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan voittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain heikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä sodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan takaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.

Tähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa oli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen suojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei vaaraa olisi ollut.

Näin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus painosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä, kun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje kutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja ruotsalaisten hyökkäystä vastaan.

Epävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja kaikkien maakuntien.

Tämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin avustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta ja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli muuttunut tuliseksi renkaaksi.

Maa oli kuin piiritetty leiri.

Mutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski, oli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti vihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi lahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta. Ei puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai kuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan isänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut eriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa isänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja laiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.

Suur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei säästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän jalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet leileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi valtiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.

Kolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit odottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat valleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö odotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.

Ensimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin vojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut palvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän hänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari Stanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka oli vallitustöissä.

— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt ratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.

— Mitkä miehet? — kysyi herra Skrzetuski vuorostaan.

— Nostoväki Kaliszista.

Puoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin tummille kasvoille.

— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on lampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin kauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain pesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät pakene.

— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?

— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä... Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä. Kunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.

— Mitä te puhutte?

— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti ratsumestari.

Vojevodan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Mitä minä ruotsalaisista!... Mutta minua hävettää toisten ylimysten tähden olla täällä ilman väkeä.

Skrzetuski hymyili taas.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, — sanoi hän, - mutta ruotsalaiset ovat nyt pääasia ja teidän häpeänne sivuseikka. Muuten, turha teidän on ottaa itseenne, koska täällä ei ole sen enempää aatelisia muualtakaan.

— He ovat menettäneet järkensä! — huusi herra Grudzinski.

— Eivät suinkaan. He ovat vain varmat siitä, että jolleivät he mene ruotsalaisten luo, niin ruotsalaiset tulevat heidän luokseen.

— Odottakaa vähäisen! — sanoi vojevoda.

Ja hän löi kämmeniään yhteen, käski palvelijan tuoda kirjoitusvehkeet, istuutui ja rupesi kirjoittamaan.

Puolisen tunnin kuluttua hän ripotti hiekkaa kirjoitukselle, läimähdytti paperia kädellään ja sanoi:

— Lähetän vielä käskykirjelmän, että saapukoot viimeistään tämän kuun 27 päiväksi tänne, ja minä luulen, että he tällä viime hetkellä eivät tahdo deesse patriae [olla auttamatta isänmaata. Suom. huom.]. Sanokaahan nyt, mitä uutta tiedätte vihollisesta?

— Wittenberg järjestää joukkojaan Daman lähistöllä.

— Montako miestä hänellä on?

— Toiset sanovat seitsemäntoista tuhatta, toiset enemmän.

— Niin paljoa ei meitä tule olemaan. Mitä luulette, pidämmekö puoliamme?

— Jollei aatelisia tule mukaan, ei voi ajatellakaan...

— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten kanssa tulemme aikoihin?

— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda, meillä yleensä ei ole sotilaita.

— Eikö meillä ole sotilaita?

— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat Ukrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka Jumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.

— Entä jalkaväki... ja yleinen kutsunta?

— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana sodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä sodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole. Ja mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä hyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa vastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat veteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.

— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?

— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi, mutta näillä... Jumala auttakoon meitä näitten kanssa...

Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.

— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi antautua?

Herra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:

— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en! Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.

— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy vastata aatelisten vuodatetusta verestä.

— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.

— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä. Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin, sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.

— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.

Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.